”Vaan ei vielä ikänä ihmisen hahmossa ollut hänen verissänsä kuplinut niin kultainen riemu ja vapauden autuus kuin nyt, koska hän ihmissutena suolla juoksi. Sillä autuuden hekuma on arvaamatoin ja näin Saatanalta säätty, että hän senkautta ihmislapset kadotuksen kuljuun suistaisi.”
Aino Kallaksen klassikkoromaani Sudenmorsian on lumoava ja balladinomainen ihmissusitarina Aalosta, joka irtautuu kodistaan sekä ihmisyhteisön ja kirkon kurista kuullessaan suden kutsun ja muuttuu ihmissudeksi juostakseen kaltaistensa joukossa. Kallaksen 1600-luvulle sijoittuva tarina kertoo muun muassa kirjoittamisaikansa 1920-luvun peloista, jotka kohdistuivat modernisaatiosta johtuvan naisen aseman muutokseen, naisen itsenäistymiseen sekä naisen viettien ja seksuaalisuuden heräämiseen.
Aalon tarina alkaa siitä, kun hän nuorena ja kainona piikasena herättää metsävahti Priidikin huomion. Avioelämä on alkuun rauhallista ja turvaisaa, Aalo ahkera ja kunnollinen emäntä, mutta eräänä kohtalokkaana päivänä hän kuulee suden kutsuvan häntä juoksemaan kanssaan. Kun Aalo luopuu elämästään äitinä ja vaimona, kyläläiset näkevät hänet vapaudestaan nauttivan naisen sijaan Saatanan riivaamana ja hänet suljetaan ihmisyhteisön ulkopuolelle.
Myyttinen ihmissusitarina on puettu kiehtovaan ja koukeroiseen kieliasuun, joka vaatii hetken totuttelua, mutta kun sen rytmiin pääsee, se houkuttelee suon usvaiseen hämärään, jossa vallitsee sadunomainen ja mystinen tunnelma. Kieli tuo romaaniin jotain hyvin taianomaista ja tukee loistavasti sen fantastisia elementtejä: tulee tunne että juuri näin 1600-luvulle sijoittuva lumoava ihmissusitarina on kerrottava. Osin vahvasti tyylitellystä kielestään johtuen Kallaksen historiallinen proosaballadi on yksi persoonallisimpia suomalaisia klassikoita, johon olen törmännyt.
Luin Sudenmorsiamen ensimmäisen kerran yläasteella, jolloin en ollut kovin vakuuttunut klassikon hienoudesta. Kieli tuntui vaikealta ja kankealta, tarina oli ihan ok, mutten aivan ymmärtänyt, miksi niin monet (kaksoissiskoni mukaan luettuna) ihailivat kirjaa niin paljon. Kotimaisen kirjallisuuhistorian kurssilla tarjoutui tilaisuus lukea Sudenmorsian uudelleen ja tartuin siihen innokkaasti, aiempi pettymys pyyhittynä pos mielestäni. Aalon tarina avautui toisella lukukerralla aivan eri tavalla kuin ensimmäisellä: siinä missä väänsin ja käänsin mutkikasta kieltä suuhuni sopivampaan muotoon ensimmäisellä lukukerralla, silitin sen monikerroksisia koukeroita tällä kertaa ja kun edellisellä kerralla luin hyvin juonivetoisesti, tarkastelin nyt hienovaraisemmin tarinan ja sen tulkinnan sävyjä.
Löysin Aalon hurmion juosta vapaana ja aistia maailma ympärillään ja muiden ihmisten tunteman pelon tuota hurmiota kohtaan. Todistin ennakkoluulojen sytyttämän tulen ja tuhon, sillä ihminen on ihmiselle susi. Vaikka Aalon tarina on hyvin traaginen ja Sudenmorsian kertoo menetyksestä ja vieraatumisesta, se kertoo myös löytämisestä ja kaltaistensa kanssa olon riemullisuudesta.
”Vaan suden hahmon mukana heräsivät Aalossa samalla muotoa myös kaikenlaiset suden himot ja halut, niinkuin verenjano ja raatelemisen riemu, sillä hänen verensä myös sudenvereksi vaihdettiin, niin että hän oli niinkuin yksi heistä.
Niin hän villillä ja riemullisella ulvonnalla toisten susien seuraan liittyi, niinkuin kauvan kaivattujensa, että hän vihdoin viimein oli kaltaisensa löytänyt, ja toiset kuorossa ulvoen häntä sisareksensa tervehtivät.”
Kallaksen teksti on yhtä aikaa herkkää, hurmioitunutta ja rajua. Sudenmorsiamen monisäkeinen tarina mahtuu hyvin pieneen sivumäärään, mutta balladin sisältö on paljon lyhyyttään suurempi ja sisältää pohdittavaa usealle lukukerralle. Suomen kirjallisuushistorian mittakaavassa tämä varsin poikkeuksellinen klassikko on vilaus suuren maailman tyylistä kotimaisilla (tai ehkä sittenkin virolaisilla) mausteilla ja ehkä juuri sen erottuvaisuus – ja ainutlaatuisuus ainakin – tekee siitä niin sykähdyttävän ja sai sen nousemaan suosikkiklassikkojeni joukkoon.
Kirjasta on kirjoitettu paljon myös muissa blogeissa: Kirjojen kamari, Kirjaluotsi, Kannesta kanteen, Yöpöydän kirjat, Matkalla Mikä-Mikä-Maahan, Nuoren opettajattaren kirjablogi, Annelin kirjoissa, Villasukka kirjahyllyssä, Tuntematon lukija
Varastaisinko?
×××× = vaatii ryöstöä
Oletko lukenut Sudenmorsianta tai trilogian kahta muuta osaa, Barbara von Tisenhusenia ja Reigin pappia?
Emmi Itärannan toiseen romaaniin Kudottujen kujien kaupunki kohdistui suuria odotuksia, jotka hän täytti mallikkaasti. Kudottujen kujien kaupunki on tunnelmaltaan lumoavan unenomainen ja kieleltään harvinaisen kaunis fantasia, joka käsittelee hyvin todellisia asioita: valtaa, luontoa ja rakkautta.
Patrick Nessin The Rest of Us Just Live Here kääntää genrensä henkilöasetelmat päälaelleen. Sen keskiössä eivät ole zombeja tappavat ja vampyyreihin rakastuvat sankarit vaan ne, jotka jäävät yliluonnollisissa juonissa kasvottomaksi massaksi. Kaikki eivät ole ”Valittuja”, mutta yliluonnolliset tapahtumat vaikuttavat kaikkiin.
Oneiron haastaa. Oneiron hämmentää. Oneiron vetää puoleensa ja työntää kauemmas. Siihen eivät päde samat säännöt kuin kaunokirjallisuuteen yleensä: se pakottaa lukijan keskelle valkoista, muodotonta ja hahmotonta tilan, paikan ja ajan puutetta, jossa täytyy keksiä kokonaan uusi tapa liikkua.
Sofi Oksasen viides romaani Norma loikkaa Viron lähihistoriasta Norma Rossin maailmaan. Norman maailmassa hallitseva tekijä on hänen hiuksensa, epätavallisen nopeasti kasvava letti, jonka avulla Norma pystyy lukemaan muiden ihmisten elintapoja, sairauksia ja tunnetiloja.
Kirjavarkaan tunnustuksia 