Wislawa Szymborska – Täällä

”Tietty ajatus saapui luokseni / värssyksikö?, runoksiko? / Hyvä on – sanon – jää toviksi, rupatellaan. / Sinun on kerrottava minulle jotain itsestäsi.”

wislawa szymborska täällä

Olen todella huono lukemaan runoja, myönnän sen heti kättelyssä. Huono siinä mielessä, että tartun runokirjaan äärimmäisen harvoin. Viime vuonna halusin viimein tutustua tähän minulle vieraaseen kaunokirjallisuuden lajiin ja viihdyin useamman runoteoksen parissa. Tänä vuonna olen taas liukunut proosan puolelle. Haluaisin lukea enemmän runoja, mutta jostain syystä sen toteuttaminen käytännössä on jäänyt.

Kirjallisuuden opiskelijana olen hieman häpeissänikin siitä, kuinka vähän olen lukenut lyriikkaa, ja asian korjaamiseksi pyysin uusilta opiskelukavereiltani vinkkejä runoilijoista ja runoteoksista, joista he ovat pitäneet. Siten törmäsin nimeen Wislawa Szymborska, ja kun hänen ohuen ohut, lyhyytensä takia pehmeältä laskulta runouden maailmaan vaikuttanut kokoelmansa Täällä sattui löytymään kirjastosta, pääsin viimein valittamasta saamattomuuttani runojen suhteen.

Ja minkä löydön teinkään! Olen vakavasti otettavassa vaarassa rakastua runouteen. Szymborska kirjoittaa kieltä, joka värähtelee sielussa asti.

”He ohittivat toisensa ventovieraiden tavoin, / eleettä ja sanatta, / nainen oli kauppaan menossa, / mies autoonsa. // Ehkä hädissään, / tai hajamielisyyksissään / tai unohdettuaan / sen lyhyen ajan / jolloin he todella rakastivat toisiaan ikuisesti.”

        – Katkelma runosta PERSPEKTIIVI

Szymborskan runot ovat siinä mielessä ”aloittelijalle sopivia” ja ”helppoja”, ettei hän käytä monimutkaisia mytologisia tai symbolisia kuvioita , jotka edellyttäisivät paljon runojen ulkopuolista tietoa. Hänen ilmaisutapansa on jollain tapaa hyvin arkinen ja siten helposti lähestyttävä, mutta hänen kielestään löytyy tasoja ja ulottuvuuksia, jotka kääntävät tavanomaisuuden päälaelleen. Szymborska puhuu älykkäästi ja haastaen vaikeista asioista: ajasta, kuolemasta ja olemisen suhteellisuudesta, mutta hänen tarkat oivalluksensa ja yllättävät näkökulmansa tuovat myös huumoria vakavuuden rinnalle.

Uskon, että olen nyt sellaisen runokokoelman (Täällä sisältää nimikkokokoelmansa lisäksi kuusi runoa kokoelmasta Kaksoispiste) äärellä, jonka haluan hankkia omaksi ja johon tulen palaamaan lukuisia kertoja.

”Siis tänne vai tänne / ehkäpä tuonne, / tunteen, aavistuksen, / järjen varassa tai poikittain / sattuman kaupalla, / sotkeutuneilla oikopoluilla.”

– Katkelma runosta LABYRINTTI

Varastaisinko?

×××× = vaatii ryöstöä

Luetko runoja? Osaatko nimetä suosikkeja?

Haruki Murakami – Norwegian Wood

”Sinä iltana, kun Kizuki kuoli, en enää pystynyt suhtautumaan kuolemaan (ja elämään) niin yksioikoisesti. Kuolema ei ollutkaan elämän vastakohta vaan se oli läsnä elämässä, minussa itsessäni.”

haruki murakami norwegian wood blogi arvostelu

Haruki Murakamin kansainvälinen läpimurtoromaani Norwegian Wood on haikean kaunis rakkaustarina 1960-luvun Tokiosta. Se kertoo kuoleman hipaisemista Torusta ja Naokosta, jotka yrittävät elää alkoholilta ja hormoneilta tuoksuvaa nuoruuttaan välittämättä mustuudesta, joka velloo heidän sisällään.

Norwegian Wood on surumielinen romaani olematta kuitenkaan synkkä. Murakamin taidokas kerronta kutoo elämän ja kuoleman, sairauden ja terveyden sekä rikkinäisyyden ja ehjyyden traagisen kauniiksi kokonaisuudeksi. Rakkaus on romanttista muttei imelää; tarina on surullinen mutta elämänmakuinen.

37-vuotias Toru Watanabe kuulee lentokoneessa Beatlesin kappaleen Norwegian Wood ja kulkeutuu muistoissaan välittömästi opiskeluaikoihinsa. Heitä oli kolme: hän, hänen paras ystävänsä Kizuki ja Kizukin tyttöystävä Naoko – kunnes ei enää ollut. Kizuki päätti kuolla. Torun ja Naokon yhteydenpito sammui, Toru aloitti yliopiston ja muutti opiskelija-asuntolaan, jossa tyhjät kaljatökit, täysinäiset tuhkakupit ja satunnaiset tytöt täyttivät hänen elämänsä. Eräänä päivänä Toru ja Naoko tapasivat toisensa sattumalta junassa, mikä oli alku heidän erikoislaatuiselle ystävyydelleen ja myöhemmin rakkaudelle.

Suuri osa Norwegian Woodin surumielisyydestä tiivistyy Naokossa, hauraassa, särkyneessä tytössä. Kuinka kovaa voi rakastaa rikkinäistä ihmistä? Kuka on rikki, kuka ehjä, kuka normaali, kuka sairas? Miten särkyneestä saadaan ehjä?

”En osannut käsitellä surua; minulla ei ollut paikkaa, mihin sijoittaa tai kätkeä se. Niin kuin ulkona puhaltava tuuli, suru oli muodotonta ja painotonta, eikä siihen voinut takertua. Maisema ympärilläni vain lipui ohitseni enkä saanut selvää, mitä minulle yritettiin sanoa.”

Ensirakkautensa Naokon vastapainoksi Toru tutustuu yliopistossa Midoriin, eläväiseen ja räiskyvään tyttöön, joka on mieltynyt oudoimpiin pornoelokuviin. Kaksi rakkautta vetävät Torua pian eri suuntiin ja saavat hänen miettimään, millaista rakkautta hän haluaa ja millaista rakkautta hän voi pyytää.

Jo kahdenkymmenen sivun jälkeen mielessäni liikahti ajatus, että nyt voi olla meneillään jotain suurta. Miten suurta, sitä en tiennyt, enkä tiedä vieläkään. Norwegian Wood on minulle kirja, jota en sijoita lemppariksi ampaisseiden joukkoon vaan merkkipaaluksi elämääni. Suosikkiasemaan kohoaminen vaatisi toisen lukukerran, jonka perusteella voisin päätellä, liittyykö kiintymiseni kirjaan puhtaammin sen ansioihin. Nyt se on minulle kirja, jota luin ensimmäisellä viikolla opiskelijakämppääni muuttamisen jälkeen ja bussissa matkalla kotiin, jota mietin alkavani kutsu lapsuudenkodiksi erottaakseni sen Helsingin-kodistani.

Norwegian Wood on hyvä esimerkki kirjasta, jonka luin juuri oikeaan aikaan. Muutama vuosi sitten alkoholin kulutuksen ja seksin paljous olisivat tuntuneet vastenmielisiltä, koska en ollut törmännyt niihin kaunokirjallisuudessa siinä määrin kuin nyt. Tässä hetkessä Murakamin käsittelemät teemat osuivat arkaan, koskettavaan kohtaan. Vaikka minä ja Toru elämme eri paikoissa, eri aikaan ja hyvin erilaisissa tilanteissa, yliopiston aloittaminen, omilleen muuttaminen ja ensirakkauden eläminen yhdistävät meitä yli erojen.

Tämä oli ensimmäinen Murakamini. Olen pikkuisen ihastunut.

Haasteet: Maailmanvalloitus (Japani), Kurjen siivellä, Seitsemännen tateen tarinat

Varastaisinko?

×××× = vaatii ryöstöä

Oletko sinä lukenut Murakamia? Mitä suosittelisit seuraavaksi Murakamiksi?

Rick Riordan – Kesän miekka

”My name is Magnus Chase. I’m sixteen years old. This is the story of how my life went downhill after I got myself killed.”

rick riordan kesän miekka magnus chase blogi arvosteluMagnus Chase on elänyt äitinsä kuoleman jälkeiset kaksi vuotta Bostonin kadulla, kun hän herää pahaenteiseen ilmoitukseen: ”He ovat perässäsi.” On Magnusin 16-vuotissyntymäpäivä ja hän saa kuulla äitinsä välttelemältä Randolph-enolta aikamoisen yllätyksen: Magnus on viikinkijumalan poika. Eikä siinä vielä kaikki. Magnus saa tietää olevansa vastuussa myös koko maailman kohtalosta. Asgårdin jumalat valmistautuvat sotaan, ja jollei hän löydä vuosituhansia kadoksissa ollutta miekkaa, koittaa maailmanloppu. Ehtimättä sulatella uutisia Magnus kuolee – ja vasta siitä alkaa kunnon alamäki hänen elämässään.

Olen lukenut Rick Riordanilta Percy Jackson -sarjan ja osan Olympoksen sankarit ja Kanen aikakirjat -sarjoista ja vakuuttunut siitä, että Riordan on hauskan kerronnan, nopeiden juonenkäänteiden sekä mytologian ja nykyajan yhdistämisen mestari. Halutessani jotain kevyttä ja vauhdikasta luettavaa tiesin voivani luottaa hänen uusimpaansa.

Riordan on leikkinyt ennen Kreikan, Rooman ja Egyptin mytologioilla, ja tämän sarjan ajaksi hän kääntää katseensa Pohjolaan ja skandinaaviseen mytologiaan. Vaikka viikinkijumalat ovat näistä vaihtoehdoista maantieteellisesti katsoen lähimpiä, Thor ja Odin kumppaneineen ovat minulle paljon vieraampia kuin Zeus, Juppiter ja Horus hoveineen. Asgårdin läsnäolo vain lisäsi innostustani Riordanin uutta sarjaa kohtaan, koska harva asia voittaa uuteen mytologiaan ja maailmankuvaan sukeltamisen. Mielessäni kävi sellainekin asia, että millonkohan Riordan löytää Kalevalan ja saamme lukea Ukon puoliverisistä lapsista 😀

Huolimatta siitä, että Kesän miekan maailmankuva pohjautuu tuhansia vuosia vanhaan mytologiaan, se sijoittuu vahvasti moderniin maailmaan. Niin jumalat kuin puolijumalat seuraavat 2010-luvun TV-sarjoja ja hyötyvät teknisistä edistysaskeleista. Kuolleiden sotureiden asuinpaikasta Valhallasta löytyy IKEA-outlet ja kääpiöiden maailman Nidavellirin baarissa soi Taylor Swift (miksei Zara Larsson tai edes ABBA?). Ikivanhojen perinteiden ja nykymaailman villitysten välinen ristiriita ja yhteen sointuminen on yksi niistä asioista, joiden takia Kesän miekka, ja Riordanin kirjat ylipäätään, ovat hauskoja.

Toinen syy siihen on syy siihen on sanojen välistä paistava hurmaava ironia. Omaa tarinaansa kertova Magnus ei ota itseään turhan vakavasti, eikä hurjaa vauhtia eteenpäin kulkeva tapahtumavyöry väistä kommelluksia. Jotkin tempaukset, joista revitään huumoria, ovat mielestäni jopa turhan yliammuttuja, mutta se tuntuu kuuluvan asiaan.

Vauhdikas aloitus lupaa kirjasarjalle ainakin nopeaa rytmiä ja uudenlaista, vähemmän tunnettua maailmaa. Häiritsevintä Kesän miekassa oli varsinkin alun samankaltaisuus Percy Jacksonin kanssa. Riordan on löytänyt tuottavan markkinaraon ja lukijat tietävät mitä odottaa, mutta minua huolestuttaa hieman se, löytyykö Magnus Chasen tähdittämästä sarjasta mitään aivan uutta.

Taattua Riordania joka tapauksessa. Rehellinen arvio olisi 3.5 tähteä, mutta koska en käytä puolikkaita ja ehdin Goodreadsiin jo laittaa neljä tähteä, alkuperäinen arvio saa kelvata.

Varastaisinko?

××××vaatii ryöstöä

Oletko lukenut Riordanin kirjoja? 

 

Anneli Kanto – Pyöveli

”Tuomari on kaikkien yläpuolella. Mutta tuomarinkin yläpuolella on pyöveli, sillä ilman häntä ei rikollista rangaista. Tuomari ratkaisee, kuka on tehnyt pahan teon, varastanut, väärentänyt, puhunut valheita tai tappanut. Hän määrää syylliselle rangaistuksen, mutta laki ei toteudu ilman pyöveliä, joka on tuomarin oikea käsi.”

anneli kanto pyöveli blogi arvosteluAnneli Kannon 1600-luvulle sijoittuva romaani Pyöveli on nimestään huolimatta kertomus kolmesta ammattimiehestä, joista vain yksi on kammoksuttu mestarismies. Kaikilla heistä on kuitenkin näppinsä pelissä kuoleman monopolissa: apteekkarin tehtävä on hillitä sitä, pyövelin jouduttaa ja tuomarin päättää, kumpi kohtalo päätyy kenenkin osaksi.

Pieti Sipinpoika saa tarpeekseen kurjasta elämästään ja karkaa Nevanlinnaan luomaan itselleen haluamaansa tulevaisuutta, johon hän kelpuuttaa mainetta, kunniaa ja maallista mammonaa muttei rakkautta. Oppipoikana apteekissa hänellä on mahdollisuus saada selville elämän ja kuoleman salat.

Kihlakunnantuomari Wisander huomaa joutuneensa loukkuun epämiellyttävään avioliittoon, mutta vaikka hän jää kotona vaimonsa oikkujen vietäväksi, Vaasassa hänellä on yhä valtaa. Valtaa tuomita tai olla tuomitsematta. Viran tuomaa arvovaltaa. Vallanhimoa.

Pyövelinpoika Johann oppii ajan tavan kantapään kautta. Pyöveleistä tulee pyöveleitä. Viis siitä, miten rakastettava persoona pyöveli on, muiden silmissä hän on ensisijaisesti ammattinsa edustaja, jonka on kirkossa pysyttävä poissa hienomman väen silmistä ja jolla ei ole astumista krouviin.

Erityisesti tuomarin ja pyövelin toisiinsa vertautuvien hahmojen kautta romaani nousee havahduttavaksi tutkielmaksi oikeuslaitoksen oikeellisuudesta ja vastuun sekä omantunnon kysymyksistä kuolemanrangaistuksessa. Tuomari määrää hirttosilmukasta, mutta pyöveli on se, joka takaa yhteiskunnan järjestyksen – kiitosta ansaitsematta. Tuomarin vastuu on päättää syyllisyydestä ja kuolemasta, mutta kalmanhaju takertuu pyövelin kirveeseen, ei tuomiolle paukuttavaan nuijaan. Pyöveli potee teostaan huonoa omaatuntoa, mutta tuomarin into oikeuden toteutumiseen on lähes hekumallinen. Kuoleman virkamiehistä toinen on ylistetty, toinen eristetty ja kumpikin välttämättömiä. Kenelle kuuluisi mikäkin osa?

Pyöveli ei suinkaan koostu yksinomaan filosofisesta pohdinnasta vaan lyhyiden lukujen rytmittämistä hyvällä sykkellä edistyvistä tapahtumasarjoista. Pohjaväri on synkkä, rapa roiskuu ja veri lentää. Pyövelin suorittamilla erilaisilla toimituksilla ei mässäillä, mutta niitä ei myöskään kaunistella, minkä takia en suosittele romaania herkimmille lukijoille.

Synkistä (tai verenpunaisista) sävyistä huolimatta Pyöveli oli minulle mieluinen lukukokemus ja viihdyin sen parissa. Kanto on tehnyt huolellista pohjatyötä aiheesta, joka on haluttu sysätä historian hämäriin. Myös pyövelit ansaitsevat puheenvuoronsa, koska kuten Kanto toteaa Ylen haastattelussa: ”Pyövelitkin olivat ihmisiä.”

Varastaisinko?

××××vaatii ryöstöä

Historiallisen fiktion suurkuluttajana haluaisin tietää, mihin aikakauteen sijoittuvia romaaneja sinä luet eniten.

Dante Alighieri – Jumalainen näytelmä + lukuvinkkejä

”Mut kaihoain ja tahtoain nyt johti / kuin pyörää tasan pyörivää, se Rakkaus //mi ohjaa Auringon ja kaikki tähdet.”

Dante Alighieri - Jumalainen näytelmäDante Alighierin kynäilemä eeppinen runoelma Jumalainen näytelmä on keskiajan tunnetuin teos, jossa tehdään huima matka katolisen kirkon käsityksen ytimeen kuoleman jälkeisestä elämästä. Helvetin raadollinen kuvaus on monen mielestä kiinnostavin, mutta lukukokemus täydentyy vasta Kiirastulen vuoren huipulle kavuttua ja Taivaan autuuteen kurkistettua.

Jumalaisen näytelmän kertoja on Danten hahmoon asettuva keski-ikäinen mies, joka on kadottanut elämältään suunnan. Kiirastorstain iltana hän kohtaa antiikin aikana eläneen runoilijan, suuren ihailun kohteensa Vergiliuksen, joka lähtee hänelle oppaaksi läpi Helvetin ja Kiirastulen. Taivaaseen asti Vergilius ei voi Dantea opastaa, koska häntä ei ole kastettu. Ennen Taivaaseen astumista oppaan osaan saapuu Danten kauan kaivattu rakkaudenkohde Beatrice.

Matkallaan Dante kohtaa ja puhuttelee monia historiallisia henkilöitä, sellaisia jotka nykyihminen helposti tunnistaa sekä sellaisia joista hän ei ole koskaan kuullutkaan. Viittaukset mytologiaan ja oikeasti eläneisiin henkilöihin ovat lukemisen suola, mutta tuntemattomien kuuluisuuksien politikointi 1300-luvun Firenzessä ei niinkään sytytä, varsinkaan kun kaupungin poliittinen kehitys ei ole ollenkaan tuttu aihe.

Dante kuvaa matkaansa yksityiskohtaisesti ja tarkasti. Hän kuvailee mitä mielikuvituksellisimpia kidutuskeinoja, joista syntiset kärsivät Infernossa (ei herkimmille lukijoille), tekee tarkkaa selkoa Kiirastulen rakenteesta ja hurmioituu lopulta Taivaan pyhyydestä. Perinpohjainen selonteko, joka varsinkin Taivaassa on kristillisen tematiikaan vahvasti värittämä, voi tuntua puuduttavalta ja yksitoikkoiselta, mutta kertojana Dante osaa eläytyä vahvasti. Hän on lukijan kanssa samassa asemassa, ensikertalaisena ihmettelemässä tuonpuoleista todellisuutta, minkä takia hän ei ole lainkaan hullumpaa seuraa kuoleman jälkeisten kauhujen ja ilojen kartoittajana.

Jumalainen näytelmä on niitä kirjoja, joista jokainen tietää jotain. Lukiossa sitä on käsitelty niin historian, uskonnon kuin äidinkielen tunneilla. Harvempi kuitenkaan tarttuu tiiliskiveen, koska kirjan maine on, noh, tiiliskivi. Sekä kirjoitus- että tapahtuma-ajan sijoittuminen kauas menneisyyteen yhdessä raskaanpuoleisen, uskonnollisen aiheen kanssa eivät maallistuneessa yhteiskunnassa elänyttä 2010-luvun lukijaa välttämättä houkuttele.

Klassikkoa ei silti kannata pelätä, sillä sitä voi lukea monesta eri näkökulmasta, vaikka toisenlaisena kuvauksena kuoleman jälkeisestä elämästä Laura Lindstedtin Oneironin rinnalla, tai jännittävänä kertomuksena tuonpuoleisuudesta (Helvetistä ei ainakaan vaarallisia tilanteita puutu). Jumalaisella näytelmällä on ollut jotain annettavaa ihmisille 700 vuoden ajan, ei se tyhjän takia ole säilynyt arvostettuna.

Jos ajatus lukemisesta arveluttaa edelleen, tässä muutama vinkki klassikkokammon selättämiseen:

  1. Lue pätkissä. Vanhanaikainen kieliasu ja runomuoto voivat hyydyttää nopeasti sellaisen, joka on tottunut lukemaan nykyaikaista proosaa. Pieninä paloina tekstiin pystyy keskittymään paremmin ja lukeminen on mielekkäämpää, kun ajatus pysyy mukana.
  2. Lue välissä jotain muuta. Välipalakirjat toimivat aina, kunhan eivät syrjäytä päälukemista kokonaan. Valitse jotain kevyttä ja kiinnostavaa, Dostojevski ja Dante voivat päällekkäin tuntua aikamoiselta uurastukselta.
  3. Älä takerru yksityiskohtiin. Tämä pätee niin yksittäisiin outoihin sanoihin, vieraisiin henkilöihin kuin kristinuskon opin kiemuroihin. Jatkuva googlaus vie lukemisesta maun. Kirjoita vaikka häiritsevät asiat ylös ja palaa niihin lukemisen jälkeen, jos ne vaativat vielä huomiota. Kaikkea ei tarvitse tietää tai selvittää – lukeminen on pääasia.

Jumalainen näytelmä ei ehkä ole lempikirjani, mutta olen viettänyt sen seurassa ja tunnelmissa sen verran aikaa, että se alkaa tuntua yllättävän läheiseltä. Olen jopa valmis sanomaan, että se on kirja, joka antaa paljon, jos sille antaa tilaisuuden. Lisäksi sen selättäneenä monikaan kirja ei enää vaikuta haasteelta.

Varastaisinko?

××× = syyllistyn taskuvarkauteen

Onko täällä muita Jumalaisen näytelmän lukeneita? Entä mitkä ovat sinun vinkkisi hankalalta tuntuvan kirjan lukemiseen?

Laura Lindstedt – Oneiron

”Rivi on kaunis kuin kaunein hautajaissaatto, surullinen kuin surullisin sävel, lohdullinen kuin äiti maan syli. Rivi on täydellinen. Naiset eivät pelkää.”

Kirjavarkaan tunnustuksia -kirjablogi: Laura Lindstedt - OneironOneiron haastaa. Oneiron hämmentää. Oneiron vetää puoleensa ja työntää kauemmas. Siihen eivät päde samat säännöt kuin kaunokirjallisuuteen yleensä: se pakottaa lukijan keskelle valkoista, muodotonta ja hahmotonta tilan, paikan ja ajan puutetta, jossa täytyy keksiä kokonaan uusi tapa liikkua.

Kuoleman jälkeisessä välitilassa ovat newyorkilainen performanssitaiteilija Slomith, itävaltalainen teinityttö Ulrike, moskovalainen kirjanpitäjä Polina, brasilialainen sydänsiirtopotilas Rosa Imacudala, marseillelainen kaksosia odottava hienostorouva Nina, hollantilainen syövän kuihduttama Wlbgis ja mallinurasta haaveileva senegalilainen Maimuna.

Moniulotteinen joukko siis. Keskeinen kysymys ei ole kuitenkaan se, miksi he ovat päätyneet samaan yliaistilliseen tilaan, miksi he ovat toisilleen niin tärkeitä, että jakavat keskenään ruumiillisuuden viimeiset sekunnit vaan se, mikä tuota tilannetta edelsi, miten he joutuivat tilaan, jota päätyvät kutsumaan kuolemaksi.

Jokaisella on oma tarinansa esitettävänä kuudelle ventovieraalle, eri kultuurista tulevalle, eri kieliä puhuvalle naiselle. Tajunnanvirran lailla sinne tänne rönsyilevä, toisinaan tieteellisen tarkasti taustoitettu ja välillä muun muassa uutisen, runon ja kuolinilmoituksen tekstilajeista vaihtelevuutta hakeva kerronta hahmottelee päällekkäisiä totuuksia, subjektiivisia käsityksiä, elämäksi kutsuttua kokonaisuutta, joka näyttäytyy jokaiselle eri tavalla mutta joka silti on kaikille jotain samaa. Vaikka Oneiron on ”fantasia kuoleman jälkeisistä sekunneista”, siinä on kyse elämästä – varsinkin silloin, kun se puhuu kuolemasta, sillä silloin se kysyy elämän mahdollisuutta kuoleman jälkeen.

Kuten kantensa, romaani on yhtä aikaa herkkä ja runollinen sekä ronski ja rujo. Se on tyylillisesti harkittu, kunnianhimoinen kokonaisuus, joka on bloggaripiireissä lähes mystifioitu. Oneiron on ilmiö. Määritelmiä pakenevassa romaanissa on jotain, mitä ei voi referoida vaan mikä on koettava itse. Siksi en halua paljastaa siitä paljoa.

Oneiron on pakko lausua ääneen, tavuttaa eri tavalla, painottaa eri lailla. Tunnustella, josko se siten paljastaisi itsestään jotain lisää. Miten kaunis, hämmentävä sana. Juuri siitä sanasta Lindstedt kertoo lähteneensä liikkeelle kahdeksan vuotta sitten.

Minun matkani Oneironin kanssa oli konkreettisesti erittäin mutkainen. Katselin sitä kirjaston hyllyssä jo alkusyksystä, mutten lainannut. Ensimmäiset ylistävät blogiarviot luettuani kiinnostuin kirjasta uudelleen, mutta en vieläkään kotiuttanut sitä. Sitten julkaistiin Finlandia-ehdokkaat ja ihastuneita arvioita ilmestyi kuin liukuhihnalta. Tietäähän sen, mitä varausjonoille käy siinä tapauksessa. Väijyin Oneironin ilmestymistä pikalainoihin (joita ei siis voi varata), ja sain kuin sainkin sen lainattua juuri sinä päivänä, kun Finlandia-voittaja julkaistiin. Ensimmäiset 247 sivua luettuani minun oli pakko luovuttaa kirja muiden lainaajien iloksi, koska lähdin Wieniin, eikä laina-aika kestänyt reissun yli. Wienistä paluuta seurasi suuren luokan jäljitysoperaatio, joka ei kuitenkaan tuottanut tulosta ennen tammikuuta, jolloin lukutauko oli ehtinyt vierähtää jo yli kuukauden mittaiseksi. Ja sinä samaisena päivänä, kun kannoin Oneironin voitonriemuisesti kirjastosta ulos, mitä löysinkään poikaystäväni yöpöydältä? Niin. Siinähän se oli maannut joulusta lähtien, aivan ulottuvillani.

Luin Oneironin siis kahdessa osassa, mikä ei ollut kovin onnistunut, joskin pakon sanelema ratkaisu. Sen monisyiseen, sykkivään kerrontaan olisi pitänyt upota kokonaisvaltaisemmin, säännöllisempänä jatkumona. Lukemisen epätasaisuus ja varsinkin ensimmäisen puolikkaan kohdalla hätäisyys näkyi esimerkiksi siinä, etten kirjoittanut yhtäkään lainausta ylös. Nyt se harmittaa. Kunhan varausjonot lyhenevät (lue: kun näpistän kirjan poikaystävältäni), otan uusintakierroksen. Oneironissa on monia kerroksia, paikoin jopa läkähdyttävän paljon asiaa, johon en päässyt käsiksi.

Tämäkin teksti on tehnyt tuloaan kuukauden verran, koska en halunnut, enkä osannut, arvostella kirjaa heti lukemisen jälkeen. En osaa vieläkään. Oneiron oli hämmentävä ja kiehtova, ristiriitainen lukukokemus. En osaa päättää, levisikö se hallitsemattomasti joka suuntaan vai muodostiko sävähdyttävän monisäikeisen kokonaiskuvan elämästä ja/tai kuolemasta. Arvosteluillani on kuitenkin tapana päättyä yhteen kysymykseen: varastaisinko? Siihen on pakko vastata että kyllä. Ehdottomasti.

Varastaisinko?

××××vaatii ryöstöä

Oneironista on puhuttu paljon, mutta kysyn vielä kerran: mitä sinä pidit siitä?

Väinö Linna – Tuntematon sotilas

”- Mikälaista se on ihmistä ammuta?

– Mie en tiiä. Mie en oo ampunt ko vihollissii. – – Viisaat hyö sillee haastaat jot viholline ei oo ihmine. Mitä siihen asjaa muute tulloo, ni älä ala riitelemmää omantuntois kera. Tai tie sellaset hommat ainakii sit jälestpäi.”

Väinö Linna - Tuntematon sotilas

Väinö Linnan Tuntematon sotilas on suuri suomalainen klassikko, kirjallisuuden historian kärkikastiin kanonisoitu teos ja sukupolvelta toiselle kulkeva, sodan mielettömyyttä sanoittava romaani.

Välirauha päättyy ja talvisodan tappiosta haudottu kauna saa purkautumistien, kun ministeri ilmoittaa radiossa Suomen ja Neuvostoliiton välille syttyneestä sotatilasta. Miehet marssivat rintamalle kuka enemmän, kuka vähemmän valmiina kohtaamaan tykistökeskitykset, ampumahaudat ja konekiväärien piinallisen naputuksen. Rintamalla kylmyys, nälkä ja väsymys syrjäyttävät sodanjohtajat, pelko on taitavin strategi ja kuolema ylin käskyttäjä.

”Viimeisillään ponnistelevan miehen sisu oli katkemaisillaan, mutta epätoivo kaivoi voiman viimeisetkin rippeet apuun, ja matka jatkui taas. Jokainen pysyi joukossa. Ei tarvittu kuria, ei isänmaata, ei kunniaa eikä velvollisuudentuntoa. Noita kaikkia mahtavampi käskijä ruoski heitä eteenpäin. Kuolema.”

Sen saavat huomata myös kuvitteellisessa konekiväärikomppaniassa taistelevat, tappavat ja tapetuksi tulevat ”korpisoturit”. Nimiä on paljon ja sotilasarvot kertovat vähän sellaiselle, joka ei ole niiden järjestystä sisäistänyt, mutta monet heistä elävät myös Tuntemattoman sotilaan ulkopuolella, Koskela kirjaimellisesti myös Täällä Pohjantähden alla -trilogiassa ja alikersantti Rokka yhtenä suomalaisen kirjallisuushistorian tunnetuimmista henkilöistä. Sotaa ruohonjuuritasolla kuvaava ja komppanian vaiheita kronologisesti seuraava kerronta kohtaa pelkuruuden ja pelottomuuden häilyväisen rajan monen silmäparin läpi. Jokaisella on paitsi oma tapansa suhtautua sotaan, myös oma tapansa puhua. Murteiden ja näkökulmien rikkaus ovat tekijöitä, jotka takaavat klassikon aseman.

Vuosina 1939-1945 käydyt sodat ovat yksi suomalaiseen sielunmaisemaan merkittävästi vaikuttaneita tapahtumia. Tämän päivän nuoret ovat ensimmäinen sukupolvi, jolla ei ole suoraa yhteyttä sotaan, ei vanhempien eikä isovanhempienkaan kautta – ainakaan kaikilla. Sotakirjallisuutta julkaistaan yhä paljon, mutta jatkosodan itse sotineena Linnan tavassa käsitellä sotaa on jotain autenttista, joka täydentää historian tunnilla opetettua faktaa.

Oppikirjoissa ei lue, että sota on aina omantunnon kysymys. Äärimmilleen pelkistettynä kysymys on kahdesta ihmisestä: toisesta, joka tappaa ja toisesta, joka kuolee. Ja silti:

”Kuolema lakkasi olemasta moraalinen kysymys.”

Missään muualla idealismi ei käy yhtä karmaisevaan kuolemantanssiin kuin aserasvalta ja ruudilta tuoksuvassa korvessa, jonne Tuntematon sotilas pääosin sijoittuu. Sotapropanganda dehumanisoi vihollisen. Omastatunnosta vapautuminen on kauhistuttavan yksinkertainen prosessi, kun käsky tappaa tulee ylemmältä tasolta. Tämä mielettömyys on yksi sodanvastaisista argumenteista, jotka Linna on kirjoittanut rivien väliin.

Tuntemattomasta sotilaasta puhuttaessa ei ole ylisanoja säästelty. Se on kaunistelematon ja rehellinen kokoelma kohtaloita. Aiheeltaan se on synkkä ja raskas, mutta ei täysin hylkää huumoria. Klassikko on yksi niistä kirjoista, joiden uskoo antavan vielä enemmän toisella tai kolmannella lukukerralla.

Haaste: Seitsemän taiteen tarinat

Varastaisinko?

××××× = turvatoimetkaan eivät pidättele rikokselta

Onko Tuntematon sotilas sinulle se suurin suomalainen klassikko vai onko se joku muu?

John Boyne – Tarkoin vartioitu talo

”Tsarevitšilla on tietenkin monta henkivartijaa. Mutta hän tarvitsee enemmän. Hän tarvitsee kumppanin, joka pystyy samalla huolehtimaan hänen turvallisuudestaan. Minä uskon löytäneeni sen mitä tsaari etsii. Minä aion lahjoittaa sinut hänelle, Georgi Daniilovitš. Edellyttäen että hän kelpuuttaa sinut.”

Kirjavarkaan tunnustuksia- kirjablogi: John Boyne - Tarkoin vartioitu taloKaikki tiet vievät erikoistarkoitukseen varattuun taloon, jonne päättyy kokonainen valtakunta: keisarien Venäjä ja Romanovin hallitsijasuku. John Boynen romaanissa Tarkoin vartioitu talo on kaksi lähtöpistettä, joista käynnistyy vääjämätön matkanteko kohti heinäkuun seitsemännettätoista vuonna 1918.

Kašin, Venäjä 1915: musikalle aukeavat Talvipalatsin ovet, kun hän pelastaa suuriruhtinaan hengen.

Lontoo, Englanti 1981: iäkäs venäläinen emigrantti valmistautuu hyvästelemään syöpään sairastuneen vaimonsa.

Venäjän vallankumous, viimeisen tsaariperheen kohtalo ja lukuisat myytit siitä, mitä tapahtui Ipatjevin talon kellarissa hämärän peittoon jäänenä yönä, eivät lakkaa kiehtomasta. En ole immuuni tuon traagisen tapahtumaketjun viehätykselle – päinvastoin, Romanov on lähestulkoon taikasana lukuhalun synnyttämiseen. Heidän seurassaan olen vaeltanut vuosisatojen läpi ja kerännyt siinä samalla aikamoisen tietopankin valtaapitäneistä. Se, että Tarkoin vartioitu talo kiinnitti huomioni, ei tarvitse enempiä selittelyjä.

Omalle mukavuusalueelle pääsemisen piti olla nautittavaa, mutta lopulta kompastelin tietäväisyyteeni. Ensimmäiset satakunta sivua olin onnellisesti uppeluksissa tutussa aiheessa ja juonen vietävänä, sitten heräilevät kysymykset kuljettivat minut pintaan. Pitääkö tämä paikkansa? Olisiko näin voinut tapahtua? Vastaako tämä sitä, miten olen kuvitellut asioiden tapahtuneen?

Harmittavan usein vastaus oli ei, sillä Tarkoin vartioitu talo on paikoin historiallisesti epätarkka. Olisin ollut valmis lukemaan ristiriitaisuudet toden kanssa taiteilijan vapauden piikkiin, jos epäuskottavat juonenkäänteet olisi kirjoitettu vankemmalle, perustellummalle pohjalle. Kuvaus hovin viimeisistä sekasortoisista vuosista jää ohueksi ja osa hahmoista yksipuolisiksi kuviksi, jotka heijastavat vain yleistä mielipidettä ja käsitystä, eivät kunnollisen taustatyön tuomia sävyjä ja moniulotteisuutta. Toki Georgin näkökulma, vaikka hän helpon ja vaivattoman tuntuisesti luiskahtaa keskelle Venäjän ensimmäistä perhettä, on vain subjetiivisen rajattu kurkistus kulisseihin.

Tarinassa on kuitenkin toinenkin puoli ja Boyne käyttää aikaa mielenkiintoisella tavalla. Georgin sulautumista osaksi keisariperheen palvelusväkeä ja Pietarin hurvittelevaa, ylellistä ja maalaispojalle täysin käsittämätöntä elämäntapaa kuvataan kronologisesti, mutta hänen myöhemmät vaiheensa Englannissa ja Ranskassa avautuvat käänteisessä järjestyksessä, lopusta alkuun. Kotimaansa jättäneiden sulautuminen osaksi uutta yhteiskuntaa ja Georgin ja hänen vaimonsa Zojan rakkaus värähtelee toisella taajuudella, jossa soivat elämänkaaren ilot ja surut.

Vallankumouksen jälkeisten tapahtumien kertominen käänteisessä järjestyksessä valaa jännitystä ja petaa draamankaarelle huippukohtaa. Aavistelin lopussa ilmi tulevaa käännettä jo kenties ennen kuin se oli tarkoitus, mutta olin silti hieman pettynyt tapaan, jolla paljastus tuli ilmi melkeinpä sivulauseessa, ikään kuin Boyne olisi odottanut lukijan yhdistelevän langat jo aikaisemmin ja todennut yllätyksen tarpeettomaksi.

Intohimo tiettyyn historialliseen tapahtumaan tekee siitä kirjoitetun fiktion lukemisesta vaikeaa. Onko kukaan muu törmännyt samaan ilmiöön? Olisin kovasti halunnut heittäytyä vallankumouksen vietäväksi, mutten osannut päästää irti. Ehkä Boyne ei ollut kohdallani iskevin vaihtoehto. Häneltä aion kuitenkin lukea ainakin Pojan raidallisessa pyjamassa ja tehdä vasta sitten johtopäätöksiä hänen vahvuuksistaan ja heikkouksistaan. Tällä hetkellä minulla on siihen aivan liian puolueellinen olo.

Varastaisinko?

×× = näpistys jää harkinnan tasolle

Onko teillä suositella Romanoveihin liittyviä kirjoja tai Boynen muuta tuotantoa?

Follow my blog with Bloglovin