Laurent Binet – HHhH: Heydrichin salamurhan jäljillä

”Juuri kuvaamani kohtaus on täydellisen uskottava ja täysin fiktiivinen, kuten sitä edeltänytkin. Aivan hävytöntä leikkiä aikaa sitten kuolleella, puolustuskyvyttömällä ihmisellä kuin nukella! Panna hänet juomaan teetä vaikka saattaa hyvin olla, että hän piti vain kahvista. Panna hänet pukemaan kaksi päällystakkia, vaikkei hänellä ehkä ollut edes kuin yksi. Panna hänet nousemaan linja-autoon, vaikka hän saattoi matkustaa junalla. Päättää, että hän lähti eräänä iltana eikä aamuna. Minua hävettää.”

laurent binet heydrichin salamurhan jäljillä

Laurent Binet’n HHhH: Heydrichin salamurhan jäljillä on romaani, jolla on kerrottavanaan dramaattinen tarina. Tositarina, tosin lajityypiltään fiktiota oleva tositarina. Romaani on huikean kaamea kertomus natsipomo Reinhard Heydrichista, häneen kohdistuneesta salamurhayrityksestä sekä attentaatin takana olevista vastarintamiehistä, mutta kiinnostavampaa kuin se, mitä historialliset henkilöt aikanaan tekivät, on se, mitä heistä jätetään kertomatta ja miten heistä kerrottu kerrotaan.

HHhH:n nimikkohenkilö (ei välttämättä päähenkilö mutta hänen mukaansa kirja on nimetty) on pahamaineinen Reinhard Heydrich, jolle lempinimiensä vaalea peto ja Prahan teurastaja lisäksi on soviteltu kolmannen valtakunnan tunteettomimman miehen tietteliä. Heydrich oli SS:n ja Gestapon päällikön Heinrich Himmlerin oikea käsi, jolla oli sormensa (vai pitäisikö sanoa aivonsa) tiukasti pelissä esimerkiksi lopullisen ratkaisun suunnittelussa. Heydrichin ja Himmlerin nimistä johtuvasta sanaleikistä juontuu kirjan nimikin: Himmlers Hirn heisst Heydrich. Himmlerin aivojen nimi on Heydrich. Romaani kertoo natsien noususta, Heydrichin nopeasta kohoamisesta sen valtakoneistossa Böömin ja Määrin protektoraatin käskynhaltijaksi sekä operaatio Anthropoidina tunnetusta salamurhayrityksestä.

Kuulin kirjasta ensimmäistä kertaa Reader, why did I marry him -blogista (Ompun hienon bloggauksen voi lukea täältä) ja se, miten kirja vaikutti kommentoivan syntyään ja kerrontatapaansa, sai minut heti kiinnostumaan. Historiallinen romaani, joka kyseenalaistaa historialliselle romaanille tyypilliset konventiot? Kyllä kiitos. HHhH tuli minua yllättäen vastaan myös toisen romaanin kohdalla. Terhi Rannelan Frau kertoo myös salamurhasta, sen kostamisesta ja kostosta kärsineistä, mutta valokeila kohdistuu Heydrichin vaimoon Linaan, joka eli huomattavasti miestään kauemmin. Fraun ohessa julkaistussa työpäiväkirjassaan Rannela kertoo, kuinka HHhH:n lukeminen kirjoitusprojektin keskellä oli tehdä lopun koko romaanista. Siinä kohtaa viimeistään päätin hankkia HHhH:n luettavakseni. Niin vaikuttavaa kirjaa ei voi ohittaa.

HHhH:n tekee erikoiseksi se, kuinka se leikittelee proosallisemmilla ja neutraalimmeilla, asiapitoisimmilla jaksoilla. Välillä Binet tekee tiukan asiallista selkoa historiallisista seikoista, väliin kommentoi omaa taustatyötään, lähteitään, muita kirjailijoita ja yksityiselämäänsä. Romaanin sisällä ikään kuin kulkee työpäiväkirja, jossa kirjoittamisen prosessi on jätetty näkyville.

”Tämä kohtaus ei ole kovin hyödyllinen, sitä paitsi keksin käytännössä koko jutun päästäni. En usko, että jätän tätä kirjaan.”

Lisäksi juonen etenemisen keskeyttävät vähän väliä kerrontaa koskevat huomautukset, jotka kommentoivat sitä, kuinka luotettavasti historiallisista henkilöistä voidaan kertoa ja miten vähän vaaditaan oletusten ja arvailujen puolelle suistumiseksi. Binet ei ollenkaan arvostaa tapaa kertoa historiallisista henkilöistä kuin tietäisi, mitä he ajattelevat tai millaisia keskusteluja he käyvät. Jos ei edes voida tietää, oliko auto, jossa Heydrich salamurhayrityksen hetkellä istui, musta vai tummanvihreä, olisi pöyristyttävää väittää, että tämä tai tuo henkilö joi aamulla kahvia tai sanoi näin tai noin – mikäli siitä ei ole minkäänlaisia todisteita. Historiallisen romaanin (tai itse historian) kirjoittaminen on aina valintaa, jossa jotain jätetään kertomatta tahallisesti tai tahattomasti, ja kirjoitettu vaikuttaa meihin eri tavalla riippuen siitä, miten se on ilmaistu. Tällaisiin seikkoihin Binet haluaa lukijan kiinnittävän huomiota.

Vaikka Binet’llä on vahvoja mielipiteitä siitä, miten historiaa pitäisi tai ei pitäisi kertoa, hän ei aina noudata tai pysty noudattamaan omia ohjeitaan. Hän moittii välillä itseään, paljastaen kerrotun virheitä ja historiallisia tai kerronnallisia epätarkkuuksia. Loppujen lopuksi kyseessä on kuitenkin romaani, ja fiktiiviseltä romaanilta voi odottaa anakronismeja ja asiavirheitä. Keksiminen on se, mikä tekee romaanista fiktiota, mutta Binet suhtautuu keksimiseen vastenmielisenä asiana. Ja lukija, kuten Binet’kin, odottaa historialliselta romaanilta realistisuutta, ja tositapahtumiin perustuvalta romaanilta historiallista tarkkuutta. Kuinka paljon tositapahtumiin perustuva romaani voi siis ottaa vapauksia? Historiallisesta romaanilta oletetaan fiktion väriä, mutta vaaditaan silti todenmukaisuutta, vaikka väritys johtaa aina arvailuun ja tositapahtumien tuolle puolen karkaamiseen. HHhH tematisoi omalta osaltaan tätä jännitettä.

HHhH:ta lukiessani luulin lukevani historiallista romaania, mutta mitä enemmän pohdin lukemaani, sitä epävarmempi olen lajin määrittelystä. Tietokirjaksikaan en arvaa teosta laskea, mutta ehkä joksikin puolilajiksi. Romaanissa on mukana niin paljon meta-ainesta, että klassinen historiallinen romaani se ei ole vaan enemmänkin tutkielma historian kirjoittamisesta ja sen suodenkuopista. Herkullinen hybridi, sanoisin.

Helmet-lukuhaaste: 43. Kirja, jonka lukemista olet suunnitellut pidempään

Varastaisinko?

×××× = vaatii ryöstöä

Olitko paikalla, kun Laurent Binet vieraili Suomessa Helsinki Lit:issä?

Minna Rytisalo – Lempi

”Niin että en minä niin tarkkaan tiennyt, mitä rakkaus on. Kestävä tai vähemmän kestävä. Ja tarvitseeko kaikkea kestää, sitä toimittajalta kysyin, tosiaan, että missä menee kestämisen raja ja eikö ihmisellä muka todellakaan ole vaihtoehtoja.”

minna rytisalo lempi blogi arvostelu

Minna Rytisalon kehuttu esikoisteos Lempi on vahva kolmiääninen romaani Lapin sodasta. Se on tarina rakkauksista, viattomista ja murhanhimoisista, lihallisista ja platonisista, toiveikkaista ja tuomituista sekä rakkauden tuolla puolen odottavasta vihasta. Rakkaudesta ja sen tarpeesta motivoituvat sota-ajan kiirehtimät päätökset ja teot, joiden kanssa elettävä silloinkin, kun koittaa rauha, loppuun asti.

Lempin taitava rakenne koostuu kolmesta kertojaäänestä, jotka puhuttelevat poissaolevaa Lempiä, vaimoa, emäntää ja siskoa. Lempi itse ei pääse ääneen, vaan kuva hänestä rakentuu ulkopuolisten tarkkailijoiden varassa, subjektiivisesti, ristiriitaisesti ja jännittävästi. Kuten kirjan takakannessa lukee, Lempi näyttää, miten emme koskaan näe toisiamme kokonaisina, koska meidän tarinamme sivuhenkilöt ovat pääosassa omassa elämässään.

On Viljami, syrjässä asuva pientilallinen. Ujo, hieman hämmentynyt kauniilta ylioppilastytöltä saamasta huomiosta, sormuksesta jonka hän sai pujottaa tämän sormeen. On paluu sodasta, suru-uutiset karanneesta vaimosta ja tukehduttava ikävä.

”Naurettavaa, tiedän sen, mutta minun ihoni on ehjä, sydän lyö voimakkaasti, väsymättä, keuhkot vetävät ilmaa sisään ja työntävät ulos, eikä minussa ole yhtään haavaa, ei yhtään ruhjetta, ja silti, kun ajattelen lämmintä kättä vatsani päällä ja unisen hengityksen rauhaa, tyynylle leviäviä hiuksia, kaikki minussa repeää rikki.”

On myös Elli, komentelemiseen tottunut ja tottumiseen turhautunut piikatyttö, jonka Viljami pestaa auttamaan nuorikkoaan tilan töissä. Ellissä asuu viha ja katkeruus laiskottelevaa ja hienostelevaa Lempiä kohtaan, halu päästä Lempiksi Lempin paikalle.

”Totta kai minä sinut tiesin, kauppiaan leuhkan ylioppilastyttären. Ja senkin tiesin, miten siskoi oli niitä saksalaisten morsiamia, kaikkihan siitä puhuivat. Mutta että päätit tulla Viljamille! Pienen tilan nuoreksiemännäksi, sinä joka olit tottunut istumaan koulun penkillä sääret silkkisukkiin verhottuna, hakemaan isäsi kaupasta sokeria, jos mieli teki. Mitä oikein kuvittelit? Että istut pihakoivun keinussa katselemassa pikkulintuja?”

Kolmantena on Lempin kaksoissisko Sisko, joka palaa muistoissaan käänteentekevään vuoteen 1944. Sitä ennen oli siskosten välinen syvä yhteys, Kestävän rakkauden lukeminen, työt kauppalassa, saksalaisten kosiskelu. Sen jälkeen on asioita, äkkinäisiä päätöksiä, joiden muisteleminen on vaikeaa: siskosta eroaminen, saksalaisten rotutarkastukset, vääriksi osoittautuneet mielikuvat rakkaudesta ja saksalaishuoran leima.

Lempi on hämmästyttävän tiivis romaani sisältääkseen elämää kolmen (vai neljän?) ihmiskohtalon verran. Se on taitavasti rakennettu ja lumoavasti kirjoitettu esikoisteos, joka ei kuitenkaan jää vaille rosoa: halua ravistella Viljami pois toistostaan tai viedä Elli kauemmas pakkomielteestään. Lempi on kaunis, raaka ja vaikuttava romaani, jota on kehuttu syystä.

Helmet-lukuhaaste: 2. Kirjablogissa kehuttu kirja

Varastaisinko?

×××× vaatii ryöstöä

Kuulutko sinä Lempiin hurmaantuneihin?

Joel Haahtela – Mistä maailmat alkavat

”Mistä maailmat alkoivat? Pimeydestä, hiljaisuudesta, kun mikään ei liikkunut. Kun kuuli vain oman sydämensä lyönnit ja veren kohinan päässään, avaruuden huminan; kun tunsi ruumiinsa vaikka ei nähnyt sitä.”

joel haahtela mistä maailmat alkavat blogi arvostelu

Mistä maailmat alkavat on Joel Haahtelan 50-luvulta politisoituneelle 70-luvulle ja sieltä edelleen 2000-luvun alkuun kurottava taiteilijaromaani. Suuremmassa mittakaavassa se kertoo taidepiirien murroksesta noina vuosikymmeninä, mutta ensisijaisesti se keskittyy Visaan, joka kasvaa 16-vuotiaasta taiteilijanalusta saman unelman kantamaksi aikuiseksi ja edelleen vanhuutensa päiville maalaavaksi mieheksi.

Visan elämä mullistuu 16-vuotiaana, kun hän näkee Vincent van Goghista tehdyn elokuvan ja hänet täyttää huimaava ajatus: hänestä tulee taiteilija. Ajatus vie hänet taiteilijaelämäkertojen ääreen, viivojen ja värien maailmaan, Aleksanterinkadun taiteilijantarvikeliikkeeseen. Ensin halussa maalata ja nähdä maailma eri tavalla kuin muut on jotain todella haurasta, joka täytyy piilottaa muiden katseilta ja etenkin naurulta, ettei lumous säry.

Unelma avaa ovet myös Vapaaseen taidekouluun, jossa Visa tutustuu Chagallia ihailevaan Tapioon ja tämän siskoon Helmiin. Taidekoulua seuraavat vuodet vievät vielä itseään etsivän Visan myös Italiaan, jonka sivukadut asukkaineen tulevat tutuksi toisen suomalaisen taiteilijanalun, Hannun kanssa.

Mistä maailmat alkavat on ensimmäinen Haahtelalta lukemani kirja. Pidin kovasti hänen kielestään ja tavastaan kuvailla asioita, mutta jokin kerronnassa jätti minut tietyn etäisyyden päähän. Lukukokemustani ehkä parhaiten kuvaava sana on epätasainen: välillä pidin hurjasti mutta toisinaan en ollut ollenkaan niin ihastunut. Vaihtelevista tunnelmistani huolimatta, päästyäni romaanin loppuun kirjasin lukupäiväkirjaani, että tämä on romaani joka jää kytemään mieleen. Katsotaan, osoittautuuko se oikeaksi arvioksi.

Helmet-lukuhaaste: 15. Kirjassa harrastetaan tai se liittyy harrastukseen

Varastaisinko?

××× = syyllistyn taskuvarkauteen

Oletko lukenut tämän vuoden uutuuksia?

Toni Morrison – Minun kansani, minun rakkaani

”Jokin muu keino, hän sanoi. Varmasti olikin joku muu keino. Antaa opettajan raahata meidät pois, arvaan minä, jotta se saisi mitata sinun selkämyksesi ennen kuin repisi sen rikki? Minä olen kokenut miltä se tuntuu eikä kukaan jota maa päällän kantaa saa ikinä pakottaa sinua kokemaan samaa. Ei sinua, ei ketään omistani, ja kun sanon että sinä olet minun tarkoitan myös että minä olen sinun. Ilman lapsiani minä en voisi hengähtääkään.”

toni morrison minun kansani, minun rakkaani blogi arvostelu

Nobel-kirjailija Toni Morrisonin Minun kansani, minun rakkaani jatkaa orjatarinoiden perinnettä. Esseessään The Site of Memory Morrison kirjoittaa tästä perinteestä, joka jätti huomiotta orjien sisäisen näkökulman: sen mitä he tunsivat, ajattelivat ja kokivat. Orjat kirjoittivat elämäkertoja, mutta vaikenivat paljosta, koska tyrmäsivät aikanaan tarinansa liian vastenmielisiksi kerrottavaksi eteenpäin. Morrison katsoo tehtäväkseen raottaa vaikenemisen verhoa ja kirjoittaa mustalle väestölle historian, joka ei vaikene heidän sisäisistä kokemuksistaan.

On vuosi 1873, sisällissodan jälkeinen aika Yhdysvaltojen Ohiossa. 124 Bluestone Roadin talossa asuu karannut orjanainen Sethe tyttärensä Denverin, taloa piinaavan katkeran pikkuvauvan hengen ja raskaiden muistojensa kanssa. Uuvuttavien yksinäisyyden ja puhumattomuuden vuosien jälkeen taloon saapuu mies Sethen menneisyydestä, Paul D, joka työskenteli samalla tilalla Sethen ja tämän miehen Hallen kanssa. Pian eristäytymisen verhon raotuttua taloon saapuu myös toinen kutsumaton vieras, nuori tuntematon nainen, joka sanoo nimekseen Rakkain.

Paul D:n ja Rakkaimman saapuminen horjuttaa sanatonta sopimusta olla puhumatta ääneen menneisyydestä, ajasta Kultaisessa Kodissa, Opettajan tutkimuksista, joita hän teetti orjilla, kuolaimien suuhun jättämästä rautaisesta mausta, pois myydyistä lapsista ja varsinkin siitä, mitä tapahtui, kun valkoiset tulivat hakemaan Setheä lapsineen takaisin. Siitä kuinka Sethe auttoi lapsensa toiselle puolelle, jottei kukaan listaisi tämän eläimellisiä ja inhimillisiä ominaispiirteitä, joisi tämän lapsille tarkoitettua maitoa, ruoskisi tämän selkää puukuvioksi. Kuinka ryömiikö-jo-tytön huuto katkesi, kun sen heilautti nilkoista päin seinää.

Sanomattakin on selvää, ettei sisäisen kokemuksen sanoittaminen ole missään mielessä helppoa tai hauskaa. Minun kansani, minun rakkaani on rankka kertomus tieteellisen rasismin ajasta, ihmisarvottomasta väestöstä, liian sakeasta rakkaudesta ja menneisyyden painolastista. Se on moniääninen teos, joka onnistuu tuomaan vaietut ihmiskohtalot väkevästi iholle.

”Joka ainoa Baby Suggsin tuntema, saati sitten rakastama mies oli karannut tai hirtetty, vuokrattu pois, lainattu muualle, ostettu tuonne, ostettu tänne, pantu säilöön, annettu pantiksi, voitettu, varastettu tai pantu telkien taa.”

Olen vuoden sisään lukenut Morrisonilta romaanit Luoja lasta auttakoon ja Sinisimmät silmät (josta en blogannut mutta jonka lukemisesta mainitsen täällä), joten osasin odottaa rankkaa lukukokemusta. Sen totisesti myös sain. Kuten muidenkin Morrisonien kirjojen kohdalla, en voi varsinaisesti sanoa nauttineeni Minun kansani, minun rakkaani -kirjan lukemisesta, koska sen järkyttävät tapahtumat tulevat niin lähelle, tekevät pahaa. Silti voin helposti sanoa, että kyseessä on ansiokas teos, jonka sisälle pääseminen tuntui aluksi hankalalta useiden näkökulmien ja ajallisen hyppelyn takia, mutta joka on kokonaisuudessaan älykkäästi rakennettu, vaikuttava ja tärkeä kirja.

Helmet-lukuhaaste: 40. Kirjailija tulee erilaisesta kulttuurista kuin sinä

Varastaisinko?

×××× vaatii ryöstöä

Romaani jättää maagisen realismin keinoin kutkuttavan (ja kammottavan) paljon lukijan tulkinnan varaan ja teosta spoilaamatta haluaisin siirtää keskustelun kommentteihin. Miten tulkitsit kirjan tapahtumat esimerkiksi Rakkaimman henkilöhahmon kannalta? 

Jessie Burton – Nukkekaappi

”Nella on hyvillään ettei ole enää Assendelftissä – se on myönnettävä – mutta enää hänellä ei ole kotia missään, ei siellä peltojen keskellä eikä täällä kanavien varressa. Tuntuu kuin hän olisi karilla jossakin avioliiton ihanteiden ja todellisuuden välissä, mistä kaunis mutta hyödytön kaappi on puistattava muistutus.”

jessie burton nukkekaappi

Jessie Burtonin historiallinen lukuromaani Nukkekaappi sijoittuu 1600-luvun Amsterdamiin, jota siirtomaat ovat vaurastuttaneet ja jossa puhaltaa kylmä, navakka tuuli. Kauppakaupunkia hallitsee tiukan kalvinistinen kuri, joka kieltää piparkakku-ukot epäjumalankuvina ja usuttaa kaupunkilaisia vakoilemaan toisiaan. Jos joku tekee syntiä, Jumalan rangaistukseksi nostattama tulva voi koitua koko kaupungin kohtaloksi.

Maalla koko pienen ikänsä asunut Petronella saapuu kylmänkirpeään kaupunkiin paljon vanhemman varakkaan kauppiaan vaimoksi. Mukanaan hänellä on lemmikkipapukaijansa, toiveensa tulla avioelämän myötä naiseksi sekä halu olla rakastettu; vastaanottamassa häntä ovat sulhasen sijaan tämän synkkämielinen sisko ja kaksi erikoista palvelijaa. Hätäisesti, toista tuntematta solmittu avioliitto uhkaa lässähtää pelkäksi kulissiksi, kun tuore aviomies ostaa nuorikolleen häälahjaksi nukkekaapin, jolla Nella voi leikkiä olevansa vaimo, muttei olla sitä oikeasti. Vierauden keskellä Nellan on opittava periaate, joka pitää kaunpungin pinnalla: on joko uitava tai upottava.

Nukkekaappi, jonka Nella saa mieheltään lahjaksi, on ironisen tarkka kopio heidän kodistaan. Kaupungin salaperäinen miniatyristi ryhtyy lähettämään nukketaloon pienoishuonekaluja ja nukkeja, jotka ovat pelottavan tarkkoja kopioita oikeasta elämästä, Nellasta, hänen miehestään Johanneksesta, Johanneksen koirista… Miniatyristi tuntuu voivan ennustaa tulevaisuuden, eikä tulevaisuuden nukkekaapissa näytä olevan tilaa kaikille.

Nukkekaappi on kirjoja, joista kiinnostuin kauniin kannen takia. Myös takakannessa kuvailtu miniatyristin mysteeri vaikutti siihen, että otin kirjan luettavakseni. Visuaalisesti kaunis kirja Nukkekaappi kieltämättä onkin, ei vain ulkoisesti vaan myös tarkan miljöö- ja esinekuvauksen kannalta. Arvoituksellinen miniatyristi tuo takakannen lupauksen mukaisesti jännitettä suljettujen ovien takana elävän perheen ja ympäröivän, heitä tarkkailevan maailman välille, vaikkei jännitys aivan tiivisty lakipisteeseensä.

Romaani kommentoi mielestäni yhtenä tärkeimmistä teemoista naisen asemaa 1600-luvun näkökulmasta. Nellan käsitykset naiseudesta horjuvat, kun hänen avioliittonsa ei saa täyttymystään, ja hänet lähetetään leikkimään nukkekaapillaan. Hän ihmettelee kälynsä Marinin valintaa jäädä vanhaksipiiaksi ja hämmästelee Marinin aktiivista osallistumista Johanneksen liike-elämään. Lisää väriä Nellan naisen rooliin kohdistuviin pohdintoihin tuo miniatyristi, joka yhdessä miniatyyrien kanssa lähetetyssä viestissä julistaa:

”JOKAINEN NAINEN ON TULEVAISUUTENSA ARKKITEHTI”

Hienosta miljöökuvauksestaan ja tärkeästä sanomastaan huolimatta Nukkekaappi jäi varsin keskinkertaiseksi lukukokemukseksi. Harmittavasti mielenkiintoiset hahmot jäivät ohkaisiksi ja juonenkäänteet olivat aluksi lähes saippuasarjamaisen ennalta-arvattavia, vaikka tekivätkin käänteen parempaan. Romaani ei ollut ihan sitä, mitä odotin, mutta historiallisten lukuromaanien ystäviin kirja kuitenkin varmaan uppoaa, joten laittaisin suositusta siihen suuntaan.

Helmet-lukuhaaste: 16. Ulkokaisen kirjallisuuspalkinnon voittanut kirja

Varastaisinko?

××× = syyllistyn taskuvarkauteen

Minkä kirjan olet valinnut luettavaksesi kannen perusteella?

Leo Tolstoi – Sota ja rauha

”Joka puolelta kantautuva tykkien huumaava pauke, vihollisen ammusten vihellys ja iskut, tykkien ympärillä touhuavat hikiset ja punehtuneet sotilaat, miesten ja hevosten veri, vihollisen savuntussahdukset toisella puolen, mistä jokaisen laukauksen jälkeen lensi kuula ja osui maahan, mieheen, tykkiin tai hevoseen, kaikki tämä synnytti hänen päässään mielikuvitusmaailman, joka tuotti hänelle tuolla hetkellä nautintoa.”

leo tolstoi sota ja rauha kirja blogi arvostelu

Leo Tolstoin Sota ja rauha on yksi maailmankirjallisuuden suurimmista klassikoista. Se on niin henkilöhahmojensa kuin teemojensa puolesta rikas kertomus 1800-luvun alun Venäjästä ja sen seurapiireistä. Sota ja rauha on myös klassikko, jonka sivumäärässä ei ole säästelty: sen tiiliskivimäisen koon turvin lukija pääsee syventymään niin historian determinismin kuin lukuisten ihmiskohtaloiden kysymyksiin.

Sodan ja rauhan tapahtumat alkavat vuodesta 1805, jolloin Napoleon hyökkäsi Itävaltaan. Suurromaani kuljettaa henkilöitään ja Napoleonin sotia vuoteen 1812. Henkilöitä mahtuukin näiden seitsemän vuoden varrelle hurjasti: minun painoksessani ollut henkilöluettelo vei tilaa sivukaupalla. Pääasiassa romaani kertoo kuitenkin kolmesta perheestä. Heitä ovat ankaruudessaan ja velvollisuudentunteessaan ikävähköt Bolkonskit, huvittelun- ja nautinnonhaluiset pietarilaiset Kuraginit sekä huolettomat ja elämäniloiset Rostovit. Päähenkilöistä ei myöskään voi unohtaa Pierre Bezuhovia, kömpelöä ja idealistista perijää, joka on läheisissä väleissä kunkin perheen kanssa.

Romaanin kuvaamiin seitsemään vuoteen mahtuu samalla sekä ihmisen koko elämänkaari että hänen tuttavapiirinsä. Vaikka varsinkin päähenkilöt kuuluvat yhteiskunnan kermaan, Tolstoi ei ole unohtanut henkilögalleriastaan tavanomaisen maamiehen henkilökuvaakaan. Tolstoin henkilökuvaus on taiturimaista. Hän kuvaa ihmisluonnetta ja henkilöidensä sielunelämää ulkoapäin mutta kaikkitietävästi, ikään kuin yksityiset luonteet olisivat tavoitettavissa universaalisti. Tarkat luonnekuvat ovat herkullista luettavaa, kuten Julie Karaginin luonnehdinta:

”Hän osasi omaksua ja matkia kaikenlaisia tyylejä ja oli kulloisenkin ihmisen mukaan joko teennäinen aristokraatti, hieno neiti tai yksinkertainen moskovalaisnainen taikka vain iloinen neito tai runollinen, surumielinen ja pettynyt tyttö. – – Hän oli omaksunut kaikki nämä tyylit niin pinnallisesti, että todella surumielisiä tai yksinkertaisesti iloisia ihmisiä tuo teeskentely hämmensi ja ällötti, mutta koska ihmisten enemmistö vain teeskentelee eikä elä, useimmat viihtyivät hänen ympärillään ja arvostivat häntä.”

Monipuolisen henkilökuvauksen ohella Tolstoi on tunnettu filosofisesta pohdinnastaan ja monista teemoistaan, joita ei Sodasta ja rauhastakaan puutu. Klassikon sivuille mahtuu niin idealisteja, kyynikköjä, sodan puolustajia kuin sen vastustajia. Risteävien mielipiteiden lisäksi kirjassa pohditaan muun muassa determinismin ja tahdon vapauden suhdetta sekä yksittäisen ihmisen vaikutusta historian kulkuun.

”Kuvatessaan maailman tapahtumia historijoitsijat sanovat, että se ja se tapahtuma johtui ihmisen tahdosta – Caesarin, Napoleonin, Bismarckin ja niin edelleen, vaikka on yhtä järjetöntä sanoa, että Venäjällä kuoli toistensa tappamana 100 000 ihmistä, koska yksi tai kaksi ihmistä niin halusi, kuin että miljoonan puudan painoinen vuori, jonka alle oli kaivettu kuoppa, romahti siksi että viimeinen työläinen Ivan löi sitä lapiolla.”

Sotaa ja rauhaa on perinteisesti kartettu sen pitkien ja laajudessaan puuduttavien taistelukohtauksien takia. Lukemani versio oli alkuperäiseen ja lyhyempään (lyhyempi tässä merkityksessä yli tuhat sivua) versioon pohjautuva suomennos, jonka mainostettiin sisältävän enemmän rauhaa ja vähemmän sotaa. Voinkin vinkata, että mikäli taistelukohtaukset puuduttavat, kyseinen vuoden 2005 painos on taistelukohtauksienkin puolesta varsin luettava teos.

Eikä vain varsin vaan erittäin luettava teos. Sota ja rauha on lumoava kuvaus aikansa venäläisestä yhteiskunnasta ja sodan vaikutuksista. Sen henkilöihin ehtii aidosti kiintyä ja sen parissa tulee helposti vietettyä tovi jos toinenkin. Venäläisistä klassikoista pitäminen ei ole ehkä kaikkein katu-uskottavin piirre, mutta Sota ja rauha on aidosti yksi parhaimmista lukemistani klassikoista.

Kiintymiseeni vaikuttaa varmasti myös syksyllä televisiosta tullut BBC:n sarjasovitus, johon ihastuin päätä pahkaa. Henkilöiden valtaisan määrän kannalta lukemista helpotti suuresti se, että useimmilla hahmoista oli mielessäni kasvot jo lukemista aloittaessani. Sarja on visuaalisesti upea ja aika uskollinen kirjalle, joten suosittelen sen katsomista lämpimästi joko ennen tai jälkeen itse kirjan lukemisen. Hieman esimakua sarjasta löytyy täältä.

Varastaisinko?

××××× = turvatoimetkaan eivät pidättele rikokselta

Oletko lukenut tätä klassikkoa tai nähnyt sen pohjalta tehtyjä sovituksia?

Virginia Woolf – Majakka

”Ihminen tarvitsi viisikymmentä silmäparia, hän tuumi. Viisikymmentä silmäparia ei riittänyt pääsemään perille tuosta naisesta, hän aprikoi. Yhden niistä täytyi olla  täysin sokea rouva Ramsayn kauneudelle. Kipeimmin tarkkailija tarvitsi jotakin salaista aistia, hienoa kuin ilma, joka voi tunkeutua sisään avaimenreiästä ja ympäröidä kohteensa tämän istuessa kutomassa, puhumassa äänettömänä ja yksin ikkunan ääressä, joka imi itseensä ja taltioi, samalla tavoin kuin ilma laivan savun, hänen ajatuksensa, kuvitelmansa, halunsa.”

virginia woolf majakka blogi arvostelu

Virginia Woolf on yksi modernistisen kirjallisuuden suurimmista nimistä ja feminismin edelläkävijä. Vuonna 1927 ilmestynyt Majakka on yksi hänen tunnetuimmista teoksistaan, joten sillä on kiistämätöntä klassikkoarvoa.

Majakka on kirja, jossa ei varsinaisesti tapahdu paljon vaan se keskittyy pohdiskelemaan ihmissuhteita, erityisesti vahvan naisen vaikutusta lähipiiriinsä. Romaanin keskiössä on Ramsayn perhe, luomisen tuskaa filosofin ammatissaan kokeva herra Ramsay ja hänen puoleensa vetävä ja vahvatahtoinen vaimo rouva Ramsay lapsineen, sekä heidän ympärilleen kertynyt tuttava- ja ystäväjoukko, joka viettää kesää huvilassa Skyen saarella. Kirjan ensimmäinen osa koostuu saarella vietetystä huolettomasta ajasta, kävelyretkistä, suunnitelmista soutaa läheiselle majakalle ja keskusteluista, joiden kesken puhujat unohtuvat pohtimaan aivan muita asioita kuin puheenaihetta. Toisessa osassa huomio siirtyy huvilaan, josta vieraat ovat lähteneet ja joka rapistuu hylättynä. Kolmannessa osassa osa tuttavajoukkiosta palaa takaisin tavoittelemaan muistoihin jääneen kesän huolettomuutta.

Romaanin hallitsevin piirre on kerronnan tiuhaan vaihtuva näkökulma. En muistaakseni ole aiemmin törmännyt kirjaan, jossa ehkä yhtä tai kahta poikkeusta lukuun ottamatta kaikki henkilöt pääsevät ääneen. Jollain tavalla myös huvila, jossa seurue oleskelee, pääsee esittämään oman näkökulmasa ja tuo lukijan iholle huoneiden läpi virtaavat ilmavirrat sekä ruokakomeron lattiatiilien välistä työntyvän ohdakkeen. Näkökulmien moneus paljastavat tapojen kirjon, jolla ihmiset tarkastelevat toisiaan ja muodostavat niiden pohjalta mielipiteensä tuttavistaan. Mielikuva toisesta on aina subjetiivinen ja vaihtoehtoinen.

Lähdin lukemaan Majakkaa aivan sokkona. Tunnen Woolfilta vain hänen maineensa, yhtään teosta en ole lukenut. Majakka-painokseni ei myöskään tarjonnut mitään vinkkiä kirjan alkuasetelmasta, juonesta tai teemasta: siinä ei ole takakansitekstiä eikä edes kansikuvaa. Sokkona lukeminen on välillä virkistävää, mutta tässä tapauksessa se ei oikein toiminut. Usein, nopeasti ja huomaamatta vaihtuvien näkökulmien takia varsinkin alussa oli hankalaa erottaa, kenen suulla puhutaan ja kenestä. En osannut päätellä, ketkä hahmoista ovat merkittäviä ja ketkä eivät.

Päädyinkin aloittamaan romaanin alusta noin sadan luetun sivun jälkeen, minkä jälkeen kerronnan rytmiin oli paljon helpompi päästä. Jos aikataulu (romaani oli luettava ja siitä oli kirjoitettava lyhyt essee viikon sisään) olisi antanut myöten, olisin lukenut koko romaanin kahdesti. Majakka on romaani, joka pitää lukea kiirehtimättä, pysähtyen itsekin kuuntelemaan aaltojen pauhua ja ihmismielessä tapahtuvia liikahduksia, jos siihen haluaa päästä kunnolla sisälle.

Lukukokemukseni jäi hieman vajaaksi, eikä kerrontatekniikka miellyttänyt aluksi ollenkaan (myöhemmin ajateltuna se on nero), mutta Majakka oli oiva kurkistus modernistiseen kirjallisuuteen ja Virginia Woolfin tuotantoon. Lukulistallani on Woolfilta vielä ainakin Mrs Dalloway, jonka uskon uppoavan Majakkaa paremmin.

Varastaisinko?

××× = syyllistyn taskuvarkauteen

Millainen mielikuva sinulla on Virginia Woolfista?

Ji Li Jiang – Punainen huivi

”Puhemies Mao sanoo, että vaikka me emme voikaan valita yhteiskunnallista taustaamme, me voimme kuitenkin valita tulevaisuutemme suunnan. Sinäkään et voinut valita perhettä, johon synnyit, mutta nyt kun olet kasvanut isoksi, voit valita tulevaisuutesi. Voit mennä kertomaan vanhemmillesi, että tästä lähin aiot seurata puhemies Maoa etkä heitä.”

ji li jiang punainen huivi blogi arvostelu

Ji Li Jiangin Punainen huivi on omaelämäkerrallinen romaani kulttuurivallankumouksen aikaisesta Kiinasta. Kulttuurivallankumous juurruttaa arvostelukokoukset, julkiset nöyryytykset ja pidätykset osaksi arkipäivää ja pakottaa monet miettimään lojaaliuden ja uhrauksen kysymyksiä uudelleen. Jos vainosta, pelosta ja asemasta kommunistipuolueen vihollisena, ”mustana penikkana” pääsee eroon katkaisemalla siteet perheeseensä, eikö se ole kannattaava sijoitus uuteen, uljaampaan tulevaisuuteen?

Yksi kysymyksen kanssa vastakkain joutuvista on 12-vuotias Jili, jolla on vielä vuonna 1965 kaikkea, mitä toivoa saattaa: rakastava perhe, kavereita ja asunto, jossa on oma kylpyhuone. Hän menestyy hyvin koulussa ja kannattaa innokkaasti Maoa; häntä odottaa loistava tulevaisuus. Kun kultuurivallankumous alkaa, hän heittäytyy innolla neljän vanhan, vanhojen aatteiden, kulttuurin, tapojen ja tottumusten tuhoamistyöhön. Hän ei päässyt kansallissankariksi sotimaan japanilaisia maahantunkeutujia tai Koreaan hyökänneitä amerikkalaisia vastaan, mutta kulttuurivallankumous on hänen ja muiden lasten ja nuorten tilaisuus osallistua johonkin yhtä merkittävään.

Pian kulttuurivallankumous näyttää nurjan puolensa. Jilille valkenee hänen perheensä polittiisesti kyseenalainen tausta, hänestä tulee halveksittu koulutovereidensa silmissä ja hänen perheensä joutuu valvovien naapurien, vainon ja kotietsintöjen puristuksiin. Tilanne muodostuu niin sietämättömäksi, että Jili on lähes kiitollinen, kun hänelle tarjotaan mahdollisuus päästä eroon ahdistavasta leimasta, mutta onko hän sittenkään halukas kääntämään selkänsä vanhalle elämälleen?

Lukijana, jolla ei ole henkilökohtaista kokemusta kulttuurivallankumouksen aikaisesta Kiinasta tai muusta vastaavasta yhteiskunnallisesta tilanteesta, on hankala ymmärtää, miten Jili ja muut kirjan henkilöt säilyttävät järkkymättömän luottamuksensa puhemies Maoon ja kulttuurivallankumouksen tärkeyteen, vaikka heidän ympärilleen tapahtuu toinen toistaan kamalampia asioita. Ji Li Jiang, aikuiseksi kasvanut punahuivityttö, kertoo epilogissa, kuinka hänet (ja kaikki muut) oli aivopesty niin, että kaikki paha näytti olevan lähtöisin jostain muualta kuin Maosta tai hänen toimistaan. Kiinalaisille uskoteltiin, että kulttuurivallankumous oli hyödyksi heidän kotimaalleen, joten vainotuksi joutuminen oli vain välttämätön paha matkalla johonkin parempaan. Epilogiin sisältyy myös varoituksen sana, jota ei pitäisi unohtaa:

”Kulttuuvallankumouksen antama opetus onkin hyvin pelottava: aivan pienikin ryhmä, jopa yksi ainoa ihminen, saattaa saada valtaansa kokonaisen kansakunnan, mikäli maan oikeujärjestelmä ei ole tarpeeksi terve. Tämä on aivan yhtä totta tänään kuin se oli kulttuurivallankumouksen alkaessa.”

Luin Punaisen huivin jonkinlaisena sivistysmissiona, sillä en tiedä kulttuurivallankumouksesta tai ylipäätään Maon Kiinasta muuta kuin mitä historian tunneilla on tullut esille. Kielellisiltä ansioiltaan romaani ei ole kummoinen, mutta se täytti tehtävänsä kulttuurivallankumouksen todellisuuteen herättelevänä omaelämäkerrallisena romaanina.

Haaste: Kurjen siivellä

Varastaisinko?

××× = syyllistyn taskuvarkauteen

Ovatko Kiina tai Aasia laajemmin sinulle tuttuja kirjallisuuden maailmasta?

 

Eeva-Kaarina Aronen – Kallorumpu

”Tehdystä, valheellisesta, peräti rumastakin voi syntyä jotakin ainutlaatuista ja suurta. Keinotekoinen voi muuttua aidoksi. – – Onko taide muuta kuin todellisuuden vääntelemistä, liioittelua ja valehtelemista?”

Eeva-Kaarina Aronen - Kallorumpu

Eeva-Kaarina Arosen romaani Kallorumpu on erikoinen, omintakeisella tavalla rakennettu romaani vuosikymmenet läpäisevästä viha-rakkaussuhteesta, pakkomielteestä ja niiden vauhdittamasta luomistyöstä. Se on kurkistusluukku marsalkka Mannerheimin kotiin: yläkerran isän ja tyttären etäisiin väleihin ja alakerran palveluskunnan arkeen ja salaisuuksiin.

Hylätyssä varastorakennuksessa on alkamassa harvinainen ensi-ilta. Eräs marraskuinen päivä vuodelta 1935 on kursittu elokuvaksi haastatteluista, dramatisoiduista kohtauksista ja piirroskuvista. Se vie katsojansa Kalliolinnantielle, marsalkka Mannerheimin kotiin, jossa valmistellaan hienoja illallisia. Elokuvan esittäjä on tuon dramaattisen illan ainoa elossa oleva todistaja, joka kommentoi jatkuvasti filmiä poistaakseen salaisuuden verhon marsalkan talossa eläneen toisen todellisuuden tieltä.

Elokuvan esittäjä on varsin hämärä hahmo. Vuosikymmeniä sitten hän asui Mannerheimin talossa, varjon lailla, kumisuttaen tiibetiläistä kallorumpua. Mannerheim ja marraskuinen ilta ovat hänelle pakkomielteitä, jotka ovat tehneet arkistojen koluamisesta ja pölyisten varastojen läpikäymisestä hänen elämäntehtävänsä, joka huipentuu ainutkertaisesti esitettävään elokuvaan:

Olen koonnut itse kaiken, etsinyt palaset, valinnut, hylännyt, keksinyt, lavastanut, leikannut, katsonut uudelleen, poiminut lisää, hylännyt uudelleen, kyllä, ei, totta, valhetta, elävä, kuollut, oikein, väärin, niin kauan, että kokonaisuus vastaa sitä todellisuutta, jonka koin.”

Ääneen pääsee myös talon palvelusväki, kamaripalvelija Hans Köpf, taloudenhoitaja Berta Haglind pölyhuiskuineen ja keittäjä Ida Lehtinen, jonka käsissä syntyy kuuluisien ruokalistojen herkut peuransatulasta marenkileivoksiin.

Kallorumpu on romaani, jota on hankala avata sanoin. Se on tunnelmaltaan poikkeuksellinen, tiheä ja hieman vinksahtanut ja vaatii lukijalta varsinkin alussa paljon, jotta hän pääsee tarinan imuun. Erikoisuudessaan se on silti kiehtova.

Rakastuin Arosen viimeiseen romaaniin Eddaan vuosi sitten. Kallorummussa oli paljon samoja elementtejä, jotka tekivät Eddasta käsittämättömällä tavalla puoleensavetävän, yhtenä tärkeimmistä Arosen kieli:

”Nyt se pitelee tässä karussa huoneessa kullattujen käsivarsiensa välissä kapeaa, piehtaroitua sänkyä, johon uni yö yöltä särkyy sirpaleiksi. Silloin pieni lamppi pöydällä syttyy, ja peili pitelee senkin valoa.”

Silti Kallorumpu ei tehnyt samanlaista vaikutusta. Se oli kieltämättä erilainen lukukokemus, joka on rinnastettavissa vain Eddaan, muttei päässyt Eddan kanssa samalle tiedostamattomalle koskettavuuden tasolle.

Varastaisinko?

××× = syyllistyn taskuvarkauteen

Oletko lukenut Arosen teoksia?

Milja Kaunisto – Luxus

”Ranska tulisi muuttumaan, totesin mielessäni, voi, kuinka se muuttuisi! Kulttuurin, luksuksen, uskonnon ja tieteen, noiden yläluokan hapatusten, saasta häviäisi. Tilalle syntyisi uusi Ranska, Rousseaun kuvailema, sellainen, jonka ihmiset ovat puhtaita ja jaloja, niin kuin ihminen on luonnontilassaan, ilman alistajaa.”

milja kaunisto luxus blogi arvostelu

Milja Kauniston historiallinen romaani Luxus on kertomus siitä, kuinka ylhäinen ja alhainen kohtaavat Ranskan vallankumouksessa. Vallankumous mittaa raa’asti halua selviytyä ja halua luopua välittämättä siitä, onko selviytyjällä luovutettavanaan omaisuuden arvosta koruja, ammatti vai pelkkä kunnia. Siellä missä on halua, on myös häpeää ja missä on häpeää on valtaa.

Purppuragiljotiini-sarjan avausosa saattaa yhteen kolme henkilöä, jotka eivät olisi ilman vallankumousta huomioineet toistensa olemassaoloa. Ensimmäinen heistä on orpo pyövelinkisälli Isidore Borealis, kaunopuheinen, sivistynyt ja idealistinen mies, joka on asemansa tähden tuomittu elämään yhteiskunnan laitamilla. Toinen on nuoruuden hairahduksen ikuisesti tahraama Sancerren kreivitär Marie-Constance de Lyonne de Boucard ja kolmas irstas ja skandaalinkäryinen takinkääntäjä, kirjailija markiisi de Sade.

1700-luvun lopun Ranskaan sukelletaan ensimmäiseksi Isidoren matkassa. Hän on kolmikosta filosofisin ja pohtii niin pyövelin ammattiin liittyviä moraalisia kysymyksiä (jotka tulivat hienosti esiin vähän aikaa sitten lukemassani Anneli Kannon Pyövelissä) kuin ihanteellista valtiomuotoa. Enemmän kuin hänen idealismiaan Luxus keskittyy kuvailemaan Marie-Constancen pudotusta linnoista, hyveistä ja kauniista vaatteista raunioihin, nälkään ja hirsipuuhun. Maallisen omaisuuden lisäksi hänen paikkansa maailmasta katoaa:

”Olenko enää Marie-Constance de Lyonne de Boucard, vai olenko vain Marie Lyonne? Kuka hän on, tämä Marie Lyonne? Hänellä ei ole edes lapsia, joita opastaa ritarihyveissä, niin kuin meitä on opastettu. Kertaan asemamme velvoituksia mielessäni, mutta muistan sitten, että asemaamme ei enää ole. Tarkoittaako se siis, että velvoitukseni ovat lakanneet olemasta?”

Isidoreen ja Marieen verrattuna markiisi de Sade on mukana juonessa vain vähän aikaa, mutta hänen selviytyjän vaistonsa, avoimuutensa paheille ja intonsa lankeemukseen ovat kolmikon ainoa toivo selvitä vallankumouksesta. Pilkkalaulut raikuvat, palatsit roihuavat liekeissä ja päitä putoilee: vallankumouksen Pariisi vaatii veriuhrinsa.

Luxusta lukiessani tulin jälleen miettineeksi sitä, kuinka erilaista on lukea historian oppikirjaa ja historiallista romaania. Oppikirjoissa Ranskan vallankukous on sarja tärkeiden tapahtumien päivämääriä, jotka tuntuvat helposti seuraavan toisiaan välttämättä. Näin tapahtui ja se oli ainoa tapa tapahtua, lähes ennustettava jatkumo. Luxus kertoo kuitenkin jotain aivan muuta: epävarmuutta, kaaosta, käsistä riistäytymistä. Vallankumous on hurrikaani, joka pyyhkäisee tieltään niin ihmisten yksityisen kuin julkisen elämän, uskonnon, arvot, ystävät, ammatin, minuuden.

Ranskan vallankumous on traagisuudessaan kiehtova aikakausi, mikä sai minut sijoittamaan Luxuksen yhdeksi tämän vuoden odotetuimmista uutuuksista. Kauniston ronski ja kaunistelematon tapa kuvata vallankumousta ansaitsee kiittelyä. Se ei sorru selittelemään vaan luottaa lukijaan. Eri yhteiskuntaluokista tulevat hahmot valottavat kukin suuntaansa kumouksen kulkua ja vaikutuksia.

Luxus on sekä viihdyttävä että historiallisesti avartava lukukokemus, jota luin mielelläni 550 sivun edestä. Aion lukea myös seuraavat osat.

Varastaisinko?

××× = syyllistyn taskuvarkauteen

Oletko lukenut tämän vuoden uutuuskirjoja? Mitä olet pitänyt?