”Lumimies avaa silmänsä, panee ne kiinni, avaa ne, jättää ne auki. Yö on ollut kaamea. Hän ei tiedä, kumpi on pahempaa: menneisyys, jota hän ei saa takaisin vai nykyisyys, joka tuhoaa hänet, jos hän katsoo sitä liian tarkasti. Lisäksi on vielä tulevaisuus. Pyörryttää ajatellakin.”
Margaret Atwoodin Oryx ja Crake on dystopia maailmasta, jossa ihminen leikkii jumalaa. Selvitettyään geeniteknologian salaisuudet ihminen on saanut kyvyn luoda – kyvyn, joka tuhoaa hänet.
Lumimies on tiettävästi maailman ainut eloon jäänyt ihminen. Sivilisaation raunioilla hänellä on seuranaan vain katkeruuden värittämät muistonsa ja crakelaiset, kuvankauniit, ruohoa syövät ja kiima-aikaan parittelevat kloonit. Crakelaiset pitävät Lumimiestä muukalaisena ja profeettana, jonka syytämiin juttuihin Oryxista ja Crakesta, heidän jumalistaan, he uskovat sinisilmäisesti.
Kun Lumimies oli vielä Johnny, maailma oli jaettu tautien runtelemiin rahvaanmaihin ja hyväosaisten asuttamiin piireihin. Johnny ja hänen kaverinsa, suorastaan pelottavan älykäs Crake, tappoivat aikaa pelaamalla eläinlajien sukupuutosta ideansa saanutta peliä ja vierailemalla pornosivuilla. Eräällä näistä pornosivuista he näkevät ensimmäistä kertaa Oryxin, kahdeksanvuotiaan tytön, jonka kameraan luoma katse ei jättänyt Johnnya rauhaan.
Muistojensa kautta Lumimies tekee piinaavaa matkaa pisteseen, jossa kaikki ryöstäytyi käsistä. Hän on kertojana varsin epämiellyttävä ja paljon vähemmän kiinnostava kuin hänen kertomuksensa varsinaiset kohteet, Oryx ja Crake. Oryx on heistä arvoituksellisempi, mutta kaikki palautuu Crakeen, geenimuuntelun kirkkaimpaan tähteen, jonka huippusalainen projekti on luoda uusi ihmistä muistuttava laji, jolta on poistettu kaikki ihmismäiset heikkoudet.
”Varokaa taidetta, Crakella oli tapana sanoa. Heti kun ne alkavat tehdä taidetta, ollaan pulassa. Craken näkemyksen mukaan kaikki symbolinen ajattelu vie alamäkeen. Seuraavaksi ne keksivät jumalankuvat ja hautajaiset ja hautauhrit ja kuolemanjälkeisen elämän ja synnin ja hieroglyfit ja kuninkaat – ja sitten orjuuden ja sodankäynnin.”
Ironista kyllä, mutta uskonnon eliminointiin tähdänneestä Crakesta tulee crakelaisten jumalhahmo, jonka syntyä Lumimies vauhdittaa keksimillään köykäisillä myyteillä. Vaikka Oryx ja Crake on kantaaottava puheenvuoro geeniteknologian, sukupuuton ja ilmastonmuutoksen muodostamasta vyyhdestä, se puhuu myös korkeakulttuurin puolesta.
Lähdin lukemaan kirjaa suosituksen saaneena ja sen aihe kuulosti hyvin kiinnostavalta. Varsinkin alkupuolella lukeminen kuitenkin takkuili, minkä pistän pitkälti Lumimiehen piikkiin. En kerta kaikkiaan pidä hänestä! Lisäksi on hassua, miten Yuval Noah Hararin Sapiensissa lyhyesti mainitsemat geeniteknologian uhat ja mahdollisuudet pysäyttivät kunnolla, mutta saman aiheen käsittely romaanissa ei tehnyt yhtä suurta vaikutusta. Tarinan imu parani silti loppua kohden ja aihe kiinnostaa edelleen. Vaikka Oryx ja Crake jäi keskinkertaiseksi lukuelämykseksi, aion jatkaa trilogian lukemista Herran tarhureilla ja MaddAddamilla.
Varastaisinko?
××× = syyllistyn taskuvarkauteen
Kuinka paljon kertojan (epä)miellyttävyys vaikuttaa lukemiseesi?
Kirjavarkaan tunnustuksia 