Maggie Nelson – Argonautit

”On opittava sietämään, että jokin voi olla enemmän kuin Kaksi.”

Maggie Nelsonin Argonautit on genrerajoja venyttävä teos, jossa Nelson pohtii muuttumisen ja määrittelyn, kapinallisuuden ja perheellisyyden sekä rakkauden ja seksuaalisuuden teemoja. Muun muassa. Argonautit on omaelämäkerrallinen, esseemäinen kirja, jossa Nelson käy keskustelua filosofian ja omien kokemustensa välillä – keskustelua joka on yhtä aikaa älykästä ja filosofista sekä samastuttavaa ja koskettavaa. Ei tarvitse olla olematta toista ollakseen toista.

Argonautit on kirja, jota luin silloin, kun minun olisi pitänyt lukea sukupuolentutkimuksen peruskurssin tenttiin. Eikä muuten kaduta. Argonautit on myös kirja, jonka sivuille liimasin 21 post it -lappua merkitsemään tärkeimpiä kohtia. 21 post it -lappua on aika paljon 200-sivuiselle kirjalle ja lukijalle, joka ei yleensä ikinä käytä post it -lappuja. Se kertoo jo jotain siitä, kuinka paljon asioita haluaisin nostaa esille, mutta syvennytään nyt vähän paremmin edes muutamaan.

Nelsonin teoksen keskiössä on hänen ja hänen muunsukupuolisen kumppanin, taiteilija Harry Dodgen rakkaustarina. Molemmat käyvät kirjan, vai pitäisikö sanoa, Nelsonin kirjoitusprosessin, aikana läpi fyysistä muutosta, jotka kuvataan rinnakkain. Harry aloittaa testosteronihoidon korjatakseen sukupuolensa; Maggie odottaa ensimmäistä lastaan. Muutoksen ja samuuden jännite tiivistyy myös teoksen nimessä, joka tulee kreikkalaisen mytologian Argo-laivan purjehtijoista, jotka matkansa aikana rakentavat laivansa kokonaan uudelleen, mutta saapuvat silti perille samannimisellä laivalla. Hyvin tietoisina muuttuvista kehoistaan ja siitä, miten muut lukevat heidän ruumiitaan Nelson havainnoi ennakkoluuloja ja oletuksia, joita heidän fyysisestä olemuksestaan tehdään, kuten heidän ollessaan syömässä ravintolassa Harryn hoitojen ja hänen oman raskautensa aikana:

”Sinä käyt miehestä, minä odottavasta äidistä. Tarjoilija juttelee hyväntuulisesti perheestään, sanoo iloitsevansa meidän puolestamme. Päältä katsoen saattoi näyttää, että sinun vartalosi muuttui koko ajan ’maskuliinisemmaksi’ ja minun aina vain ’naisellisemmaksi’. Mutta sisältäpäin se ei tuntunut siltä. Sisältä olimme kaksi inhimillistä eläintä ja koimme muodonmuutosta rinta rinnan, toistemme todistajiksi osuneina.”

Kuvatessaan perhe-elämäänsä, rakkaussuhdettaan Harryyn ja Harryn muutosta Nelson pohtii paljon myös sitä, kenellä on oikeus kirjoittaa kenen tarina. Kun hän luetuttaa tekstiään Harryllä, eikä Harry tunnista siitä itseään vaan tekee korjauksia muokatakseen sitä kuvaamaan häntä totuudenmukaisemmin, Maggien tekisi mieli inttää, että kirja on hänen, hänen! Että heidän elämänsä yksityiskohdat eivät ole pelkästään Harryn. Mutta samalla lailla ne eivät ole pelkästään Maggien. Kysymys näkökulmasta ja sen rajoittavuudesta, siitä että omasta perspektiivistä käsin tehty kuvaus alistaa muut ihmiset välttämättä toisiksi, pysyy ilmassa ja tekee näkyviksi ne valtarakenteet ja lokeroinnin, joita käytetään toisista puhuttaessa – usein niitä tunnistamatta.

”Mainitsinkin jo, että olin kyllästynyt valtamediassa julkaistuihin mukavasti cissukupuolisten ihmisten – oletettavasti ’meidän’ – kertomiin tarinoihin, joissa ilmaistiin surua toisissa – oletettavasti ’heissä’ tapahtuvista muutoksista. (’Mihin kohtaan elämän kriisien taksonomiassa asettuu se, kun yhden ihmisen vapautuminen on toisen menetys?’ Molly Haskell kysyy ahdistuneessa kuvauksessaan veljensä muutosprosessista miehestä naiseksi. Jollei hänen kysymyksensä ole retorinen, esitän vastaukseksi seuraavaa: aika helvetin matalalle.)”

Argonautit on teos, joka nousee kaikenlaista määrittelyä ja lokerointia vastaan. Tai muotoilenpa uudelleen: se vastustaa ulkopuolelta tehtävää määrittelyä ja argumentoi vahvasti sen puolesta, että ihmisellä itsellään tulisi olla oikeus määritellä itsensä – tai olla määrittelemättä, ja sehän se vasta röyhkeä ajatus tässä pisteestä pisteeseen pyrkivässä maailmassa on. Vaihtoehtoiseksi malliksi lopullisen tilan saavuttavalle muutokselle Nelson lainaa Deleuzelta ja Guattarilta ajatuksen tulemisesta, jossa ei tulla miksikään, kehkeytymisen idean, jossa muututaan mutta jossa muutoksella ei ole päätepistettä. Ehkä Argo ei saavu satamaan vaan elää jatkuvassa liikkeessä, jatkuvassa muutoksen prosessissa kadottamatta kuitenkaan olemustaan ja itseään: sitä mitä on ja sitä miksi on tulossa.

Puhuessaan lokeroinnista Nelson tulee puhuneeksi myös kielestä ja sen normatiivisuudesta, joka heijastelee binaarista sukupuolikäsitystä esimerkiksi englannin kielen he/she -persoonapronominien kautta. Kieli on huomattava määrittelyn ja lokeroinnin työkalu, tapa nimetä ja asettaa rajoja eri asioille ja ilmiöille. Ja kun nimeäminen määrittelee ja rajaa, se väistämättä jättää myös jotain ulkopuolelle ja tekee näkymättömäksi kuten Nelson asian ilmaisee: nimetön putoaa pois, menee hukkaan, surmataan – – mieli toimii kuin piparimuotti.

”En minä ole matkalla mihinkään, Harry vastaa joskus kyselijöille. Miten selittää tässä raivokkaan määrätietoisessa kulttuurissa se, että toisinaan tilanne vain pysyy sotkuisena? – – Miten selittää se, että joillekin, tai joillekin tiettynä hetkenä, tällainen jahkailu on ok – jopa houkuttelevaa (esim. ”sukupuolihakkereille”) – kun taas toisille, tai toisille tiettynä hetkenä, se on jatkuvan ristiriidan ja surun aihe? Miten tehdä tiettäväksi se totuus, että paras tapa selvittää, miten ihmiset suhtautuvat sukupuoleensa tai seksuaalisuuteensa – tai ylipäätään mihinkään – on kuunnella, mitä he sanovat ja yrittää kohdella heitä sen mukaisesti, tyrmäämättä heidän näkemystään todellisuudesta omalla näkemyksellä?”

Nelson puhuu Argonauteissa paljon myös queerin ja normien välisestä jännitteestä raskauden, äitiyden ja perheen perustamisen näkökulmasta. Hän puhuu äitiydestä itse äitinä, siitä, kuinka he Harryn kanssa yrittivät raskautta pitkään ja siitä, millaisiin ennakkoluuloihin hän raskaana olevana naisena, siis tulevana äitinä, törmäsi. Esimerkiksi hän nostaa tilanteen, jossa oli raskaana ollessaan luennoimassa arvostetussa newyorkilaisessa yliopistossa julmuutta käsittelevästä kirjastaan, jolloin häneltä kysyttiin, miten hän on selviytynyt niin synkän materiaalin työstämisessä tuossa tilassa. Se saa hänet ajattelemaan pisteliäästi, että siinä taas vanha valkoinen patriarkaatin edustaja palauttaa naisluennoitsijan omaan ruumiiseensa, ettei keneltäkään varmasti jää huomaamatta räikeä oksymoron: raskaana oleva nainen, joka ajattelee. Toisaalta hän puhuu äitiydestä myös hyvin erilaisena ilmiönä, sydämensä monisukupuolisista äideistä, jotka ovat sukupuoleen katsomatta ja biologisen suhteen puuttumisesta huolimatta ihmisiä, jotka ovat vaikuttaneet häneen merkittävällä tavalla.

Miettiessään äitiyttä ja raskauttaan hän pohtii, onko perheen perustaminen tai raskaus heteronormatiivista ja miten niihin suhtaudutaan queer-yhteisössä. Eikö se, miten raskaus muuttaa ihmistä niin perinpohjaisesti, ole nimenomaan queeria, eikö sen aiheuttama mullistus ole nimenomaan mukautumisen vastakohta? Queer-yhteisön sisäiset jännitteet tulevat esille myös laajemmassa mittakaavassa, ja Nelson kuvaa tilannetta, jossa queer-yhteisöä syytetään sekä ulkoapäin tulevassa kritiikissä yhteiskunnan tuhoamisesta että liikkeen sisällä kumouksellisuuden puuttumisesta, koska homous ei ole enää rangaistavaa tai laillinen peruste raa’alle syrjinnälle eikä siten välitä kumouksellisuutta enää samalla tavalla.

”On todella omituista elää historiallisella hetkellä, jolloin vastakkain ovat vanhoillinen huoli ja hätä siitä, että sateenkaariväki tuhoaa yhteiskunnan instituutioineen (ennen kaikkea avioliiton) ja toisaalta huoli ja hätä queer-liikkeen epäonnistumisesta tai kyvyttömyydestä romuttaa yhteiskunta ja perinteiset instituutiot, sillä moni queer on turhautunut valtavirran HLBTQ+-liikkeen sopeutumaan pyrkivään, ajattelemattoman uusliberalistiseen suuntaukseeen, jossa on käytetty pitkä penni siihen että on aneltu pääsyä ahteen historiallisesti alistavaan rakenteeseen: avioliittoon ja puolustusvoimiin.”

Argonauteissa pidän siitä, kuinka Nelson ajatusprosessi on näkyvillä koko ajan ja kulkee esseemäisesti läpi koko teoksen väistäen päätymisen johonkin yhtenäiseen synteesiin. Sen lomassa hän käy keskustelua useiden ajattelijoiden kanssa, joiden nimet on merkitty marginaaleihin eräänlaiseksi tekstin lomassa kulkevaksi lähdeluetteloksi: Ludvig Wittgenstein, Sara Ahmed, Judith Butler näin muutamia mainitakseni. Nelson tarjoilee tekstillään monia hykerryttäviä oivalluksia siitä, kuinka käsitämme esimerkiksi sukupuolisuuden ja seksuaalisuuden ja mitä sitten teemme niillä käsityksillä. Hänen kritiikkinsä on älykästä ja hyvin pohjustettua ja kietoutuu niin hienosti yhteen henkilökohtaisen kokemuksen kanssa, että asiallinen kylmyys karisee pois jättäen jälkeensä syvästi inhimillisen ja liikuttavan kertomuksen kahdesta muuttuvasta ihmisestä sekä rakkaudesta, jossa tuntuu, että kykenen antamaan sinulle kaiken luopumatta itsestäni.

Varastaisinko?
××××× = turvatoimetkaan eivät pidättele rikokselta

Argonauteista on kirjoitettu ilahduttavan paljon: Reader, why did I marry him?, Kirsin Book Club, Mitä luimme kerran, Kirjaluotsi, Lumiomena, bookishteaparty, Kirjanurkkaus, Luettua elämää, Tekstiluola, Helmi Kekkonen

Oletko sinä lukenut Nelsonin teoksia?

Advertisement

Liv Strömquist – Kielletty hedelmä

”No mutta hei! Te ehkä luulette kulttuurissamme olevan ongelmana, että se jota tavataan kutsua ”naisen sukuelimkeksi” on vähätelty ja häpeällinen… että se käsitetään joksikin, mistä ei saa puhua… että se on lakaistu maton alle, vaiennettu, koettu kiusalliseksi… ja ettei sillä ole edes kunnollista nimeä!”

Liv Strömquist veti maton jalkojeni alta sarjakuva-albumillaan Prinssi Charlesin tunne, jossa hän kyseenalaisti kaiken, mitä kuvittelin tietäväni romanttisesta rakkaudesta ja länsimaisesta parisuhdeinstituutiosta. Strömquistin lukeminen tuntui vähän samalta kuin nyrkinisku vatsaan: se jätti haukkomaan henkeä hämmentyneenä siitä, mitä oikein pääsi tapahtumaan. Ensijärkytyksestä toettuani olin, ja olen yhä, ehdottoman varma siitä, että kyseinen sarjakuva-albumi on menneen vuoden vaikuttavimpia lukukokemuksia. Stömquistin tapa kyseenalaistaa itsestäänselvyyksiä pidettyjä asioita ja asettaa naurunalaiseksi jokaiselle tuttuja ajatusmalleja on riemastuttavan terävä ja olon aavistuksen epämukavaksi tekevän provosoiva. Siispä minun oli ehdottomasti luettava häneltä lisää, ja niin käteeni päätyi Kielletty hedelmä.

Kielletty hedelmä on Strömquistin ensimmäinen suomennettu sarjakuva-albumi, ja se käsittelee sitä, jota tavataan kutsua ”naisen sukuelimeksi”. Se on erään huonosti ymmärretyn elimen kulttuurihistoriaa, tai no, sanotaan nyt suoraan, pillun kulttuurihistoriaa. Ja huh mikä määrä kuraa historian lehdiltä löytyykään.

Sarjakuva-albumin avaa viehättävä listaus miehistä, jotka ovat olleet liian kiinnostuneita siitä, jota tavataan kutsua ”naisen sukuelimeksi”. Listalta löytyvät muun muassa Isaac Baker-Brown, joka piti klitoriksen poistoa validina lääkkeenä muun muassa naisen päänsärkyyn, masennukseen, niskoitteluun ja avioerohaluihin (ja joka erotettiin lääkäriliitosta, koska suoritti kyseisen leikkauksen ilman aviomiehen suostumusta – siis mitä, kuinka se kehtasi sivuuttaa aviomiehen päätöksen naisen sukuelimiä koskevassa kysymyksessä?!) sekä kuningatar Kristiinan haudan avanneet miehet, joiden kannustin toimenpiteelle oli tutkia 400 vuotta vanhan luurangon ”sukupuolista rakennetta”, koska Kristiina oli eläessään osoittanut kykyä niin hallita Ruotsia kuin taitaa matemaattiset tieteet, eikä hän ollut ollut kovin kiinnostunut ulkonäöstään tai – Luoja varjele – halunnut naimisiin (-> pakko olla hermafrodiitti). Strömquistin tapausesimerkit ja laajempi historiallinen analyysi osoittavat sen, kuinka pakkomielteisiä erityisesti valta-asemissa olleet miehet ovat olleet naisen seksuaalisuuden määrittelystä ja määräämisestä sekä kaksijakoisen sukupuolijärjestelmän luomisesta ja ylläpitämisestä.

”Miehet, jotka ovat (olleet) LIIAN kiinnostuneita siitä jota tavataan kutsua ”naisen sukuelimeksi” ovat saaneet aikaan VALTAVIA yhteiskunnallisia ongelmia! Samaan tapaan kuin Kolumbus juoksenteli nimeämässä Etelä-Amerikan maita itsensä ja jätkäkaveriensa mukaan on myös naiskeho haluttu paikoin YLENPALTTISELLA TARMOLLA, erilaisin menetelmin, kolonisoida jokaista pientä, pimeää, kosteaa pikku sopukkaa myöten! Ja on toki kiva, että ihmiset jaksavat puuhastella, mutta minä – ja monet muut – peräänkuulutamme näiltä miehiltä, jotka ovat liian kiinnostuneita siitä, jota tavataan kutsua ”naisen sukuelimeksi” HIUKAN vähemmän tarmokkuutta ja päämäärähakuisuutta.”

Siksi onkin niin ironista, kuinka pihalla nämä sankarit ovat kautta aikain olleet juuri siitä asiasta, joka tuntui herättävän heissä ylitsepääsemättömiä intohimoja. Kehitellessään uskomuksia klitoriksesta noituuden merkkinä ja tieteellisiä teorioita naisten seksuaalisesta haluttomuudesta sekä politisoidessaan kuukautiset argumenttina naisten epärationaalisuudesta sekä alemmuudesta miessukupuoleen nähden he olivat olevinaan hurjan kiinnostuneita naisista, mutta tutkimustulosten perusteella katse taisi olla enemmän omassa jalkovälissä ja sen pitämisessä yhteiskuntarakenteen huipulla. Nimittäin tästä naisen alapäähän suuntautuneesta suunnattomasta mielenkiinnosta huolimatta esimerkiksi klitoriksen koko saatiin selville vasta vuonna 1998. 1998. Siis vasta kun ihminen oli käynyt avaruudessa ja kehittänyt internetin ja selvittänyt DNA:n kemiallisen rakenteen. Että näin.

Kielletty hedelmä pureutuu myös niihin myytteihin ja tabuihin, jotka liittyvät kulttuurissamme naisen sukuelimeen ja kuukautisiin. Tulilinjalla ovat erityisesti laajalti viljelty käsitys kuukautisveren epäpuhtaudesta sekä häpeä, jota naiset kokevat kuukautisistaan ja sukuelimestään. Vaihtoehdoiksi näille Strömquist esittelee myös ennen patriarkaalisia uskontoja vallinneita käsityksiä kuukautisista jumalallisena ja pyhänä voimana sekä vulvan tärkeydestä erilaisissa rituaaleissa. Sarjakuva-albumi tuo esille kulttuurissamme syvälle juurtuneet käsitykset siitä, jota tavataan kutsua ”naisen sukuelimeksi” ja paljastaa niiden keinotekoisuuden kohdistamalla kritiikkinsä kärjen näitä käsityksiä tehtailleisiin henkilöihin, suurimmaksi osaksi miehiin, sekä tapoihin, joilla nämä myytit ovat saaneet alkunsa.

Strömquistin sarjakuvat ovat räävittömiä, anteeksipyytelemättömiä ja tuskallisen tarkkanäköisiä. Ennen hänen teoksiaan en tiennyt, miten mikään näin hulvattomasti esitetty voi saada ihmisen näin raivon valtaan ja tehdä sen niin hyvin, että tekee mieli vain nostaa kädet ylös ja päivitellä juuri luetun nerokkuutta.

Varastaisinko?
××××× = turvatoimetkaan eivät pidättele rikokselta

Sarjakuva on tehnyt vaikutuksen myös muihin bloggaajiin: Bookishteaparty, Bibbidi Bobbidi Book, Eniten minua kiinnostaa tie, Kirjojen keskellä, Kirjailuja, Luettua elämää, Mitä luimme kerran, Nti Kirjastotäti, Todella vaiheessa, Reader, why did I marry him?, Yöpöydän kirjat, ja Strömquistille on kirjoitettu avoin rakkauskirje myös Lukuvika-podcastissa

Lisää Strömquistilta: Prinssi Charlesin tunne

Mikä kirja on järisyttänyt sinun ajattelumaailmaasi?

Lidia Yuknavitch – The Book of Joan

”People are forever thinking that the unthinkable can’t happen. If it doesn’t exist in thought, then it can’t exist in life. And then, in the blink of an eye, in a moment of danger, a figure who takes power from our weak desires and failures emerges like a rib from sand. – – How stupidly we believe in our petty evolutions. Yet another case of something shiny that entertained us and then devoured us. We consume and become exactly what we create. In all times.”

Lidia Yuknavitchin The Book of Joan on lähitulevaisuuteen sijoittuva dystopia, jossa ekokatastrofit ja sodat ovat tehneet maapallosta lähes asumiskelvottoman ja jossa ihmiset ovat paenneet maapallolta CIEL:iin, jossain päin avaruutta sijaitsevalle mysteeriselle alukselle. Siellä selviytyneistä on tullut sukupuolettomia, karvattomia otuksia, jotka eivät kykene lisääntymään. Heitä johtaa tyrannimaisella otteella Jean de Men, entinen hengellinen guru ja julkkis, nykyinen verenhimoinen diktaattori, mutta hänen hallitsemansa uuden ihmislajin joukosta nousee kapina, jonka johtotähtenä toimii Joan of Dirt, lapsisoturi ja marttyyri, joka rohkeni nousta CIEL:in johtajaa vastaan.

Osapuilleen näin kirjoitin kirjasta bookstagramiin heti tuoreeltaan sen luettuani ja vasta tiivistelmää muotoillessani tulin tajunneeksi sen, kuinka kaukana mukavuusalueeltani kirja loppujen lopuksi oli ja kuinka en todellakaan osannut odottaa sellaista tarinaa jonka luin – tai ainakaan tarinan sijoittumista sellaiseen miljööseen kuin se sijoittui.

Kuulin teoksesta ensimmäistä kertaa lukiessani feministisiä dystopioita käsittelevää artikkelia ja suurena Margaret Atwoodin Orjattaresin fanina sekä kiinnostuneena siitä, miten feministinen dystopia oikein käsitetään ja mitä genreen katsotaan kuuluvaksi, klikkasin sen oitis varaukseen kirjastosta. Kirjan kansilehti tiesi kertoa, että kyseessä on lähitulevaisuuteen sijoittuva romaani, jossa kapinallisjoukko käy taistoon sodan, väkivallan ja ahneuden runteleman maapallon puolesta ja että kyseessä on myös jonkinlainen Joanne d’Arcin tarinan uudelleen kerronta. Varsin sokkona lähdin siis teosta lukemaan ja paikoitellen olin kyllä hyvin hämmästynyt siitä, millainen tarina näistä lähtökohdista kehittyi.

En ollut kuvitellut, että kirja olisi niin scifiä – pitkään pohdittuani päädyin määrittelemään yllätykseni näin. Sijoittuminen avaruuteen, edistyksellinen teknologia, uusi laji jota ei varauksetta voi kutsua enää ihmiseksi… Nämä odottamattomat elementit saivat minut paikoin hämmennyksen valtaan. Enkä tarkoita sitä arvottavassa mielessä: minulla ei ole mitään scifiä vastaan, mutta luen sitä todella vähän (huolimatta siitä että pari lempikirjaani, Atwoodin jo mainittu Orjattaresi sekä Bradburyn Fahrenheit 451, on luokiteltavissa scifiksi), ja siksi olin vieraiden lajikonventioiden kanssa hieman hukassa. Kun siihen vielä lisätään poliittiset juonet, maagiset elementit, useampi kertoja, ajan ja paikan vaihtelut sekä englanninkielinen vieras sanasto – kyllä, olin välillä vähän hukassa. Palataanpa siis aivan alkuun hahmottaaksemme tätä vierasta maailmaa.

Jossain vaiheessa kohden vuotta 2049, johon kirjan tapahtumat sijoittuvat, homo sapiensista on kehittynyt uusi ihmislaji, jonka ruumis ei enää jakaudu sukupuoliin mutta joka pystyy vuorovaikutukseen teknologian kanssa. Nämä uudet ihmiset ovat menettäneet kyvyn lisääntyä ja ovat siten matkalla kohti sukupuuttoa: evoluutio, joka antoi heille toisen mahdollisuuden elää maapallon lähes tuhouduttua, vei heiltä tulevaisuuden. Heidän muuttuneet ruumiinsa ovat evänneet heiltä mahdollisuuden ilmaista rakkautta ja läheisyyttä fyysisesti ja ikävä ruumiillista nautintoa kohtaan on niin suuri, että kaikki yritykset jäljitellä seksiä on kielletty pilkkana heidän lajiaan kohtaan. Jossain vaiheessa sotien, hävityksen ja tuhoamisen keskellä sekä kehojensa mutaatioissa he ovat myös kadottaneet rakkauden – ja kaipaavat sitä yksinäisyydessään ja eristäytyneisyydessään enemmän kuin mitään muuta.

”It isn’t that love died. It’s that we storied it poorly. We tried too hard to contain it and make it something to have and to hold. Love was never meant to be less than electrical impulse and energy of matter, but that was no small thing. The Earth’s heartbeat or pulse or telluric current, no small thing. The stuff of life itself. Life in the universe, cosmic or as small as an atom. But we wanted it to be ours. Between us. For us. We made it small and private so that we’d be above all other living things. We made it a word, and then a story, and then a reason to care more about ourselves than anything else on the planet. Our reasons to love more important than any others.”

Tässä maailmassa elää Christine, joka elättää itsensä ihosiirroiksi kutsutulla taiteenalalla, etäisesti tatuiointeja muistuttavalla ihotaiteella, jolla ihon pigmentin menettänyt ja karvaton laji koristaa itseään ja ilmaisee sosiaalista asemaansa. Hänen taiteessaan asuu myös hänen kapinansa, halunsa kirjoittaa uudelleen Joan of Dirtin tarina. Joan of Dirt oli Jean de Menin arkkivihollinen, lapsisoturi joka marssi voitosta voittoon maagisten kykyjensä ansioista ja joka halusi suojella maapalloa Jean de Menin alituisilta ryöstöretkiltä. Hän kohtasi loppunsa Jean de Menin käsissä, spektaakkelimaisessa teloituksessa, joka teki hänestä marttyyrin, jonka lipun alle Christine kokoaa kapinallisia käydäkseen CIEL:iä vastaan. Romaanin edetessä, sitä mukaa kun Christine taltioi Joanin tarinaa ihoonsa, heidän tarinansa kietoutuvat yhä tiukemmin yhteen.

Sukupuolisuuden, seksuaalisuuden, ihmisyyden ja rakkauden yhteenkietoutuvien kysymysten rinnalla Yuknavitch käsittelee romaanissaan kielen, tarinoiden ja taiteen voimaa. Christine kyseenlaistaa kielen kyvyn kuvata heidän lajinsa kokemusta, mutta nauhoittaa samalla tarinaansa kapinansa todistukseksi. Hänen vallankumouksensa ase on kapinallisten iholle ikuistettu taide, ja sen voima on rohkeus kertoa toisin tarina, jonka virallinen versio on vallanpitäjien manipuloima. Näiden teemojen rinnalla Yuknavitch kysyy kauhistattavaa kysymystä siitä, millaisiin mittoihin välinpitämättömyytemme ja ihmiskeskeisyytemme voi kasvaa ja mitä siitä seuraa. Mitä jos tekniikan kehitys ei pysty pelastamaan meitä tuhovoimaltamme, ja mitä jos evoluutio kääntyy meitä vastaan?

Lukuhetkellä en ollut kovin vaikuttunut The Book of Joanin hienoudesta, mutta nyt tätä postausta kirjoittaessani pohdin jo uudelleenluvun mahdollisuutta, tarkempaa ja hitaampaa lähilukua teoksen ytimen saavuttamiseksi ja monen mielenkiintoisen seikan kattavammaksi pohtimiseksi. On niin monta yksityiskohtaa, jotka haluaisin tarkistaa, niin monta sukupuolisuutta, seksiä, ruumiillisuutta ja rakkautta koskevaa väitettä, joista haluaisin koota yhtenäisemmän kuvan. Romaani ei ole kovin pitkä, noin kaksi ja puoli sataa sivua, mutta siihen on mahdutettu välillä jopa hengästyttävältä tuntuva määrä sisältöä ja useita teemoja, jotka vievät tarinan tulkintaa lukuisiin eri suuntiin.

”To be human. What if being human did not mean to discover, to conquer. What if it meant rejoining everything we are made from.”

Ehkä voisi sanoa, etten ihan hirveästi nauttinut teoksen juonesta enkä oikeastaan kiintynyt sen henkilöhahmoihinkaan, mutta kuten bookstagram-tiivistelmäni loppuunkin lisäsin, jottei hämmennys jäisi päällimmäiseksi tunteeksi, pidin kovasti kirjan herättämien kysymysten pohtimisesta ja sen monipuolisista teemoista sukupuolen moninaisuudesta tarinoiden tärkeyteen ja ihmisyyden määrittelyyn. The Book of Joan vei minut kauaksi mukavuusalueeltani, mutta loppujen lopuksi hyppyni tuntemattomaan oli varsin virkistävä ja onnistunut.

Varastaisinko?
××× = syyllistyn taskuvarkauteen

Minkä kirjan kanssa sinä olet astunut mukavuusalueesi ulkopuolelle?

Aino Kallas – Sudenmorsian

”Vaan ei vielä ikänä ihmisen hahmossa ollut hänen verissänsä kuplinut niin kultainen riemu ja vapauden autuus kuin nyt, koska hän ihmissutena suolla juoksi. Sillä autuuden hekuma on arvaamatoin ja näin Saatanalta säätty, että hän senkautta ihmislapset kadotuksen kuljuun suistaisi.”

Aino Kallaksen klassikkoromaani Sudenmorsian on lumoava ja balladinomainen ihmissusitarina Aalosta, joka irtautuu kodistaan sekä ihmisyhteisön ja kirkon kurista kuullessaan suden kutsun ja muuttuu ihmissudeksi juostakseen kaltaistensa joukossa. Kallaksen 1600-luvulle sijoittuva tarina kertoo muun muassa kirjoittamisaikansa 1920-luvun peloista, jotka kohdistuivat modernisaatiosta johtuvan naisen aseman muutokseen, naisen itsenäistymiseen sekä naisen viettien ja seksuaalisuuden heräämiseen.

Aalon tarina alkaa siitä, kun hän nuorena ja kainona piikasena herättää metsävahti Priidikin huomion. Avioelämä on alkuun rauhallista ja turvaisaa, Aalo ahkera ja kunnollinen emäntä, mutta eräänä kohtalokkaana päivänä hän kuulee suden kutsuvan häntä juoksemaan kanssaan. Kun Aalo luopuu elämästään äitinä ja vaimona, kyläläiset näkevät hänet vapaudestaan nauttivan naisen sijaan Saatanan riivaamana ja hänet suljetaan ihmisyhteisön ulkopuolelle.

Myyttinen ihmissusitarina on puettu kiehtovaan ja koukeroiseen kieliasuun, joka vaatii hetken totuttelua, mutta kun sen rytmiin pääsee, se houkuttelee suon usvaiseen hämärään, jossa vallitsee sadunomainen ja mystinen tunnelma. Kieli tuo romaaniin jotain hyvin taianomaista ja tukee loistavasti sen fantastisia elementtejä: tulee tunne että juuri näin 1600-luvulle sijoittuva lumoava ihmissusitarina on kerrottava. Osin vahvasti tyylitellystä kielestään johtuen Kallaksen historiallinen proosaballadi on yksi persoonallisimpia suomalaisia klassikoita, johon olen törmännyt.

Luin Sudenmorsiamen ensimmäisen kerran yläasteella, jolloin en ollut kovin vakuuttunut klassikon hienoudesta. Kieli tuntui vaikealta ja kankealta, tarina oli ihan ok, mutten aivan ymmärtänyt, miksi niin monet (kaksoissiskoni mukaan luettuna) ihailivat kirjaa niin paljon. Kotimaisen kirjallisuuhistorian kurssilla tarjoutui tilaisuus lukea Sudenmorsian uudelleen ja tartuin siihen innokkaasti, aiempi pettymys pyyhittynä pos mielestäni. Aalon tarina avautui toisella lukukerralla aivan eri tavalla kuin ensimmäisellä: siinä missä väänsin ja käänsin mutkikasta kieltä suuhuni sopivampaan muotoon ensimmäisellä lukukerralla, silitin sen monikerroksisia koukeroita tällä kertaa ja kun edellisellä kerralla luin hyvin juonivetoisesti, tarkastelin nyt hienovaraisemmin tarinan ja sen tulkinnan sävyjä.

Löysin Aalon hurmion juosta vapaana ja aistia maailma ympärillään ja muiden ihmisten tunteman pelon tuota hurmiota kohtaan. Todistin ennakkoluulojen sytyttämän tulen ja tuhon, sillä ihminen on ihmiselle susi. Vaikka Aalon tarina on hyvin traaginen ja Sudenmorsian kertoo menetyksestä ja vieraatumisesta, se kertoo myös löytämisestä ja kaltaistensa kanssa olon riemullisuudesta.

”Vaan suden hahmon mukana heräsivät Aalossa samalla muotoa myös kaikenlaiset suden himot ja halut, niinkuin verenjano ja raatelemisen riemu, sillä hänen verensä myös sudenvereksi vaihdettiin, niin että hän oli niinkuin yksi heistä.

Niin hän villillä ja riemullisella ulvonnalla toisten susien seuraan liittyi, niinkuin kauvan kaivattujensa, että hän vihdoin viimein oli kaltaisensa löytänyt, ja toiset kuorossa ulvoen häntä sisareksensa tervehtivät.”

Kallaksen teksti on yhtä aikaa herkkää, hurmioitunutta ja rajua. Sudenmorsiamen monisäkeinen tarina mahtuu hyvin pieneen sivumäärään, mutta balladin sisältö on paljon lyhyyttään suurempi ja sisältää pohdittavaa usealle lukukerralle. Suomen kirjallisuushistorian mittakaavassa tämä varsin poikkeuksellinen klassikko on vilaus suuren maailman tyylistä kotimaisilla (tai ehkä sittenkin virolaisilla) mausteilla ja ehkä juuri sen erottuvaisuus – ja ainutlaatuisuus ainakin – tekee siitä niin sykähdyttävän ja sai sen nousemaan suosikkiklassikkojeni joukkoon.

Kirjasta on kirjoitettu paljon myös muissa blogeissa: Kirjojen kamari, Kirjaluotsi, Kannesta kanteen, Yöpöydän kirjat, Matkalla Mikä-Mikä-Maahan, Nuoren opettajattaren kirjablogi, Annelin kirjoissa, Villasukka kirjahyllyssä, Tuntematon lukija

Varastaisinko?

×××× = vaatii ryöstöä

Oletko lukenut Sudenmorsianta tai trilogian kahta muuta osaa, Barbara von Tisenhusenia ja Reigin pappia?

Roxane Gay – Bad Feminist

”How do we reconcile the imperfections of feminism with all the good it can do? In truth, feminism is flawed because it is movement powered by people and people are inherently flawed.”

Roxane Gayn esseekokoelma Bad Feminist on noussut ilmiöksi maailmalla ja on saanut hyvän vastaanoton myös meillä. Gayn esseet pohtivat feminismiä, kritisoivat tiukasti naisia koskevia epäkohtia niin arkipäivässä kuin lainsäädännössä asti, analysoivat populaarikulttuuria ja sen ilmiöitä oivaltavasti ja pohtivat laajaa kirjoa asioita kehonkuvasta tarinoihin ja kirjoittamiseen ja seksuaalisuudesta Scrabbleen. Mukana ovat vahvasti myös rotua ja rakenteellista syrjintää koskevat kysymykset.

Aiheiden kirjo yllätti ainakin minut, joka oli osannut odottaa populaarikulttuurin analyysiä ja feministisiä teemoja, mutta ei ollut osannut varautua aihepiirien laajenemiseen. Gay osoittaa, kuinka seksismin, seksuaalisuuden, sukupuolen ja rodun kysymykset kietoutuvat kaikki yhteen, vaikka feminismi on ennen hylkinyt kysymyksiä esimerkiksi rodun ja ihonvärin vaikutuksista kokemukseen seksismistä.

Aiheiden moninaisuuden lisäksi Bad Feministissä on huomattavaa se, ettei se ei ole yksinpuhelu vaan moniääninen teos. Eikä tämä tarkoita sitä, että kaikki äänet laulaisivat samaa säveltä vaan Gay antaa mahdollisuuden myös ihmisille, joiden kanssa hän on eri mieltä. Hän ei kompastu huutokilpailuun vaan avaa dialogin esittämällä ja kommentoimalla myös ajatuksia ja tekstejä, jotka eivät jaa hänen arvomaailmaansa.

Gay analysoi esseissään monia kulttuurisia ilmiöitä sekä yksittäisiä kulttuurituotteita kuten elokuvia Piiat, 12 Years A Slave, tv-sarjoja kuten Girls ja kirjoja kuten Fifty Shades of Grey ja Nälkäpeli ja liittää analyysinsä osaksi laajempaa kulttuurikritiikkiä. Elokuvista kertovat esseet nivoutuvat kritiikiksi siitä, miten elokuvateollisuus käsittelee mustaa kokemusta. Mustista kertovat elokuvat ovat pääasiassa samaan muottiin mahtuvia selviytymistarinoita ja orjakertomuksia, joiden narratiivit on jo ammennettu tyhjiin. Kyse ei ole siitä, ettei orjatarinoita tarvitsisi enää esittää vaan siitä, ettei niitä pitäisi toistaa aina samana (usein valkoisen käsikirjoittamana ja ohjaamana) tarinana vaan laajentaa perspektiiviä toisenlaisille kuvauksille joko samasta aiheesta tai, mikä vielä radikaalimpaa ja kenties tärkeämpää, laajentaa mustista kertovien elokuvien aiheita elämän muihin ilmiöihin. Gay tuntuu olevan parhaimmillaan pohtiessaan juuri tämäntyyppisiä kysymyksiä siitä, miten kulttuurimme tuottaa ja vahvistaa malleja tiettyjen ihmisryhmien käytöksestä ja näihin suhtautumisesta ja kuinka ne toimivat myös itseään toteuttavina ennusteina.

Gay arvostelee kovin sanoin raiskauskulttuuria, lainsäädäntöä joka koskee naisen oikeutta päättää omasta kehostaan, lisääntymisoikeus- ja aborttikeskustelua USA:ssa ja asian ruotimiseen käytettyjä villeimpiä puheenvuoroja (puheen jota useimmiten johtavat miehet). En voi olla näkemättä verkkokalvoillani aiemmin tänä vuonna netissä kiertänyttä kuvaa Trumpista ja huoneellisesta miehiä tekemässä päätöksiä naisten terveydenhuollosta. En voi pukea sanoiksi sitä, kuinka turhauttavaa ja raivostuttavaa on se, että keskustelua naisten oikeudesta päättää omasta kehostaan johtavat miehet, ja se, että asiasta pitää ylipäätään keskustella.

Aloittelevana feministinä ja feminismiin ja sen ajattelumalleihin tutustuvana ihmisenä kokoelman parhainta antia minulle olivat feminismin olemusta pohtivat kirjoitukset. Gay käy sorkkaraudalla käsiksi ”oikeaoppisen feminismin” myyttiin ja hajottaa sen kappaleiksi. Feministit karttavat pinkkiä, feministit eivät valitse lapsia uran sijaan, feministit eivät meikkaa, feministit eivät voi pyytää miehiltä apua, kaikki nämä myyttiä ruokkineet käsitykset joutavat romukoppaan, yhtä lailla kuin se kuuluisin harhakäsitys siitä, että feministit vihaavat miehiä. Gay esittelee armollisemman käsityksen feminismistä, sellaisen joka erottaa feminismin ja feministit. Se ei syytä feminismiä aatteena yksittäisten henkilöiden ylilyönneistä tai näkemyseroista tai oleta, että ihmisen pitäisi olla jossain suhteessa täydellinen ollakseen feministi. Feministi voi katsoa tv-sarjaa, jonka naiskuvaus on jämähtänyt kivikaudelle tai tanssia lyriikoihin, jotka kieltävät hänen arvonsa. Feministit ovat ihmisiä.

”I embrace the label of bad feminist because I am a human. I am messy. I’m not trying to be an example. I’m not trying to be perfect. I’m not trying to say I have all the answers. I’m not trying to say I’m right. I am just trying – trying to support what I believe in, trying to do some good in this world, trying to make some noise with my writing while also being myself: a woman who loves pink and likes to get freaky and sometimes dances her ass off to music she knows, she knows, is terrible for women and who sometimes plays dumb with repairmen because it’s just easier to let them feel macho than it is to stand on the moral high ground.”

Osansa kritiikistä saavat myös muut populaarikulttuurin ilmiöt kuten musiikki, erityisesti tanssimaan innostavat hittibiisit joiden lyriikat ovat naisia halventavaa roskaa mutta jotka siitä huolimatta niin tanssittavat. Myönnän, tanssin itsekin kuvottaviin kappaleisiin (ja mikä vielä pahempaa, ajattelematta ollenkaan), hoilaan mukana asioita jotka ovat täysin arvojeni vastaisia, mutta Gay kertoo minulle että se on ihan ok, olenhan ihminen. Silti minusta löytyy ehdottomuutta: olisiko sillä enemmän muutosvoimaa jos hauskanpito ei menisi arvojen edelle, jos ei enää kuunneltaisi musiikkia joka oikeuttaa toisen iholle tulemisen väkisin, jos baarissa ei enää tanssittaisi niihin lyriikoihin, jos ei enää soitettaisi sellaista musiikkia, koska sille ei olisi tilausta. Arvosteltaisiinko sitä pelkkänä takakireytenä vai nähtäisiinkö se merkkinä siitä, että toista ei ole hyväksyttävää kohdella/toisesta ei tule puhua alempiarvoisena?

Gayn lempimääritelmän mukaan feministit ovat just women who don’t want to be treated like shit. Feminismi ei ole äärimmäisyyttä vaativa ilmiö, kaikki tai ei mitään -valintatilanne. Saa olla oma itsensä, saa olla ihminen, ei tarvitse pyrkiä täydellisyyteen. Ajatus on lohdullinen: feminismiä ei tarvitse ylisuorittaa. Ollakseen feministi ei tarvitse olla tietynlainen.

Luin Bad Feministiä odottamaani vaisummalla mielellä ja olemattomilla muistiinpanoilla, vaikka luulin että mieleni tekisi hiirenkorvittaa joka toinen sivu (ei sillä että olisin sellainen barbaari) ja nyt kiroan itseäni kun en merkinnyt muistiin niitä sivuja, joilla muistan nyt olevan hyviä oivalluksia ja selaan kirjaa niin että selkämyksestä nousee savu. Bad Feminist sisälsi paljon mielenkiintoista analyysia ja toivoisin sen päätyvän monen ihmisen luettavaksi keskustelunavaajana moniin tärkeisiin aiheisiin. Siti ihan samanlaiseen ylistyslauluun en puhkea kuin moni muu, sillä mielestäni kirjoitusten aihepiirit poukkoilivat toisinaan hieman liian lavealle kokonaisuuden keskeisistä aiheista ja välillä Gay johdatteli ajatuksiaan niin kaukaa että hukkasin lopputuloksen. Esseekokoelman ei ollut tarkoitus tai tarve olla akateemisen tarkkaa analyysia, mutta terävän analyysin rinnalla oli harmi, että välillä dialogisuuteen herättelevä keskeneräisyys jäi turhan avonaiseksi. Tästä huolimatta ja vaikka Bad Feminist ei mikään ohjekirja ole, aion omia Gayltä kolme hyvää ohjenuoraa:

1. Olet vain ihminen
2. Kuuntele myös niitä jotka ovat eri mieltä kanssasi
3. Kulje silmät auki, kyseenalaista, ole tietoinen siitä millaisia käsityksiä naiseudesta/sukupuolesta/rodusta/mistä vaan populaarikulttuuri/kulttuuri/yhteskunta syöttää sinulle

”I am a bad feminist. I would rather be a bad feminist than no feminist at all.”

Loistavia bloggauksia kirjasta on esimerkiksi blogeissa Mitä luimme kerran, Reader, why did I marry him? ja Lukuisa, jotka nostivat kirjan lukulistalleni. Heidän postauksistaan löytyy myös linkkejä muiden bloggauksiin.

Lisää aiheesta: Laura Bates – Everyday Sexism

Helmet-lukuhaaste: 13. Kirja kertoo ”sinusta”

Varastaisinko?

×××× = vaatii ryöstöä

Paul Auster – 4 3 2 1

”Kuvitella miten asiat voisivat olla eri lailla, vaikka hän itse olisi sama. Sama poika, mutta eri talossa, jonka takapihalla oli eri puu. Sama poika, jolla oli eri vanhemmat. Sama poika, jolla oli samat vanhemmat mutta joilla oli eri ammatti kuin nyt. — Kyllä, kaikki oli mahdollista, ja vaikka asiat menivät tietyllä tavalla, siitä ei seurannut, etteivätkö ne voisi mennä toisella tavalla. Kaikki voisi olla toisin.”

Paul Austerin reippaasti yli tuhatsivuinen romaani 4 3 2 1 kertoo sattuman vaikutuksista ja rinnakkaisista maailmoista. Sen keskiössä on Archibald Isaac Ferguson, joka syntyy vanhempiensa Rose ja Stanley Fergusonin ainoaksi lapseksi vuonna 1947. Tästä pisteestä lähtee liikkeelle neljä erilaista elämäntarinaa, jotka spekuloivat mahdollisilla maailmoilla, sillä, mitä Archibald Fergusonista voisi tulla.

Saman henkilön neljä rinnakkaista kasvukertomusta sisältävät paljon samanlaisia piirteitä, onhan Archibald ”Archie” Fergusonin geneettinen perimä ja lähtökohdat aina samat. Jokaisella Archiella on samat vanhemmat, jokaisen elämässä Amy on tärkeä henkilö, jokainen tuntee paloa urheiluun ja kirjoittamiseen. Sen jälkeen tilanne onkin auki jossittelulle: entä jos vanhemmat eroaisivat, entä jos ihastuksesta tulisi siskopuoli, entä jos kiinnostus urheiluun toimisi alkusysäyksenä lehtimiehen uralle, entä jos elämä katkeaisi odottamatta auto-onnettomuuteen.

4 3 2 1 on massiivinen tutkielma sattuman vaikutuksesta persoonallisuuteen ja kohtaloon. Pienemmät ja isommat sattumukset vievät poikien kasvukertomuksia etäämmälle toisistaan, mutta aivan eri puolille maailmaa tai maailmankatsomusta Fergusonit eivät päädy. Neljä eri elämänpolkua ovatkin sen verran samankaltaisia, että välillä on vaikea erottaa, kuka Fergusoneista teki mitäkin ja millainen suhde hänellä oli kehenkin.

Romaani on ennen kaikkea kasvutarina, joka sattuman kanssa spekuloinnin ohessa pyörittelee kysymyksiä perhe-, ystävyys- ja rakkaussuhteista, amerikkalaisesta urheilukulttuurista ja yliopistomaailmasta sekä taide-elämyksistä, erityisesti elokuvista ja kirjallisuudesta. Pojasta mieheksi kasvava Archibald Ferguson pohtii myös käsityksiään Jumalasta, rahasta, yhteiskunnallisesta asemasta ja politiikasta. Tärkeän kiintopisteen Archien kasvulle muodostaa myös Yhdysvaltojen historia 50-luvulta 70-luvulle, eivätkä J. F. Kennedyn tai Martin Luther Kingin murhat, rotumellakat, Vietnamin sota tai levottomuudet yliopistolla jää kommentoimatta. Yhdysvaltojen lähihistorian kuvaaminen oli mielenkiintoista ja silloin kun Archien elämän kertautuvuus pitkästytti, keskityin mielummin taustalla räiskyvään historian kuvaukseen.

Kuten jo heinäkuun tunnustusten kohdalla totesin, tiiliskiven lukeminen oli tunnelmaltaan varsinainen vuoristorata. Karkeasti arvioituna ja mahdollisesti väärin muistettuna: ensimmäiset sata sivua odottelin tarinan tempaisevan mukaansa, neljännellesadalle sivulle asti pohdin, jättäisinkö kirjan kesken mutta jatkoin itsepäisyyttäni, kuudennellesadalle sivulle päästyäni kallistuin kitkuttamaan sen loppuun koska olin jo kerran yli puolivälin, seuraavilla parillasadalla sivulla meinasi alkaa kaduttamaan, mutta sitten alkoi näkyä merkkejä paremmasta ja kahdeksansadan sivun paremmalle puolelle päästyäni en olisi malttanut enää jättää kesken. Viimeisille sivuille säästetty metakerronnallinen kikka päätti mammuttiromaanin mieleenjäävästi, muttei jälkeenpäin ajateltuna ollutkaan niin kummoinen. Yleensä tiiliskivet eivät ole pituutensa puolesta ongelmallisia minulle, mutta nyt oli minun makuuni muutama sivu liikaa.

Helmet-lukuhaaste: 49. vuoden 2017 uutuuskirja

Varastaisinko?

××× = syyllistyn taskuvarkauteen

Oletko tutustunut Austerin tuotantoon?

Hanya Yanagihara – Pieni elämä

”Aina kun Harold kysyi häneltä henkilökohtaisia kysymyksiä, hän tunsi kylmän pyyhkäisyn, ikään kuin häntä olisi jäädytetty sisältäpäin, aivan kuin elimet ja hermot olisi suojattu ohuella huurrekerroksella. Sillä hetkellä hänestä tosin tuntui, että hän voisi murtua, että jos hän sanoisi jotain, jääkerros pirstotuisi ja hän halkeaisi ja murtuisi.”

Tämä on bloggaus, jota minun ei pitänyt kirjoittaa. Tai piti, silloin kun pääsiäislomalla kahlasin Pientä elämää läpi, mutta sitten kun kului kuukausi jos toinenkin, enkä ehtinyt blogata, kirjavarkaus jäi tunnustamatta. Jääköön, ajattelin. Eilen rästibloggauspinoa organisoidessani törmäsin kuitenkin Pienestä elämästä talteen ottamiini lainauksiin ja huomasin, etten sittenkään pysty niin vain ohittamaan kirjaa.

Totuus on, ettei Hanya Yanagiharan palkintoehdokkuuksia kahmineessa Pienessä elämässä ei ole mitään pientä: kirja on pahimman luokan tiiliskivi, joka kätkee sisälleen luvuittain kärsimystä, hahmokaupalla syväluotaavia ihmis- erityisesti ystävyyssuhteita ja sylin täydeltä painavia teemoja. Siinä ei liioin ole paljoa sellaista, minkä pystyisi ohittamaan vaan lukija imaistaan hyvin keskelle kertomusta, katsomaan silmästä silmään masennusta, hyväksikäyttöä, väkivaltaakin. Kaltoinkohtelu tai pahoinvointi eivät ole etäistä kuiskuttelua tai kielikuvin pehmennettyjä vihjauksia vaan ne esitetään suoraan vasten lukijan kasvoja. Pieni elämä on rankka, raskas kirja.

Romaanin alku on klassinen New York -asetelma. Neljä rahatonta mutta lahjakasta opiskelukaveria muuttaa New Yorkiin tavoittelemaan unelmiaan. Maatilalla kasvanut Willem työskentelee ravintolassa tarjoilijana ja haaveilee näyttelijän urasta, varakkaasta perheestä tuleva Malcolm haluaa arkkitehdiksi, juuriltaan haitilainen J-B tavoittelee taiteilijan uraa ja Jude pyrkii asianajajaksi.

Neljä ystävystä, neljä elämää, joista kolme muuta alkavat kiertää neljännen ympärillä. Tarinan keskus on pikemminkin musta aukko kuin aurinko, tuntematon, tutkimaton Jude, joka imee elämää ympäriltään antamatta – voimatta antaa – paljoakaan takaisin. Synkän menneisyyden kokenutta Judea määrittävät kipu, itseinho ja kykenemättömyys antaa itselleen anteeksi tai edes armoa. Judea hallitsee trauma, josta hän ei kykene puhumaan, ja kolme muuta joutuvat hyväksymään sen, ettei Judea voi auttaa, hänen kanssaan on vain elettävä ja annettava olla rikkinäinen.

”Useimmat ihmiset ovat helppoja: heidän onnettomuutensa on meidän onnettomuuttamme, heidän murheensa ovat ymmärrettäviä, heidän itseinhon puuskansa ovat ohimeneviä, ja niiden kanssa voi tulla toimeen. Mutta hänellä ne eivät olleet sitä. Me emme tienneet, miten olisimme auttaneet häntä, koska meiltä puuttui mielikuvitus, jota ongelmien diagnosointi edellytti. Mutta tämä on tekosyiden keksimistä.”

Juden läheiset ovat jatkuvasti vastakkain tilanteen kanssa, jossa he tietävät hänen voivan pahoin, mutta eivät voi tehdä asialle mitään. Kuinka hyväksyä se, ettei toinen halua kertoa itsestään juuri mitään? Miten olla sellaisen ihmisen lähellä, jota painavat synkät ajatukset ja käsittelemättömät, traumaattiset asiat menneisyydestä? Miten toimia, kun läheinen on itsetuhoinen? Ovatko jotkut ihmiset avun ulottumattomissa?

Neljän kuukauden haalistamissa muistoissa synkät värit dominoivat mielikuvaani Pienestä elämästä. Juden loputonta kärsimysnäytelmää vasten ja trauman tahdittamaa tunnelmaa vasten nousee kuitenkin esiin myös toisenlaisia sävyjä. Vaikka ystävyyttä hallitsevat romaanissa monet vaikeat kysymykset, tiiliskivi on ensisijaisesti kertomus ystävyydestä voimavarana. Ystävyys ja ahdistuneisuus eivät sulje toisiaan pois, ne eivät pyri tai pysty kumoamaan toisiaan vaan elävät romaanin maailmassa rinnakkain. Kun aloin kirjoittamaan tätä bloggausta, mietin, mahtuiko Pieneen elämään mitään kaunista, mutta nyt havahdun huomioon, että vaikuttavimmat kohtaukset eivät olleet niitä, jotka kertoivat Juden kujanjuoksusta vaan niitä, jotka kertoivat toiveikkaammista sävyistä.

”Ystävinä kaksi ihmistä pysyi yhdessä päivästä toiseen, vaikka heitä ei sitonut yhteen seksi tai fyysinen viehätys tai raha tai lapset tai omaisuus, vaan ainoastaan se, että yhteisestä sopimuksesta jatkettiin, omistauduttiin molemminpuolisesti liitolle, jota ei voinut koskaan virallistaa. Ystävyys oli sitä, että seurasi toisen elämän kurjuuden hidasta tipottelua ja pitkiä tylsiä jaksoja ja ajoittaisia voittoja. Se oli sitä, että sai kunnian olla läsnä toisen kurjimmalla hetkellä ja samalla tietää, että sai vastavuoroisesti olla kurjana toisen lähellä.”

Helmet-lukuhaaste: 23. Käännöskirja

Varastaisinko?

××× = syyllistyn taskuvarkauteen

Maaliskuun runokoonti

Maaliskuu oli piiitkästä, pitkästä aikaa hyvä runokuukausi. Maaliskuun tunnustuksista kävi jo ilmi, että vietin ylipäätään suurimman osan kuuta runomitassa. Sen lisäksi alkukevääseen mahtui monenlaista muuta runoutta, jonka ajattelin tuoda ihmeteltäväksi ja ihasteltavaksi blogiini koontipostauksena yksittäisten tunnustusten sijaan.

Nyt kun olen levittänyt runokokoelmat eteeni niistä kirjoittamista varten, huomaan, että luettavakseni sattui varsin monipuolinen ja värikäs kokoelma kotimaista ja ulkomaista sekä uutta ja vanhaa. Vanhimmat runot on kerätty runonlaulajilta Karjalasta, uusimmat kirjoitettu tämän päivän Yhdysvalloissa ja siihen väliin mahtuu runoja useilta vuosikymmeniltä 1900-luvun Puolasta ja 1800-luvun dekadenssia Ranskasta. Toivottavasti sama rytmi pysyy yllä vastedeskin!

KANTELETTAREN LAULUJA

Aloitetaan vanhimmasta eli Kanteletar liene monelle suomalaiselle ainakin etäisesti tuttu nimi. Kyse on alun perin vuonna 1840 Kanteletar taikka Suomen Kansan Wanhoja Lauluja ja Wirsiä -nimellä ilmestyneestä teoksesta, jonka Lönnrot kokosi kalevalaista runoutta olevista kansanrunoista samoilla keruumatkoilla, joiden tuloksena synti Kalevala. Lukemani painos on vuodelta 1990, eikä se ole yhtä laaja kuin aito Kanteletar vaan siihen on valittu Kantelettaren kauneimpia lauluja. (Tunnustan siis hieman oikoneeni kirjallisuushistorian kurssilla, mutta shhh ei kerrota kenellekään. 😉 ) Kantelettaresta löytyy lauluja joka tilanteeseen ja tunteeseen, oli kyseessä sitten lemmentaiat tai veneenveisto.

Kuten Kalevalan kohdalla jo totesin, pidän kalevalamitan poljennosta ja runonlaulajien kielellisestä rikkaudesta. Kantelettaren lauluja oli tiukasta aikataulusta johtuen ahmittava kuitenkin niin nopeasti, että turruin kumpaakin piirteeseen niin, että mitään kovin erittelevää tai analyyttistä en osaa kokoelmasta, saati yksittäisistä lauluista enää sanoa. Tällä kertaa piti tyytyä yleiskuvan saamiseen ja se näyttäisi riittäneen minulle ihan hyvin, koska mitään suurempaa halua palata teoksen pariin ei ainakaan tällä hetkellä ole. Pelkkää pakkopullaa lukeminen ei sentään ollut, sillä Kanteletar tarjosi myös viihdyttäviä hetkiä: luin parhaimpia paloja ääneen kämppiksilleni ja niistä riitti riemua pitkäksi aikaa.

”En mä huoli huitukoille,
Huitukoille, haitukoille,
Mie tahon tasaisen varren
Tasaiselle varrelleni,
Tahon muovon muhkiamman
Muhkioille muovoilleni,
Tahon kasvon kaunihimman
Kaunihille kasvoilleni.”

     laulusta En mä huoli huitukoille

Varastaisinko?

×× = näpistys jää harkinnan tasolle

CHARLES BAUDELAIRE – PAHAN KUKKIA

Vuosi 1857 on yksi niitä harvoja vuosilukuja, jotka ovat kirjallisuushistorian luennoilta jääneet mieleen. Tuona vuonna ilmestyi kaksi huomattavaa merkkiteosta, jotka kumpikin haastettiin oikeuteen yleisen moraalin ja hyvien tapojen halventamisesta. Toinen oli Gustave Flaubertin Rouva Bovary, toinen Charles Baudelairen Pahan kukat. Toisin kuin Rouva Bovary, Pahan kukat tuomittiin ja kokoelmasta määrättiin sensuroitavaksi kuusi runoa. Pahan kukilla on siten värikäs historia, joka kiinnostaa lukijoita sukupolvi toisensa jälkeen.

Pahan kukista löytyy mätäneviä ruumiita ja riivaavia himoja, lankeemuksia ja heikkouksia. Sen shokkiarvo ei ehkä enää ole niin iso kuin puolitoista vuosisataa sitten, mutta vieläkin sen kuvat hätkähdyttävät. Luin Yrjö Kaijärven suomentaman valikoiman hieman malttamattomasti ja varmaan vielä joskus palaan Pahan kukkiin Antti Nylénin suomennoksessa, joka käsittää koko kokoelman, ja eroaa lukemastani myös siinä, että sitä ei ole käännetty runomittaan.

”Olen hautausmaa, kuu kammoten ylitse kulkee,

siellä tunnonvaivat kuin madot ryömivät

ja ne rakkaita vainajiani järsivät.

Olen budoaari, täynnä ruusuja kuihtuneita,

ja sekaisin, kasoittain, muoteja palvelleita,

joku akvarelli, Boucher, värit haalistuneet,

ovat tuoksua väljähtänyttä ne hengittäneet.”

    runosta Spleen

Varastaisinko?

××× = syyllistyn taskuvarkauteen

WISLAWA SZYMBORSKA – HETKI

Ihastuin ikihyviksi Szymborskalta viime vuonna lukemaani kokoelmaan Täällä ja pakkohan siihen hätään oli saada lisää luettavaa. Käännyin Hetki-kokoelman puoleen, johon on koottu runoja Szymborskan uran varrelta vuosilta 1945-2004.

Olin kirjoittaa, että Hetkestä jäi paljon vaisumpi kuva kuin Täällä-kokoelmasta, mutta turhan nopeasta tuomiosta voin syyttää kahta asiaa: Lukemisesta on kulunut jo kauan ja muistikuvat haalistuneet, sillä muistiinpanoni kokoelmasta ovat harvat. Toiseksi Hetki oli paljon pidempi ja sisälsi paljon enemmän runoja, toisin sanoen paljon enemmän tekemistä, mikä on tällaiselle silloin tällöin -runonlukijalle jonkinlainen punainen vaate. Samoista harvoista muistiinpanoista löytyy kuitenkin viittauksia sellaisiin helmiin, että otan sanani takaisin.

Szymborskan tuotannossa kaikuvat sodan kauhut ja kysymys kärsimyksestä. Välittämien ja välinpitämättömyys ovat teemoja, joita hän värittää ahkerasti. Szymborskan runojen lukeminen on jollain tavalla hyvin palkitsevaa, sillä ne tarjoavat ahaa-elämyksiä, jotka muuttavat tai täsmentävät runon tulkintaa ennakoimattomalla tavalla. Kirjoitin Täällä-kokoelman yhteydessä Szymborskasta näin ja allekirjoitan sen yhä: ”Hänen ilmaisutapansa on jollain tapaa hyvin arkinen ja siten helposti lähestyttävä, mutta hänen kielestään löytyy tasoja ja ulottuvuuksia, jotka kääntävät tavanomaisuuden päälaelleen. Szymborska puhuu älykkäästi ja haastaen vaikeista asioista: ajasta, kuolemasta ja olemisen suhteellisuudesta, mutta hänen tarkat oivalluksensa ja yllättävät näkökulmansa tuovat myös huumoria vakavuuden rinnalle.”

”Elämä – on ainut keino,

peittyä lehtiin,

hengittää raskaasti hietikolla,

nousta lentoon siiville;”

      runosta Muistiliuska

Varastaisinko?

×××× = vaatii ryöstöä

RUPI KAUR – MILK & HONEY

Vuonna 2015 ilmestynyt milk & honey on ollut aikamoinen ilmiö ja tulee edelleen vastaan lähes päivittäin Instagramin puolella. Kaiken hehkutuksen takia suhtauduin teokseen varsin skeptiseksi, vaikka hankinkin sen suoraan ja lukematta omaan hyllyyn, koska siihen käsiksi pääseminen ei onnistunut muuten. Äkkiäpä se skeptisyys karisi, milk & honey on nimittäin heittämällä kuukauden mieluisin, koskettavin ja vaikuttavin runotuttavuus.

Kaurin runot kertovat rakkaudesta ja sydämen särkymisestä, halusta, menetyksestä ja hyväksikäytöstä, parantumisesta sekä naiseudesta. Jotkut runoista ovat erittäin rankkoja välähdyksiä pahoinpitelystä, toiset pohtivat rakastamisen, läheisyyden ja seksin problematiikkaa, osa keskustelee feminiinisyydestä ja feminismistäkin. Kuten takakannessakin sanotaan ”this is the journey of / surviving through poetry / this is blood sweat tears / of twenty-one years”. Kaurin runot ovat todella helposti lähestyttäviä myös tavallisesti runoja karttaville, ja hänen runoistaan löytyy hienoja, kivuliaita tai voimaa antavia, oivalluksia kaksikymppisen elämästä. Kerta kaikkiaan tämä iski nyt johonkin sellaiseen paikkaan, että olen aika aseeton – halusin tai en.

”did you think i was a city

big enough for a weekend getaway

i am the town surrounding it

the one you’ve never heard of

but always pass through

there are no neon lights here

no skyscrapers or statues

but there is thunder

for i make bridges tremble”

Varastaisinko?

××××× = turvatoimetkaan eivät pidättele rikokselta

Tämän koontipostauksen kirjoittamisella on nyt sellainen vakava sivuoire, että marssin huomenna ensimmäisen vapaan hetken koittaessa kirjastoon lainaamaan lisää runoja, sillä olen tällä hetkellä tilanteessa, ettei yhden yhtä lukematonta löydy hyllystäni.

Siispä, onko sinulla antaa suosituksia runokokoelmista? Viihdytkö runojen parissa?

 

 

Tuula Karjalainen – Tove Jansson: Tee työtä ja rakasta

”Oma ateljee oli hänelle vapauden symboli, se oli kuin Virginia Woolfin Oma huone, paikka, jossa nainen voi luoda ja säilyttää riittävän osan itsenäisyydestään. Se oli tila, josta hän ei ollut koskaan eikä kenenkään vuoksi valmis luopumaan. Se takasi hänelle vapauden siinä määrin kuin se on maailmassa mahdollista. Mikään rakkaus tai parisuhde ei olisi saanut häntä luopumaan omasta työtilastaan. Työ oli viime kädessä hänelle vapautta ja todellista olemassaoloa.”

Tuula Karjalaisen kirjoittama elämäkerta Tee työtä ja rakasta Tove Janssonista on kattava läpileikkaus niin Toven pitkästä ja vaiheikkaasta elämästä kuin hänen runsaasta ja monipuolisesta taiteestaan. Elämäkerta asettaa Toven elämän hyvin kontekstiinsa 1900-luvun historiaan, sota-aikaan ja rauhaan, ja näyttää nimensä mukaisesti, miten Tove eli elämäänsä työnteko ja rakastaminen edellä – tässä järjestyksessä.

Tove Jansson tunnetaan kautta maailman muumien luojana, mutta pelkästään Muumilaaksosta asukkaineen puhuminen antaa hänen taiteestaan hyvin kapean kuvan. Taiteilija teki paljon muutakin: hän oli kuvittaja, taidemaalari, lavastaja, dramaturgi, kirjailija, runoilija, poliittisten kuvien tekijä ja sarjakuvanpiirtäjä. Vaikka muumit osoittautuivat suurimmaksi menestykseksi, Jansson piti itseään ensisijaisesti taidemaalarina.

Taide, erilaiset luomiskaudet ja merkittävät hetket Janssonin uralla liitetään tiiviisti yhteen hänen muun elämänsä kanssa, ja ura ja yksityiselämä kulkevat ikään kuin käsi kädessä teoksen läpi. Niin perhedynamiikka, sota-ajan tuoma puute ja huoli, rakkaussuhteet kuin ajat rakkaalla Klovharun saarella on otettu osaksi Janssonin elämäntarinaa. Sen lisäksi, että elämäkerta laajentaa kuvaa Janssonin taiteesta, se käsittelee hienosti häntä henkilönä kipupisteineen, toiveineen ja onnenhetkineen.

Ennen kirjan lukemista en tiennyt Tove Janssonista paljoakaan. Muumit ovat minulle tietysti tuttuja, ja tiedän muumien luojan itsensä vaiheista ainakin hänen pitkäaikaisen elämänkumppaninsa Tuulikki Pietilän. Oli paljon, mitä en ollut osannut sijoittaa kontekstiinsa: sota-ajan ja sen vaikutuksen Janssonin elämään ja muumien syntyyn, Tovelle läheisten ihmisten näkymisen muumihahmoissa. Eniten minua kuitenkin yllätti, kuinka monipuolisen uran hän on tehnyt. Oli ilahduttavaa, kuinka paljon teoksessa käsiteltiin hänen taidettaan ja kuinka paljon kuvia hänen töistään oli otettu mukaan.

Tahattoman hyvällä ajoituksella kävin pian kirjan lukemisen jälkeen myös Helsingin taidemuseossa HAMissa, jossa on esillä Tove Janssonin taidetta, muun muassa hänen hienot freskonsa. Mikäli Janssonin taide kiinnostaa, suosittelen sekä kirjaa että näyttelyä lämpimästi. Lisävinkkinä mainitsen vielä, että Ateneumissa on meneillään Tuulikki Pietilän näyttely, jonka haluaisin ainakin itse käydä kurkkaamassa.

Helmet-haaste: 36. Elämäkerta tai muistelmateos

Varastaisinko?

×××× = vaatii ryöstöä

Kuinka hyvin tunnet Tove Janssonin elämää ja taidetta?

 

Haruki Murakami – Norwegian Wood

”Sinä iltana, kun Kizuki kuoli, en enää pystynyt suhtautumaan kuolemaan (ja elämään) niin yksioikoisesti. Kuolema ei ollutkaan elämän vastakohta vaan se oli läsnä elämässä, minussa itsessäni.”

Haruki Murakamin kansainvälinen läpimurtoromaani Norwegian Wood on haikean kaunis rakkaustarina 1960-luvun Tokiosta. Se kertoo kuoleman hipaisemista Torusta ja Naokosta, jotka yrittävät elää alkoholilta ja hormoneilta tuoksuvaa nuoruuttaan välittämättä mustuudesta, joka velloo heidän sisällään.

Norwegian Wood on surumielinen romaani olematta kuitenkaan synkkä. Murakamin taidokas kerronta kutoo elämän ja kuoleman, sairauden ja terveyden sekä rikkinäisyyden ja ehjyyden traagisen kauniiksi kokonaisuudeksi. Rakkaus on romanttista muttei imelää; tarina on surullinen mutta elämänmakuinen.

37-vuotias Toru Watanabe kuulee lentokoneessa Beatlesin kappaleen Norwegian Wood ja kulkeutuu muistoissaan välittömästi opiskeluaikoihinsa. Heitä oli kolme: hän, hänen paras ystävänsä Kizuki ja Kizukin tyttöystävä Naoko – kunnes ei enää ollut. Kizuki päätti kuolla. Torun ja Naokon yhteydenpito sammui, Toru aloitti yliopiston ja muutti opiskelija-asuntolaan, jossa tyhjät kaljatökit, täysinäiset tuhkakupit ja satunnaiset tytöt täyttivät hänen elämänsä. Eräänä päivänä Toru ja Naoko tapasivat toisensa sattumalta junassa, mikä oli alku heidän erikoislaatuiselle ystävyydelleen ja myöhemmin rakkaudelle.

Suuri osa Norwegian Woodin surumielisyydestä tiivistyy Naokossa, hauraassa, särkyneessä tytössä. Kuinka kovaa voi rakastaa rikkinäistä ihmistä? Kuka on rikki, kuka ehjä, kuka normaali, kuka sairas? Miten särkyneestä saadaan ehjä?

”En osannut käsitellä surua; minulla ei ollut paikkaa, mihin sijoittaa tai kätkeä se. Niin kuin ulkona puhaltava tuuli, suru oli muodotonta ja painotonta, eikä siihen voinut takertua. Maisema ympärilläni vain lipui ohitseni enkä saanut selvää, mitä minulle yritettiin sanoa.”

Ensirakkautensa Naokon vastapainoksi Toru tutustuu yliopistossa Midoriin, eläväiseen ja räiskyvään tyttöön, joka on mieltynyt oudoimpiin pornoelokuviin. Kaksi rakkautta vetävät Torua pian eri suuntiin ja saavat hänen miettimään, millaista rakkautta hän haluaa ja millaista rakkautta hän voi pyytää.

Jo kahdenkymmenen sivun jälkeen mielessäni liikahti ajatus, että nyt voi olla meneillään jotain suurta. Miten suurta, sitä en tiennyt, enkä tiedä vieläkään. Norwegian Wood on minulle kirja, jota en sijoita lemppariksi ampaisseiden joukkoon vaan merkkipaaluksi elämääni. Suosikkiasemaan kohoaminen vaatisi toisen lukukerran, jonka perusteella voisin päätellä, liittyykö kiintymiseni kirjaan puhtaammin sen ansioihin. Nyt se on minulle kirja, jota luin ensimmäisellä viikolla opiskelijakämppääni muuttamisen jälkeen ja bussissa matkalla kotiin, jota mietin alkavani kutsu lapsuudenkodiksi erottaakseni sen Helsingin-kodistani.

Norwegian Wood on hyvä esimerkki kirjasta, jonka luin juuri oikeaan aikaan. Muutama vuosi sitten alkoholin kulutuksen ja seksin paljous olisivat tuntuneet vastenmielisiltä, koska en ollut törmännyt niihin kaunokirjallisuudessa siinä määrin kuin nyt. Tässä hetkessä Murakamin käsittelemät teemat osuivat arkaan, koskettavaan kohtaan. Vaikka minä ja Toru elämme eri paikoissa, eri aikaan ja hyvin erilaisissa tilanteissa, yliopiston aloittaminen, omilleen muuttaminen ja ensirakkauden eläminen yhdistävät meitä yli erojen.

Tämä oli ensimmäinen Murakamini. Olen pikkuisen ihastunut.

Haasteet: Maailmanvalloitus (Japani), Kurjen siivellä, Seitsemännen tateen tarinat

Varastaisinko?

×××× = vaatii ryöstöä

Oletko sinä lukenut Murakamia? Mitä suosittelisit seuraavaksi Murakamiksi?