Jane Austen – Ylpeys & ennakkoluulo, Viisasteleva sydän ja Neito vanhassa linnassa

Kirjoitin vähän aikaa sitten koontipostauksen ensimmäisestä kolmesta Austenista, jotka luin tänä keväänä ja nyt on tarkoitus täydentää tuo trio kattamaan kaikki Austenin viimeistellyt romaanit. Järjestä ja tunteista, Kasvattitytön tarinasta ja Emmasta voi lukea täältä, ja tällä kertaa käsittelyvuorossa ovat Jane Austenin tunnetuin ja ehkä rakastetuin teos Ylpeys ja ennakkoluulo, hänen viimeinen valmiiksi saatu romaaninsa Viisasteleva sydän sekä hänen ensimmäiseksi kirjoittamansa Neito vanhassa linnassa. Romaanien jako postausten välillä johtuu pelkästään lukujärjestyksestä, mutta nyt näitä lyhytarvioita kirjoittaessani huomasin, että tämänkertaiseen postaukseen pääsee kärkikolmikkoni Austenin tuotannosta.

Tämän luku-urakan jälkeen ja Jane Austenia koko kevään opiskeltuani uskallan sanoa, että minulla on varsin hyvä kokonaiskuva hänen tuotannostaan, tyylistään ja keskeisimmistä teemoistaan. Austen on vuosia ollut lemppareitani klassikkokirjailijoiden joukossa, ja etukäteen hieman pelotti, pitäisinkö enää hänen kirjoistaan samalla tavalla opiskeltuani ja analysoituani niitä akateemisella tasolla. Suhteeni hänen teoksiinsa on ehdottomasti muuttunut, ymmärrän niiden kontekstia paremmin ja silmäni ovat avautuneet sille aiheiden ja teemojen kirjolle, joka hänen tuotannostaan on löydettävissä. Enkä todellakaan ole kyllästynyt niin kuin alussa pelkäsin vaan päin vastoin, minulla on mielessäni montakin näkökulmaa, joista olisi mielenkiintoista tarkastella hänen tekstejään – alkaen postkoloniaalisesta kritiikistä ja päättyen siihen, miten populaarikulttuurin versiot ovat vaikuttaneet siihen, miten miellämme hänen teoksensa tänä päivänä. Mutta ennen kuin harhaudun sivuraiteille, on aika päästä itse kirjojen pariin.

Ylpeys ja ennakkoluulo

”But vanity, not love, has been my folly. – Pleased with the preference of one, and offended by the neglect of the other, on the very beginning of our acquaintance, I have courted prepossession and ignorance, and driven reason away, where either were concerned. Till this moment, I never knew myself.”

Ylpeys ja ennakkoluulo kertoo Bennetin kuudesta siskoksesta, joiden naittaminen on heidän äitinsä päätavoite, sillä perimyssäännöksistä johtuen heiltä lähtee talo alta sen jälkeen kun heidän isänsä kuolee ja ainoa keino turvata heidän elantonsa on naittaa heidät rikkaille miehille. Sisaruskatraaseen kuuluu vallaton ja räiskyvä Lydia, joka ei pysähdy miettimään tekojensa seurauksia, Kitty, joka seuraa Lydian esimerkkiä flirttailussa ja huvittelussa, Mary, joka toisin kuin siskonsa ei nauti hurvittelusta vaan keskittyy etsimään moraalisia opetuksia, Jane, joka lumoaa kauneudellaan ja kiltteydellään sekä tietysti suorasanainen ja leikkisä Elizabeth, joka on yksi klassikkokirjallisuuden valovoimaisimmista sankarittarista. Kun herra Bingley vuokraa Netherfieldin kartanon ja tuo mukanaan rikkaan mutta töykeän herra Darcyn ja paikkakunnalle saapuu vielä rykmentti punatakkisia upseereita herättämään tyttöjen avioliittohaaveet, käynnistyy tapaamisten sarja, joka johtaa niin romansseihin kuin syvälliseen itsetutkiskeluun.

Rakastan Ylpeyden ja ennakkoluulon värikästä henkilökaartia ja sitä ironiaa, jolla Austen varmistaa sellaisen etäisyyden henkilöhahmoihinsa, että pystyy tarkastelemaan heidän sosiaaliluokkansa motivoimia käytöstapoja kriittisesti sekä sitä, kuinka hienovaraisesti ja läheisesti Austen osaa kuvata hahmojensa mielenliikkeitä ja sitä, kuinka he lukevat toisia henkilöhahmoja ja heidän käytöstään. Romanttiset komediat ja romanttinen kirjallisuus ovat paljon velkaa Ylpeydessä ja ennakkoluulossa kuvatulle romanssille ja kolme edellistä kertaa, kun olen romaanin itse lukenut, olen lukenut sen nimenomaan rakkaustarinana (olen itse asiassa kirjoittanut bloggauksenkin Ylpeydestä ja ennakkoluulosta aiemmin), mutta tällä kertaa luin sitä hieman eri näkökulmasta, keskittyen Elizabethissa tapahtuvaan muutokseen: siihen miten hänen asennoitumisensa muihin ihmisiin muuttuu, miten hän oppii asioita itsestään ja tavastaan tulkita ja tuomita muita ihmisiä ja miten hän joutuu kyseenalaistamaan käsityksiä itsestään.

Viisasteleva sydän

”Men have had every advantage of us in telling their own story. Education has been theirs in so much higher a degree; the pen has been in their hands. I will not allow books to prove anything.”

Viisastelevan sydämen alkuasetelma poikkeaa muista Austenin romaaneista siinä mielessä, että se ei kuvaa päähenkilöidensä ensitapaamista ja tutustumista toisiinsa vaan tapahtumat lähtevät liikkeelle pisteestä, jossa on kulunut seitsemän vuotta siitä, kun Anne Elliot purki kihlauksensa nuoruuden rakkautensa kapteeni Wentworthin kanssa. Anne on romaanin alussa 27-vuotias, siis ajan mittapuun mukaan auttamattomasti parhaan ikänsä ohittanut vanhapiika, jonka sydänsurujen muovaama elämänkokemus tekee hänestä Austenin sankarittarista kypsimmän. Kun Wentworth saapuu takaisin Annen kotiseudulle tehtyään uraa laivastossa, hän on yhä selvästi loukkaantunut tavasta, jolla Anne kohteli häntä vuosia sitten, mutta silti ilmassa on välittömästi kysymys siitä, voisiko Wentworth antaa anteeksi ja antaa Annelle toisen mahdollisuuden. Annen ja Wentworthin orastavan romanssin kuvaus on ehkä kutkuttavin kaikista Austenin kynäilemistä: vaikka he tuskin vaihtavat sanaa ollessaan pakotettuja viettämään aikaa samassa seurassa, katseista ja kosketuksista rakentuu hienovaraisesti jännite, joka kantaa läpi koko romaanin.

Kuten Emma, Viisasteleva sydän käsittelee ajan sosiaaliluokkia sekä sosiaalisen liikkuvuuden mahdollisuuksia ja on Austenin kirjoista kriittisin kuvaamaansa yläluokkaa kohtaan esittelemällä pari turhamaisinta henkilöä, jotka hänen tuotantonsa tuntee. Se arvostelee myös Bathin avioliittomarkkinoita ja pinnallista seurapiiriä, joissa Austen ei tunnetusti itse viihtynyt. Sen ohella Viisasteleva sydän on Austenin kirjoista ehdottomasti surumielisin: se on ainut romaani, jonka alussa sankaritar on onneton ja menetys ja sen käsitteleminen ovat Viisastelevan sydämen tärkeimpiä teemoja. Siitä huolimatta Viisasteleva sydän on ehdottomasti suosikkejani Austenilta, eikä vähiten siitä syystä, että se ottaa yllättävän modernisti kantaa siihen, kuinka sillä on väliä, kenen kynästä tarinat lähtevät ja kuinka yksipuolinen näkökulma ei riitä perustelemaan mitään.

Neito vanhassa linnassa

”No one who had ever seen Catherine Morland in her infancy, would have supposed her to be born a heroine. Her situation in life, the character of her father and mother, her own person and disposition, were all equally against her.”

Neito vanhassa linnassa, eli Northanger Abbey, jonka suomennoksen nimeen en ole millään tottua, poikkeaa Austenin muusta tuotannosta selvimmin. Se on teoksista ensimmäinen, jonka hän kirjoitti (mutta sitä ei julkaistu ensimmäisenä) ja siinä ovat idulla myöhemmät teemat ja henkilötyypit, joista hänet tunnetaan. Northanger Abbey oli ainut Austenin romaani, jota en ollut lukenut ennen tätä kevättä, ja olin säästellyt sitä useamman vuoden viimeisenä lukemattomana Austenina, jonka jälkeen minulla ei olisi enää uusia Austeneita varastossa. Ja minkä helmen olenkaan jättänyt viimeiseksi! Northanger Abbey on ehdottomasti hauskin Austenin romaaneista ja se ampaisi heti suosikkieni joukkoon. Se ei ole yhtä kypsällä tai varmalla otteella kirjoitettu kuin hänen myöhäisemmät teoksensa, mutta ai että, viihdyttävä se ainakin on.

Northanger Abbey on parodia goottilaisesta romanssista, jotka olivat hyvin suosittuja aikana, jolloin Austen kirjoitti romaaninsa. Jos siis tuntee yhtään goottilaisen kirjallisuuden konventioita (ja vaikka ei tuntisikaan), saa naureskella urakalla sille, kuinka Austen kääntää ennakko-oletukset päälaelleen ja ottaa kaiken riemun irti pilaillessaan genren kustannuksella. Northanger Abbeyn sankaritar Catherine Morland ei ole, kuten kertoja ystävällisesti huomauttaa heti alkajaisiksi, ollenkaan tyypillinen sankaritar, sillä hän ei ole mikään kaunotar, ei kovinkaan fiksu eikä edes nauti tyypillisistä naisellisista harrastuksista kuten puutarhanhoidosta. Sen sijaan hän on päättänyt ryhtyä sankarittareksi ja tarvittavat kyvyt hankkiakseen omistautuu goottilaisen kirjallisuuden lukemiselle. Vilkas mielikuvitus hänellä joka tapauksessa on, ja se jos mikä varmistaa, että seikkailut osuvat hänen tielleen.

Nautin Northanger Abbeyn lukemisesta sen verran, että pohdin jopa ottavani kesälukuprojektikseni Ann Radcliffen järkälemäisen Udolphon, joka on Northanger Abbeyn keskeisimpiä parodian kohteita. Aloitin sitä viime syksynä, mutta en pystynyt silloin sitoutumaan 750-sivuiseen lukuprojektiin, mutta ehkä nyt enemmän gotiikasta innostuneena sen lukeminen sujuisi sutjakammin.

Osallistun näillä teoksilla #everydayiswomensdayreadingchallenge -lukuhaasteeseen.

Ketkä ovat sinun lempiklassikkokirjailijoitasi?

Advertisement

Virginia Woolf – Majakka (ja toisen lukukerran mullistavuudesta)

”So much depends then, thought Lily Briscoe, looking at the sea which had scarcely a stain on it, which was so soft that the sails and the clouds seemed set in its blue, so much depends, she thought, upon distance; whether people are near us or far from us.”

Luin Virginia Woolfin Majakan ensimmäistä kertaa aivan fuksisyksyni alussa kolme vuotta sitten. Se oli toinen kirja, joka tuli luettavakseni osana kirjallisuuden opintoja ja ensimmäinen modernistinen teos, jonka luin. Muistan edelleen kirkkaasti, kuinka hämmentynyt olin Woolfin kerrontatavasta, tajunnanvirran käytöstä ja salakavalasti vaihtuvista näkökulmista. Epätoivo iski, en tuntunut tajuavan yhtään missä mennään, mitä tapahtuu, kenestä puhutaan tai kuka edes puhuu. Aloitin alusta, ja pysyin kuin pysyinkin kerronnan mukana sen verran että pystyin kirjoittamaan romaanista vaaditun parin sivun esseen. Kirjoitin varsin epämieluisasta lukukokemuksesta myös hieman silotellun bloggauksen, josta kuitenkin ilmenee, että romaanin vaikeus selkeästi verotti siitä nauttimistani. Tähtiäkin annoin sille Goodreadsissa vain kaksi, bloggaukseen niitä on kuitenkin eksynyt jostain syystä kolme.

Siinä tilanteessa olisin ollut varsin valmis jättämään Majakan rauhaan, mutta Woolfin muu tuotanto kyllä kiinnosti, ja suhtauduin hänen kirjallisuutta uudistaviin teoksiinsa kunnioituksella, jossa oli myös ehkä häivä pelonsekaisuutta. Majakka jäi kuitenkin selvästi kytemään jonnekin mieleni perukoille, sillä englannin kurssille kirjoitettavan esseeni aiheeksi valikoitui ties mistä syystä tuo samainen kirja ja aina välillä se pulpahti pinnalle muiden kirjallisuutta opiskelevien kanssa käydyissä keskusteluissa. Saman vuoden keväällä luin Woolfilta myös Orlandon, mutta siihen jäi tutustumiseni hänen tuotantoonsa siltä erää. Nyt täällä vaihdossa törmäsin Majakkaan uudestaan yhden kurssini lukulistalla ja vähän hirvitti ajatus tarttua kirjaan, josta en suomeksikaan ollut tajuta yhtään mitään, alkukielisenä versiona. Majakka oli onneksi vuorossa vasta kurssin loppupuolella, kun olin jo ehtinyt tottua 1800- ja 1900- luvuilta olevien klassikoiden lukemiseen englanniksi, eikä tuo pelätty teos toiminut tulikasteena kirjallisuusanalyysikykyjeni mittaamiseen englannin kielellä (vähän niin kuin se oli suomeksi toiminut heti opintojeni alussa). Lopulta suhtauduin ajatukseen uudelleenluvusta varsin innoissani ja melkein malttamattomana päästäkseni syvemmälle teokseen ja ymmärtääkseni miksi se tuntui ensimmäisellä kerralla niin hankalalta ja mille se hankaluus sai minut sokeaksi.

Lukuprosessini oli tällä kertaa hyvin hidas ja perinpohjainen: se sisälsi paljon alleviivaamista, paljon marginaaleihin tehtyjä muistiinpanoja ja paljon mietiskelyä luennolla käsiteltyjen teemojen soveltamisesta. Näin kuvattuna se kuulostaa varsin työläältä ja raskaalta prosessilta, mutta vaikka tunteja tuli käytettyä varmasti paljon enemmän kuin olisi tarvinnut, en millään halunnut kiirehtiä, olin lumoutunut. Joten kyllä, tällä kertaa Majakka avautui paljon kiehtovampana kuin ensimmäisellä lukukerralla.

Mistä Majakka sitten oikein kertoo? Se kertoo herra ja rouva Ramsaystä, heidän perheestään ja joukosta heidän ystäviään, jotka lomailevat Skyen saarella. Romaanin ensimmäinen osa sijoittuu aikaan ennen ensimmäistä maailmansotaa, kolmas aikaan maailmansodan jälkeen, jolloin ne, jotka ovat perheestä ja ystäväjoukosta jäljellä, palaavat vanhaan kesänviettopaikkaan. Romaanissa ei oikeastaan tapahdu paljon mitään, mutta sen kiintopisteenä voi pitää retkeä majakalle, jota suunnitellaan ja jonka toteutumisesta kiistellään sääoloihin vedoten ensimmäisessä osassa mutta joka toteutuu vasta vuosien jälkeen kolmannessa osassa. Varsinaisia tapahtumia tärkeämpää on se, kuinka kerronta heijastelee eri henkilöhahmojen tajuntoja ja ajatuksia. Suuri osa romaanista tapahtuu nimittäin henkilöhahmojen mielessä, siinä mitä heidän mielensä liikkeet paljastavat heistä, millaisia asioita he assosioivat keskenään ja miten ajatukset yhdistävät muistoja ja nykyisyyttä.

Tiuhaan vaihtuva näkökulma antaa äänen lähes kaikille henkilöhahmoille ja heidän erilaiset ja ristiriitaiset tapansa nähdä toisensa ja itsensä dramatisoivat vaikeutta kohdata toinen ihminen sellaisena kuin hän on ja mahdottomuutta luoda kokonaiskuvaa toisista tai itsestä. Yksinäisyys ja mahdottomuus saavuttaa toinen ihminen ovat useasti toistuvia teemoja, vaikka henkilöhahmot ovat jatkuvasti toistensa seurassa. Yksinäisyyden ohella Woolf kuvaa hienosti ihmissuhteita ja niiden kipeyttä ja haurautta mutta toisinaan myös kauneutta. Avioliittoa, ystävyyssuhteita ja lapsen ja vanhemman välistä suhdetta tarkastellaan kaikkia myös vallan näkökulmasta: siitä kuinka voimakkaampi osapuoli on sokea vaikutusvallalleen tai vallankäytön seurauksille muissa ihmisissä ja kuinka tukahduttavaa ja raivostuttavaa se voi olla heikommalle osapuolelle.

Majakkaa lukiessa tuntuu kuin kelluisi ja aika velloisi ympärillä. Se ei ole suoraviivainen matka vaan hidastamista, samanaikaisuutta ja huomion viemistä pois siitä mikä normaalisti mielletään tärkeäksi. Woolf vie ajalla ja näkökulmalla kokeilun pisimmälle romaanin kuuluisassa toisessa osassa, joka häivyttää ihmiset näyttämöltä ja kuvaa hylätyn mökin rapistumista ja ajankulun vääjäämättömyyttä, joka ei odota ihmistä tai mukaudu hänen tapaansa tai toiveisiinsa kokea ajan hidastuvan tai pysähtyvän. Osa sitä vääjäämättömyyttä on myös surullisuuden tuntu, joka kulkee läpi koko romaanin ja konkretisoituu ystäväpiirin kokemissa menetyksissä romaanin viimeisessä osassa.

Hyvin maltillisesta pituudesta huolimatta Majakka on uskomattoman runsas romaani, jota on mahdotonta kuvailla lyhyesti tai selittää puhki. Juuri sen runsaus ja kokeileva tekniikka tekevät siitä haastavan ja vaikeaselkoisen mutta myös hyvin palkitsevan lukukokemuksen. Se taltioi ihmismielen liikahduksia ja jokaisesta ihmissuhteesta löytyvää tunnekirjoa niin hienovaraisesti ja välillä kipeän tarkasti, että en voi olla ihailematta Woolfin taitoa tai hänen kunnianhimoaan kokeilla ja kehittää uusia kerronnan tapoja.

Minulle Majakka on tämän kevään tärkeimpiä ja mieleenpainuvimpia lukukokemuksia myös sen takia, että sen lukeminen nyt muutamaa vuotta ensimmäistä varsin epäonnista yritystä myöhemmin on näyttänyt minulle sen, kuinka olen itse muuttunut ja kehittynyt lukijana. Ihan turhaan en siis ole luentosaleissa ja seminaarihuoneissa istunut ja sen oivaltaminen oli jollain tavalla todella pysäyttävää. Muutokselle on usein sokea kun on itse sen keskiössä, ja tälläinen perspektiivi ja vertailukohta ei olisi voinut tulla parempaan hetkeen, kun kanditutkielman kirjoittaminen on aivan nurkan takana.

Niin kuin jo mainitsin, olen blogannut Majakasta myös aiemmin. Nyt mielipiteeni ja tulkintani kirjasta on muuttunut sen verran, ettei ensimmäinen postaukseni tunnu tekevän oikeutta Woolfin hienolle teokselle. Hauskaahan tässä on se, että kyseinen postaus on yksi blogini luetuimpia ja se kerää yhä aktiivisesti uusia lukijoita vaikka on jo vanha ja varsinkin tällä hetkellä sellainen, josta en pahemmin itse välitä. Mietin ensin korvaavani sen tällä postauksella ja poistavani vanhemman, mutta tätä postausta kirjoittaessani olen tullut toisiin aatoksiin. Jätän sen luettavaksi, koska sen tarkkuus silloisen lukukokemukseni kuvauksena ei ole muuttunut ja koska se on tärkeä vertailukohta miettiessäni sitä, kuinka lukumaku voi muuttua ja kuinka joillekin vaikeilta tuntuville asioille kannattaa antaa aikaa.

Osallistun kirjalla #everydayiswomensdayreadingchallenge -haasteeseen.

Varastaisinko?

×××× = vaatii ryöstöä

Majakasta ovat kirjoittaneet myös Täysien sivujen nautinto

Onko sinulla vastaavia kokemuksia kirjasta, joka on eri lukukerroilla tuntunut aivan eri kirjalta?

Jane Austen – Järki & tunteet, Kasvattitytön tarina ja Emma

Joka päivä on naistenpäivä -lukuhaaste (tai ainakin sen ensimmäinen kierros, sillä haasteen ylläpitäjät Laura ja Mira ovat luvanneet haasteelle jatkoa, jes!) on tulossa päätökseensä perjantaina, ja sitä ennen haluan ehtiä vielä sanoa sanasen yhdestä erittäin tunnetusta klassikkokirjailijasta, nimittäin Jane Austenista. Mieleni perukoilla pitkään hautunut ajatus maratoonata koko Austenin tuotanto sai hyvin konkreettisen muodon valitessani vaihtopuolivuotiselleni yhden pelkästään hänen kuutta romaaniaan, niiden historiallista kontekstia ja niistä tehtyjä adaptaatioita käsittelevän kurssin, ja olen nyt aika lahjakkaasti jumissa hänen maailmassaan. Jane Austenin maine romanttisen kirjallisuuden äitinä ja mahdollisesti sen suurimpana nimenä on varmasti kaikille tuttu, mutta mitä tarkemmin ja enemmän on tullut hänen romaanejaan luettua, sitä selvemmin hänen tuotannostaan nousee esille hyvin laaja kirjo naisen elämää käsitteleviä kysymyksiä, joista haluan nostaa esiin muutaman tähän koontiini kolmesta ensimmäisestä luetusta.

JÄRKI JA TUNTEET

Järki ja tunteet kertoo kahdesta siskosta, Elinorista ja Mariannesta, joiden täytyy isänsä kuoleman jälkeen muuttaa kodistaan, sillä tyttäret eivät tietenkään ajan lainsäädännön mukaan voi periä isänsä omaisuutta vaan se siirtyy lähimmälle miespuoliselle sukulaiselle. Romaani seuraa läheltä siskojen suhdetta toisiinsa, heidän äitiinsä ja muihin heidän lähipiiriinsä kuuluviin ihmisiin – myös erinäisiin vastakkaisen sukupuolen edustajiin, joista he toivovat itselleen aviomiestä. Elinorin ja Mariannen tarinat peilautuvat toisiinsa, mutta poikkeavat toisistaan suuresti suhteessa siihen, miten he reagoivat elämässään tapahtuviin asioihin. Marianne on parantumaton romantikko, jonka mielestä tunteet on tunnettava ja näytettävä suurella palolla, hän on käytöksessään teeskentelemätön ja tinkimätön. Elinorille on tärkeää ottaa huomioon muut ihmiset ja sovinnaisuus, hän on järkevä ja rauhallinen ja pitää tunteet mieluummin omana tietonaan kuin pitää niistä suurta ääntä – tai uskoo ne edes lähimmäisilleen.

Avioliittojuonet ovat Austenin tuntien tärkeässä osassa tarinaa ja romantiikka se, mitä moni lukija tarinalta odottaa, mutta havahduin lukiessani huomaamaan, kuinka keskeisessä osassa tätä nimenomaista teosta on rakkauden kääntöpuoli, sydänsuru. Ei siis kosiskelu, romanttiset haaveet tai lupaus ikuisesta onnesta (tai ainakin taloudellisesta toimeentulosta) avioliiton auvoisessa satamassa vaan rehellinen sydämen särkyminen, ikävä ja pettymys. Sitä vahvemmin kyse on kuitenkin kahdesta naisesta ja siitä, millaiset asiat muuttavat heitä ja mihin suuntaan sekä siitä, millainen käytös ja tunteiden ilmaiseminen on naiselle sopivaa.

KASVATTITYTÖN TARINA

Toisin kuin muut Austenin romaanit, Kasvattitytön tarina seuraa päähenkilönsä elämää lapsuudesta asti. Ja toisin kuin Austenin tunnetummat sankarittaret kuten suorasanainen Elizabeth Bennet, kiihkeä Marianne tai nokkela ja omanarvontuntoinen Emma, Kasvattityön tarinan päähenkilö on jäädä sivurooliin omassa tarinassaan. Rikkaampien sukulaistensa luokse asumaan otettu Fanny Price on hiljainen ja varautunut, oikeastaan niin syrjään vetäytyvä että välillä hänen läsnäolonsa on unohtua kun huomio kiinnittyy värikkäämpiin ja äänekkäämpiin henkilöihin. Mansfield Parkissa Fannyn lähipiiriin kuuluvat hänen hieman pelottava enonsa Sir Thomas Bertram, tämän vaimo Lady Bertram, jonka elinpiiri rajoittuu sylikoirien silittelyyn, ja Mrs Norris -täti, joka on jatkuvasti Fannyn kimpussa sättimässä tätä, sekä neljä serkkua. Heistä vanhin on Tom, joka tuhlailee huikentelevaisesti perheen rahoja, siskot Maria ja Julia suhtautuvat Fannyyn alentuvasti mutta ovat varsin vakuuttuneita omasta erinomaisuudestaan ja nuorempi veli Edmund on perheessä ainoa, joka suhtautuu Fannyyn huomaavaisesti.

Kasvattitytön tarinassa Austen pääsee kommentoimaan muun muassa naisten saamaa koulutusta, mikäli heidän kasvatustaan voi sellaiseksi kutsua, moraaliin liittyviä kysymyksiä sekä avioliiton solmimiseen liittyviä motiiveja. Ja vaikka Fanny on päähenkilönä saanut paljon kritiikkiä epäkiinnostavuudestaan ja jopa karikatyyrimäisestä moraalisesta jäykkyydestään, nostan hattua sille, että Austen on uskaltanut ottaa riskin esitellessään maailmalle hyvin erilaisen sankarittaren, introvertin tytön, joka kokee sosiaaliset tilanteet hankalina mutta on hyvin tarkka tehdessään havaintoja muiden luonteista ja käytöksestä ja joka uskaltaa pysyä uskollisena omille periaatteilleen muiden painostuksesta huolimatta.

EMMA

Emma kertoo nimikkohenkilöstään Emmasta, joka asuu mukavasti rikkaan ja arvostetun mutta luonteeltaan kieltämättä hieman hankalan isänsä kanssa hoitaen tämän taloutta ja vakuuttaen, ettei koskaan mene naimisiin. Muiden avioliittojen järjestäminen sen sijaan on hänelle suurinta hupia ja ylpeyden aihe, mutta alkaessaan järjestää ystävälleen Harrietille hieman turhan edullista liittoa hän huomaa, ettei amorina toimiminen olekaan aivan yksinkertaista. Emma on päähenkilönä kiehtova: hän on ristiriitainen ja epätäydellinen, ylpeä ja erehtyväinen mutta hyvää tarkoittava ja valmis myöntämään virheensä.

Suhdekiemuroiden rinnalla Austen kuvaa Emmassa hyvin tarkkanäköisesti ajan hienosyisiä luokkaeroja ja sitä kuinka liikkuminen sosiaaliluokkien välillä tulee mahdolliseksi ja alkaa murentaa järjestelmää. Kenties monipuolisimmin koko Austenin tuotannossa Emmassa kuvataan myös naisten välistä ystävyyttä, siis sellaista joka ei perustu verisiteisiin ja siskouteen. Austen kuvaa naisten välisiä ystävyyssuhteita oman perheen ulkopuolella yllättävän vähän, mutta Emmassa ne nousevat hyvin tärkeään osaan.

Mikä on sinun lempparisi Austenin teosten joukossa?

Daphne du Maurier – Rebekka

”’Mitä pirua sinä oikein ajattelet?’ kysyi Maxim. Hätkähdin ja punastuin, sillä tuona lyhyenä hetkenä, ehkä minuutin aikana, olin niin perusteellisesti kuvitellut itseni Rebekaksi, ettei ikävää itseäni ollut olemassakaan, en ollut koskaan tullutkaan Manderleyhin. Olin täydellisesti siirtynyt menneisiin päiviin.”

Ah, Rebekka. Puhuin Rebekasta taukoamatta viime syksynä. Samalla tavalla kun Rebekan, romaanin traagisesti menehtyneen nimikkohahmon, henki tuntuu olevan yhä läsnä kaikkialla, Rebekka valtasi kaikki kirjoista ja kirjallisuudesta käymäni keskustelut puoli vuotta sitten. Puhuin siitä jokaiselle, joka vain jaksoi kuunnella tulkintahahmotelmiani ja esseesuunnitelmiani, sillä viime lukukauteni yliopistolla huipentui kyseisen romaanin pohtimiseen kymmenen sivun edestä. Ja kun viimein sain esseeprojektini valmiiksi deadlinea edeltävänä iltana (siihen nähden miten paljon vaahtosin kirjasta suullisesti, kirjoitettua analyysiä syntyi varsin hitaasti), oli aika pistää Manderley-vierailut hetkeksi jäähylle. Mutta nyt kun uudet esseeaiheet kolkuttelevat ovella, mikä olisikaan parempi tapa prokrastinoida niitä kuin kirjoittamalla vanhoista. Joten tässä sitä taas ollaan, flirttailemassa lumoavan mystisen Rebekan kanssa vielä kerran.

Romaanin nimetön kertoja työskentelee Monte Carlossa Mrs van Hopperin seuraneitinä, kun hän tapaa Maxim de Winterin, vuotta aikasemmin ensimmäisen vaimonsa traagisessa onnettomuudessa menettäneen synkkyyteen taipuvan leskimiehen. Orpo, vaatimattomista oloista oleva ja itseään hyvin mitäänsanomattomana ja yhdentekevän näköisenä pitävä sankaritar ja rikas, komea, arvoituksellinen ja hitusen vaaralliselta vaikuttava sankari rakastuvat ja menevät naimisiin – sehän on alkuasetelman luonnollisin lopputulos kuten romanttisen kertomuksen konventiot ovat meille opettaneet. Kun vastanaineet saapuvat kuherruskuukaudeltaan Maximin kotiin, legendaariseen Manderleyn kartanoon, kertoja saa huomata, että hänen ja hänen rakkaansa välissä on ylitsepääsemätön este: Rebekka, Maximin ensimmäisen vaimo.

Rebekka oli nimittäin kaikkea, mitä kertoja ei ole. Hän osasi esiintyä edukseen sosiaalisissa tilanteissa ja seurustella hurmaavasti jokaisen kanssa sekä järjestää loisteliaita juhlia siinä missä kertojaa hermostuttaa tuttujenkin seurassa ja vieraampien kanssa hän istuu mieluiten tuppisuuna. Hän osasi ratsastaa ja purjehtia, mutta kertojalla ei tunnu olevan sen suuremmin lahjakkuutta kuin intohimoakaan harrastaa kuin vähän piirtelyä ja sitäkin vain jonkin ajanvietteen nimetäkseen. Rebekka pyöritti vaivattomasti koko Manderlyä, kertoja ei osaa päättää mitä haluaisi kokin tekevän päivälliseksi. Rebekka elää hänet tunteneiden ihmisten muistoissa ja puheissa – paitsi yhden. Maxim ei halua Rebekkaa mainittavan sanallakaan. Rebekka, joka on läsnä jokaisessa tilassa, jossa hän elinaikanaan liikkui ja jokaisen hänet tavanneen ihmisen muistoissa, on tyhjä, saavuttamaton tila Maximin ja kertojan välissä. Rebekkaa on ilmestymisestään lähtien luettu rakkaustarinana, synkkänä sellaisena, mutta rakkaustarinana kuitenkin. Itse asiassa sen suosiolle on velkaa koko romanttisten sarjakirjojen kaanon ja sen perintö elää yhä vahvasti Gone Girlin ja The Girl on the Trainin kaltaisten hittikirjojen jännärijuonissa. Rebekka on kuvaus kateuden ja salaisuuksien myrkyttämästä suhteesta, jossa valta on jakautunut hyvin epätasaisesti. Se on sukua niin monelle suositulle kirjalle, elokuvalle ja muulle populaarikulttuurin tuotteelle esittäessään heikomman naisen ja dominoivassa asemassa olevan miehen ”rakkaustarinan”, joka tosielämän mittareilla kuulostaa todella epäterveeltä parisuhteen mallilta. Mutta uskallan väittää, että yksi Rebekan hienous on se, ettei se esitä väheksymiseen, määräilyyn ja toisinaan väkivallan uhkaan perustuvaa suhdetta romanttisena vaan tuhoavana.  

En vieläkään tiedä, kehen romaanin henkilöhahmoista luotan vai luotanko kehenkään ja pysähdyn jokaisen kirjoittamani lauseen jälkeen miettimään, voinko väittää tällaista. Rebekasta on vaikea kirjoittaa paljastamatta sen juonesta liikaa, mutta teemoista uskallan kertoa sen verran, että parisuhteen valtakamppailun lisäksi se pohtii luokkaa, sovinnaisuutta, sukupuolirooleja ja naisen asemaa avioliitossa – siis aika napakymppi teos kun miettii aiheita joista olen lukenut paljon viime aikoina. 

Rebekka on niitä romaaneja, joista en lukuhetkellä tai heti lukemisen jälkeen ajatellut pitäneeni mitenkään poikkeuksellisen paljon, mutta joka on jäänyt jäytämään mieltäni. En osaa ihan sanoa, mikä tekee Rebekasta niin vahvan ja mieleenpainuvan, mutta ehkä se on jonkinlaista vastahankaisuutta: Rebekka ei luovuta salaisuuksiaan helpolla ja jokaisen tulkinnan jälkeen törmää seuraavaan kerrokseen, joka on kuorittava saadakseen tietää, pitikö aiempi tulkinta paikkansa. Toisaalta se on viihdyttävä ja juonivetoinen kirja, joka tempaa mukaansa vauhdilla, joka ei jätä tilaa kysymyksille. Kenties juuri se, että romaanin voi lukaista jännärinä tai synkkänä rakkauskertomuksena ja se toimii sellaisenaan loistavasti tai sillä voi kiusata aivojaan lähes loputtomasti ja leikitellä eri tulkintamahdollisuuksilla yöt läpeensä, tekee siitä niin suositun.

Osallistun kirjalla #everydayiswomensdayreadingchallenge -lukuhaasteeseen

Varastaisinko?

×××× = vaatii ryöstöä

Blogeissa Rebekasta ovat kirjoittaneet myös: Lukuisa, Oksan hyllyltä, P. S. Rakastan kirjoja, Lumiomena, Vinttikamarissa, Tuntematon lukija ja Kirjahullun päiväkirja

Mitä sinä ajattelet Rebekasta?

Lidia Yuknavitch – The Book of Joan

”People are forever thinking that the unthinkable can’t happen. If it doesn’t exist in thought, then it can’t exist in life. And then, in the blink of an eye, in a moment of danger, a figure who takes power from our weak desires and failures emerges like a rib from sand. – – How stupidly we believe in our petty evolutions. Yet another case of something shiny that entertained us and then devoured us. We consume and become exactly what we create. In all times.”

Lidia Yuknavitchin The Book of Joan on lähitulevaisuuteen sijoittuva dystopia, jossa ekokatastrofit ja sodat ovat tehneet maapallosta lähes asumiskelvottoman ja jossa ihmiset ovat paenneet maapallolta CIEL:iin, jossain päin avaruutta sijaitsevalle mysteeriselle alukselle. Siellä selviytyneistä on tullut sukupuolettomia, karvattomia otuksia, jotka eivät kykene lisääntymään. Heitä johtaa tyrannimaisella otteella Jean de Men, entinen hengellinen guru ja julkkis, nykyinen verenhimoinen diktaattori, mutta hänen hallitsemansa uuden ihmislajin joukosta nousee kapina, jonka johtotähtenä toimii Joan of Dirt, lapsisoturi ja marttyyri, joka rohkeni nousta CIEL:in johtajaa vastaan.

Osapuilleen näin kirjoitin kirjasta bookstagramiin heti tuoreeltaan sen luettuani ja vasta tiivistelmää muotoillessani tulin tajunneeksi sen, kuinka kaukana mukavuusalueeltani kirja loppujen lopuksi oli ja kuinka en todellakaan osannut odottaa sellaista tarinaa jonka luin – tai ainakaan tarinan sijoittumista sellaiseen miljööseen kuin se sijoittui.

Kuulin teoksesta ensimmäistä kertaa lukiessani feministisiä dystopioita käsittelevää artikkelia ja suurena Margaret Atwoodin Orjattaresin fanina sekä kiinnostuneena siitä, miten feministinen dystopia oikein käsitetään ja mitä genreen katsotaan kuuluvaksi, klikkasin sen oitis varaukseen kirjastosta. Kirjan kansilehti tiesi kertoa, että kyseessä on lähitulevaisuuteen sijoittuva romaani, jossa kapinallisjoukko käy taistoon sodan, väkivallan ja ahneuden runteleman maapallon puolesta ja että kyseessä on myös jonkinlainen Joanne d’Arcin tarinan uudelleen kerronta. Varsin sokkona lähdin siis teosta lukemaan ja paikoitellen olin kyllä hyvin hämmästynyt siitä, millainen tarina näistä lähtökohdista kehittyi.

En ollut kuvitellut, että kirja olisi niin scifiä – pitkään pohdittuani päädyin määrittelemään yllätykseni näin. Sijoittuminen avaruuteen, edistyksellinen teknologia, uusi laji jota ei varauksetta voi kutsua enää ihmiseksi… Nämä odottamattomat elementit saivat minut paikoin hämmennyksen valtaan. Enkä tarkoita sitä arvottavassa mielessä: minulla ei ole mitään scifiä vastaan, mutta luen sitä todella vähän (huolimatta siitä että pari lempikirjaani, Atwoodin jo mainittu Orjattaresi sekä Bradburyn Fahrenheit 451, on luokiteltavissa scifiksi), ja siksi olin vieraiden lajikonventioiden kanssa hieman hukassa. Kun siihen vielä lisätään poliittiset juonet, maagiset elementit, useampi kertoja, ajan ja paikan vaihtelut sekä englanninkielinen vieras sanasto – kyllä, olin välillä vähän hukassa. Palataanpa siis aivan alkuun hahmottaaksemme tätä vierasta maailmaa.

Jossain vaiheessa kohden vuotta 2049, johon kirjan tapahtumat sijoittuvat, homo sapiensista on kehittynyt uusi ihmislaji, jonka ruumis ei enää jakaudu sukupuoliin mutta joka pystyy vuorovaikutukseen teknologian kanssa. Nämä uudet ihmiset ovat menettäneet kyvyn lisääntyä ja ovat siten matkalla kohti sukupuuttoa: evoluutio, joka antoi heille toisen mahdollisuuden elää maapallon lähes tuhouduttua, vei heiltä tulevaisuuden. Heidän muuttuneet ruumiinsa ovat evänneet heiltä mahdollisuuden ilmaista rakkautta ja läheisyyttä fyysisesti ja ikävä ruumiillista nautintoa kohtaan on niin suuri, että kaikki yritykset jäljitellä seksiä on kielletty pilkkana heidän lajiaan kohtaan. Jossain vaiheessa sotien, hävityksen ja tuhoamisen keskellä sekä kehojensa mutaatioissa he ovat myös kadottaneet rakkauden – ja kaipaavat sitä yksinäisyydessään ja eristäytyneisyydessään enemmän kuin mitään muuta.

”It isn’t that love died. It’s that we storied it poorly. We tried too hard to contain it and make it something to have and to hold. Love was never meant to be less than electrical impulse and energy of matter, but that was no small thing. The Earth’s heartbeat or pulse or telluric current, no small thing. The stuff of life itself. Life in the universe, cosmic or as small as an atom. But we wanted it to be ours. Between us. For us. We made it small and private so that we’d be above all other living things. We made it a word, and then a story, and then a reason to care more about ourselves than anything else on the planet. Our reasons to love more important than any others.”

Tässä maailmassa elää Christine, joka elättää itsensä ihosiirroiksi kutsutulla taiteenalalla, etäisesti tatuiointeja muistuttavalla ihotaiteella, jolla ihon pigmentin menettänyt ja karvaton laji koristaa itseään ja ilmaisee sosiaalista asemaansa. Hänen taiteessaan asuu myös hänen kapinansa, halunsa kirjoittaa uudelleen Joan of Dirtin tarina. Joan of Dirt oli Jean de Menin arkkivihollinen, lapsisoturi joka marssi voitosta voittoon maagisten kykyjensä ansioista ja joka halusi suojella maapalloa Jean de Menin alituisilta ryöstöretkiltä. Hän kohtasi loppunsa Jean de Menin käsissä, spektaakkelimaisessa teloituksessa, joka teki hänestä marttyyrin, jonka lipun alle Christine kokoaa kapinallisia käydäkseen CIEL:iä vastaan. Romaanin edetessä, sitä mukaa kun Christine taltioi Joanin tarinaa ihoonsa, heidän tarinansa kietoutuvat yhä tiukemmin yhteen.

Sukupuolisuuden, seksuaalisuuden, ihmisyyden ja rakkauden yhteenkietoutuvien kysymysten rinnalla Yuknavitch käsittelee romaanissaan kielen, tarinoiden ja taiteen voimaa. Christine kyseenlaistaa kielen kyvyn kuvata heidän lajinsa kokemusta, mutta nauhoittaa samalla tarinaansa kapinansa todistukseksi. Hänen vallankumouksensa ase on kapinallisten iholle ikuistettu taide, ja sen voima on rohkeus kertoa toisin tarina, jonka virallinen versio on vallanpitäjien manipuloima. Näiden teemojen rinnalla Yuknavitch kysyy kauhistattavaa kysymystä siitä, millaisiin mittoihin välinpitämättömyytemme ja ihmiskeskeisyytemme voi kasvaa ja mitä siitä seuraa. Mitä jos tekniikan kehitys ei pysty pelastamaan meitä tuhovoimaltamme, ja mitä jos evoluutio kääntyy meitä vastaan?

Lukuhetkellä en ollut kovin vaikuttunut The Book of Joanin hienoudesta, mutta nyt tätä postausta kirjoittaessani pohdin jo uudelleenluvun mahdollisuutta, tarkempaa ja hitaampaa lähilukua teoksen ytimen saavuttamiseksi ja monen mielenkiintoisen seikan kattavammaksi pohtimiseksi. On niin monta yksityiskohtaa, jotka haluaisin tarkistaa, niin monta sukupuolisuutta, seksiä, ruumiillisuutta ja rakkautta koskevaa väitettä, joista haluaisin koota yhtenäisemmän kuvan. Romaani ei ole kovin pitkä, noin kaksi ja puoli sataa sivua, mutta siihen on mahdutettu välillä jopa hengästyttävältä tuntuva määrä sisältöä ja useita teemoja, jotka vievät tarinan tulkintaa lukuisiin eri suuntiin.

”To be human. What if being human did not mean to discover, to conquer. What if it meant rejoining everything we are made from.”

Ehkä voisi sanoa, etten ihan hirveästi nauttinut teoksen juonesta enkä oikeastaan kiintynyt sen henkilöhahmoihinkaan, mutta kuten bookstagram-tiivistelmäni loppuunkin lisäsin, jottei hämmennys jäisi päällimmäiseksi tunteeksi, pidin kovasti kirjan herättämien kysymysten pohtimisesta ja sen monipuolisista teemoista sukupuolen moninaisuudesta tarinoiden tärkeyteen ja ihmisyyden määrittelyyn. The Book of Joan vei minut kauaksi mukavuusalueeltani, mutta loppujen lopuksi hyppyni tuntemattomaan oli varsin virkistävä ja onnistunut.

Varastaisinko?
××× = syyllistyn taskuvarkauteen

Minkä kirjan kanssa sinä olet astunut mukavuusalueesi ulkopuolelle?

Ananda Devi – Näistä raunioista

”Jonain päivänä sitä herää ja huomaa, että tulevaisuus on kadonnut. Taivas peittää ikkunat. Yö muuttaa kehoon asumaan eikä suostu lähtemään.”

Näistä raunioista on kertomus Mauritiuksen turistisaaren kääntöpuolelta, suljetun tehtaan kupeesta, jossa maailma on kellertävän ruskeaa massaa ja taivas riippuu harmaana liian matalalla, jotta siltä voisi nähdä tulevaisuuden. Se on kertomus neljästä kiihkeästi elämän laidassa kiinni roikkuvasta nuoresta, joiden ympäriltä köyhyys ja muut sosiaaliset ongelmat ovat kitkeneet naurun ja toivon jättäen yhden pakottavan ajatuksen: täältä on päästävä pois jos ei halua tukehtua.

On Éve, jolla ei ole muuta mahdollisuutta käydä kauppaa tulevaisuudestaan kuin käyttää kehoaan vaihdon välineenä. Häntä jumaloi Sadiq, joka viettää päivänsä älyköiden seurassa koulussa Rimbaudista ja kirjailijahaaveista viehättyen ja yönsä jengin kanssa liikkuen Troumaronin todellisuudesta selvitäkseen. Jengiin kuuluu myös Clélio, jolle kotikadut ovat sotatanner johon purkaa vihansa ja raivonsa. Hänen elämänsä suunta määräytyy yhtäkkiä Savitan kautta, joka on ainoa, jonka Éve päästää lähelleen.

Pienoisromaanin lyhyet, uhoavat lauseet vangitsevat teini-ikäisten kertojien kuohuvan vihan ja räjähdysherkän uhman. Samalla sen raaka runollisuus sovittaa painostavaan helteeseen ja himoon toivonrippeen aidosta yhteydestä toiseen ihmiseen ja tulevaisuudesta, joka ei toista pakolaisten, alkoholistien, pahoinpideltyjen ja toivonsa menettäneiden väsynyttä tanssia kuoleman kanssa. Tanssia kuoleman kanssa, sitä elämä Troumaronissa on – ja silti: olla seitsemäntoista, olla elossa, olla rakastunut, olla voimiensa tunnossa.

Kertojanelikosta juuri Éve on se, jossa kuolemantanssi ruumiillistuu. Epätoivoisessa kamppailussa ulospääsystä ja tulevaisuudesta Éve takoo kehostaan aseen, joka on ainut valta ja valuutta, mitä hänellä on. Luomalla omat sääntönsä hän luulee olevansa haavoittumaton, mutta hangatessaan muiden jälkiä iholtaan hän menettää vähä vähältä lisää itsestään. Jokin virvaliekki tuntuu ajavan Éveä yhä pimeämpiin paikkoihin. Valta, jonka Éve kehollaan saa, valehtelee hänet voimakkaaksi, kunnes se paljastaa tilalleen jättämänsä tyhjiön.

”Etsin elämän pohjaa. Haluan tietää, minkä värinen se on. Miltä näyttää piste, jonka jälkeen ei ole paluuta ja joka kertoo vihdoin, mitä minä olen.”

Devillä on hyvin intensiivinen tapa kirjoittaa, niin intensiivinen, että isomman sivumäärän kanssa se voisi hengästyttää liiaksi asti. Romaanissa on suorastaan pakahduttavan vahva alku, eikä Devin ote herpaannu myöhemminkään. Näistä raunioista on ehdottomasti yksi vahvimpia romaaneja, jonka olen vähään aikaan lukenut, eikä se johdu pelkästään siitä, että luin sen lähes yhdeltä istumalta ja osittain kahdesti heti peräkkäin.

”Minun on vaikea kävellä. Kompuroin ja onnun eteenpäin asfaltilla. Joka askeleella syntyy täysikasvuinen petoeläin.”

Romaanista on kirjoitettu myös Mitä luimme kerran ja Mummo matkalla -blogeissa

Varastaisinko?

×××× = vaatii ryöstöä

Minnepäin maailmaa sijoittuu romaani, jota luet tällä hetkellä?

Väinö Linna – Täällä Pohjantähden alla 1-3 (Klassikkohaaste osa 6)

”Alussa olivat suo, kuokka – ja Jussi.”

Väinö Linnan Täällä Pohjantähden alla -trilogia on sekä yhden perheen sukukronikka että läpileikkaus Suomen historiasta 70 vuoden ajalta. Se kertoo Pentinkulman hämäläiskylän asukkaiden vaiheista ja erityisesti Koskelan perheen elosta 1880-luvulta 1950-luvulle läpi sortokausien, itsenäistymisen, sisällissodan, äärioikeiston nousun ja toisen maailmansodan.

Trilogia lähtee liikkeelle vuodesta 1884 – ja kuten moni sellainen, joka ei ikinä ole Linnaan koskenutkaan, tietää – suosta, kuokasta ja Jussista. Silloin Jussista, pappilan vuosimiehestä tulee torppari, kun hän saa rovastilta luvan pystyttää torpan ja ottaa suon ylös viljelysmaaksi. Trilogian ensimmäinen osa seuraa lähinnä Jussin taivalta torpparina. Se kertoo hänen suunnitelmistaan raivata torppa ja laajentaa sitä, raskaasta työnteosta ja raatamisesta, joka rikkoo selän muttei lannista hänen sitkeyttään tai ahkeruuttaan, sekä torpparin ainaisesta nöyryydestä herroja kohtaan. Jussi on malliesimerkki viimeiseksi mainitusta: hän ei sano vastaan, vaikka pappila ottaa omistusoikeutensa valtuuttama takaisin haltuunsa maan, jonka torppari on muokannut tuotteliaaksi ja turvaksi itselleen.

Toista maata on Jussin poika Akseli Koskela, jossa rehottaa torppareiden ja tilallisten välille kasvatetusta juovasta itänyt epäoikeudenmukaisuuden tunne. Ensimmäisen kirjan puolella viritelty rakkaustarina Akselin ja Elinan välillä sekä torpan sukupolvenvaihdos nostavat Akselin trilogian toisen osan päähenkilöksi, jonka kautta kuvataan kahtiajakautuneen kansan tulenaran tilanteen leimahtamista sisällissodaksi ja sisällissodan jälkeen kytemään jääneen vihan purkautumista vankileireinä ja jatkuvana epäluulona toisella tapaa ajattelevia kohtaan. Kolmannessa osassa Akselin pojat aikuistuvat ja näkökulma siirtyy erityisesti Vilhoon, Tuntemattomassa sotilaassakin vänrikki Koskelana tunnettuun Koskelan poikaan, jonka vuoro on kokea Lapuan liikkeen nousu sekä toisen maailmansodan sivussa käydyt talvisota sekä jatkosota.

Kuvaan tässä trilogian pääpiirteisiä tapahtumia helposti lähestyttävällä tavalla, jota moni muukin on hyödyntänyt ennen minua: kuvaamalla Koskelan suvun vaiheita ja sen kietoutumista Suomen historiaan. Täällä Pohjantähden alla ei kuitenkaan rajoitu kuvaamaan vain yhtä perhettä vaan muodostaa miljöönään toimivasta Pentinkulmasta ikään kuin pienoismaailman, jossa tavataan jos jonkinlaista ihmistä: on kieliriidasta ja suojeluskunta-aatteesta kiinnostuneet pappilan ja kartanon väki, työläisten oikeuksien puolesta jatkuvasti ääntä pitävä räätäli Halme, Koskelat hyvin tunteva Kivivuoren perhe, Leppäsen niin ja näin elämässä roikkuvat tapaukset, yksinäisyyteen pakeneva ja kylähullun mainetta osakseen saava Susi-Kustaa sekä Suur-Suomesta haaveileva kansakoulun opettaja Rautajärvi – esimerkiksi. Henkilöhahmojen kirjo onkin yksi trilogian parhaita puolia. Linnan tarkka ihmiskuvaus ja vuosikymmenet läpäisevä kertomus, joka mahdollistaa hahmojen seuraamisen lähes heidän koko elämänkaarensa ajan, saa kiintymään henkilöihin syvästi.

Vaikka trilogiassa on paljon myös naishahmoja, ja osa heistä ovat hyvin tunnettuja ja hyvinkin tärkeässä roolissa, minulle jäi tunne, että he jäivät loppujen lopuksi mieshahmojen jalkoihin ja yksiulotteisemmin kuvatuiksi. Tämä on varsin intuitiivinen päätelmä, joka ei perustu sen tarkempaan analyysiin, mutta seuraavalla lukukerralla (jos/kun sellainen tulee) olisi mielenkiintoista tarkastella naishahmojen kuvausta lähemmin ja esimerkiksi sitä, ottaako kertoja tai joku henkilöhahmoista jonkinlaista moralisoivaa roolia kuvatessaan Aunen varsin silmiinpistävää seksuaalista aktiivisuutta. Päällimmäisenä ajatuksena Linna tuntuu kovin perinteiseltä sukupuoliroolien kuvaajalta, joka vahvistaa lähes myyttistä käsitystä suomalaisesta miehestä, joka ei puhu eikä pussaa, mutta hyvin koskettava on esimerkiksi Akselin vankileiriltä hyvästiksi lähettämä kirje, jossa näkyy herkkyyttä, jota hän ei aivan kehtaa pukea sanoiksi:

”Sinulle minun ei tarvitte sanoo mitään, kun me tiemme toisemme. On turha puhua semmosesta mikä ei sanomisesta muutu. Kyllä kai niissä kymmenessä vuodessa minun puoleltani oli paljon pahaakin, mutta minä uskon sinun tietävän minun oikeen luontoni.”

Kuten Linnan toisessa kuuluisassa romaanissa Tuntemattomassa sotilaassa, Täällä Pohjantähden alla -trilogiassa yhdistyy yleinen ja yksityinen näkökulma: toisaalla jylläävät Eurooppaa ja Suomea muuttaneet aatteet ja tapahtumaketjut, toisaalla torppari kuokkii maata ja haaveilee suopalstan muokkaamisesta viljelymaaksi. Täällä Pohjantähden alla on oiva esimerkki historiankirjoituksesta kaunokirjallisessa muodossa: siitä kuinka historia saa kasvot ja tunteet ja elämän asettuessaan romaanihenkilöiden maailmaan. Lukuhetkeni kuluivatkin varsin sopivalla ajoituksella joulukuussa 2017 ja tammikuussa 2018, kun itsenäisyyden juhlinta kääntyi sisällissodan satavuotismuisteluksi.

Täällä Pohjantähden alla on laaja niin sivumääränsä, henkilöhahmojensa, kattamansa aikavälin kuin tapahtumien määränsä puolesta ja se hakee vertaistaan niin suomalaisten historiallisten romaanien kuin klassikkoteosten joukossa. Trilogia on kerronnaltaan hyvin perinteinen ja konstailematon, mutta koskettaa lukijasukupolvea toisensa jälkeen kirjoittamalla auki Suomen historiaa hävinneiden näkökulmasta ja luomalla monia unohtumattomia henkilöhahmoja.

Vaikka pääsin jo sanomaan, että valitsin lukuhetkeni varsin sopivasti, otan sanojani sen verran takaisin, että lukemisen aikatauluttaminen ei onnistunut ollenkaan yhtä hyvin. Ensimmäisen osan luin Thaimaan auringon alla vailla huolta lukutahdistani ja nautin lukemisesta eniten, mutta toisen osan jälkimmäisen puoliskon ja viimeisen osan lukemisen jätin niin viime tinkaan, että lopulta hurjastelin niiden läpi harmittavan nopeaan tahtiin. Täällä Pohjantähden alla on massiivisuudessan kirja, joka olisi ansainnut ja tarvinnut hieman inhimillisemmän aikataulun: enemmän uppoutumista ja vähemmän jäljelläolevan sivumäärän laskemista. Ehkä siksi lukukokemukseni lopahti vaatimattomamman arvion puolelle huolimatta kaikista niistä kehuista, jotka innostivat minua lukemaan kirjan. Luin myös viime vuonna muutaman muun kuvauksen samoista ajoista kirjallisuushistorian kurssilla, joten olisin ehkä tehnyt viisaammin, jos olisin antanut torppari- ja sisällissotakertomuksille pienen hengähdystaon ennen seuraavaan tarttumista. Trilogian ansioita en silti kiistä: kirjana Täällä Pohjantähden alla on varmaan vähintään neljän tähden kirja, mutta koska arvostelulinjani on tähänkin asti ollut hyvin subjektiivinen ja lukukokemukseen pohjaava tunnearvio, tiputan tämänkertaista arviotani hieman.

Osallistuin Täällä Pohjantähden alla -trilogialla Klassikkohaasteen kuudenteen kierrokseen, josta voit lukea lisää täällä. Edellisellä kierroksella luin Victor Hugon Kurjat, joka oli lumoava lukukokemus.

Kirjasta on kirjoitettu myös ainakin näissä blogeissa: Kirsin Book Club, Sallan lukupäiväkirja, Kirjahamsterin lukuvinkit, Eniten minua kiinnostaa tie, Kirjaneidon tornihuone, Kirjakaapin kummitus, Jokken kirjanurkka

Varastaisinko?

××× = syyllistyn taskuvarkauteen

Oletko lukenut Täällä Pohjantähden alla -trilogiaa tai nähnyt siitä tehtyjä muita sovituksia? Erityisesti minua kiinnostaisi tietää, mitä ajattelet Linnan naiskuvauksesta.

Aino Kallas – Sudenmorsian

”Vaan ei vielä ikänä ihmisen hahmossa ollut hänen verissänsä kuplinut niin kultainen riemu ja vapauden autuus kuin nyt, koska hän ihmissutena suolla juoksi. Sillä autuuden hekuma on arvaamatoin ja näin Saatanalta säätty, että hän senkautta ihmislapset kadotuksen kuljuun suistaisi.”

Aino Kallaksen klassikkoromaani Sudenmorsian on lumoava ja balladinomainen ihmissusitarina Aalosta, joka irtautuu kodistaan sekä ihmisyhteisön ja kirkon kurista kuullessaan suden kutsun ja muuttuu ihmissudeksi juostakseen kaltaistensa joukossa. Kallaksen 1600-luvulle sijoittuva tarina kertoo muun muassa kirjoittamisaikansa 1920-luvun peloista, jotka kohdistuivat modernisaatiosta johtuvan naisen aseman muutokseen, naisen itsenäistymiseen sekä naisen viettien ja seksuaalisuuden heräämiseen.

Aalon tarina alkaa siitä, kun hän nuorena ja kainona piikasena herättää metsävahti Priidikin huomion. Avioelämä on alkuun rauhallista ja turvaisaa, Aalo ahkera ja kunnollinen emäntä, mutta eräänä kohtalokkaana päivänä hän kuulee suden kutsuvan häntä juoksemaan kanssaan. Kun Aalo luopuu elämästään äitinä ja vaimona, kyläläiset näkevät hänet vapaudestaan nauttivan naisen sijaan Saatanan riivaamana ja hänet suljetaan ihmisyhteisön ulkopuolelle.

Myyttinen ihmissusitarina on puettu kiehtovaan ja koukeroiseen kieliasuun, joka vaatii hetken totuttelua, mutta kun sen rytmiin pääsee, se houkuttelee suon usvaiseen hämärään, jossa vallitsee sadunomainen ja mystinen tunnelma. Kieli tuo romaaniin jotain hyvin taianomaista ja tukee loistavasti sen fantastisia elementtejä: tulee tunne että juuri näin 1600-luvulle sijoittuva lumoava ihmissusitarina on kerrottava. Osin vahvasti tyylitellystä kielestään johtuen Kallaksen historiallinen proosaballadi on yksi persoonallisimpia suomalaisia klassikoita, johon olen törmännyt.

Luin Sudenmorsiamen ensimmäisen kerran yläasteella, jolloin en ollut kovin vakuuttunut klassikon hienoudesta. Kieli tuntui vaikealta ja kankealta, tarina oli ihan ok, mutten aivan ymmärtänyt, miksi niin monet (kaksoissiskoni mukaan luettuna) ihailivat kirjaa niin paljon. Kotimaisen kirjallisuuhistorian kurssilla tarjoutui tilaisuus lukea Sudenmorsian uudelleen ja tartuin siihen innokkaasti, aiempi pettymys pyyhittynä pos mielestäni. Aalon tarina avautui toisella lukukerralla aivan eri tavalla kuin ensimmäisellä: siinä missä väänsin ja käänsin mutkikasta kieltä suuhuni sopivampaan muotoon ensimmäisellä lukukerralla, silitin sen monikerroksisia koukeroita tällä kertaa ja kun edellisellä kerralla luin hyvin juonivetoisesti, tarkastelin nyt hienovaraisemmin tarinan ja sen tulkinnan sävyjä.

Löysin Aalon hurmion juosta vapaana ja aistia maailma ympärillään ja muiden ihmisten tunteman pelon tuota hurmiota kohtaan. Todistin ennakkoluulojen sytyttämän tulen ja tuhon, sillä ihminen on ihmiselle susi. Vaikka Aalon tarina on hyvin traaginen ja Sudenmorsian kertoo menetyksestä ja vieraatumisesta, se kertoo myös löytämisestä ja kaltaistensa kanssa olon riemullisuudesta.

”Vaan suden hahmon mukana heräsivät Aalossa samalla muotoa myös kaikenlaiset suden himot ja halut, niinkuin verenjano ja raatelemisen riemu, sillä hänen verensä myös sudenvereksi vaihdettiin, niin että hän oli niinkuin yksi heistä.

Niin hän villillä ja riemullisella ulvonnalla toisten susien seuraan liittyi, niinkuin kauvan kaivattujensa, että hän vihdoin viimein oli kaltaisensa löytänyt, ja toiset kuorossa ulvoen häntä sisareksensa tervehtivät.”

Kallaksen teksti on yhtä aikaa herkkää, hurmioitunutta ja rajua. Sudenmorsiamen monisäkeinen tarina mahtuu hyvin pieneen sivumäärään, mutta balladin sisältö on paljon lyhyyttään suurempi ja sisältää pohdittavaa usealle lukukerralle. Suomen kirjallisuushistorian mittakaavassa tämä varsin poikkeuksellinen klassikko on vilaus suuren maailman tyylistä kotimaisilla (tai ehkä sittenkin virolaisilla) mausteilla ja ehkä juuri sen erottuvaisuus – ja ainutlaatuisuus ainakin – tekee siitä niin sykähdyttävän ja sai sen nousemaan suosikkiklassikkojeni joukkoon.

Kirjasta on kirjoitettu paljon myös muissa blogeissa: Kirjojen kamari, Kirjaluotsi, Kannesta kanteen, Yöpöydän kirjat, Matkalla Mikä-Mikä-Maahan, Nuoren opettajattaren kirjablogi, Annelin kirjoissa, Villasukka kirjahyllyssä, Tuntematon lukija

Varastaisinko?

×××× = vaatii ryöstöä

Oletko lukenut Sudenmorsianta tai trilogian kahta muuta osaa, Barbara von Tisenhusenia ja Reigin pappia?

Angie Thomas – Viha jonka kylvät

”Keittiöön lankeaa totuuden varjo – tällaisessa tilanteessa meidänlaiset ihmiset saa twiitteihin oman häshtägin, mutta oikeutta me saadaan harvoin. Musta tuntuu, että me kaikki kumminkin odotetaan sitä kertaa, sitä yhtä kertaa, kun kaikki päättyy oikein. Jospa tämä voisi olla se kerta.”

Angie Thomasin nuortenromaanin Viha jonka kylvät päähenkilö on 16-vuotias Starr, mustaihoinen teinityttö, joka asuu slummissa mutta käy parempaa, pääasiassa valkoihoisten oppilaiden koulua. Kahden maailman välillä matkustaessaan Starr on kehittänyt kaksi identiteettiä: on slummissa asuva, slangia puhuva Starr sekä Williamsonin Starr, joka yrittää olla mahdollisimman sopiva ja mukava valkoisten silmissä häivyttämällä taustansa. Näiden kahden roolin yhteensovittamisen ongelmakohtia ovat muun muassa valkoinen poikaystävä, jonka ihonväriä tai oikeastaan olemassaoloakaan ei voi vankilassakin istuneelle isälle paljastaa ja jonka kanssa seurusteleminen saa Starrin tuntemaan, että hän on pettänyt mustan yhteisön, sekä rasistisia piloja heittelevä paras kaveri, jonka loukkaavia vitsejä Starr ei haluaisi enää sivuuttaa olankohautuksella.

”Williamsonin Starr ei puhu slangia – jos räppäri käyttää jotain sanaa, Starr ei käytä, ei vaikka valkoiset kaverit käyttäysivät. Niiden suussa slangi on coolia. Starrin suussa se on ghettopuhetta. Williamsonin Starr pitää suunsa kiinni vaikka joku ärsyttäisi, ettei kukaan pidä sitä ’vihaisena mustana muijana’. Williamsonin Starr on kohtelias. Se ei katso pahasti, ei vilkuile syrjäsilmin, ei mulkoile. Williamsonin Starr ei haasta riitaa. Williamsonin Starr ei ylipäätään anna kenellekään syytä nimittää sitä ghettomuijaksi.

Mä vihaan itseäni kun käyttäyden sillä lailla, mutta teen niin siitä huolimatta.”

Eräänä iltana Starr tulee todistaneeksi, kuinka poliisi ampuu hänen ystävänsä Khalilin. Tilanteen ainoana silminnäkijänä Starrille on selvää, että aseettoman ja rauhallisesti käyttäytyneen Khalilin ampuminen on murha, mutta taposta uutisoiva media laittaa ”aseettoman” tilalle nuoren mustan miehen määritteeksi ”huumeita diilanneen” tai ”jengiin kuuluneen” otsikosta riippuen. Mustiin kohdistuvat ennakkoluulot toimivat tuomarina, kun media rakentaa valkoisesta poliisimiehestä kuvaa uhrina, joka turvautui peloissaan itsepuolustukseen ja kaivaa esille luurankoja Khalilin menneisyydestä, jotta murhatusta tulisikin tarinan konna.

Alkaa oikeudenkäynti, joka saa paljon huomiota valtakunnallisilla kanavilla asti. Näkyvän roolin ottaminen todistajana kuitenkin mietityttää Starria, koska se tietää uhkaa niin omaa oikeuttaan jakavien jengien taholta kuin valtion poliisivoimista. Mustassa yhteisössä kytee viha, joka johtuu turhautumisesta oikeudenjakoon – oikeuden jota he tuskin saavat.

”’Ette ole kysyneet tytöltä vielä mitään siitä poliisista’, mutsi sanoo. ’Kyselette Khalilista niin kuin se olisi syypää siihen että kuoli. Niinku Starr sanoi, ei poika itseään ampunut.'”

Viha jonka kylvät ei ole ainoastaan yhden oikeuskamppailun näyttämö vaan se luo kompleksisen kuvan Starrista teinityttönä ja kaikista kysymyksistä, jotka ovat teini-ikäisen elämässä keskeisessä osassa. Rotu, vaikka se läpäiseekin Starrin kuvan itsestään, ihmissuhteistaan ja ympäristöstään, ei ole ainut huomionarvoinen seikka hänen elämässään vaan pinnalla Starrin ajatuksissa ovat myös kaverisuhteet, seurustelu ja seksuaalisuus, perhedynamiikka, populaarikulttuuri ja urheilu. Rakenteellisen rasismin ja poliisiväkivallan seurausten terävän kuvauksen lisäksi Starrin hahmon monipuolisuus on se, mikä tekee kirjasta niin hienon.

Kirjasensaatiolle on satanut ylistyssanoja (Goodreadsissakin sillä on huikeat 4.59 tähteä) ja lähden täysillä lauluun mukaan. Viha jonka kylvät on aiheeltaan niin tärkeä, että minulta loppuvat sanat kesken. Se on omaäänisesti kerrottu tarina, jota maailma kaipaa. Tyrmäävä.

”Minkä tähden ihmisellä on ääni, jos se päättää olla hiljaa silloinkin kun ei pitäis?”

Kirjasta on blogattu ilahduttavan paljon: Carry On Reading, Reader, why did I marry him?, Mitä luimme kerran, Tekstiluola, Notko, se lukeva peikko, Opus eka, Kirjasähkökäyrä, Kirjapöllön huhuiluja, Amman lukuhetki, Kirja vieköön!, Helmi Kekkonen

Helmet-lukuhaaste: 30. Kirjan nimessä on tunne

Varastaisinko?

××××× = turvatoimetkaan eivät pidättele rikokselta

Oletko lukenut tämän paljon puhuttaneen teoksen?

J. K. Rowling – Harry Potter -sarja

Juuri meidän valintamme, Harry, näyttävät keitä me todella olemme, paljon varmemmin kuin kykymme.

J. K. Rowlingin seitsenosainen Harry Potter -sarja on kirjasarja, joka ei esittelyjä kaipaa. Kerrataanpa silti hieman. Sarjan aloittavassa Viisasten kivessä Harry on 11-vuotias poika, joka asuu sukulaistensa luona komerossa portaiden alla. Hänen äitinsä ja isänsä ovat kuolleet Harryn ollessa vain 1-vuotias ja siitä asti Harry on asunut Vernon-sedän, Petunia-tädin ja serkkunsa Dudleyn vastentahtoisessa ja vähättelevässä huolenpidossa, jossa tavallisuuteen pyrkiminen on kaiken tarkoitus. Täyttäessään yksitoista Harryn elämä mullistuu, kun hän saa tietää olevansa velho ja hänet kutsutaan opiskelemaan Tylypahkan noitien ja velhojen kouluun.

Kukin kirja kuvaa yhtä (koulu)vuotta Harryn elämässä. Sarjassa seurataan, kuinka Harry kotiutuu Tylypahkaan, ystävystyy muiden nuorten noitien ja velhojen kanssa, opiskelee loitsuja, taikavoimia ja pimeyden voimilta suojautumista ja tutustuu velhojen lempiurheiluharrastuksen huispauksen saloihin. Rowlingin luoma maailma on hämmästyttävän monisävyinen ja laaja, kekseliäs pienimpään yksityiskohtaan asti. On eläintarhallinen taikaolentoja hevoskotkista räiskeperäisiin sisuliskoihin, Bertie Bottin joka maun rakeita ja suklaasammakoita makeannälkään, taikaministeriö poliittisine valtakamppailuineen ja pieneen kiusantekoon soveltuvia käteviä taikoja sekä ikivanhoja väkeviä loitsuja.

Monenkirjavassa taikamaailmassa on myös synkempiä sävyjä: pimeään taikuuteen hurahtaneita velhoja, kaiken ilon maailmasta imeviä ankeuttajia ja ennen kaikkea lordi Voldemort, yksi maailman väkevimmistä pimeyden velhoista, joka oli marssimassa suoraan maailmanherruuteen, kunnes hän menetti salaperäisesti voimansa yrittäessään tappaa pienen Harryn. Harrylle jäi tapahtumasta muistoksi vain salamanmuotoinen arpi  otsaansa ja maine pelastajana, poikana joka elää, mutta kaikki eivät usko, että epäonninen kirous tappoi lordi Voldemortin vaan että hän on elossa, odottamassa tilaisuutta nousta takaisin valtaan.

Seitsemän kirjaa esittelevät myös melkoisen valikoiman hahmoja, joiden kehityksen  seuraaminen kantaa läpi koko sarjan. Erottuvine ja ikimuistoisine persoonallisuuksineen ja muuttuvine ihmissuhteineen he ovat yksi suuri syy siihen, miksi sarja on niin suosittu. Tässä kohtaa on pakko mainita ainakin Harryn parhaat ystävät, kaikkien kirjanörttien esikuva Hermione ja aina sanavalmis Ron sekä hänen perheensä, johon kuuluu niin jästitavaroita keräilevä herra Weasley kuin alati keppostelevat kaksoset Fred ja George. Hahmot tuovat kirjoihin aimo annoksen huumoria, jonka olemassaolo unohtuu usein taikamaailman kuvauksen ja juonenkäänteiden rinnalla.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Harry Potter -taikaa studiokierrokselta

Nyt seuraa tunnustus. Olin pienenä ehdottomasti sitä mieltä, että Harry Potter on pelkkää huuhaata, enkä tule ikinä koskemaan hänestä kertoviin kirjoihin. Pysyin tässä uskossa, tietämättä oikein mistä koko Harry Potterissa on kyse, neljäsluokkalaiseen asti, jolloin poimin ensimmäisen Potterin käteeni kirjastoauton hyllystä. Seuraa toinen paljastus. Se ei ollut edes ensimmäinen osa. (Mitä kaikkea antaisinkaan jos olisin saanut kokea ilon lukea Potterit ensimmäistä kertaa järjestyksessä.) Päästyäni vauhtiin luin koko sarjan. Uudelleenluin sen (tällä kertaa järjestyksessä). Luin sen uudelleen vielä kerran.

Tähän vuoteen mennessä on vierähtänyt useampi vuosi siitä, kun luin Potterit edellisen kerran. Seurasin viime vuonna kateellisena, kun muut uudelleenlukivat Pottereita, mutta minulla ei ollut aikaa siihen, ja päätin, että haluan takaisin Tylypahkaan seuraavana vuonna. Lykkäsin projektia kuitenkin aika kauan, kunnes nyt syksyllä kiskaisin kaikki seitsemän osaa kuukauteen. Enkä ole katunut yhtään Potterien parissa viettämääni hetkeä. Pottereiden lukeminen on kuin kotiin olisi tullut: se saa aikaan niin lämpöisen ja rentoutuneen tunteen. Tämä on aika iso klisee, mutta Pottereiden tiivistäminen yhteen bloggaukseen on niin mahdotonta, että sallittakoon se: Pottereihin ei kyllästy, koska niistä löytää jokaisella lukukerralla lisää. Hahmoista paljastuu lisää puolia, Rowlingin tarkasti punotusta, koko sarjan läpäisevästä juonesta löytyy runsaammin yksityiskohtia ja tarinan takaa työntyy esiin enemmän temaattista sisältöä.

Potterit ovat saaneet osakseen niin paljon suitsutusta, etten tiedä, mitä enää voisin sanoa epäilijälle, joka ei ole halunnut koskea Pottereihin. Ehkä sen, että kokeile. Jollekin Potterit ovat huuhaata vielä lukemisenkin jälkeen, mutta minä olen hyvä esimerkki takinkääntäjästä tässä asiassa. Mutta vielä varoituksen sana, jos astut ensimmäistä kertaa Tylypahkan käytäville: voi olla ettet enää halua lähteä pois.

Varastaisinko?

××××× = turvatoimetkaan eivät pidättele rikokselta

Mikä Pottereista on lempparisi?