Susinukke Kosola – Varisto

”siinä miten asiat ovat, on aina jotain kohtalokasta / kaikissa adjektiiveissa on jotain verbimäistä / kaikella on aina tarve olla jotain muuta // koska tultuaan kerran joksikin ei ole muuta / mahdollisuutta kuin tulla joksikin muuksi”

Varisto on Susinukke Kosolan kolmas runoteos, joka julkaistiin viime keväänä, mutta uskallan olettaa, että et ole törmännyt siihen kirjakaupan hyllyllä. Varistoa ei nimittäin vaihdeta rahaan perinteisessä ostotapahtumaksi kutsutussa vuorovaikutustilanteessa vaan sen saa omaksi tietyistä jakelupisteistä tunnustusta vastaan. Variston voi siis lunastaa itselleen tekemällä anonyymin tunnustuksen kirjan välistä löytyvään kirjekuoreen, joka lähetetään takaisin runoilijalle.

Varistossa on muutakin poikkeuksellista kuin sen jakelutapa: Kosola on tehnyt sen alusta asti itse ilman kustantamoa, se on käsin kirjoitettu ja typografialtaan runsas, eikä sillä ole ISBN-numeroa. Varisto on siis myös kirja-alan käytäntöjä kyseenalaistava koe, mutta varsinaisesti siitä en halunnut tässä bloggauksessa puhua.

Sain Variston käsiini jo huhtikuun alussa ja lueskelin sitä metrossa matkalla Helsingin-julkkareista kotiin, mutta sitten se jäi muutamaksi kuukaudeksi hautumaan hyllyyni ja odottamaan oikeaa hetkeä. Ja oikealla hetkellä sen tosiaan luin, sillä Varisto kysyi minulta juuri niitä kysymyksiä, jotka olivat kesän ajan muhineet päässäni ja alkoivat syksyn tullen pulpahdella pintaan ja vaatia äänekkäästi huomiota.

Varisto tutkii identiteetin, autenttisuuden, yksilöllisyyden ja ihmisyyden toisiinsa leikkautuvia kysymyksiä. Se kysyy kulutustottumuksista, ihmisen suhteesta luontoon ja koneisiin sekä vallasta ja valinnoista.

”miten elää näyttämöllä näyttelemättä / elämää esittämättä / ihmistä / ihmisyydelle / vettä / merelle / miten liikkua / olla läsnä / tilassa, joka on tilan kuva”

Varisto pohtii identiteettiä ja sen rakentumista, sitä kuinka identiteettiä rakennetaan ostoskuiteilla, oli kyse sitten matcha lattejen tai kiljun juojista. Ja kuinka sitä esitetään tarinoina toisille ihmisille, esitellään hienosäädettyjä muistoja autenttisina tapahtumina jotta identiteetti voisi kokea itsensä uniikiksi, todelliseksi ja pantavaksi. Kuinka identiteetin halutaan olevan jotain valmista ja pysyvää jatkuvan liikkeen ja toiseksi tulemisen maailmassa. Kuinka sen halutaan olevan jotain itsessään, vaikka se on jotain vain jotain muuta vasten ja itse oleminenkin on vain liikettä kahden välillä.

”ihmisen kuvaa ei ole missään / peilejä sitäkin enemmän // kaikki se on peilipintaa / jolla ei ole valtaa katsojan yli”

Entä mikä tila jää ihmisyydelle identiteettien maailmassa? Jos ihmisyys on sitä, miten yksittäinen identiteetti eroaa muista ihmisistä? Kun vertaamalla itseämme toisiimme emme näe ihmisyyttä vaan itsemme? Kun tavoittelemme yksilöllisyyttä, arvostamme sitä, mikä erottaa meitä muista ihmisistä, entä samuus? Eikö se ole ihmisyyttä?

Ja niin, se kieli jolla yritämme saattaa kokemuksiamme ja identiteettiämme selitettävään muotoon itsellemme ja toisillemme. Vankilarakkauskirjeet, muovisten anonymous-maskien liukuhihnatuotanto Kiinassa, aamuneljän kotiintulemiset, puhelinmyyjä joka saa potkut soitettuaan sedälleen Syyriaan firman puhelimesta ja kaikki muut näiden väliin ja ympärille jäävät yritykset sanallistaa olemista ja kokemista – kukaan ei kiistä niiden todellisuutta, mutta miksi asiat eivät tunnu niiltä samoilta asioilta kuin ne, joista puhutaan? (En tiedä, mikä siinä on, mutta mitä enemmän luen, sitä vähemmän luotan kieleen.)

”kaikki sanat ampuvat merkityksistään ohi / riittävästi että sen huomaa / liian vähän että osaisi tuntea / muuta kuin outoa vierautta / kielen keskellä”

Tässä joitain kysymyksiä, joita ajattelin Variston kanssa. Mm. joitain kysymyksiä. Näitä kysymyksiä jne. koska tämä postaus ei riitä kattamaan puoliakaan.

Kosolan runoissa on vimmaa ja kiihkeyttä, mutta myös herkkyyttä. Iroaniaakin toki, mutta se suuntautuu myös itseensä, eikä naureskele ylhäältä alaspäin. Rakastan teoksessa esitetyistä kysymyksistä nousevaa kriittisyyttä ja sitä, kuinka niiden ajatteleminen vääntää aivoni toiselle mutkalle selvittäessään ensimmäisen. Ja silloin, kun aivot virittyvät tietylle taajuudelle lukiessa – silloin on kyse lempikirjoista.

Varastaisinko?

××××× = turvatoimetkaan eivät pidättele rikokselta

Runokokoelmasta ovat kirjoittaneet myös Reader, why did I marry him?, Tekstiluola, Kirja vieköön!, Tuijata. Kulttuuripohdintoja, Luonnostelua, Kirjat kertovat, Kirjakko ruispellossa ja Mitä luimme kerran

Lisää Varistosta ja sen hankkimisprosessista: Variston kotisivut

Lisää Susinukke Kosolalta: Avaruuskissojen leikkikalu

Suosittele minulle lisää runokokoelmia tai runoilijoita luettavaksi tämän jälkeen! Mikä / kuka on tehnyt sinuun vaikutuksen?

 

Advertisement

Lidia Yuknavitch – The Book of Joan

”People are forever thinking that the unthinkable can’t happen. If it doesn’t exist in thought, then it can’t exist in life. And then, in the blink of an eye, in a moment of danger, a figure who takes power from our weak desires and failures emerges like a rib from sand. – – How stupidly we believe in our petty evolutions. Yet another case of something shiny that entertained us and then devoured us. We consume and become exactly what we create. In all times.”

Lidia Yuknavitchin The Book of Joan on lähitulevaisuuteen sijoittuva dystopia, jossa ekokatastrofit ja sodat ovat tehneet maapallosta lähes asumiskelvottoman ja jossa ihmiset ovat paenneet maapallolta CIEL:iin, jossain päin avaruutta sijaitsevalle mysteeriselle alukselle. Siellä selviytyneistä on tullut sukupuolettomia, karvattomia otuksia, jotka eivät kykene lisääntymään. Heitä johtaa tyrannimaisella otteella Jean de Men, entinen hengellinen guru ja julkkis, nykyinen verenhimoinen diktaattori, mutta hänen hallitsemansa uuden ihmislajin joukosta nousee kapina, jonka johtotähtenä toimii Joan of Dirt, lapsisoturi ja marttyyri, joka rohkeni nousta CIEL:in johtajaa vastaan.

Osapuilleen näin kirjoitin kirjasta bookstagramiin heti tuoreeltaan sen luettuani ja vasta tiivistelmää muotoillessani tulin tajunneeksi sen, kuinka kaukana mukavuusalueeltani kirja loppujen lopuksi oli ja kuinka en todellakaan osannut odottaa sellaista tarinaa jonka luin – tai ainakaan tarinan sijoittumista sellaiseen miljööseen kuin se sijoittui.

Kuulin teoksesta ensimmäistä kertaa lukiessani feministisiä dystopioita käsittelevää artikkelia ja suurena Margaret Atwoodin Orjattaresin fanina sekä kiinnostuneena siitä, miten feministinen dystopia oikein käsitetään ja mitä genreen katsotaan kuuluvaksi, klikkasin sen oitis varaukseen kirjastosta. Kirjan kansilehti tiesi kertoa, että kyseessä on lähitulevaisuuteen sijoittuva romaani, jossa kapinallisjoukko käy taistoon sodan, väkivallan ja ahneuden runteleman maapallon puolesta ja että kyseessä on myös jonkinlainen Joanne d’Arcin tarinan uudelleen kerronta. Varsin sokkona lähdin siis teosta lukemaan ja paikoitellen olin kyllä hyvin hämmästynyt siitä, millainen tarina näistä lähtökohdista kehittyi.

En ollut kuvitellut, että kirja olisi niin scifiä – pitkään pohdittuani päädyin määrittelemään yllätykseni näin. Sijoittuminen avaruuteen, edistyksellinen teknologia, uusi laji jota ei varauksetta voi kutsua enää ihmiseksi… Nämä odottamattomat elementit saivat minut paikoin hämmennyksen valtaan. Enkä tarkoita sitä arvottavassa mielessä: minulla ei ole mitään scifiä vastaan, mutta luen sitä todella vähän (huolimatta siitä että pari lempikirjaani, Atwoodin jo mainittu Orjattaresi sekä Bradburyn Fahrenheit 451, on luokiteltavissa scifiksi), ja siksi olin vieraiden lajikonventioiden kanssa hieman hukassa. Kun siihen vielä lisätään poliittiset juonet, maagiset elementit, useampi kertoja, ajan ja paikan vaihtelut sekä englanninkielinen vieras sanasto – kyllä, olin välillä vähän hukassa. Palataanpa siis aivan alkuun hahmottaaksemme tätä vierasta maailmaa.

Jossain vaiheessa kohden vuotta 2049, johon kirjan tapahtumat sijoittuvat, homo sapiensista on kehittynyt uusi ihmislaji, jonka ruumis ei enää jakaudu sukupuoliin mutta joka pystyy vuorovaikutukseen teknologian kanssa. Nämä uudet ihmiset ovat menettäneet kyvyn lisääntyä ja ovat siten matkalla kohti sukupuuttoa: evoluutio, joka antoi heille toisen mahdollisuuden elää maapallon lähes tuhouduttua, vei heiltä tulevaisuuden. Heidän muuttuneet ruumiinsa ovat evänneet heiltä mahdollisuuden ilmaista rakkautta ja läheisyyttä fyysisesti ja ikävä ruumiillista nautintoa kohtaan on niin suuri, että kaikki yritykset jäljitellä seksiä on kielletty pilkkana heidän lajiaan kohtaan. Jossain vaiheessa sotien, hävityksen ja tuhoamisen keskellä sekä kehojensa mutaatioissa he ovat myös kadottaneet rakkauden – ja kaipaavat sitä yksinäisyydessään ja eristäytyneisyydessään enemmän kuin mitään muuta.

”It isn’t that love died. It’s that we storied it poorly. We tried too hard to contain it and make it something to have and to hold. Love was never meant to be less than electrical impulse and energy of matter, but that was no small thing. The Earth’s heartbeat or pulse or telluric current, no small thing. The stuff of life itself. Life in the universe, cosmic or as small as an atom. But we wanted it to be ours. Between us. For us. We made it small and private so that we’d be above all other living things. We made it a word, and then a story, and then a reason to care more about ourselves than anything else on the planet. Our reasons to love more important than any others.”

Tässä maailmassa elää Christine, joka elättää itsensä ihosiirroiksi kutsutulla taiteenalalla, etäisesti tatuiointeja muistuttavalla ihotaiteella, jolla ihon pigmentin menettänyt ja karvaton laji koristaa itseään ja ilmaisee sosiaalista asemaansa. Hänen taiteessaan asuu myös hänen kapinansa, halunsa kirjoittaa uudelleen Joan of Dirtin tarina. Joan of Dirt oli Jean de Menin arkkivihollinen, lapsisoturi joka marssi voitosta voittoon maagisten kykyjensä ansioista ja joka halusi suojella maapalloa Jean de Menin alituisilta ryöstöretkiltä. Hän kohtasi loppunsa Jean de Menin käsissä, spektaakkelimaisessa teloituksessa, joka teki hänestä marttyyrin, jonka lipun alle Christine kokoaa kapinallisia käydäkseen CIEL:iä vastaan. Romaanin edetessä, sitä mukaa kun Christine taltioi Joanin tarinaa ihoonsa, heidän tarinansa kietoutuvat yhä tiukemmin yhteen.

Sukupuolisuuden, seksuaalisuuden, ihmisyyden ja rakkauden yhteenkietoutuvien kysymysten rinnalla Yuknavitch käsittelee romaanissaan kielen, tarinoiden ja taiteen voimaa. Christine kyseenlaistaa kielen kyvyn kuvata heidän lajinsa kokemusta, mutta nauhoittaa samalla tarinaansa kapinansa todistukseksi. Hänen vallankumouksensa ase on kapinallisten iholle ikuistettu taide, ja sen voima on rohkeus kertoa toisin tarina, jonka virallinen versio on vallanpitäjien manipuloima. Näiden teemojen rinnalla Yuknavitch kysyy kauhistattavaa kysymystä siitä, millaisiin mittoihin välinpitämättömyytemme ja ihmiskeskeisyytemme voi kasvaa ja mitä siitä seuraa. Mitä jos tekniikan kehitys ei pysty pelastamaan meitä tuhovoimaltamme, ja mitä jos evoluutio kääntyy meitä vastaan?

Lukuhetkellä en ollut kovin vaikuttunut The Book of Joanin hienoudesta, mutta nyt tätä postausta kirjoittaessani pohdin jo uudelleenluvun mahdollisuutta, tarkempaa ja hitaampaa lähilukua teoksen ytimen saavuttamiseksi ja monen mielenkiintoisen seikan kattavammaksi pohtimiseksi. On niin monta yksityiskohtaa, jotka haluaisin tarkistaa, niin monta sukupuolisuutta, seksiä, ruumiillisuutta ja rakkautta koskevaa väitettä, joista haluaisin koota yhtenäisemmän kuvan. Romaani ei ole kovin pitkä, noin kaksi ja puoli sataa sivua, mutta siihen on mahdutettu välillä jopa hengästyttävältä tuntuva määrä sisältöä ja useita teemoja, jotka vievät tarinan tulkintaa lukuisiin eri suuntiin.

”To be human. What if being human did not mean to discover, to conquer. What if it meant rejoining everything we are made from.”

Ehkä voisi sanoa, etten ihan hirveästi nauttinut teoksen juonesta enkä oikeastaan kiintynyt sen henkilöhahmoihinkaan, mutta kuten bookstagram-tiivistelmäni loppuunkin lisäsin, jottei hämmennys jäisi päällimmäiseksi tunteeksi, pidin kovasti kirjan herättämien kysymysten pohtimisesta ja sen monipuolisista teemoista sukupuolen moninaisuudesta tarinoiden tärkeyteen ja ihmisyyden määrittelyyn. The Book of Joan vei minut kauaksi mukavuusalueeltani, mutta loppujen lopuksi hyppyni tuntemattomaan oli varsin virkistävä ja onnistunut.

Varastaisinko?
××× = syyllistyn taskuvarkauteen

Minkä kirjan kanssa sinä olet astunut mukavuusalueesi ulkopuolelle?

J. K. Rowling – Harry Potter -sarja

Juuri meidän valintamme, Harry, näyttävät keitä me todella olemme, paljon varmemmin kuin kykymme.

J. K. Rowlingin seitsenosainen Harry Potter -sarja on kirjasarja, joka ei esittelyjä kaipaa. Kerrataanpa silti hieman. Sarjan aloittavassa Viisasten kivessä Harry on 11-vuotias poika, joka asuu sukulaistensa luona komerossa portaiden alla. Hänen äitinsä ja isänsä ovat kuolleet Harryn ollessa vain 1-vuotias ja siitä asti Harry on asunut Vernon-sedän, Petunia-tädin ja serkkunsa Dudleyn vastentahtoisessa ja vähättelevässä huolenpidossa, jossa tavallisuuteen pyrkiminen on kaiken tarkoitus. Täyttäessään yksitoista Harryn elämä mullistuu, kun hän saa tietää olevansa velho ja hänet kutsutaan opiskelemaan Tylypahkan noitien ja velhojen kouluun.

Kukin kirja kuvaa yhtä (koulu)vuotta Harryn elämässä. Sarjassa seurataan, kuinka Harry kotiutuu Tylypahkaan, ystävystyy muiden nuorten noitien ja velhojen kanssa, opiskelee loitsuja, taikavoimia ja pimeyden voimilta suojautumista ja tutustuu velhojen lempiurheiluharrastuksen huispauksen saloihin. Rowlingin luoma maailma on hämmästyttävän monisävyinen ja laaja, kekseliäs pienimpään yksityiskohtaan asti. On eläintarhallinen taikaolentoja hevoskotkista räiskeperäisiin sisuliskoihin, Bertie Bottin joka maun rakeita ja suklaasammakoita makeannälkään, taikaministeriö poliittisine valtakamppailuineen ja pieneen kiusantekoon soveltuvia käteviä taikoja sekä ikivanhoja väkeviä loitsuja.

Monenkirjavassa taikamaailmassa on myös synkempiä sävyjä: pimeään taikuuteen hurahtaneita velhoja, kaiken ilon maailmasta imeviä ankeuttajia ja ennen kaikkea lordi Voldemort, yksi maailman väkevimmistä pimeyden velhoista, joka oli marssimassa suoraan maailmanherruuteen, kunnes hän menetti salaperäisesti voimansa yrittäessään tappaa pienen Harryn. Harrylle jäi tapahtumasta muistoksi vain salamanmuotoinen arpi  otsaansa ja maine pelastajana, poikana joka elää, mutta kaikki eivät usko, että epäonninen kirous tappoi lordi Voldemortin vaan että hän on elossa, odottamassa tilaisuutta nousta takaisin valtaan.

Seitsemän kirjaa esittelevät myös melkoisen valikoiman hahmoja, joiden kehityksen  seuraaminen kantaa läpi koko sarjan. Erottuvine ja ikimuistoisine persoonallisuuksineen ja muuttuvine ihmissuhteineen he ovat yksi suuri syy siihen, miksi sarja on niin suosittu. Tässä kohtaa on pakko mainita ainakin Harryn parhaat ystävät, kaikkien kirjanörttien esikuva Hermione ja aina sanavalmis Ron sekä hänen perheensä, johon kuuluu niin jästitavaroita keräilevä herra Weasley kuin alati keppostelevat kaksoset Fred ja George. Hahmot tuovat kirjoihin aimo annoksen huumoria, jonka olemassaolo unohtuu usein taikamaailman kuvauksen ja juonenkäänteiden rinnalla.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Harry Potter -taikaa studiokierrokselta

Nyt seuraa tunnustus. Olin pienenä ehdottomasti sitä mieltä, että Harry Potter on pelkkää huuhaata, enkä tule ikinä koskemaan hänestä kertoviin kirjoihin. Pysyin tässä uskossa, tietämättä oikein mistä koko Harry Potterissa on kyse, neljäsluokkalaiseen asti, jolloin poimin ensimmäisen Potterin käteeni kirjastoauton hyllystä. Seuraa toinen paljastus. Se ei ollut edes ensimmäinen osa. (Mitä kaikkea antaisinkaan jos olisin saanut kokea ilon lukea Potterit ensimmäistä kertaa järjestyksessä.) Päästyäni vauhtiin luin koko sarjan. Uudelleenluin sen (tällä kertaa järjestyksessä). Luin sen uudelleen vielä kerran.

Tähän vuoteen mennessä on vierähtänyt useampi vuosi siitä, kun luin Potterit edellisen kerran. Seurasin viime vuonna kateellisena, kun muut uudelleenlukivat Pottereita, mutta minulla ei ollut aikaa siihen, ja päätin, että haluan takaisin Tylypahkaan seuraavana vuonna. Lykkäsin projektia kuitenkin aika kauan, kunnes nyt syksyllä kiskaisin kaikki seitsemän osaa kuukauteen. Enkä ole katunut yhtään Potterien parissa viettämääni hetkeä. Pottereiden lukeminen on kuin kotiin olisi tullut: se saa aikaan niin lämpöisen ja rentoutuneen tunteen. Tämä on aika iso klisee, mutta Pottereiden tiivistäminen yhteen bloggaukseen on niin mahdotonta, että sallittakoon se: Pottereihin ei kyllästy, koska niistä löytää jokaisella lukukerralla lisää. Hahmoista paljastuu lisää puolia, Rowlingin tarkasti punotusta, koko sarjan läpäisevästä juonesta löytyy runsaammin yksityiskohtia ja tarinan takaa työntyy esiin enemmän temaattista sisältöä.

Potterit ovat saaneet osakseen niin paljon suitsutusta, etten tiedä, mitä enää voisin sanoa epäilijälle, joka ei ole halunnut koskea Pottereihin. Ehkä sen, että kokeile. Jollekin Potterit ovat huuhaata vielä lukemisenkin jälkeen, mutta minä olen hyvä esimerkki takinkääntäjästä tässä asiassa. Mutta vielä varoituksen sana, jos astut ensimmäistä kertaa Tylypahkan käytäville: voi olla ettet enää halua lähteä pois.

Varastaisinko?

××××× = turvatoimetkaan eivät pidättele rikokselta

Mikä Pottereista on lempparisi?

Albert Sánchez Piñol – Kylmä iho

”Emme koskaan pääse äärettömän kauas niistä, joita vihaamme. Samalla tavalla voisi sanoa, ettemme koskaan pääse tarpeeksi lähelle niitä, joita rakastamme.”

Albert Sánchez Piñolin romaani Kylmä iho kertoo menneisyyttään pakenevasta irlantilaismiehestä, joka hankkiutuu kaukaiselle saarelle lähelle Etelämannerta sääaseman hoitajaksi. Kun hän saapuu saarelle, sääaseman hoitajan mökki ammottaa kuitenkin tyhjyyttään, eikä edellisestä sääaseman hoitajasta näy jälkeäkään. Saaren ainut toinen ihmisasukas on tolaltaan oleva majakanvartija, jonka outo ja välttelevä käytös kiusaa ja loukkaa saarelle sääaseman hoitajaksi saapuvaa miestä, joka kaikesta huolimatta kaipaisi puhetoveria.

Jo ensimmäisenä yönä käy ilmi, etteivät kertojana toimiva irlantilaismies ja majakanvartija ole saarella yksin vaan he saavat pelätä henkensä edestä outoja, verenhimoisia sammakkoeläimiä, jotka yrittävät murtautua sääaseman hoitajan mökkiin sekä majakkaan. Käytössään rajallinen määrä ammuksia miehet ryhtyvät epätoivoiseen puolustustaisteluun hävittääkseen kamalat hirviöt.

Kylmä iho päätyi luettavakseni tekstianalyysikurssin lukulistalta, ja teoksen kirjastosta lainattuani huomasin kirjan selkämyksessä leiman, joka melkein sai minut hylkäämään sen siltä seisomalta: kauhu. Tasan vuosi sitten luin edelliselle tekstianalyysikurssille Mary Shelleyn Frankensteinin, mutta aika lailla siihen jää kauhukirjallisuuden tietämykseni, sillä välttelen kaikkea pelottavaa viimeiseen asti. Kylmä iho ei kuitenkaan ollut pelottava lukukokemus siinä mielessä, että se olisi pyrkinyt säikyttelemään lukijaa, vaan kauhun elementit kietoutuivat enemmän romaanin sanomaan kuin siinä käytettyyn kuvaustapaan.

Kauhukseen ja hämmennyksekseen kertoja alkaa nimittäin tunnistaa inhimillisiä piirteitä hirviömäisissä sammakkoeläimissä, jolloin kysymys siitä, kuka on hirviö ja kuka uhri, keikahtaa päälaelleen. Missä kulkee hirviömäisyyden ja inhimillisyyden, toiseuden ja samuuden raja?

”Se sanoi minulle, että Batis, Batis Caffo, oli mennyt niin pitkälle koettaessaan päästä etäälle sammakkoeläimistä, että oli itse muuttunut kauheimmaksi mahdolliseksi kuviteltavissa olevaksi hirviöksi: sammakkoeläimeksi jonka kanssa oli mahdoton käydä minkäänlaista vuoropuhelua.”

Kylmä iho kuvaa sitä, kuinka tuntemattomuuden pelko tuo ihmisessä esiin hirviön, joka on kyvytön tunnistamaan samuutta toisessa tai omaa hirviömäisyyttään. Eristyneisyyden ja yksinäisyyden ilmapiiri, joka saarella vallitsee sekä kertojan ja majakanvartijan vaikeat välit, kertovat myös kommunikoinnin vaikeudesta ja siitä, millaisia seurauksia haluttomuudella ja/tai kyvyttömyydellä ottaa kontaktia toiseen elävään olentoon on.

Unohdettu, kaukainen saari, majakan suoma hatara turva vihollisen hyökkäyksiä vastaan ja vain ammusten loppumiseen asti mahdollinen mutta silti päättymättömältä vaikuttava vastarinta luovat sykän kehyksen ihmisyyden ja hirviömäisyyden pohdinnalle. ”Tarvitsemme hirviön, jotta tietäisimme keitä olemme. Hirviö on peili, joka näyttää meille omat pimeät puolemme”, Sánchez Piñol on todennut. Kuinka lohduttoman kuvan Kylmä iho heijastaakaan.

Helmet-lukuhaaste: 17. Kirjan kannessa on sinistä ja valkoista

Varastaisinko?

××× = syyllistyn taskuvarkauteen

Luetko kauhukirjallisuutta?

Victor Hugo – Kurjat (Klassikkohaaste osa 5)

”Hän kysyi itseltään, eikö ollut huutavaa vääryyttä se, että yhteiskunta tällä tavoin kohtelee juuri niitä jäseniään, jotka ovat sattuman suorittamassa maallisen tavaran jaossa joutuneet kaikkein huonommille osille ja joita olisi siis hellemmin vaalittava.”

Victor Hugon klassikkoromaani Kurjat on eeppinen kertomus 1800-luvun alun Ranskasta, kurjaliston lohduttomasta asemasta ja paremman tulevaisuuden sammumattomasta toiveesta. Hugo rakentaa keskushenkilö Jean Valjeanin ympärille sarjan unohtumattomia ihmiskohtaloita, joihin sisältyy ankaraa kritiikkiä ajan yhteiskunnallisista oloista.

Kurjat on romaani, jonka ohi olen kirjastossa kulkenut lukuisia kertoja mielessäni selvä ajatus, että vielä joskus tuon luen. Joskus onkin oivallisen epätarkka määre, jolla on helppo lykätä lukusuunnitelmia tietämättä mitä oikein odottaa. Se sopii nätisti sitten kun ajatusten perään, jotka tässä tapauksissa elivät hämärästi tiedostetussa tilassa. Sitten kun olen vanhempi (yläasteikäisenä), sitten kun olen lukenut tämän ja tuon ja tuon (lukiossa kun en vielä ollut sisäistänyt sitä etteivät sellaiset listat ikinä lopu tai edes lyhene), sitten kun juoni ei ole enää niin selvästi muistissa (elokuvan katsomisen jälkeen). Apuun riensi onneksi Tekstiluola-blogin isännöimä Klassikkohaaste, johon ilmottautuessa kolahti ajatus Kurjien lukemisesta, eikä kerran innostuneena ideaa enää ollut muuttamista, vaikka mietinkin hetken suomalaisen klassikon lukemista juhlavuoden kunniaksi.

Tässä sitä siis ollaan. Kurjat on siitä erikoinen tapaus, että olen nähnyt klassikosta tehdyn vuoden 2012 elokuvasovituksen, vaikka yleensä olen varsin tarkka siitä, että luen kirjan ennen kuin katson elokuvan. (Sivuhuomautuksena mainittakoon, että Sota ja rauha oli samanlainen poikkeus – kenties se kertoo tiedostamattomasta ramppikuumeesta, joka iskee 1800-luvun tiiliskivien kanssa.) Elokuvan katsomisesta on kulunut jo useampi vuosi ja yksityiskohdat tarinan henkilöistä ja juonesta olivat lahjakkaasti jo hämärtyneet muistista, mutta etäinen aavistus voimaakkaasta elämyksestä jäi.

Romaanin keskushenkilö on Jean Valjean, vanki numero 24601, 19 vuoden tuomion jälkeen vapautettu kaleeriorja, jonka keltainen passi tekee hänet epätoivotuksi vieraaksi jokaisella ovella, johon hän kolkuttaa majapaikan tai aterian toivossa. Pitkän vankilatuomion synkentämä ja kovettama Jean Valjean on auttamattomasti matkalla tuhoon, kunnes yksi hyväsydäminen henkilö sytyttää hänessä halun pyrkiä parempaan. Hyväntekijänsä innoittamana entinen vanki ryhtyy taistelemaan muiden yhteiskunnan sortamien puolesta pakoillen menneisyyttään, joka voi tuhota vähäisenkin onnen, joka hänen kohdallensa sattuu. Vuosien mittaan Jean Valjean asuu useassa paikassa usealla eri nimellä, mutta raahaa silti syyllisyyttään mukanaan kuin rautakahle vieläkin puristaisi hänen kaulaansa. Hän kamppailee jatkuvasti kahden velvollisuuden välillä: tehdäkö voitavansa lähimmäistään kohtaan jatkamalla köyhien auttamista vai tehdäkö oikein omaatuntoaan ja Jumalaa kohtaan ja antautua tuomittavaksi ja rangaistavaksi rikoksistaan.

Jean Valjeanin rinnalle nousee monia vahvoja henkilöitä, jotka kukin omalla tavallaan kritisoivat köyhälistön ihmisoikeuksien olemattomuutta. On Fantine, joka joutuu turvautumaan itsensä myymiseen elättääkseen avioliiton ulkopuolella syntyneen lapsensa, Thenardierin perhe, jonka epärehelliset selviytymiskeinot saavat koomiset mittasuhteet ja pieni, kaltoin kohdeltu orpotyttö Cosette. Menneisyys ottaa Jean Valjeania konkreettisesti kiinni poliisitarkastaja Javertin hahmossa, joka lain ja lakiin kirjatun oikeuden järkkymättömänä valvojana katsoo asiakseen toimittaa Jean Valjean vankilaan; tulevaisuudesta muistuttaa nuorimies Marius, jonka idealismi ajaa ensin pois kotoaan ja johdattaa sitten barrikadeille kansannousun verisimpiin näytöksiin.

Kurjat on kuolematon tarina toivosta ja unelmista, velvollisuudesta ja uhrauksesta, lähimmäisen-, isän- ja romanttisesta rakkaudesta sekä yhteiskunnallisten epäkohtien aiheuttamasta kurjuudesta ja sitä vastaan kamppailusta. Kuten melkein tuhannen sivun pituudesta (lyhennetyssä suomennoksessa!) voi päätellä, Hugo eksyy välillä jaarittelemaan, mutta kun tarinan imuun kerran pääsee, se pitää liimautuneena kirjan ääreen sivupoluillakin. Kuten jo elokuvan pohjalta ounastelin, Kurjat on voimakas tarina, joka jättää hyräilemään musikaaliversion sävelmiä pitkäksi aikaa.

Do you hear the people sing, singing the songs of angry men, it is the music of the people who will not be slaves again!

Helmet-lukuhaaste: 44. Kirjassa käsitellään uskontoa tai uskonnollisuutta

Varastaisinko?
×××× = vaatii ryöstöä

Käy kurkkaamassa, mitä muita klassikoita bloggaajat lukivat haasteeseen täältä.

Onko Les Miserables sinulle tuttu kirjana, elokuvana tai musikaalina?

R. J. Palacio – Ihme

”I know I’m not an ordinary ten-year-old kid. I mean, sure I do ordinary things. I eat ice cream. I ride my bike. I play ball. I have an Xbox. Stuff like that makes me ordinary. I guess. And I feel ordinary. Inside. But I know ordinary kids don’t make other kids run away screaming in playgrounds. I know ordinary kids don’t get stared at wherever they go.”

R. J. Palacion juuri suomennettu Ihme on koskettava ja samastuttava kertomus pieneen poikaan kohdistuvista ennakkoluuloista, niiden kanssa elämisestä, niihin tottumisesta ja niistä pois opettelusta. Se kertoo myös monella tapaa ystävyydestä ja ystävällisyydestä sekä niiden tärkeydestä ja puutteestakin.

10-vuotiaan Augustin kasvot ovat niin epämuodostuneet, etteivät lukuisat korjausleikkauksetkaan ole saaneet aikaan mainittavaa muutosta normaaliin ulkonäköön päin. Kuten August sanoo, kuvittelimmepa hänet minkä näköiseksi tahansa, hän näyttää todennäköisesti pahemmalta. Kotiopetuksessa ollut ja lähinnä vain asuinkorttelinsa alueella koko elämänsä liikkunut Auggie on tottunut siihen, että pitkään ja epämukavasti tuijottaminen,  kauhistuneet ja kammottavat kuiskutukset sekä huutaen pois hänen luotaan juoksevat lapset ovat erottamaton osa hänen vuorovaikutustaan ulkomaailman kanssa.

Kirja alkaa Auggieen elämään tulevasta isosta muutoksesta. Hän on aloittamassa viidennen luokan ja menossa ensimmäistä kertaa oikeaan kouluun. Uuteen kouluun meneminen ja uusien ihmisten keskelle sopeutuminen jännittää ketä tahansa, mutta vielä pelottavampaa se on Auggielle, joka ei voi mitenkään tietää, haluavatko koulukaverit edes yrittää tutustua poikaan epätavallisten kasvojen takana.

On mielenkiintoista seurata, kuinka Auggie vähitellen ottaa paikkansa kouluyhteisössään. Sen vakiinnuttaakseen hän joutuu kohtaamaan ja selviämään lukuisista ennakkoluuloista, jotka ottavat kenties ikävimmän muotonsa Rutossa (the Plague). Rutto on koko koulun laajuudelle levinnyt peli, jonka tarkoituksensa on vältellä Auggien koskemista kaikilla mahdollisilla tavoilla. Jos ei pese käsiään kolmenkymmenen sekunnin sisällä Auggien koskemisesta, saa tartunnan. Julmuus ei ole pelkästään lasten asia: yksi äiti photoshoppaa Auggien pois luokan ryhmäkuvasta.

Onneksi on myös niitä, jotka näkevät genetiikan oikun taakse. Rakastavat ja huolehtivat vanhemmat sekä isosisko Via, perheen koira Daisy ja tyttö joka uskaltaa istua Auggien viereen ruokalassa. Koko kirja ei ole kerrottu Augustin näkökulmasta vaan myös ihmiset hänen ympärillään pääsevät kertomaan suhtautumisestaan häneen ja hänen erityisyyteensä.

Ensimmäinen asia, johon kiinnitin huomiota Ihmettä (tai Wonderia, koska luin kirjan itse asiassa englanniksi) lukiessani, oli Auggien ikä. Nuortenkirjagenressä törmää ainakin minun mielikuvani mukaan harvoin 10-vuotiaaseen päähenkilöön. Myönnän ensin miettineeni, miten hyvin mukaudun minua puolta nuoremman maailmankuvaan, mutta kertojan (kertojien) nuorempi ikä oli suurimmaksi osaksi mukavaa vaihtelua. Vähän jäin miettimään sitä, oliko Auggie paikoitellen ikäänsä nähden turhan kypsä kertojaääni, mutta toisaalta sitä tasapainottivat väliin varsin lapsekkaat ajatusketjut sekä oletus siitä, että kaikki se, mitä Auggie on joutunut kasvojensa takia kokemaan, on varmasti saanut hänet ajattelemaan maailmaa hieman eri näkökulmasta kuin keskivertoalakoululainen.

Ihme on teemoiltaan suuri ja tärkeä kirja sekä samastuttava kertomus ennakkoluulojen ja kiusaamisen kohtaamisesta. Toivoisin sitä luettavaksi kouluihin alakoulun viimeisille luokille tai yläkouluun, mutten rajoittaisi sen lukemista myöskään vanhemmilta. Kukin meistä tarvitsee aina välillä muistutuksen siitä, ettei tärkeintä toisesta ihmisestä voi nähdä silmillä.

Helmet-lukuhaaste: 20. Kirjassa on vammainen tai vakavasti sairas henkilö

Varastaisinko?

×××× = vaatii ryöstöä

Susinukke Kosola – Avaruuskissojen leikkikalu

”kukaan ei halua kirjoittaa kirjaa tai mennä avaruuteen / kaikki haluaisivat vain olla / astronautteja ja kirjailijoita”

Susinukke Kosolan Avaruuskissojen leikkikalu -niminen runokokoelma on alaotsikkonsa mukaisesti Tutkielma ihmisyyden valtavirrasta ja omistettu niille, jotka pelkäävät löytävänsä itsensä vääristä ihmisistä. Kutkuttavaa.

Avaruuskissojen leikkikalu muodostuu neljästä osasta, Löin pikkuvarpaani yöpöytään ja olin kuin muut, Yritin olla hyvä mutta olinkin ihminen, Paha on kaikki koska sen on oltava jossain, Kun maailma loppui hän lukitsi itsensä vessaan ja tyyliltään erilaisista runoista: on jääkaappimagneettirunoja, proosarunoja ja niitä runoja, joita tällainen maallikko kutsuisi ”perinteisiksi” mutta mitattomiksi runoiksi. Muodosta riippumatta runot tarjoavat yli-inhimillisillä elementeillä rikastetun matkan ihmisyyteen.

Kosolan runoissa on jotain perin juurin arkista ja tuttua, kuppi kahvia, kissojen silittelyä, maailmanvaltiudesta mitättömyyteen vaihtelevia tunteita. Niiden rinnalla tehdään tuttavuutta avaruuskissojen ja kahvia havittelevien trombien kanssa. Ihmisyyttä sekin, onko? Arkisuuden ja dystooppisuuden välinen, paikoittain irvokas, kuilu kohdistaa kritiikin länsimaiseen elämäntapaan sen eri tasoilla ja muodoissa.

”koska kaikki mikä perustuu tositapahtumiin / on vain sitkeämpää valhetta // valtaisin Walt Disneyn linnan ellei / se olisi tekijänoikeussuojattu”

Luin Avaruuskissojen leikkikalun jo vähän aikaa sitten innostuttuani taas runoista Szymborskan Täällä-runokokoelman lukemisen jälkeen. Tutustumiseni runouden maailmaan jatkui myös Sammakon runokiertueella, jossa sain ensikosketukseni lavarunouteen. Ei ollut ollenkaan hullumpi ilta! Mikäli kaipaat esimakua Avaruuskissojen leikkikalun runoista ääneen luettuina, klikkaa tästä.

Kiitokset bookishteaparty -blogin Katrille sillä ilman häntä en varmaan olisi päätynyt valitsemaan tätä luettavakseni!

Varastaisinko?

×××× = vaatii ryöstöä

Onko sinun syksyysi kuulunut runoja?

 

Mary Shelley – Frankenstein

”Eräänä synkkänä marraskuun yönä näin uurastusteni tuloksen valmiina silmieni edessä. Lähes tuskallisen levottomuuden vallassa kokosin ympärilleni tarpeelliset välineet ja sytytin elämän kipinän jalkojeni juuressa elottomana makaavaan ruumiiseen.”

Mary Shelleyn kauhukirjallisuuden klassikkoromaani Frankenstein on tarina kunnianhimoisesta tiedemiehestä, joka luo elämän ja kuoleman rajaa uhmaten vain etäisesti ihmistä muistuttavan olion. Luomistyön seuraukset ovat kammottavat: Frankenstein huomaa antaneensa elämän kauhistuttavalle hirviölle, jota kaikki inhimillinen kammoaa.

”Oi, ei yksikään kuolevainen voisi kestää noiden kasvojen herätämää kauhua. Uudelleen henkiin herätetty muumio ei voisi olla yhtä kammottava kuin tuo kurjimus. Olin katsellut häntä keskeneräisenä; silloin hän oli ruma; mutta kun nuo lihakset ja nivelet saivat liikkumiskyvyn, tuloksen oli olento, jollaista ei edes Dante olisi pystynyt keksimään.”

Frankenstein ei suinkaan ala kuuluisasta hamartian hetkestä, jolloin kuoleman salaisuudet keriytyvät auki lähes loppuun palaneen kynttilän valaisemassa huoneessa. Kirjan alkupisteessä Pohjoisnavan valloittamisesta unelmoiva Walton-löytöretkeilijä poimii aluksensa kannelle kuolemansairaan muukalaisen. Muukalainen uskoo synkän tarinansa Waltonille varoituksena kunnianhimon haitallisesta puolesta, hän on maksanut tiedonjanostaan kovan hinnan.

Romaanin alku on mielestäni hämmentävä, eikä vähiten siksi, että jäätiköltä poimittu tiedemies on Frankenstein. Olen koko pienen elämäni elänyt siinä uskossa, jonka kirjan pohjalta syntynyt populaarikulttuuri luo: Frankenstein on tarinan hirviö. Eipä olekaan, jämäpaloista kokoon kursittu olio jää nimettömäksi.

Frankenstein ei ole kauhua genren nykyisessä merkityksessä ja sopii siten myös niille, jotka eivät ”oikeasta” kauhusta välitä (kuten minä). Enemmän kuin suoranaiseen pelottavuuteen, Frankensteinin vaikuttavuus perustuu kirjan rohkaisemaan ajatusleikkiin siitä, kuka onkaan tarinan hirviö hirviönä olemisen todellisessa merkityksessä. Frankensteinin luoma olento kuvottavine ulkonäköineen on helppo rajata inhimillisen kokemuspiirin ulottumattomiin, mutta kun oliolle suo puheenvuoron, sen tarpeet ja toiveet ovat inhimillisyydessään viiltäviä.

”Usko minua, Frankenstein; minä olin lempeä, sieluni hehkui rakkautta ja inhimillisyyttä, mutta minä olen niin yksinäinen.”

Murha ei ole vieras asia oliolle; olio on hirviö. Murha on tuttu ihmiselle; ihminen on inhimillinen. Olio janoaa rakkautta ja hyväksyntää, mutta on kauhistuttavan ulkoisen olemuksensa takia tuomittu vihatuksi ja kartelluksi. Ihminen pitää vuorovaikutusta ja läheisyyttä välttämättömyytenä, mutta vain ihmisille sallittuna kokemuksena. Kuka on uhri ja kuka hirviö?

Frankenstein on hyvin erilainen tarina kuin millainen oletin sen olevan. Positiivisen yllätyksen lisäksi erotin siitä joitain heikkouksia ja hyvin naiiveja ratkaisuja, jotka hieman latistivat lukukokemusta. Ihmisyyttä koskevien pohdintojen herättäjänä klassikko on kuitenkin mainio.

Varastaisinko?

××× = syyllistyn taskuvarkauteen

Millainen suhde sinulla on Frankensteiniin tai kauhukirjallisuuteen?

Yuval Noah Harari – Sapiens. Ihmisen lyhyt historia

”Seitsemänkymmentätuhatta vuotta sitten Homo sapiens oli vähäpätöinen eläin, joka puuhaili omiaan yhdessä Afrikan kolkassa. Seuraavien vuosituhansien aikana se teki itsestään koko planeetan herran ja ekosysteemien kauhun. Nykyisin sapiensista on tulossa jumala ja se on hankkimassa itselleen paitsi ikuisen nuoruuden myös jumalallisen kyvyn luoda ja tuhota.”

Oxfordissa historian tohtoriksi väitelleen Yuval Noah Hararin menestysteos Sapiens. Ihmisen lyhyt historia kaivaa ihmiskunnan luurangot esiin kaapistaan. Luurankojen esittely koko ihmisen historian ajalta voi kuulostaa puuduttavalta, mutta Hararin oivaltavat teoriat ja käytännönläheiset esimerkit pitävät tylsistymisen kaukana.

100 000 vuotta sitten maapallolla eli ainakin kuusi ihmislajia, joista on enää jäljellä vain yksi, Homo sapiens. Tuhansien vuosien kuluessa ihminen siirtyi metsästäjä-keräilijästä maanviljelijäksi, alkoi rakentaa imperiumeja ja muodosti maailmankatsomuksensa myyttien varaan. Myyteistä kehittyi lukuisia arkipäivää ohjaavia järjestelmiä rahasta ja kansallisvaltioista uskontoihin ja tieteeseen. Miten tämä muutos tapahtui – tai toisella tavalla muotoiltuna: miten ihmisestä tuli ihminen? Miten ihminen sovitti päähänsä luomakunnan kruunun?

Sapiens yrittää vastata muun muassa  näihin kysymyksiin ja mutkistaa samalla historian oppikirjoissa suoristetut mutkat. Harari ei tyydy esittämään faktoja loogisessa järjestyksessä tai listaamaan syy-seuraus-ketjuja oppikirjamaiseen tyyliin vaan etsii ymmärrystä suurien kehityslinjojen takaa. Apunaan hän käyttää havainnollisia ja käytännönläheisiä esimerkkejä, jotka takaavat sen, että myös maallikko pysyy vauhdissa mukana.

Kursiakseen ihmisen taipaleen Afrikasta maailman valtaistuimille uskottavasti kasaan Harari esittää joukon hypoteeseja, jotka rikkovat niin yleisen mielipiteen kuin historiankirjoituksen myyttejä:

”Älä usko puunhalaajia, jotka väittävät esi-isiemme eläneen sopusoinnussa luonnon kanssa. Jo kauan ennen teollista vallankumousta Homo sapiens piti hallussaan ennätystä useimpien kasvi- ja eläinlajien ajamisessa sukupuuttoon. Meillä ihmisillä on kyseenalainen kunnia olla biologian historian tappavin laji.”

Hararin teoriat saavat lukijan kysenalaistamaan omia ja muiden käsityksiä ihmisestä ja ihmisyydestä. Hänen provokatiivinen, ajatuksia ravisteleva tyylinsä rohkaisee ottamaan kantaa, eikä kohtelemaan lukemaansa lopullisena totuutena. Harari tuo nimittäin vahvasti esille myös sen, että tiede määrittää itseään jatkuvasti uudelleen. Hänen väitteensä eivät ole lopullisia nauloja Homo sapiensin arkkuun vaan avoimia keskustelulle, kritiikille ja tutkimukselle.

Varsinkin viimeisen luvun väitteet saivat minut katsomaan ylös kirjasta ja hetkeksi vain sisäistämään juuri lukemiani lauseita. Geenitekniikka tai kyborgit eivät ole minulle kokonaan vieraita asioita, mutta Hararin olettamukset alan edistymisestä ja arkipäiväistymisestä yllättivät minut ennakoidulla tavalla:

”Väitetään, että ellei ydintuho tai ekologinen katastrofi tule väliin, nopea tekninen kehitys johtaa pian siihen, että Homo sapiensin syrjäyttävät kokonaan toisenlaiset olennot, jotka ovat erilaisia paitsi fyysiseltä olemukseltaan myös kognitiivisilta ja emotionaalisilta ominaisuuksiltaan. Useimmat sapiensit pitävät ajatusta äärimmäisen hämmentävänä. Uskomme mieluiten, että tulevaisuudessa aivan meidän kaltaisemme ihmiset matkustavat planeetalta toiselle nopeissa avaruusaluksissa.”

Sapiens ravisteleee lukijoitaan ulos tutusta ja turvallisesta kuplasta ja katsomaan sekä oivaltamaan asioita suuremmassa mittakaavassa – vaikka se tuntuisi epämukavalta. Teoksen asenne ihmiseen on virkistävän kriittinen ja sen rohkeus provosoida tekee lukemisesta koukuttavaa. Harari kääntää sen, mikä ihmisille opetetaan heidän historiansa läpäisevänä parempaan suuntautuvana kehityskulkuna, lähestulkoon päälaelleen. Jos kehityksemme onkin oikeasti taantumista, mihin olemme menossa? Sapiens ei lopu lohtua ja toivoa tuovaan vakuutukseen siitä, että ihminen osaa rangaista ongelmansa vaan viimeiseen painavaan kysymykseen:

”Onko mitään vaarallisempaa kuin tyytymättömät ja vastuuttomat jumalat, jotka eivät tiedä, mitä haluavat?”

Varastaisinko?

××××× = turvatoimetkaan eivät pidättele rikokselta

Mikä kirja tarjosi sinulle ahaa-elämyksiä?

 

Yann Martel – Piin elämä

”Japanilaisomistuksessa oleva, Panaman lipun alla purjehtiva rahtilaiva Tsimtsum upposi Tyynellämerellä 2. heinäkuuta 1977, neljä päivää Manilasta lähdön jälkeen. Olen pelastusveneessä. Nimeni on Pii Patel. Minulla on vähän ruokaa ja vähän vettä, mutta bengalintiikeri on vakava ongelma. Pyydän ottamaan yhteyttä perheeseeni Winnipegissä Kanadassa. Kaikkea apua arvostetaan. Kiitos.”

Mitä ajattelisit, jos rantaan ajelehtineesta pullosta paljastuisi vastaava viesti? Luulisitko, ettei kirjoittaja ole tosissaan? Niin minäkin olisin luullut kunnes luin Yann Martelin kynäilemän huiman selviytymistarinan.

Kun teini-ikäistä intialaispoikaa Piitä, hänen perhettään ja hänen isänsä eläintarhan eläimiä kuljettanut alus uppoaa, Pii onnistuu pääsemään pelastusveneeseen. ”Onnistuu pääsemään” muuttuu erittäin kyseenalaiseksi sanavalinnaksi hengästyttävän nopeasti, sillä veneeseen on pelastautunut hänen lisäkseen seepra, borneonoranki, täplähyeena ja bengalintiikeri. 227 päivän kuluttua poika ja tiikeri rantautuvat Meksikoon. Mitä on tapahtunut?

Piin elämä on suolavedenmakuinen, auringon kärventämä ja hienoisesti eläimen jätöksille tuoksahtava romaani, jonka vahvuus on siinä, että sitä voi lukea kahdella eri tavalla: jännittävänä eloonjäämistaisteluna tai filosofisempana tutkielmana ihmisyydestä. Piin on pantava kekseliäisyytensä ja  kaikki lapsuutensa eläintarhasta oppimansa tiedot ja taidot käyttöön selvitäkseen aavalla merellä. Hänen kykynsä ajatella, jonka monesti sanotaan erottavan ihmisen eläimestä, pitää heidät hengissä, mutta lukija huomaa eläinkunnan rajojen järkkyvän pelastusveneessä. Mikä erottaa merisairaan kissapedon ja pojan, jonka on opeteltava ajattelemaan kuin eläin pelastaakseen nahkansa?

Minulle tuli pienenä yllätyksenä se, kuinka paljon Piin elämä keskittyi pelastusveneen ulkopuoliseen elämään kuten Piin lapsuuteen ja eläinten käyttäytymistä koskeviin tietoiskuihin. Selonteot saattavat kyllästyttää, mutta minä nautin erityisesti alkupuolen kuvauksesta kolmesta Intiassa törmäävästä uskonnosta, hindulaisuudesta, islamista ja kristinuskosta. Silloisena uskonnon ylioppilaskokeeseen opiskelevana abirenttuna lukupäiväkirjani ensimmäiset merkinnät ovat Piin uskonnollisuuden kartoittamista ja sekaisuudessaan huvittavat: ”kristitty (oletettavasti), kotona Ganeshan patsas -> hindu?, vähän myös muslimi koska kuva Kaaban temppelistä”. Piin uskonnollinen vakaumus – tai vakaumuksen moneus – hämmensi minua aluksi, mutta kun asiaa käytiin loistavan oivaltavalla tavalla läpi sadannen sivun paikkeilla, olin hylätä uskonnon oppikirjani siihen paikkaan. Tässä uskontodialogia tarvitsevassa maailmassa teki mieli itkeä ja nauraa yhtä aikaa, kun Pii sulassa sovussa itsensä kanssa löysi rauhan ja merkityksen kaikista kolmesta uskonnosta, mutta häntä kaitsevat uskonoppineet pitivät jyrkästi kiinni eksklusiivisista pelastuskäsityksistään. Papin, imaamin ja pandiitin väittelyn synnyttämä oivallus on loistava esimerkki hetkistä ja tunteista, joiden takia luen. Mieleni tekisi lainata tähän todistukseksi tekstiä ainakin kolmen sivun verran, mutta laittoman pitkän kappaleen takia jätän sen toiseen kertaan.

Piin ja Richard Parkeriksi nimetyn bengalintiikerin purjehdus Tyynen valtameren poikki on ällistyttävä ja toisinaan ällöttäväkin. Jo ajatus yhdestäkin päivästä pelastusveneessä villieläimen kanssa on absurdi – ja silti Martel saa minut uskomaan, että päiviä kissapedon kanssa voi kertyä yli kaksisataa. Piin elämä saa todella uskomaan mahdottomaan. Martel myös asettuu siihen kirjailijoiden sarjaan, joka raaputtaa ihmiskunnan paljon puhutun sivistyksen pintaa. Tässä ja nyt, istuessani neljän seinän sisällä tietokoneeni ääressä en voisi kuvitellakaan teurastavani kilpikonnaa; haaksirikkoisena ja nälän riuduttamana tekisin niin kaikista ahimsa-periaatteista huolimatta, aivan kuten Pii.

Ja vielä lopuksi: jos joskus joudun veden varaan tiikerin kanssa, tiedän miten toimia.

Haaste: Seitsemännen taiteen tarinat

Varastaisinko?

××××× = turvatoimetkaan eivät pidättele rikokselta

Halusin nähdä kirjasta tehdyn elokuvaversion jo ennen kirjan lukemista, nyt ihmettelen, miten tällaisen tarinan voi toteuttaa valkokankaalla. Oletko nähnyt Piin elämän elokuvana?