Sarah J. Maas – A Court of Thorns and Roses

“Because your human joy fascinates me—the way you experience things, in your life span, so wildly and deeply and all at once, is … entrancing. I’m drawn to it, even when I know I shouldn’t be, even when I try not to be.”

Sarah J. Maasin A Court of Thorns and Roses on sekoitus fantasiaa ja Kaunotar ja hirviö -sadun uudelleenkerrontaa. Se kertoo 19-vuotiaasta Feyrestä, jonka perhe on menettänyt omaisuutensa ja jonka täytyy hankkia elanto perheelleen metsästämällä. Kun Feyre uhmaa metsän vaaroja ja tappaa suden, peto saapuu vaatimaan hyvitystä varastetusta elämästä. Pelastaakseen perheensä Feyren on lähdettävä pedon mukaan sadunomaiseen haltioiden valtakuntaan, joka on hänelle tuttu vain legendoista.

Kevään hovissa Feyre tutustuu vangitsijaansa, petoon, josta paljastuu salaisuuksiaan varjeleva, puoleensa vetävä haltia Tamlin, ja hovin muihin asukkaisiin. Feyren ja Tamlinin välien lämmetessä tulevaisuus alkaa näyttää varsin erilaiselta verrattuna siihen kauhukuvaan, jonka Feyre sai kauhistuttavan olennon vaatiessa hänet mukaansa, mutta maan alla, varjoissa, kasvaa ja voimistuu vuosisatainen uhka, joka tietää tuhoa niin haltioille kuin ihmisille.

“Because all the monsters have been let out of their cages tonight, no matter what court they belong to. So I may roam wherever I wish until the dawn.”

Sarah J. Maas on yksi nuortenkirjallisuuden isoimmista nimistä maailmalla. Hänen kirjojaan ei ole käännetty (ainakaan vielä) suomeksi, mutta sekä kirjailijan Throne of Glass -sarja että trilogia, jonka A Court of Thorns and Roses aloittaa, ovat ihastuttaneet lukijoita Suomessakin. Bookishteaparty -blogin Katrin ylistävät arviot saivat minut kiinnostumaan ilmiöstä kunnolla, mutta jouduin odottamaan Maasin kirjoihin käsiksi pääsemistä pitkän aikaa, ennen kuin sain tämän lainaan Helmetin kätköistä.

Ja kyllä – Maasin luoma maailma on lumoava. Siitä löytyy niin historiaa, luonnetta kuin salaisuuksia, sekä kauneutta että synkkyyttä. Henkilöhahmot ovat kiinnostavia, moniulotteisia ja erilaisia ja heidän välilleen rakentuu kutkuttavaa dynamiikkaa. Vauhtia ja juonenkäänteitä Maasilta ei myöskään puutu – eikä romantiikkaa tai seikkailuakaan.

En lainkaan ihmettele, miksi Maas on noussut niin suureen suosioon ja haluaisin lukea myös hänen Throne of Glass -sarjansa. Silti huomasin välillä miettiväni, onko fantasia enää minun juttuni. Muutama vuosi sitten tämä fantasian suurkuluttaja olisi rakastunut Feyren tarinaan päätä pahkaa, mutta nyt kirja jätti minut hieman varautuneeksi. Genrensä sisällä A Court of Thorns and Roses on loistava, mutta lukijana huomaan vieraantuneeni fantasiasta. Harmillista, sillä tykkäsin genrestä kovasti vielä pari vuotta sitten.

Varastaisinko?

×××× = vaatii ryöstöä

Mitkä ovat lempi- tai inhokkigenrejäsi?

 

Advertisement

Milja Kaunisto – Luxus

”Ranska tulisi muuttumaan, totesin mielessäni, voi, kuinka se muuttuisi! Kulttuurin, luksuksen, uskonnon ja tieteen, noiden yläluokan hapatusten, saasta häviäisi. Tilalle syntyisi uusi Ranska, Rousseaun kuvailema, sellainen, jonka ihmiset ovat puhtaita ja jaloja, niin kuin ihminen on luonnontilassaan, ilman alistajaa.”

Milja Kauniston historiallinen romaani Luxus on kertomus siitä, kuinka ylhäinen ja alhainen kohtaavat Ranskan vallankumouksessa. Vallankumous mittaa raa’asti halua selviytyä ja halua luopua välittämättä siitä, onko selviytyjällä luovutettavanaan omaisuuden arvosta koruja, ammatti vai pelkkä kunnia. Siellä missä on halua, on myös häpeää ja missä on häpeää on valtaa.

Purppuragiljotiini-sarjan avausosa saattaa yhteen kolme henkilöä, jotka eivät olisi ilman vallankumousta huomioineet toistensa olemassaoloa. Ensimmäinen heistä on orpo pyövelinkisälli Isidore Borealis, kaunopuheinen, sivistynyt ja idealistinen mies, joka on asemansa tähden tuomittu elämään yhteiskunnan laitamilla. Toinen on nuoruuden hairahduksen ikuisesti tahraama Sancerren kreivitär Marie-Constance de Lyonne de Boucard ja kolmas irstas ja skandaalinkäryinen takinkääntäjä, kirjailija markiisi de Sade.

1700-luvun lopun Ranskaan sukelletaan ensimmäiseksi Isidoren matkassa. Hän on kolmikosta filosofisin ja pohtii niin pyövelin ammattiin liittyviä moraalisia kysymyksiä (jotka tulivat hienosti esiin vähän aikaa sitten lukemassani Anneli Kannon Pyövelissä) kuin ihanteellista valtiomuotoa. Enemmän kuin hänen idealismiaan Luxus keskittyy kuvailemaan Marie-Constancen pudotusta linnoista, hyveistä ja kauniista vaatteista raunioihin, nälkään ja hirsipuuhun. Maallisen omaisuuden lisäksi hänen paikkansa maailmasta katoaa:

”Olenko enää Marie-Constance de Lyonne de Boucard, vai olenko vain Marie Lyonne? Kuka hän on, tämä Marie Lyonne? Hänellä ei ole edes lapsia, joita opastaa ritarihyveissä, niin kuin meitä on opastettu. Kertaan asemamme velvoituksia mielessäni, mutta muistan sitten, että asemaamme ei enää ole. Tarkoittaako se siis, että velvoitukseni ovat lakanneet olemasta?”

Isidoreen ja Marieen verrattuna markiisi de Sade on mukana juonessa vain vähän aikaa, mutta hänen selviytyjän vaistonsa, avoimuutensa paheille ja intonsa lankeemukseen ovat kolmikon ainoa toivo selvitä vallankumouksesta. Pilkkalaulut raikuvat, palatsit roihuavat liekeissä ja päitä putoilee: vallankumouksen Pariisi vaatii veriuhrinsa.

Luxusta lukiessani tulin jälleen miettineeksi sitä, kuinka erilaista on lukea historian oppikirjaa ja historiallista romaania. Oppikirjoissa Ranskan vallankukous on sarja tärkeiden tapahtumien päivämääriä, jotka tuntuvat helposti seuraavan toisiaan välttämättä. Näin tapahtui ja se oli ainoa tapa tapahtua, lähes ennustettava jatkumo. Luxus kertoo kuitenkin jotain aivan muuta: epävarmuutta, kaaosta, käsistä riistäytymistä. Vallankumous on hurrikaani, joka pyyhkäisee tieltään niin ihmisten yksityisen kuin julkisen elämän, uskonnon, arvot, ystävät, ammatin, minuuden.

Ranskan vallankumous on traagisuudessaan kiehtova aikakausi, mikä sai minut sijoittamaan Luxuksen yhdeksi tämän vuoden odotetuimmista uutuuksista. Kauniston ronski ja kaunistelematon tapa kuvata vallankumousta ansaitsee kiittelyä. Se ei sorru selittelemään vaan luottaa lukijaan. Eri yhteiskuntaluokista tulevat hahmot valottavat kukin suuntaansa kumouksen kulkua ja vaikutuksia.

Luxus on sekä viihdyttävä että historiallisesti avartava lukukokemus, jota luin mielelläni 550 sivun edestä. Aion lukea myös seuraavat osat.

Varastaisinko?

××× = syyllistyn taskuvarkauteen

Oletko lukenut tämän vuoden uutuuskirjoja? Mitä olet pitänyt?

Margaret Atwood – Oryx ja Crake

”Lumimies avaa silmänsä, panee ne kiinni, avaa ne, jättää ne auki. Yö on ollut kaamea. Hän ei tiedä, kumpi on pahempaa: menneisyys, jota hän ei saa takaisin vai nykyisyys, joka  tuhoaa hänet, jos hän katsoo sitä liian tarkasti. Lisäksi on vielä tulevaisuus. Pyörryttää ajatellakin.”

Margaret Atwoodin Oryx ja Crake on dystopia maailmasta, jossa ihminen leikkii jumalaa. Selvitettyään geeniteknologian salaisuudet ihminen on saanut kyvyn luoda – kyvyn, joka tuhoaa hänet.

Lumimies on tiettävästi maailman ainut eloon jäänyt ihminen. Sivilisaation raunioilla hänellä on seuranaan vain katkeruuden värittämät muistonsa ja crakelaiset, kuvankauniit, ruohoa syövät ja kiima-aikaan parittelevat kloonit. Crakelaiset pitävät Lumimiestä muukalaisena ja profeettana, jonka syytämiin juttuihin Oryxista ja Crakesta, heidän jumalistaan, he uskovat sinisilmäisesti.

Kun Lumimies oli vielä Johnny, maailma oli jaettu tautien runtelemiin rahvaanmaihin ja hyväosaisten asuttamiin piireihin. Johnny ja hänen kaverinsa, suorastaan pelottavan älykäs Crake, tappoivat aikaa pelaamalla eläinlajien sukupuutosta ideansa saanutta peliä ja vierailemalla pornosivuilla. Eräällä näistä pornosivuista he näkevät ensimmäistä kertaa Oryxin, kahdeksanvuotiaan tytön, jonka kameraan luoma katse ei jättänyt Johnnya rauhaan.

Muistojensa kautta Lumimies tekee piinaavaa matkaa pisteseen, jossa kaikki ryöstäytyi käsistä. Hän on kertojana varsin epämiellyttävä ja paljon vähemmän kiinnostava kuin hänen kertomuksensa varsinaiset kohteet, Oryx ja Crake. Oryx on heistä arvoituksellisempi, mutta kaikki palautuu Crakeen, geenimuuntelun kirkkaimpaan tähteen, jonka huippusalainen projekti on luoda uusi ihmistä muistuttava laji, jolta on poistettu kaikki ihmismäiset heikkoudet.

”Varokaa taidetta, Crakella oli tapana sanoa. Heti kun ne alkavat tehdä taidetta, ollaan pulassa. Craken näkemyksen mukaan kaikki symbolinen ajattelu vie alamäkeen. Seuraavaksi ne keksivät jumalankuvat ja hautajaiset ja hautauhrit ja kuolemanjälkeisen elämän ja synnin ja hieroglyfit ja kuninkaat – ja sitten orjuuden ja sodankäynnin.”

Ironista kyllä, mutta uskonnon eliminointiin tähdänneestä Crakesta tulee crakelaisten jumalhahmo, jonka syntyä Lumimies vauhdittaa keksimillään köykäisillä myyteillä. Vaikka Oryx ja Crake on kantaaottava puheenvuoro geeniteknologian, sukupuuton ja ilmastonmuutoksen muodostamasta vyyhdestä, se puhuu myös korkeakulttuurin puolesta.

Lähdin lukemaan kirjaa suosituksen saaneena ja sen aihe kuulosti hyvin kiinnostavalta. Varsinkin alkupuolella lukeminen kuitenkin takkuili, minkä pistän pitkälti Lumimiehen piikkiin. En kerta kaikkiaan pidä hänestä! Lisäksi on hassua, miten Yuval Noah Hararin Sapiensissa lyhyesti mainitsemat geeniteknologian uhat ja mahdollisuudet pysäyttivät kunnolla, mutta saman aiheen käsittely romaanissa ei tehnyt yhtä suurta vaikutusta. Tarinan imu parani silti loppua kohden ja aihe kiinnostaa edelleen. Vaikka Oryx ja Crake jäi keskinkertaiseksi lukuelämykseksi, aion jatkaa trilogian lukemista Herran tarhureilla ja MaddAddamilla.

Varastaisinko?

××× = syyllistyn taskuvarkauteen

Kuinka paljon kertojan (epä)miellyttävyys vaikuttaa lukemiseesi?

Bea Uusma – Naparetki. Minun rakkaustarinani

”Kun he nousevat 87 päivän epäinhimillisten ponnistelujen jälkeen maihin Valkosaarelle, kaikki merkinnät päättyvät. Heillä on runsaasti muonavaroja, lämpimiä vaatteita, toimivia aseita ja yllin kyllin panoksia. Mutta nuo retkikunnan kolme jäsentä kuolevat ennen kuin ovat edes purkaneet matkatavaroitaan.”

Heinäkuun 11. päivänä vuonna 1897 Kotka-niminen kaasupallo nousee ilmaan kyydissään kolme tukholmalaismiestä, Salomon August Andrée, Nils Strindberg ja Knut Frænkel. Heidän päämääränsä on selvä: Pohjoisnapa. Jälkikäteen ajateltuna heidän tekniset edellytyksensä saavuttaa tavoitteensa ovat olemattomat. Kotka haaksirikkoutuu ja alkaa jäänsävyinen, jääkarhunlihan ja kylmettymien täyteinen vaellus, joka päätty maihinnousuun Valkosaarelle. Retkikunnalla on tarpeeksi ruokaa, vettä, lämpimiä vaatteita, lääkkeitä ja muita tarvikkeita selvitäkseen hengissä talven yli. Kukin heistä menehtyy.

Retkikunnan ruumiit ja leiri löydettiin 33 vuotta myöhemmin. Jääkarhut olivat levitelleet tavaroita, mutta päiväkirjat ja filmit olivat säilyneet. Silti kukaan ei tiedä, miten mieskolmikko kuoli. Milloin. Miksi.

Andrée-retkikunnan selittämätön kohtalo on kiehtonut ihmisiä yli sadan vuoden ajan. Se on kuin kehittämätön filmi, jonka jokainen asiasta kiinnostunut haluaisi valokuvaksi ja johon muodostuvan kuvan yksityiskohdista useat ovat esittäneet valistuneita arvauksia. Kukaan ei ole mennyt yhtä pitkälle – tai päässyt yhtä lähelle – kuin Bea Uusma. Bea Uusma on lääkäri, kuvittaja ja kirjailija, jonka elämä muuttui peruuttamattomasti, kun hän tylsistyneenä poimi käteensä Med Örnen mot Polen. Andrées polarexpedition år 1897 -kirjan. Seuraavat 15 vuotta hän eli ja hengitti Andrée-retkikunnan matkaa vaihe vaiheelta, arvoitus arvoitukselta. Hän tulkitsi päiväkirjoja ja kirjeitä nähdäkseen epäonnisen matkan retkikuntalaisten silmin, opiskeli lääkäriksi ymmärtääkseen paremmin heidän kuolinsyitään ja teki kolme tuloksetonta matkaa saavuttamattomalle Valkosaarelle. Häntä ajoi intohimo, suorastaan pakkomielle, unelma.

”Me olemme ottaneet Arktiksella samoja valokuvia, heidän mustavalkoisia ja otettu seitsemänkiloisella laatikkokameralla, minun taas kännykällä. Minä olen kerännyt värinäytteitä jäästä. Andrée on kerännyt savenmuruja pussiin.”

Naparetkessä kulkevat pakahduttavalla tavalla rinnakkain selostus retkikunnan etenemisestä ja kertomus Uusman Valkosaarelle tekemästä matkasta, johon tiivistyy hänen tarpeensa saada vastauksia. Heillä on eroa 113 vuotta, mutta sen paremmin Andrée-retkikunta kuin Uusmakaan eivät voi tietä, miten heidän tutkimusretkensä päättyy – kysymysmerkkiin vai pisteeseen.

Naparetkikunnan kohtalo tuo tietokirjaan seikkailuromaanin arvoista jännitettä, joka pakottaa kääntämään sivua; tekstistä kuultava kirjailijan palo aiheeseensa saa haukkomaan henkeä. On helppo kuvitella, kuinka Uusman silmiin syttyy loiste, hänen olemuksensa terävöityy ja hänen äänensävynsä muuttuu, kun hän puhuu (tai tässä tapauksessa kirjoittaa) Andrée-retkikunnasta. Puhdas intohimo on yksi maailman kauneimmista ja inspiroivimmista asioista.

Sisällön lisäksi myös Naparetken visuaalinen ilme on tarkkaan harkittu ja näyttävä. Uusma on mahduttanut mukaan niin retkikunnan ottamia mustavalkokuvia, värivalokuvia oman tutkimuksensa etenemisestä ja piirrettyjä kuvia, jotka helpottavat havainnollistamista. Värit, tekstin asettelu ja fontit tekevät teoksesta sekä harmonisen yhtenäisen että ovat tehokeinoja, jotka nostavat esiin vavahduttavimpia yksityiskohtia. Huomasin muutamia huolimattomuuksia, muutaman kerran tekstin tummentaminen oli esimerkiksi jäänyt, mutta tietokirja on harvoin näin vahvasti myös visuaalinen elämys.

On tarina, on tekemisen palo, on uskomaton toteutus.  Tämän lumoavammaksi tietokirja ei voi tulla.

Varastaisinko?

××××× = turvatoimetkaan eivät pidättele rikokselta

Onko Naparetki ikijäätä sinun lempi(tieto)kirjojesi listalla? Oletko lukenut toista yhtä elämyksellistä tietokirjaa?

 

Yann Martel – Piin elämä

”Japanilaisomistuksessa oleva, Panaman lipun alla purjehtiva rahtilaiva Tsimtsum upposi Tyynellämerellä 2. heinäkuuta 1977, neljä päivää Manilasta lähdön jälkeen. Olen pelastusveneessä. Nimeni on Pii Patel. Minulla on vähän ruokaa ja vähän vettä, mutta bengalintiikeri on vakava ongelma. Pyydän ottamaan yhteyttä perheeseeni Winnipegissä Kanadassa. Kaikkea apua arvostetaan. Kiitos.”

Mitä ajattelisit, jos rantaan ajelehtineesta pullosta paljastuisi vastaava viesti? Luulisitko, ettei kirjoittaja ole tosissaan? Niin minäkin olisin luullut kunnes luin Yann Martelin kynäilemän huiman selviytymistarinan.

Kun teini-ikäistä intialaispoikaa Piitä, hänen perhettään ja hänen isänsä eläintarhan eläimiä kuljettanut alus uppoaa, Pii onnistuu pääsemään pelastusveneeseen. ”Onnistuu pääsemään” muuttuu erittäin kyseenalaiseksi sanavalinnaksi hengästyttävän nopeasti, sillä veneeseen on pelastautunut hänen lisäkseen seepra, borneonoranki, täplähyeena ja bengalintiikeri. 227 päivän kuluttua poika ja tiikeri rantautuvat Meksikoon. Mitä on tapahtunut?

Piin elämä on suolavedenmakuinen, auringon kärventämä ja hienoisesti eläimen jätöksille tuoksahtava romaani, jonka vahvuus on siinä, että sitä voi lukea kahdella eri tavalla: jännittävänä eloonjäämistaisteluna tai filosofisempana tutkielmana ihmisyydestä. Piin on pantava kekseliäisyytensä ja  kaikki lapsuutensa eläintarhasta oppimansa tiedot ja taidot käyttöön selvitäkseen aavalla merellä. Hänen kykynsä ajatella, jonka monesti sanotaan erottavan ihmisen eläimestä, pitää heidät hengissä, mutta lukija huomaa eläinkunnan rajojen järkkyvän pelastusveneessä. Mikä erottaa merisairaan kissapedon ja pojan, jonka on opeteltava ajattelemaan kuin eläin pelastaakseen nahkansa?

Minulle tuli pienenä yllätyksenä se, kuinka paljon Piin elämä keskittyi pelastusveneen ulkopuoliseen elämään kuten Piin lapsuuteen ja eläinten käyttäytymistä koskeviin tietoiskuihin. Selonteot saattavat kyllästyttää, mutta minä nautin erityisesti alkupuolen kuvauksesta kolmesta Intiassa törmäävästä uskonnosta, hindulaisuudesta, islamista ja kristinuskosta. Silloisena uskonnon ylioppilaskokeeseen opiskelevana abirenttuna lukupäiväkirjani ensimmäiset merkinnät ovat Piin uskonnollisuuden kartoittamista ja sekaisuudessaan huvittavat: ”kristitty (oletettavasti), kotona Ganeshan patsas -> hindu?, vähän myös muslimi koska kuva Kaaban temppelistä”. Piin uskonnollinen vakaumus – tai vakaumuksen moneus – hämmensi minua aluksi, mutta kun asiaa käytiin loistavan oivaltavalla tavalla läpi sadannen sivun paikkeilla, olin hylätä uskonnon oppikirjani siihen paikkaan. Tässä uskontodialogia tarvitsevassa maailmassa teki mieli itkeä ja nauraa yhtä aikaa, kun Pii sulassa sovussa itsensä kanssa löysi rauhan ja merkityksen kaikista kolmesta uskonnosta, mutta häntä kaitsevat uskonoppineet pitivät jyrkästi kiinni eksklusiivisista pelastuskäsityksistään. Papin, imaamin ja pandiitin väittelyn synnyttämä oivallus on loistava esimerkki hetkistä ja tunteista, joiden takia luen. Mieleni tekisi lainata tähän todistukseksi tekstiä ainakin kolmen sivun verran, mutta laittoman pitkän kappaleen takia jätän sen toiseen kertaan.

Piin ja Richard Parkeriksi nimetyn bengalintiikerin purjehdus Tyynen valtameren poikki on ällistyttävä ja toisinaan ällöttäväkin. Jo ajatus yhdestäkin päivästä pelastusveneessä villieläimen kanssa on absurdi – ja silti Martel saa minut uskomaan, että päiviä kissapedon kanssa voi kertyä yli kaksisataa. Piin elämä saa todella uskomaan mahdottomaan. Martel myös asettuu siihen kirjailijoiden sarjaan, joka raaputtaa ihmiskunnan paljon puhutun sivistyksen pintaa. Tässä ja nyt, istuessani neljän seinän sisällä tietokoneeni ääressä en voisi kuvitellakaan teurastavani kilpikonnaa; haaksirikkoisena ja nälän riuduttamana tekisin niin kaikista ahimsa-periaatteista huolimatta, aivan kuten Pii.

Ja vielä lopuksi: jos joskus joudun veden varaan tiikerin kanssa, tiedän miten toimia.

Haaste: Seitsemännen taiteen tarinat

Varastaisinko?

××××× = turvatoimetkaan eivät pidättele rikokselta

Halusin nähdä kirjasta tehdyn elokuvaversion jo ennen kirjan lukemista, nyt ihmettelen, miten tällaisen tarinan voi toteuttaa valkokankaalla. Oletko nähnyt Piin elämän elokuvana?

Ryan Graudin – The Walled City

”Run fast. Trust no one. Always carry your knife.”

Mei Yeen isä myi tyttärensä prostituoiduksi Veljeskunnalle (Brotherhood) saadakseen rahaa riisiviinaan. Tytön ainoa kosketus bordellin ulkopuoliseen elämään on kalteroitu ikkuna.

Dai välittää huumeita kaupungin vaikutusvaltaisimmalle jengipomolle ja yrittää paeta menneisyyttään. Hänellä on 18 päivää aikaa suorittaa tehtävänsä ja ostaa sillä itselleen ulospääsy Hak Nam Walled Citystä.

Jin Ling on naamioitunut pojaksi säilyäkseen hengissä. Silloin kun hänen ei tarvitse paeta katujengejä, hän etsii kadonnutta siskoaan.

Hak Nam on huumejengien, prostituoitujen ja katulasten kaupunki. Sen tiheästi rakennetut, korkeat talot estävät auringon säteiden pääsemisen kapeille, aavemaisille kujille, joilla mikään laki ei ole voimassa. Armottomilla kaduilla selviämiseen on kolme sääntöä: Juokse nopeasti. Älä luota keheenkään. Pidä aina puukkoa mukanasi.

Kirjan miljöö on kiehtovan erilainen ja tarjoaa paljon mahdollisuuksia. Se on synkkä, kova ja raaka ja kätkee suojiinsa lohduttomia kohtaloita, joita kolme vuorottelevaa näkökulmaa paljastavat yksitellen. Jokaisella on salaisuutensa muttei luottamusta paljastaa niitä toiselle.

Koukuttavasta alkuasetelmasta huolimatta kirjan ensimmäinen puolikas on hitaanpuoleinen. Loppupuoli onkin sitten täynnä vauhtia ja vaarallisia tilanteita. En ole pitkään aikaan lukenut mitään näin juonivetoista, joten vaihtelu virkisti. Graudinin tapa kirjoittaa oli paikoitellen lumoavan kaunista, mikä muodosti raadollisen vastakohdan tummille sävyille:

”But I can only look at such brokenness and feel it inside me, echoing long and far, deeper than the darkness between stars.”

The Hak Nam Walled City, tai hyvin sen kaltainen kaupunki, on oikeasti ollut olemassa. Kowloon Walled Cityn paikalla sijaitsee tänä päivänä puisto, mutta vielä reilu kymmenen vuotta sitten se oli Hongkongin erittäin tiheään asuttu kaupunginosa. Kowloonissa asui 33 000 (joidenkin arvioiden mukaan jopa 50 000) ihmistä 6,2 hehtaarin alueella. Väestötiheys neliökilometrillä oli 1,3 miljoonaa asukasta. Vertailun vuoksi: Helsingin asukastiheys on 2 495 asukasta neliökilometrillä, Pekingin noin 1 200. Niin kuin Hak Namissa, Kowloonissa aurinko ei ulottunut maanpinnalle ja laillisen järjestyksen sijasta katuja hallitsi pelon ja vahvimman oikeus.

Olin odottanut The Walled Cityltä vähän toisenlaista tarinaa, mutta tämä toimi hyvin näinkin. Kolme tähteä on vähän alakanttiin, mutta ihan neljää tähteä en halunnut antaa.

Haaste: Kurjen siivellä

Varastaisinko?

××× = syyllistyn taskuvarkauteen

Nyt olen avannut myös Kurjen siivellä -haasteen. Mitä sinun lukuhaasteillesi kuuluu?