Sarah J. Maas – A Court of Thorns and Roses

“Because your human joy fascinates me—the way you experience things, in your life span, so wildly and deeply and all at once, is … entrancing. I’m drawn to it, even when I know I shouldn’t be, even when I try not to be.”

Sarah J. Maasin A Court of Thorns and Roses on sekoitus fantasiaa ja Kaunotar ja hirviö -sadun uudelleenkerrontaa. Se kertoo 19-vuotiaasta Feyrestä, jonka perhe on menettänyt omaisuutensa ja jonka täytyy hankkia elanto perheelleen metsästämällä. Kun Feyre uhmaa metsän vaaroja ja tappaa suden, peto saapuu vaatimaan hyvitystä varastetusta elämästä. Pelastaakseen perheensä Feyren on lähdettävä pedon mukaan sadunomaiseen haltioiden valtakuntaan, joka on hänelle tuttu vain legendoista.

Kevään hovissa Feyre tutustuu vangitsijaansa, petoon, josta paljastuu salaisuuksiaan varjeleva, puoleensa vetävä haltia Tamlin, ja hovin muihin asukkaisiin. Feyren ja Tamlinin välien lämmetessä tulevaisuus alkaa näyttää varsin erilaiselta verrattuna siihen kauhukuvaan, jonka Feyre sai kauhistuttavan olennon vaatiessa hänet mukaansa, mutta maan alla, varjoissa, kasvaa ja voimistuu vuosisatainen uhka, joka tietää tuhoa niin haltioille kuin ihmisille.

“Because all the monsters have been let out of their cages tonight, no matter what court they belong to. So I may roam wherever I wish until the dawn.”

Sarah J. Maas on yksi nuortenkirjallisuuden isoimmista nimistä maailmalla. Hänen kirjojaan ei ole käännetty (ainakaan vielä) suomeksi, mutta sekä kirjailijan Throne of Glass -sarja että trilogia, jonka A Court of Thorns and Roses aloittaa, ovat ihastuttaneet lukijoita Suomessakin. Bookishteaparty -blogin Katrin ylistävät arviot saivat minut kiinnostumaan ilmiöstä kunnolla, mutta jouduin odottamaan Maasin kirjoihin käsiksi pääsemistä pitkän aikaa, ennen kuin sain tämän lainaan Helmetin kätköistä.

Ja kyllä – Maasin luoma maailma on lumoava. Siitä löytyy niin historiaa, luonnetta kuin salaisuuksia, sekä kauneutta että synkkyyttä. Henkilöhahmot ovat kiinnostavia, moniulotteisia ja erilaisia ja heidän välilleen rakentuu kutkuttavaa dynamiikkaa. Vauhtia ja juonenkäänteitä Maasilta ei myöskään puutu – eikä romantiikkaa tai seikkailuakaan.

En lainkaan ihmettele, miksi Maas on noussut niin suureen suosioon ja haluaisin lukea myös hänen Throne of Glass -sarjansa. Silti huomasin välillä miettiväni, onko fantasia enää minun juttuni. Muutama vuosi sitten tämä fantasian suurkuluttaja olisi rakastunut Feyren tarinaan päätä pahkaa, mutta nyt kirja jätti minut hieman varautuneeksi. Genrensä sisällä A Court of Thorns and Roses on loistava, mutta lukijana huomaan vieraantuneeni fantasiasta. Harmillista, sillä tykkäsin genrestä kovasti vielä pari vuotta sitten.

Varastaisinko?

×××× = vaatii ryöstöä

Mitkä ovat lempi- tai inhokkigenrejäsi?

 

Advertisement

Marissa Meyer – Cress

”When she was just a child, the witch locked her away in a tower that had neither doors nor stairs.”

Marissa Meyerin The Lunar Chronicles -sarjan kolmas osa tuo lisämutkia Cinderin ja Scarletin pakomatkaan. Jos sen aiemmat kierteet ja kaarteet eivät ole tuttuja sarjan edellisistä osista Cinder ja Scarlet, luvassa on juonipaljastuksia.

Maapallon tulevaisuus näyttää synkältä: Kuuta hallitseva ilkeä kuningatar Levana kokoaa suunnatonta armeijaa, joka on valmis hyökkäämään pienimmästäkin yllykkeestä, eikä miljoonia uhreja vaatineeseen kulkutautiin ole löydetty parannuskeinoa. Cinder ja Thorne jatkavat pakomatkaansa etsityimpinä rikollisina ja Scarletin ja Wolfin tuomalla lisävahvistuksella. Ajan käydessä vähiin he saavat apua yllättävältä liittolaiselta, satellittiin vangitulta mestarihakkeroijalta, Cressilta. Pystyvätkö he estämään avioliiton, joka tuhoaisi koko maapallon?

Olen kehunut sarjaa jo kahden bloggauksen edestä, joten tuntuu itsensä toistamiselta ihailla Meyerin visiota yhdistää sadut (tällä kertaa Tähkäpää) ja scifi tai kiitellä hänen taitoaan kuljettaa samaa tarinaa eri henkilöiden näkökulmista. Nämä asiat pitävät paikkansa edelleen, tosin Scarlet jää hieman paitsioon tehdäkseen tilaa kirjan tärkeimmälle uudelle henkilölle Cressille.

Uutena huomiona mainitsen sen, kuinka pidän Meyerin rakentamasta ryhmädynamiikasta. Nuortenkirjallisuus tuntuu keskittyvän paljon pääparin yhteistyöhön ja sen ongelmiin, mutta The Lunar Chronicles -sarjan kokoama sakki on ihanan värikäs. Vaikka sieltäkin erottuu selviä pareja, on virkistävää seurata henkilöiden käyttäytymistä myös muiden kuin heidän romanttisten tunteidensa kohteiden kanssa.

Monen mielestä sarja paranee kirja kirjalta, ja vaikkei minulla ole sen kummempaa valittamista, pidin Scarletista enemmän kuin tästä. Se ei silti suinkaan tarkoita sitä, ettei Cress olisi jättänyt minua haluamaan seuraavaa osaa!

Varastaisinko?

×××× = vaatii ryöstöä

Minkä kirjasarjan sinä olisit halunnut lukea alusta loppuun yhdellä istumalla?

Marissa Meyer – Scarlet

”She did not know that the wolf was a wicked sort of animal and she was not afraid of him.”

Marissa Meyerin huippusuosioon nousseen The Lunar Chronicles -sarjan toinen osa Scarlet vie tarinan aivan uusiin ulottuvuuksiin. Jos et ole lukenut ykkösosaa, luvassa on juonipaljastuksia!

Scarlet alkaa siitä, mihin Cinder jäi. Lunaa hallitseva ilkeä kuningatar Levana janoaa valtansa ulottamista myös Maahan, ja prinssi Kailla on täysi työ pitää hänet poissa. Yksi Levanan ehdoista on Cinder. Paetakseen kuningattaren tuomiota Scarlet lyöttäytyy vastahakoisesti yhteen toisen lainrikkojan, kapteeni Carswell Thornen seuraan, ja pakomatka alkaa.

 

Cinderiä suuremmassa roolissa on kuitenkin kirjan nimikkohenkilö Scarlet, joka on päättänyt löytää kadonneen isoäitinsä. Aloittaessaan etsintöjään Scarlet tapaa Wolfin, joka ansaitsee elantonsa katutappelijana ja joka tuntuu tietävän Scarletin isoäidin kohtalosta enemmän kuin välittäisi myöntää.

Annoin Cinderille jälkeenpäin ajateltuna hieman yläkanttiin neljä tähteä. Vaikka pidin Meyerin ideasta, tarina ei lähtenyt ihan sellaiseen lentoon kuin olin ajatellut. Scarlet, huolimatta siitä, että se keskittyy paljon Cinderin taustoittamiseen, löysi aivan toisen vaihteen. Sen juoni on nopeatempoinen ja mukaansa tempaava ja se sekä rakentaa että syventää Cinderissä esiteltyä maailmaa hurjan hienosti ja taitavasti. Scarletin ja Cinderin tarinat täydentävät toisiaan oivaltavasti ja niiden väliseen jännitteeseen syntyy aiempaa vivahteikkampi kuva tulevaisuuden yhteiskunnasta. En muista, milloin viimeeksi olen lukenut yhtä huolellisesti rakennettuun maailmaan sijoittuvan kirjan.

Kirja esittelee myös monia seuraavien osien kannalta tärkeitä henkilöitä. Plussaa Meyerille siitä, ettei hän leväyttänyt kaikkia henkilöitä lukijan silmille yhtä aikaa, vaan malttaa antaa heille aikaa ja tilaa tulla sinuiksi yleisönsä kanssa. Mieleistäni parannusta oli tapahtunut myös orastavien romanssien suhteen: Cinderin ja Kain väliltä uupui kemiaa, mutta Scarletin ja Wolfin välille sitä on annosteltu riittämiin.

Annettuani  muistiinpanojeni lojua pitkän aikaa muokkaamatta niitä postaukseksi olen ehtinyt jo lukea sarjan seuraavan osan Cressin. En siis voi sanoa odottavani innolla sen lukemista, mutta sen sijaan voin paljastaa, että myös Cress jätti minut janoamaan lisää.

××××   = vaatii ryöstöä

Onko Cinderin maailma tuttu sinulle?

Marissa Meyer – Cinder

”She was cyborg and she would never go to the ball.”

Otetaan klassinen prinsessasatu, lisätään scifi-elementtejä, sekoitetaan ja haudutetaan lopputulosta neljännen maailmansodan loppuun asti. Lopputulos? Marissa Meyerin supersuositun The Lunar Chronicles -kirjasarjan aloitusosa Cinder.

Cinder on dystopia, jossa maailma on järjestynyt muutamaksi mahtivaltioksi, joiden takaaman rauhan uhkana ovat kaksi asiaa: Kuuta hallitseva ilkeä ja vallanhimoinen kuningatar Levana ja maapallolla kuolettavaa vauhtia leviävä kulkutauti. On vain ajan kysymys, kumman takia maapallo luisuu sekasortoon.

Samalla Cinder on mukaelma kaikkien tuntemasta Tuhkimo-sadusta. On vanhempansa menettänyt tyttö, joka työskentelee ilkeälle äitipuolelleen ansaitakseen elätyksensä, prinssi, jonka on etsittävä itselleen morsian ja tanssiaiset, joiden jälkeen mikään ei ole ennallaan. Kirjan päähenkilö Cinder on Uuden Pekingin lahjakkain mekaanikko, joka yrittää peittää halveksintaan ja eristämiseen johtavan totuuden: hän on kyborgi, osaksi ihminen, osaksi robotti. Kun hänen sisarensa sairastuu, hän muuttuu äitipuolensa silmissä arvottomasta haitalliseksi. Muulle maailmalle hän osoittautuu vaarallisen tärkeäksi prinssi Kaihin luomiensa siteiden ja menneisyyttään koskevien salaisuuksien takia.

Sadut ja niiden uudelleenkerronta ovat yksi monista hiekkouksistani, kun valitsen luettavaa. Scifi-elementtien ujuttaminen Tuhkimoon on mielenkiintoinen idea, jota on ihasteltu ympäri maailman – ja jonka ihastelijoiden joukkoon minäkin liityn. En lue kovin paljon dystopioita, mutta Cinder satuviittauksineen vaikutti kekseliäältä lajissaan.

Cinderin kyborgius ei ole merkittävä valinta pelkästään juonen vaan myös teemojen kannalta. Samalla tavalla kuin me erottelemme ihmisiä ihonvärin, seksuaalisen suuntautumisen tai sukupuolen perusteella, kyborgi on leima, jolla poikkevat yksilöt erotetaan yleisesti hyväksytystä normaaliudesta. Kyborgit ovat toisen luokan kansalaisia, enemmän omaisuutta kuin yksilöitä. Mekaaniset osat ovat Cinderiä siinä missä hänen biologinen vartalonsa, mutta julkisen mielipiteen valossa hänen on peiteltävä ja hävettävä niitä.

Ihan varauksettomalle tasolle ihasteluni ei kuitenkaan yllä. Nopeat juonenkäänteet tempaisivat mukaansa heti ensimmäisiltä sivuilta, mutta tarinan imu laimeni hieman puolivälin yli päästyäni. Kaiken muun ohella rakkaustarina jäi osittain ohueksi ja pääparin väliltä puuttui kemiaa, vaikka heidän sanailunsa olikin söpöä. Siitä huolimatta sarjan seuraava osa Scarlet odottaa jo hyllyssä lukuvuoroaan.

Varastaisinko?

×××× = vaatii ryöstöä

Mitä mieltä sinä olet satujen uudelleenkerronnasta? Oletko lukenut hyviä esimerkkejä siitä?

Astrid Lindgren – Ronja ryövärintytär

”Veljen hän oli saanut, mutta miten he koskaan voisivat olla yhdessä? Sen piti tapahtua salassa. Ei kai hän voinut kertoa Matiakselle, että oli ystävystynyt Borkaryövärin kanssa. Se olisi samaa kuin lyödä Matiasta moukarilla päähän, paljon pahempaa vain, ja Matias murtuisi ja raivostuisi pahemmin kuin koskaan.”

Astrid Lindgrenin klassikkosatu Ronja ryövärintytär on monelle rakkain lastenkirja. Lapset ihastuvat valloittavaan ryövärijoukkoon ja ennen kaikkea kirjan urheaan päähenkilöön Ronjaan, mutta ystävyyttä ja isän ja tyttären suhdetta käsittelevät teemat kiehtovat myös aikuisia.

Ronja syntyy ukkosyönä ryövärijoukon silmäteräksi ja vahvatahtoiseksi seikkailijaksi. Hänen isänsä on Matiaksenmetsän mahtavin ryöväri, joka suhtautuu kiihkeän vihamielisesti metsän toiseen ryöväriruhtinaaseen Borkaan. Eräänä päivänä Ronja törmää Borkan poikaan Birkiin ja heidän välilleen syntyvä ystävyys haastaa iänikuiset vihottelut.

Toisin kuin moni muu, minä en ole lukenut (eikä minulle ole luettu) Ronja ryövärintytärtä lapsena. Tarina ei silti ollut minulle aivan vieras, sillä muistan hämärästi nähneeni Ronjasta tehdyn elokuvan.

Yllätys oli melkoinen, kun lastenkirja alkoi ärräpäitä päästelevän ryövärijoukon juopottelulla: vaikea kuvitella, että enää mikään pienille lapsille kirjoitettu alkaisi samalla tavalla. Alkujärkytyksestä huolimatta Matiaksenlinna ja sitä ympäröivät metsät männiäisineen, pönthiittisineen ja hurjine ajattaroineen paljastuivat nopeasti varsin puoleensavetäviksi paikoiksi. Pääsin tanssimaan kivisaliin ryövärijoukon laulun tahdittamana, opettelemaan olemaan pelkäämättä metsässä Ronjan kanssa ja ratsastamaan hurjaa laukkaa villihevosen selässä.

Ronja on nokkela ja omapäinen päähenkilö, jonka oikeudentaju ryöväreiden keskellä on välillä huvittavaa. Hän on kovin ehdoton sen kanssa, että tekee rangaistuksenkin uhalla vain asioita, jotka hänen mielestään ovat oikein, ja siksi vastustamattoman ihailtava. Juuri tällainen asenne lasten pitäisi omaksua pienestä pitäen.

Vaikka ystävyys Birkiin nousee usein valokeilaan Ronja ryövärintyttärestä puhuttaessa, sivujuonteena toiminut kuvaus Ronjan ja hänen isänsä Matiaksen suhteesta kosketti minua kovasti. On hellyyttävää lukea kuinka tyttövauva sulattaa hurjan ryövärin aivan täysin ja vaikeaa seurata isän ja tyttären välirikon aiheuttamaa mielipahaa. Niin ystävyyden ylistyksessä kuin perhe-elämän sommittelussa on universaaliutta, joka kiehtoo sukupolvesta toiseen.

Varastaisinko?

×××× = vaatii ryöstöä

Mikä on sinun lapsuutesi suosikkikirja?

 

Sofi Oksanen – Norma

”Se joka hallitsee unelmia, hallitsee maailmaa. Se joka hallitsee hiuksia, hallitsee naisia. Se joka hallitsee heidän lisääntymiskykyään, hallitsee myös miehiä. Se joka pitää naiset tyytyväisinä, tyydyttää miehetkin ja se joka tohtoroi hius- ja vauvakuumeisia ihmisiä, on heidän kuninkaansa.”

Sofi Oksasen viides romaani Norma loikkaa Viron lähihistoriasta Norma Rossin maailmaan. Norman maailmassa hallitseva tekijä on hänen hiuksensa, epätavallisen nopeasti kasvava letti, jonka avulla Norma pystyy lukemaan muiden ihmisten elintapoja, sairauksia ja tunnetiloja.

Skopolamiinilaastareihin ja tupakkaan epänormaaliutensa piilottanut Norma joutuu silmätysten sukunsa salaisuuksien ja hämärien bisnesten kanssa, kun hänen äitinsä jättäytyy metron alle. Mikä sai äidin päättämään elämänsä niin yllättäen?

Norma on varmasti yksi syksyn odotetuimmista ellei odotetuin kirjauutuus. Olin varautunut odottamaan hamaan tulevaisuuteen, jossa kirja vihdoin eksyisi käsiini, koska en ole ryhtynyt kirjaston kilometrinpituisen varauslistan jatkeeksi. Voitte siis kuvitella refleksini, kun kyseinen kirja lepäsi pikalainojen hyllyssä täysin vapaana. Ja onhan kirjan kansi aika houkutteleva, (minun kuvani ei tee sille oikeutta, mutta) katsokaa nyt sitä! Kauniimpaa kantta saa hakea.

Norma on hankalasti luokiteltava kirja. Siinä on maagisia elementtejä, aineksia rikosromaanista ja feminististä sanomaa. Oksanen on monipuolinen kirjailija, ei sitä käy kieltäminen.

Suhtautumiseni Normaan on aika kaksijakoinen. Sen käsittelemät teemat, hiuslisäkebisnes ja kohdunvuokraus, ovat ajankohtaisia mutta vähän kirjoitettuja. En ole ennen pahemmin pysähtynyt miettimään, mistä hurjan monelta löytyvät hiuspidennykset ovat peräisin, nyt pohdin, miten raakaa bisnestä sekin on tuotantoketjun toisessa päässä. Kohdunvuokraus on vielä pysäyttävämpi esimerkki ihmisen kaupallistamisesta.

Koska hiukset ovat niin keskeinen osa koko kirjaa, Norman erikoislaatuinen suhde hiuksiinsa avaa hyvin henkilökohtaisen näkökulman kylmän bisnesajattelun rinnalle. Toisaalta Norma itse uhkaa jäädä hiustensa summaksi – mikä on ironista, koska juuri sitä pelätessään hänen äitinsä ei halunnut asian paljastuvan ulkopuolisille.

Teemoiltaan Norma on vahva esitys. Toteutus jäi mielestäni ontumaan. Osasyynä voi olla sekin, että luin kirjan aika nopeasti, melkein yhdeltä istumalta, mutta juonesta ja henkilöiden linkittymisestä toisiinsa jäi sekava tunne. Olen lukenut Oksaselta vain Puhdistuksen, jossa hän kutoo kaikki langat yhteen, mutta Norman kanssa sain tehdä töitä pysyäkseni kyydissä. Loppuratkaisu ei sinänsä ollut hirveän avoin, mutta henkilöt ja heidän motiivinsa tuntuivat häilyväisiltä.

Minulle Oksasen uusin jätti ristiriitaisen vaikutelman. Tärkeintä kuitenkin on, että Normalla on sanottavaa.

Varastaisinko?

××× = syyllistyn taskuvarkauteen

Onko Normassa ainesta moderniksi Tähkäpääksi vai takkuiliko Oksasen kirjoitusvire?