Sarah J. Maas – A Court of Thorns and Roses

“Because your human joy fascinates me—the way you experience things, in your life span, so wildly and deeply and all at once, is … entrancing. I’m drawn to it, even when I know I shouldn’t be, even when I try not to be.”

sarah j maas a court of thorns and roses suomi blogi arvostelu

Sarah J. Maasin A Court of Thorns and Roses on sekoitus fantasiaa ja Kaunotar ja hirviö -sadun uudelleenkerrontaa. Se kertoo 19-vuotiaasta Feyrestä, jonka perhe on menettänyt omaisuutensa ja jonka täytyy hankkia elanto perheelleen metsästämällä. Kun Feyre uhmaa metsän vaaroja ja tappaa suden, peto saapuu vaatimaan hyvitystä varastetusta elämästä. Pelastaakseen perheensä Feyren on lähdettävä pedon mukaan sadunomaiseen haltioiden valtakuntaan, joka on hänelle tuttu vain legendoista.

Kevään hovissa Feyre tutustuu vangitsijaansa, petoon, josta paljastuu salaisuuksiaan varjeleva, puoleensa vetävä haltia Tamlin, ja hovin muihin asukkaisiin. Feyren ja Tamlinin välien lämmetessä tulevaisuus alkaa näyttää varsin erilaiselta verrattuna siihen kauhukuvaan, jonka Feyre sai kauhistuttavan olennon vaatiessa hänet mukaansa, mutta maan alla, varjoissa, kasvaa ja voimistuu vuosisatainen uhka, joka tietää tuhoa niin haltioille kuin ihmisille.

“Because all the monsters have been let out of their cages tonight, no matter what court they belong to. So I may roam wherever I wish until the dawn.”

Sarah J. Maas on yksi nuortenkirjallisuuden isoimmista nimistä maailmalla. Hänen kirjojaan ei ole käännetty (ainakaan vielä) suomeksi, mutta sekä kirjailijan Throne of Glass -sarja että trilogia, jonka A Court of Thorns and Roses aloittaa, ovat ihastuttaneet lukijoita Suomessakin. Bookishteaparty -blogin Katrin ylistävät arviot saivat minut kiinnostumaan ilmiöstä kunnolla, mutta jouduin odottamaan Maasin kirjoihin käsiksi pääsemistä pitkän aikaa, ennen kuin sain tämän lainaan Helmetin kätköistä.

Ja kyllä – Maasin luoma maailma on lumoava. Siitä löytyy niin historiaa, luonnetta kuin salaisuuksia, sekä kauneutta että synkkyyttä. Henkilöhahmot ovat kiinnostavia, moniulotteisia ja erilaisia ja heidän välilleen rakentuu kutkuttavaa dynamiikkaa. Vauhtia ja juonenkäänteitä Maasilta ei myöskään puutu – eikä romantiikkaa tai seikkailuakaan.

En lainkaan ihmettele, miksi Maas on noussut niin suureen suosioon ja haluaisin lukea myös hänen Throne of Glass -sarjansa. Silti huomasin välillä miettiväni, onko fantasia enää minun juttuni. Muutama vuosi sitten tämä fantasian suurkuluttaja olisi rakastunut Feyren tarinaan päätä pahkaa, mutta nyt kirja jätti minut hieman varautuneeksi. Genrensä sisällä A Court of Thorns and Roses on loistava, mutta lukijana huomaan vieraantuneeni fantasiasta. Harmillista, sillä tykkäsin genrestä kovasti vielä pari vuotta sitten.

Varastaisinko?

×××× = vaatii ryöstöä

Mitkä ovat lempi- tai inhokkigenrejäsi?

 

Emmi Itäranta – Kudottujen kujien kaupunki

”Kuinka väsynyt olen kantamaan öitäni yksin, katsomaan pois siitä, minkä tulee säilyä saaren silmiltä piilossa. Ohittamaan ovet, joista haluaisin kulkea, kätkemään pimeyteni ja pelkäämään, että se vuotaa kaikkien näkyville.”

emmi itäranta kudottujen kujien kaupunki blogi arvosteluEmmi Itärannan toiseen romaaniin Kudottujen kujien kaupunki kohdistui suuria odotuksia, jotka hän täytti mallikkaasti. Kudottujen kujien kaupunki on tunnelmaltaan lumoavan unenomainen ja kieleltään harvinaisen kaunis fantasia, joka käsittelee hyvin todellisia asioita: valtaa, luontoa ja rakkautta.

Ajallisesti ja paikallisesti määrittelemättömällä saarella unet ovat kiellettyjä, mutta se ei estä ihmisiä sairastumasta uniruttoon, joka tuomitsee kantajansa yhteiskunnan ulkopuolelle. Taudin pahetessa nuori kutoja Eliana löytää pahoinpidellyn, puhekyvyttömän naisen, jonka salaisuuksia selvittäessään hän joutuu ratkomaan saarta kannattavaa valheiden verkkoa.

Harvoin fantasia on näin kaunista. Kaunis ei ollenkaan oikea sana kuvaamaan saaren tukahdutettua yhteisöä ja raakuuksia, joihin kasvoton valta saa alamaisensa alistumaan. Yritän uudestaan: fantasia on harvoin näin henkeäsalpaavaa. Se on harvoin näin kaukana loitsuista, velhoista ja lohkäärmeistä. Itärannan kuvaama saari on aivan omanlaisensa maailma, niin hienosyinen, niin unenomainen. Sen kauneuden kätkemä rumuus on aivan omaa luokkaansa.

Itärannasta ei voi puhua mainitsematta hänen taituruuttaan sanojen kanssa. Hänen herkkä kielensä alleviivaa ihmisen haurautta; hänen kauniit kielikuvansa korostavat tummia yksityiskohtia.

Kudottujen kujien kaupunki on kudelma, jonka langanpäät karkaavat minulta heti, kun yritän keriä niitä esitettävään muotoon. Jätän sen siis rauhaan, jokaiselle harottavaksi auki itse.

Varastaisinko?

××××vaatii ryöstöä

Mitä lukukokemusta sinun on ollut hankala pukea sanoiksi? Mistä luulet sen johtuvan?

Patrick Ness – The Rest of Us Just Live Here

”The indie kids, huh? — They’ve always got some story going on that they’re heroes of. The rest of us just have to live here, hovering around the edges, left out of it all, for the most part.”

patrick ness the rest of us just live here suomi blogi arvosteluPatrick Nessin The Rest of Us Just Live Here kääntää genrensä henkilöasetelmat päälaelleen. Sen keskiössä eivät ole zombeja tappavat ja vampyyreihin rakastuvat sankarit vaan ne, jotka jäävät yliluonnollisissa juonissa kasvottomaksi massaksi. Kaikki eivät ole ”Valittuja”, mutta yliluonnolliset tapahtumat vaikuttavat kaikkiin.

The Rest of Us Just Live Here on aitoutta tulviva kertomus jokaista koskettavista vaikeuksista yliluonnollisten ongelmien rinnalla. Se kertoo aluista ja lopuista, vaikeuksista ja niiden kohtaamisesta sekä minusta ja muista. Ness kuvaa perhe-, kaveri- ja rakkaussuhteita sekä mielenterveyden kysymyksiä tavalla, joka välttää kliseet, saarnat ja tyhjänpäiväisyydet.

Kirja seuraa neljän nuoren muodostaman kaveriporukan elämää neljän ja puolen viikon ajan ennen heidän valmistumistaan. Viikot ovat yliluonnollisesti aktiivista aikaa heidän kotikaupungissaan, mutta heidän huolensa ja toiveensa kohdistuvat maallisempiin asioihin – sekä siihen, etteivät indie-nuoret, kuten he valittuja kutsuvat, räjäytä koulua ennen valmistujaisseremoniaa. Kirjan kertoja Mikey, hänen siskonsa Mel, ihastuksensa, suomalaistyttö-Henna, ja paras kaverinsa Jared ovat aitoja, samastuttavia henkilöitä vaikeuksineen. Nessin hienous nuorten kuvaamisessa on se, ettei hän tee käsittelemistään asioista kliseisiä tai anna yhden ongelman rajata yhdestä henkilöstä kerrottavia asioita, vaan värittää heitä useammalla sävyllä.

Yliluonnollisuuksia vastaan taistelevien henkilöiden osuus on tiivistetty muutamaksi lauseeksi kunkin luvun alkuun, jotta lukija voi seurata myös sivuosaan jätettyä, normaalisti valokeilaan nostettavaa ”pääjuonta”. Pienet osuudet sisältävät lähes kaikki fantasiajuonen kliseet, mistä johtuen kertomuksen yliluonnollisen puolisko saa satiirimaisia piirteitä. Kuvattu kaupunki on kokenut jo sieluja syövät aaveet ja vampyyrit, mutta uusi uhka zombipeuroineen kuulostaa hieman hassulta ja mielikuvituksettomalta. Heikompi fantasiaelementti ei kuitenkaan pilaa romaania, koska sen pääpaino on tavallisten kuolevaisten elämässä.

En kovinkaan usein lue kirjoja, joiden päähenkilö on ikähaarukkaani kuuluva poika. Tätä lukiessani mietin, miksi asia on näin. Valikoinko luettavaa tyttö- tai naispäähenkilön mukaan vai eikö teini-ikäisiä poikia pueta päähenkilön saappaisiin? Onko nuortenkirjagenre jotenkin tyttöistynyt? Jos näin on, ja vaikka näin ei olisi, Mikey on loistava, samastuttava päähenkilö jokaiselle sukupuolelle. The Rest of Us Just Live Here on minun ehdotukseni #pojatkinlukee -kampanjaan.

Luin ensimmäisen kirjani Nessiltä sen mielenkiintoisen idean takia. Kirja paljastui yllättävän koskettavaksi ja, toistan, samastuttavaksi lukuelämykseksi, jollaista en ollut odottanut. En voinut laskea kirjaa käsistäni.

Varastaisinko?

××××vaatii ryöstöä

Onko sinun lukulistallasi pulaa poikapäähenkilöistä?

Laura Lindstedt – Oneiron

”Rivi on kaunis kuin kaunein hautajaissaatto, surullinen kuin surullisin sävel, lohdullinen kuin äiti maan syli. Rivi on täydellinen. Naiset eivät pelkää.”

Kirjavarkaan tunnustuksia -kirjablogi: Laura Lindstedt - OneironOneiron haastaa. Oneiron hämmentää. Oneiron vetää puoleensa ja työntää kauemmas. Siihen eivät päde samat säännöt kuin kaunokirjallisuuteen yleensä: se pakottaa lukijan keskelle valkoista, muodotonta ja hahmotonta tilan, paikan ja ajan puutetta, jossa täytyy keksiä kokonaan uusi tapa liikkua.

Kuoleman jälkeisessä välitilassa ovat newyorkilainen performanssitaiteilija Slomith, itävaltalainen teinityttö Ulrike, moskovalainen kirjanpitäjä Polina, brasilialainen sydänsiirtopotilas Rosa Imacudala, marseillelainen kaksosia odottava hienostorouva Nina, hollantilainen syövän kuihduttama Wlbgis ja mallinurasta haaveileva senegalilainen Maimuna.

Moniulotteinen joukko siis. Keskeinen kysymys ei ole kuitenkaan se, miksi he ovat päätyneet samaan yliaistilliseen tilaan, miksi he ovat toisilleen niin tärkeitä, että jakavat keskenään ruumiillisuuden viimeiset sekunnit vaan se, mikä tuota tilannetta edelsi, miten he joutuivat tilaan, jota päätyvät kutsumaan kuolemaksi.

Jokaisella on oma tarinansa esitettävänä kuudelle ventovieraalle, eri kultuurista tulevalle, eri kieliä puhuvalle naiselle. Tajunnanvirran lailla sinne tänne rönsyilevä, toisinaan tieteellisen tarkasti taustoitettu ja välillä muun muassa uutisen, runon ja kuolinilmoituksen tekstilajeista vaihtelevuutta hakeva kerronta hahmottelee päällekkäisiä totuuksia, subjektiivisia käsityksiä, elämäksi kutsuttua kokonaisuutta, joka näyttäytyy jokaiselle eri tavalla mutta joka silti on kaikille jotain samaa. Vaikka Oneiron on ”fantasia kuoleman jälkeisistä sekunneista”, siinä on kyse elämästä – varsinkin silloin, kun se puhuu kuolemasta, sillä silloin se kysyy elämän mahdollisuutta kuoleman jälkeen.

Kuten kantensa, romaani on yhtä aikaa herkkä ja runollinen sekä ronski ja rujo. Se on tyylillisesti harkittu, kunnianhimoinen kokonaisuus, joka on bloggaripiireissä lähes mystifioitu. Oneiron on ilmiö. Määritelmiä pakenevassa romaanissa on jotain, mitä ei voi referoida vaan mikä on koettava itse. Siksi en halua paljastaa siitä paljoa.

Oneiron on pakko lausua ääneen, tavuttaa eri tavalla, painottaa eri lailla. Tunnustella, josko se siten paljastaisi itsestään jotain lisää. Miten kaunis, hämmentävä sana. Juuri siitä sanasta Lindstedt kertoo lähteneensä liikkeelle kahdeksan vuotta sitten.

Minun matkani Oneironin kanssa oli konkreettisesti erittäin mutkainen. Katselin sitä kirjaston hyllyssä jo alkusyksystä, mutten lainannut. Ensimmäiset ylistävät blogiarviot luettuani kiinnostuin kirjasta uudelleen, mutta en vieläkään kotiuttanut sitä. Sitten julkaistiin Finlandia-ehdokkaat ja ihastuneita arvioita ilmestyi kuin liukuhihnalta. Tietäähän sen, mitä varausjonoille käy siinä tapauksessa. Väijyin Oneironin ilmestymistä pikalainoihin (joita ei siis voi varata), ja sain kuin sainkin sen lainattua juuri sinä päivänä, kun Finlandia-voittaja julkaistiin. Ensimmäiset 247 sivua luettuani minun oli pakko luovuttaa kirja muiden lainaajien iloksi, koska lähdin Wieniin, eikä laina-aika kestänyt reissun yli. Wienistä paluuta seurasi suuren luokan jäljitysoperaatio, joka ei kuitenkaan tuottanut tulosta ennen tammikuuta, jolloin lukutauko oli ehtinyt vierähtää jo yli kuukauden mittaiseksi. Ja sinä samaisena päivänä, kun kannoin Oneironin voitonriemuisesti kirjastosta ulos, mitä löysinkään poikaystäväni yöpöydältä? Niin. Siinähän se oli maannut joulusta lähtien, aivan ulottuvillani.

Luin Oneironin siis kahdessa osassa, mikä ei ollut kovin onnistunut, joskin pakon sanelema ratkaisu. Sen monisyiseen, sykkivään kerrontaan olisi pitänyt upota kokonaisvaltaisemmin, säännöllisempänä jatkumona. Lukemisen epätasaisuus ja varsinkin ensimmäisen puolikkaan kohdalla hätäisyys näkyi esimerkiksi siinä, etten kirjoittanut yhtäkään lainausta ylös. Nyt se harmittaa. Kunhan varausjonot lyhenevät (lue: kun näpistän kirjan poikaystävältäni), otan uusintakierroksen. Oneironissa on monia kerroksia, paikoin jopa läkähdyttävän paljon asiaa, johon en päässyt käsiksi.

Tämäkin teksti on tehnyt tuloaan kuukauden verran, koska en halunnut, enkä osannut, arvostella kirjaa heti lukemisen jälkeen. En osaa vieläkään. Oneiron oli hämmentävä ja kiehtova, ristiriitainen lukukokemus. En osaa päättää, levisikö se hallitsemattomasti joka suuntaan vai muodostiko sävähdyttävän monisäikeisen kokonaiskuvan elämästä ja/tai kuolemasta. Arvosteluillani on kuitenkin tapana päättyä yhteen kysymykseen: varastaisinko? Siihen on pakko vastata että kyllä. Ehdottomasti.

Varastaisinko?

××××vaatii ryöstöä

Oneironista on puhuttu paljon, mutta kysyn vielä kerran: mitä sinä pidit siitä?

Sofi Oksanen – Norma

”Se joka hallitsee unelmia, hallitsee maailmaa. Se joka hallitsee hiuksia, hallitsee naisia. Se joka hallitsee heidän lisääntymiskykyään, hallitsee myös miehiä. Se joka pitää naiset tyytyväisinä, tyydyttää miehetkin ja se joka tohtoroi hius- ja vauvakuumeisia ihmisiä, on heidän kuninkaansa.”

Kirjavarkaan tunnustuksia -kirjablogi: Sofi Oksanen - NormaSofi Oksasen viides romaani Norma loikkaa Viron lähihistoriasta Norma Rossin maailmaan. Norman maailmassa hallitseva tekijä on hänen hiuksensa, epätavallisen nopeasti kasvava letti, jonka avulla Norma pystyy lukemaan muiden ihmisten elintapoja, sairauksia ja tunnetiloja.

Skopolamiinilaastareihin ja tupakkaan epänormaaliutensa piilottanut Norma joutuu silmätysten sukunsa salaisuuksien ja hämärien bisnesten kanssa, kun hänen äitinsä jättäytyy metron alle. Mikä sai äidin päättämään elämänsä niin yllättäen?

Norma on varmasti yksi syksyn odotetuimmista ellei odotetuin kirjauutuus. Olin varautunut odottamaan hamaan tulevaisuuteen, jossa kirja vihdoin eksyisi käsiini, koska en ole ryhtynyt kirjaston kilometrinpituisen varauslistan jatkeeksi. Voitte siis kuvitella refleksini, kun kyseinen kirja lepäsi pikalainojen hyllyssä täysin vapaana. Ja onhan kirjan kansi aika houkutteleva, (minun kuvani ei tee sille oikeutta, mutta) katsokaa nyt sitä! Kauniimpaa kantta saa hakea.

Norma on hankalasti luokiteltava kirja. Siinä on maagisia elementtejä, aineksia rikosromaanista ja feminististä sanomaa. Oksanen on monipuolinen kirjailija, ei sitä käy kieltäminen.

Suhtautumiseni Normaan on aika kaksijakoinen. Sen käsittelemät teemat, hiuslisäkebisnes ja kohdunvuokraus, ovat ajankohtaisia mutta vähän kirjoitettuja. En ole ennen pahemmin pysähtynyt miettimään, mistä hurjan monelta löytyvät hiuspidennykset ovat peräisin, nyt pohdin, miten raakaa bisnestä sekin on tuotantoketjun toisessa päässä. Kohdunvuokraus on vielä pysäyttävämpi esimerkki ihmisen kaupallistamisesta.

Koska hiukset ovat niin keskeinen osa koko kirjaa, Norman erikoislaatuinen suhde hiuksiinsa avaa hyvin henkilökohtaisen näkökulman kylmän bisnesajattelun rinnalle. Toisaalta Norma itse uhkaa jäädä hiustensa summaksi – mikä on ironista, koska juuri sitä pelätessään hänen äitinsä ei halunnut asian paljastuvan ulkopuolisille.

Teemoiltaan Norma on vahva esitys. Toteutus jäi mielestäni ontumaan. Osasyynä voi olla sekin, että luin kirjan aika nopeasti, melkein yhdeltä istumalta, mutta juonesta ja henkilöiden linkittymisestä toisiinsa jäi sekava tunne. Olen lukenut Oksaselta vain Puhdistuksen, jossa hän kutoo kaikki langat yhteen, mutta Norman kanssa sain tehdä töitä pysyäkseni kyydissä. Loppuratkaisu ei sinänsä ollut hirveän avoin, mutta henkilöt ja heidän motiivinsa tuntuivat häilyväisiltä.

Minulle Oksasen uusin jätti ristiriitaisen vaikutelman. Tärkeintä kuitenkin on, että Normalla on sanottavaa.

Varastaisinko?

××× = syyllistyn taskuvarkauteen

Onko Normassa ainesta moderniksi Tähkäpääksi vai takkuiliko Oksasen kirjoitusvire?