Petina Gappah – Muistojen kirja

”Tarina, jonka pyysit kertomaan, ei suinkaan ala Lloydin kuoleman säälittävästä rumuudesta. Se alkaa kaukaisesta elokuun päivästä, jolloin aurinko porotti rakkulaisille kasvoilleni, minä olin yhdeksän ja isä ja äiti myivät minut ventovieraalle miehelle.”

petina gappah muistojen kirja blogi arvostelu

Muistojen kirja on Petina Gappahin ensimmäinen romaani. Se tarkastelee kirjailijan kotimaata Zimbabwea albiinonaisen silmin ja vankilasta käsin kommentoiden maan oikeuslaitoksen tilaa sekä tiukassa istuvia käsityksiä albiinoista paholaisen välikappaleina.

Romaani on Memoryn, vankilassa valkoisen miehen murhasta syytettynä istuvan albiinonaisen, kirje amerikkalaiselle journalistille, joka on kiinnostunut Memoryn tarinasta ja haluaa sille kansainvälistä huomiota. Kohun lisäksi Memory voi pistää toivonsa armahduksesta vaalien varaan: uusi hallitus tarkoittaa usein vankilan porttien raottumista. Muuten Memoryn kohtalo on tuomittu mutta määrittelemätön. Hänen pitää herätä joka päivä koko määrittelemättömän pituisen loppuelämänsä ajatukseen, että se saattaa olla päivä, jolloin hänen tuomionsa pannaan täytäntöön tai se voi olla vain yksi päivä lisää tunkkaisia sellejä, vain vaivoin ravinnoksi tunnistettavaa ruokaa ja puolikkaita kuukautissuojia.

Muistot vievät Memoryn lapsuuden muistoihin, kotikadun hajuihin ja ääniin. Leikkeihin, joihin albiinotyttö ei voinut osallistua porottavan auringon takia, sekä naapuruston lasten pilkkaan ja nimittelyyn. Kertoakseen tarinansa Memoryn on palattava päivään, jolloin hänen vanhempansa veivät hänet ostoskeskukseen, antoivat ostaa herkkuja ja tapasivat sitten rikkaan vaaleaihoisen miehen, Lloydin. Raha vaihtoi omistajaa, eikä Memory saanutkaan palata kotiin vanhempiensa mukana vaan joutui lähtemään vieraan miehen matkaan. Tuon päivän jälkeen Memory on yrittänyt selittää itselleen, mikä sai hänen vanhempansa hylkäämään hänet. Valkoisen, etuoikeutetun miehen taloudessa ja ulkomailla yliopistomaailmassa vietettyjen vuosien jälkeen hän päätyy Hararen pahamaineisen vankilan kuolemanselliin kerimään auki elämänsä taitekohtia.

Muistojen kirja on matka yhteen aiemmin vierailemattomaan maailmankolkkaan ja yhteiskuntaan, joka kärsii kolonialismin jälkeisestä epävakaudesta ja yrittää sovittaa vanhoja myyttejä ja uskomuksia modernisoituvaan elämäntyyliin. Se tekee elämänmakuisen läpileikkauksien niin yhteiskunnan eri kerroksiin kuin taustalla pauhaavaan poliittiseen kehitykseen, mutta jäi mieleen harmittavan hitaanpuoleisena. Välillä huomasin kerronnan viipyvän kohdissa, jotka olisin voinut ohittaa nopeammin ja sitten taas harppovan kohtia, joista olisin halunnut tietää enemmän. Romaani jää minun arviossani kolmen tähden lukukokemukseksi, mutta on silti kirjallisille maailmanmatkaajille suositeltava teos.

Varastaisinko?

××× = syyllistyn taskuvarkauteen

Minne olet kirjamatkaillut viimeeksi?

Maaliskuun runokoonti

maaliskuun runokoonti kaur milk & honey kanteletar szymborska hetki budelaire pahan kukkia

Maaliskuu oli piiitkästä, pitkästä aikaa hyvä runokuukausi. Maaliskuun tunnustuksista kävi jo ilmi, että vietin ylipäätään suurimman osan kuuta runomitassa. Sen lisäksi alkukevääseen mahtui monenlaista muuta runoutta, jonka ajattelin tuoda ihmeteltäväksi ja ihasteltavaksi blogiini koontipostauksena yksittäisten tunnustusten sijaan.

Nyt kun olen levittänyt runokokoelmat eteeni niistä kirjoittamista varten, huomaan, että luettavakseni sattui varsin monipuolinen ja värikäs kokoelma kotimaista ja ulkomaista sekä uutta ja vanhaa. Vanhimmat runot on kerätty runonlaulajilta Karjalasta, uusimmat kirjoitettu tämän päivän Yhdysvalloissa ja siihen väliin mahtuu runoja useilta vuosikymmeniltä 1900-luvun Puolasta ja 1800-luvun dekadenssia Ranskasta. Toivottavasti sama rytmi pysyy yllä vastedeskin!

KANTELETTAREN LAULUJA

kanteletar kirjablogi arvosteluAloitetaan vanhimmasta eli Kanteletar liene monelle suomalaiselle ainakin etäisesti tuttu nimi. Kyse on alun perin vuonna 1840 Kanteletar taikka Suomen Kansan Wanhoja Lauluja ja Wirsiä -nimellä ilmestyneestä teoksesta, jonka Lönnrot kokosi kalevalaista runoutta olevista kansanrunoista samoilla keruumatkoilla, joiden tuloksena synti Kalevala. Lukemani painos on vuodelta 1990, eikä se ole yhtä laaja kuin aito Kanteletar vaan siihen on valittu Kantelettaren kauneimpia lauluja. (Tunnustan siis hieman oikoneeni kirjallisuushistorian kurssilla, mutta shhh ei kerrota kenellekään. 😉 ) Kantelettaresta löytyy lauluja joka tilanteeseen ja tunteeseen, oli kyseessä sitten lemmentaiat tai veneenveisto.

Kuten Kalevalan kohdalla jo totesin, pidän kalevalamitan poljennosta ja runonlaulajien kielellisestä rikkaudesta. Kantelettaren lauluja oli tiukasta aikataulusta johtuen ahmittava kuitenkin niin nopeasti, että turruin kumpaakin piirteeseen niin, että mitään kovin erittelevää tai analyyttistä en osaa kokoelmasta, saati yksittäisistä lauluista enää sanoa. Tällä kertaa piti tyytyä yleiskuvan saamiseen ja se näyttäisi riittäneen minulle ihan hyvin, koska mitään suurempaa halua palata teoksen pariin ei ainakaan tällä hetkellä ole. Pelkkää pakkopullaa lukeminen ei sentään ollut, sillä Kanteletar tarjosi myös viihdyttäviä hetkiä: luin parhaimpia paloja ääneen kämppiksilleni ja niistä riitti riemua pitkäksi aikaa.

”En mä huoli huitukoille,
Huitukoille, haitukoille,
Mie tahon tasaisen varren
Tasaiselle varrelleni,
Tahon muovon muhkiamman
Muhkioille muovoilleni,
Tahon kasvon kaunihimman
Kaunihille kasvoilleni.”

     laulusta En mä huoli huitukoille

Varastaisinko?

×× = näpistys jää harkinnan tasolle

CHARLES BAUDELAIRE – PAHAN KUKKIA

charles baudelaire pahan kukkia blogi arvosteluVuosi 1857 on yksi niitä harvoja vuosilukuja, jotka ovat kirjallisuushistorian luennoilta jääneet mieleen. Tuona vuonna ilmestyi kaksi huomattavaa merkkiteosta, jotka kumpikin haastettiin oikeuteen yleisen moraalin ja hyvien tapojen halventamisesta. Toinen oli Gustave Flaubertin Rouva Bovary, toinen Charles Baudelairen Pahan kukat. Toisin kuin Rouva Bovary, Pahan kukat tuomittiin ja kokoelmasta määrättiin sensuroitavaksi kuusi runoa. Pahan kukilla on siten värikäs historia, joka kiinnostaa lukijoita sukupolvi toisensa jälkeen.

Pahan kukista löytyy mätäneviä ruumiita ja riivaavia himoja, lankeemuksia ja heikkouksia. Sen shokkiarvo ei ehkä enää ole niin iso kuin puolitoista vuosisataa sitten, mutta vieläkin sen kuvat hätkähdyttävät. Luin Yrjö Kaijärven suomentaman valikoiman hieman malttamattomasti ja varmaan vielä joskus palaan Pahan kukkiin Antti Nylénin suomennoksessa, joka käsittää koko kokoelman, ja eroaa lukemastani myös siinä, että sitä ei ole käännetty runomittaan.

”Olen hautausmaa, kuu kammoten ylitse kulkee,

siellä tunnonvaivat kuin madot ryömivät

ja ne rakkaita vainajiani järsivät.

Olen budoaari, täynnä ruusuja kuihtuneita,

ja sekaisin, kasoittain, muoteja palvelleita,

joku akvarelli, Boucher, värit haalistuneet,

ovat tuoksua väljähtänyttä ne hengittäneet.”

    runosta Spleen

Varastaisinko?

××× = syyllistyn taskuvarkauteen

WISLAWA SZYMBORSKA – HETKI

wislawa szymborska hetki blogi arvosteluIhastuin ikihyviksi Szymborskalta viime vuonna lukemaani kokoelmaan Täällä ja pakkohan siihen hätään oli saada lisää luettavaa. Käännyin Hetki-kokoelman puoleen, johon on koottu runoja Szymborskan uran varrelta vuosilta 1945-2004.

Olin kirjoittaa, että Hetkestä jäi paljon vaisumpi kuva kuin Täällä-kokoelmasta, mutta turhan nopeasta tuomiosta voin syyttää kahta asiaa: Lukemisesta on kulunut jo kauan ja muistikuvat haalistuneet, sillä muistiinpanoni kokoelmasta ovat harvat. Toiseksi Hetki oli paljon pidempi ja sisälsi paljon enemmän runoja, toisin sanoen paljon enemmän tekemistä, mikä on tällaiselle silloin tällöin -runonlukijalle jonkinlainen punainen vaate. Samoista harvoista muistiinpanoista löytyy kuitenkin viittauksia sellaisiin helmiin, että otan sanani takaisin.

Szymborskan tuotannossa kaikuvat sodan kauhut ja kysymys kärsimyksestä. Välittämien ja välinpitämättömyys ovat teemoja, joita hän värittää ahkerasti. Szymborskan runojen lukeminen on jollain tavalla hyvin palkitsevaa, sillä ne tarjoavat ahaa-elämyksiä, jotka muuttavat tai täsmentävät runon tulkintaa ennakoimattomalla tavalla. Kirjoitin Täällä-kokoelman yhteydessä Szymborskasta näin ja allekirjoitan sen yhä: ”Hänen ilmaisutapansa on jollain tapaa hyvin arkinen ja siten helposti lähestyttävä, mutta hänen kielestään löytyy tasoja ja ulottuvuuksia, jotka kääntävät tavanomaisuuden päälaelleen. Szymborska puhuu älykkäästi ja haastaen vaikeista asioista: ajasta, kuolemasta ja olemisen suhteellisuudesta, mutta hänen tarkat oivalluksensa ja yllättävät näkökulmansa tuovat myös huumoria vakavuuden rinnalle.”

”Elämä – on ainut keino,

peittyä lehtiin,

hengittää raskaasti hietikolla,

nousta lentoon siiville;”

      runosta Muistiliuska

Varastaisinko?

×××× = vaatii ryöstöä

RUPI KAUR – MILK & HONEY

rupi kaur milk & honey suomi blogi arvosteluVuonna 2015 ilmestynyt milk & honey on ollut aikamoinen ilmiö ja tulee edelleen vastaan lähes päivittäin Instagramin puolella. Kaiken hehkutuksen takia suhtauduin teokseen varsin skeptiseksi, vaikka hankinkin sen suoraan ja lukematta omaan hyllyyn, koska siihen käsiksi pääseminen ei onnistunut muuten. Äkkiäpä se skeptisyys karisi, milk & honey on nimittäin heittämällä kuukauden mieluisin, koskettavin ja vaikuttavin runotuttavuus.

Kaurin runot kertovat rakkaudesta ja sydämen särkymisestä, halusta, menetyksestä ja hyväksikäytöstä, parantumisesta sekä naiseudesta. Jotkut runoista ovat erittäin rankkoja välähdyksiä pahoinpitelystä, toiset pohtivat rakastamisen, läheisyyden ja seksin problematiikkaa, osa keskustelee feminiinisyydestä ja feminismistäkin. Kuten takakannessakin sanotaan ”this is the journey of / surviving through poetry / this is blood sweat tears / of twenty-one years”. Kaurin runot ovat todella helposti lähestyttäviä myös tavallisesti runoja karttaville, ja hänen runoistaan löytyy hienoja, kivuliaita tai voimaa antavia, oivalluksia kaksikymppisen elämästä. Kerta kaikkiaan tämä iski nyt johonkin sellaiseen paikkaan, että olen aika aseeton – halusin tai en.

”did you think i was a city

big enough for a weekend getaway

i am the town surrounding it

the one you’ve never heard of

but always pass through

there are no neon lights here

no skyscrapers or statues

but there is thunder

for i make bridges tremble”

Varastaisinko?

××××× = turvatoimetkaan eivät pidättele rikokselta

Tämän koontipostauksen kirjoittamisella on nyt sellainen vakava sivuoire, että marssin huomenna ensimmäisen vapaan hetken koittaessa kirjastoon lainaamaan lisää runoja, sillä olen tällä hetkellä tilanteessa, ettei yhden yhtä lukematonta löydy hyllystäni.

Siispä, onko sinulla antaa suosituksia runokokoelmista? Viihdytkö runojen parissa?

 

 

R. J. Palacio – Ihme

”I know I’m not an ordinary ten-year-old kid. I mean, sure I do ordinary things. I eat ice cream. I ride my bike. I play ball. I have an Xbox. Stuff like that makes me ordinary. I guess. And I feel ordinary. Inside. But I know ordinary kids don’t make other kids run away screaming in playgrounds. I know ordinary kids don’t get stared at wherever they go.”

r j palacio ihme blogi arvostelu

R. J. Palacion juuri suomennettu Ihme on koskettava ja samastuttava kertomus pieneen poikaan kohdistuvista ennakkoluuloista, niiden kanssa elämisestä, niihin tottumisesta ja niistä pois opettelusta. Se kertoo myös monella tapaa ystävyydestä ja ystävällisyydestä sekä niiden tärkeydestä ja puutteestakin.

10-vuotiaan Augustin kasvot ovat niin epämuodostuneet, etteivät lukuisat korjausleikkauksetkaan ole saaneet aikaan mainittavaa muutosta normaaliin ulkonäköön päin. Kuten August sanoo, kuvittelimmepa hänet minkä näköiseksi tahansa, hän näyttää todennäköisesti pahemmalta. Kotiopetuksessa ollut ja lähinnä vain asuinkorttelinsa alueella koko elämänsä liikkunut Auggie on tottunut siihen, että pitkään ja epämukavasti tuijottaminen,  kauhistuneet ja kammottavat kuiskutukset sekä huutaen pois hänen luotaan juoksevat lapset ovat erottamaton osa hänen vuorovaikutustaan ulkomaailman kanssa.

Kirja alkaa Auggieen elämään tulevasta isosta muutoksesta. Hän on aloittamassa viidennen luokan ja menossa ensimmäistä kertaa oikeaan kouluun. Uuteen kouluun meneminen ja uusien ihmisten keskelle sopeutuminen jännittää ketä tahansa, mutta vielä pelottavampaa se on Auggielle, joka ei voi mitenkään tietää, haluavatko koulukaverit edes yrittää tutustua poikaan epätavallisten kasvojen takana.

On mielenkiintoista seurata, kuinka Auggie vähitellen ottaa paikkansa kouluyhteisössään. Sen vakiinnuttaakseen hän joutuu kohtaamaan ja selviämään lukuisista ennakkoluuloista, jotka ottavat kenties ikävimmän muotonsa Rutossa (the Plague). Rutto on koko koulun laajuudelle levinnyt peli, jonka tarkoituksensa on vältellä Auggien koskemista kaikilla mahdollisilla tavoilla. Jos ei pese käsiään kolmenkymmenen sekunnin sisällä Auggien koskemisesta, saa tartunnan. Julmuus ei ole pelkästään lasten asia: yksi äiti photoshoppaa Auggien pois luokan ryhmäkuvasta.

Onneksi on myös niitä, jotka näkevät genetiikan oikun taakse. Rakastavat ja huolehtivat vanhemmat sekä isosisko Via, perheen koira Daisy ja tyttö joka uskaltaa istua Auggien viereen ruokalassa. Koko kirja ei ole kerrottu Augustin näkökulmasta vaan myös ihmiset hänen ympärillään pääsevät kertomaan suhtautumisestaan häneen ja hänen erityisyyteensä.

Ensimmäinen asia, johon kiinnitin huomiota Ihmettä (tai Wonderia, koska luin kirjan itse asiassa englanniksi) lukiessani, oli Auggien ikä. Nuortenkirjagenressä törmää ainakin minun mielikuvani mukaan harvoin 10-vuotiaaseen päähenkilöön. Myönnän ensin miettineeni, miten hyvin mukaudun minua puolta nuoremman maailmankuvaan, mutta kertojan (kertojien) nuorempi ikä oli suurimmaksi osaksi mukavaa vaihtelua. Vähän jäin miettimään sitä, oliko Auggie paikoitellen ikäänsä nähden turhan kypsä kertojaääni, mutta toisaalta sitä tasapainottivat väliin varsin lapsekkaat ajatusketjut sekä oletus siitä, että kaikki se, mitä Auggie on joutunut kasvojensa takia kokemaan, on varmasti saanut hänet ajattelemaan maailmaa hieman eri näkökulmasta kuin keskivertoalakoululainen.

Ihme on teemoiltaan suuri ja tärkeä kirja sekä samastuttava kertomus ennakkoluulojen ja kiusaamisen kohtaamisesta. Toivoisin sitä luettavaksi kouluihin alakoulun viimeisille luokille tai yläkouluun, mutten rajoittaisi sen lukemista myöskään vanhemmilta. Kukin meistä tarvitsee aina välillä muistutuksen siitä, ettei tärkeintä toisesta ihmisestä voi nähdä silmillä.

Helmet-lukuhaaste: 20. Kirjassa on vammainen tai vakavasti sairas henkilö

Varastaisinko?

×××× vaatii ryöstöä

Laura Bates – Everyday Sexism

“The incidents that go unwitnessed definitely help to keep sexism off the radar, and unacknowledged problem we don’t discuss. But so too do the regular occurrences that hide in plain sight, within a society that has normalized sexism and allowed it to become so ingrained that we no longer notice or object to it. Sexism is a socially acceptable prejudice and everybody is getting in on the act.”

laura bates everyday sexism suomi blogi arvostelu

Maaliskuussa 2012 Laura Bates sai tarpeekseen. Kyse ei ollut mistään epätavallisesta sattumuksesta vaan viikon mittaan kertyneistä tavanomaisista välikohtauksista: tyypistä joka seurasi häntä bussilta kotiovelle, miehestä joka teki hänelle seksuaalisen eleen ja huusi: ”Etsin vaimoa!” Näissä tapahtumissa ei ollut mitään sellaista, mitä Bates ei kohtaisi päivittäin arjessaan, mutta ne toivat hänen mieleensä sellaisen vyöryn muita samanlaisia tapauksia, että hän pysähtyi miettimään, miksei ollut koskaan valittanut asiasta tai oikeastaan edes ajatellut sitä. Sitten hän ryhtyi kyselemään lähipiirinsä naisilta samanlaisista kokemuksista ja kuuli yllätyksekseen, että jokaisella oli samanlaista kerrottavaa, eikä vain vuosien takaisia satunnaisjuttuja vaan tuoreita, usein toistuvia syrjinnän ja ahdistelun kokemuksia.

Mitä enemmän Bates kuuli samanlaisia tarinoita, sitä enemmän hän yritti puhua ongelmasta, mutta sai aina saman lannistavan vastauksen: seksismiä ei enää ole. Naiset ovat tasa-arvoisia, enemmän tai vähemmän. Älä tee tästä isoa numeroa, löysää nutturaasi, opettele vastaanottamaan kohteliaisuus. Tästä epäuskosta sisuuntuneena hän pisti pystyyn Everyday Sexism Projectin kerätäkseen muutaman kymmenen naisen tarinat nettisivulleen todistaakseen, että ongelma on olemassa. Projektista tuli maailmanlaajuinen ilmiö lyhyessä ajassa ja se laajeni myös Twitteriin. Tasan kolmessa vuodessa se keräsi satatuhatta kirjoitusta seksismin ilmenemisestä.

”As an alien coming to Earth for the first time and taking the media as your reference point for how the human race works – – you’d realize that women’s looks are crucial factor in defining their value, that black women are to be sexualized and exoticized and disabled women pitied and portrayed as ’srivers’, that lesbian and bisexual women’s entire lives revolve obsessively around their sexuality, and that fat woman are generally reserved to provide the butt of a joke. You’d discover that women can be virgins or whores but rarely stray into the territory in between – -”

– Laura Bates seksismistä mediassa

Everyday Sexism syntyi kirjana näiden Everyday Sexism Projectin nettisivuille ja Twitteriin tulvineiden kirjoitusten pohjalta. Bates jakaa seksismin kymmeneen kategoriaan sen ilmenemisen mukaan politiikasta mediaan ja äitiyteen ja esittää jokaisessa luvussa niin tilastotietoa kuin ihmisten kertomuksia ja kokemuksia aiheesta. Everyday Sexism ei ole kaikenkattava ensyklopedia vaan uskottava ja monipuolinen esitys seksismin ilmenemisestä, siihen liittyvistä ongelmista sekä sen kitkemiseksi tehdyistä asioista.

Suurin seksismiin liittyvä ongelma on se, että siltä usein suljetaan silmät. Silloinkin kun se on avoimesti näkyvillä, sen olemassaolo kielletään. Naisten perään huutelu ja seksististen pilojen tekeminen on sosiaalisesti hyväksyttyä ja moni seksismin kirjoon kuuluva toiminta on normalisoitu. Kirja pyrkiikin ensisijaisesti kiinnitämään huomiota seksismiin ja saamaan ihmiset tiedostamaan ongelman, sillä ilman tiedostamista ei myöskään voi tapahtua muutosta parempaan.

Batesilta kysytään usein, mikä asia on järkyttänyt häntä eniten Everyday Sexism Projectissa. Helposti luulisi, että vastaus olisi jotain pahoinpitely- ja raiskauskertomusten väliltä, mutta kamalinta Batesille on ollut lukuisat kirjoitukset alle 18-vuotiailta nuorilta, lapsilta, jotka kohtaavat huutelua, seksuaalista häirintää tai ihan vain alistumista sosiaalisen paineeseen ja odotuksiin.

“I’m fifteen and I feel like girl my age are under a lot of pressure that boys are not under. I know I am smart, I know I am kind and funny, and I know that everyone around me keeps telling me that I can be whatever I want to be. I know all this but I just don’t feel that way. I always feel like if I don’t look a certain way, if boys don’t think I’m ‘sexy’ or ‘hot’ then I’ve failed and it doesn’t even matter if I am a doctor or writer, I’ll still feel like nothing. I hate that I feel like that because it makes me seem shallow, but I know all of my friends feel like that, and even my little sister. I feel like successful women are only considered a success if they are successful AND hot, and I worry constantly that I won’t be. What if my boobs don’t grow, what if I don’t have the perfect body, what if my hips don’t widen and give me a little waist, if none of that happens I feel like what’s the point of doing anything because I’ll just be the ‘fat ugly girl’ regardless of whether I do become a doctor or not.”

– kirjoitus Everyday Sexism Projetin nettisivuilla

Everyday Sexism oli minulle äärimmäisen vaikuttava lukukokemus, joka sai minut miettimään monia asioita uudella tavalla. Se toi tietoisuuteeni asioita, joita en ole ennen huomannut ajatella tai yksinkertaisesti tiennyt ja vahvisti ajatuksiani ja mielipiteitäni toisissa asioissa. Kirjan lukeminen herätti toisaalta paljon vihan ja turhautumisen tunteita, mutta toisaalta toivoa asioiden kääntymisestä parempaan, sillä mitä muutakaan Everyday Sexism on kuin merkki siitä, että ongelman tiedostaminen on nyt alkanut ja sille voidaan tehdä jotain. Everyday Sexismin lukeminen oli minulle ensimmäinen askel tähän suuntaan, enkä voi tarpeeksi suositella sen askeleen ottamista muille.

Helmet-lukuhaaste: 11. Jonkun muun alan ammattilaisena tunnetun ihmisen kirjoittama kirja

Varastaisinko?

××××× = turvatoimetkaan eivät pidättele rikokselta

———

Kiittäen bookishteapartyn Katria, joka ei lakannut ottamasta tätä kirjaa ja asiaa esille

Mistä kaikki alkoi omalla kohdallani: Chimamanda Ngozi Adichien puhe We should all be feminists

Ja mitä siitä seurasi: Laura Bates puhumassa Everyday Sexism Projectista

Niille jotka eivät usko että ongelma on todellinen: klikkaa tästä ja/tai tästä

Everyday Sexism Projectin nettisivut

Everyday Sexism Projectin Twitter

 

Kuinka tuttu tämä aihe on sinulle?

Juhani Karila – Omenakrokotiilin kuolema

”Tutkijat suuntasivat antenneja kohti pilveä ja ilmoittivat, ettei se ole vesihöyryä vaan tietoisuus. — tutkijat sanoivat, että tietoisuus oli laskutus- ja myyntireskontra Persnetto. Se oli karannut keskisuuren betonielementtiyhtiön palvelimelta aamulla. Nyt Persnetto nousi lämpimän ilmavirtauksen mukana kohti stratosfääriä kuin parvi hanhia. Toimittajat nauroivat, tutkija lohkaisi hyvin, parvi hanhia, mutta he vakavoituivat pian sillä heidän piti keksiä pelottavia otsikoita.”

juhani karilan omenakrokotiilin kuolema

Omenakrokotiilin kuolema on J. H. Erkon kirjoituskilpailun voittaneen Juhani Karilan toinen novellikokoelma. Se koostuu kymmenestä novellista, joita yhdistää vahvasti absurdinen vire.

Novellit kysyvät muun muassa, mitä tapahtuu, kun laskutus- ja myyntireskontra  Persnetto ja Jumala ryhtyvät kilpasille tai kun koulun vanhempainilta päättyykin tonttukasinon perustamiseen. Saman kokoelman aikana ehditään myös road tripille pandojen kanssa sekä pahan sokeriaddiktion kouriin, jolloin niin omenakrokotiilit, salmiakit kuin sitruunakostajat saavat kyytiä. Eikä tässä vielä kaikki, jokainen novelli tarjoaa nimittäin omanlaisensa sattumusten sikermän.

Karilan novellit lähtevät useimmiten liikeelle jostain arkipäiväisestä ja tutusta tilanteesta, mutta päättyvät jonnekin aivan muualle. Hän tykittäää tekstissään absurdeja käänteitä niin tiuhaan, ettei lausetta aloittaessa voi tietää, mistä löytää itsensä sen päätyttyä. Ennakoimattomuus ja liioittelu ovat  novellien aseita, eikä Karila pelkää käyttää niitä. Jokainen teksti sisältää omanlaisensa logiikan nyrjähdyksen, jotka vievät lukijan tutun ja turvallisen ulottumattomiin.

Satuin kuuntelemaan osan Juhani Karilan haastattelusta Helsingin kirjamessuilla ja kiinnostuin sitä kautta Omenakrokotiilin kuolemasta. Lisäpontta lukuprojektille antoi Ompun blogissaan Reader, why did I marry him? lanseeraama novellihaaste, joka haastaa tutustumaan lyhytproosaan. Olen lukenut hävettävän vähän novelleja: ainut kokonaan lukemani novellikokoelma on Rosa Liksomin loistava Väliaikainen. Lajina minulla ei ole novellia vastaan mitään, mutta Omenakrokotiilin kuolema oli hyppy liian kauas epämukavuusalueelle. Hyvä kirjallisuus yllättää, mutta teos jätti minut turhan ymmälleni.Toisaalta Karilan novellit ovat kiehtovia pienoismaailmoja, jotka toimivat omien lainalaisuuksiensa mukaan (tai ilman niitä?), mutta toisaalta niiden absurdismi jäi etäiseksi.

Varastaisinko?

×× = näpistys jää harkinnan tasolle

Oletko sinä absurdismin ystävä?

Susinukke Kosola – Avaruuskissojen leikkikalu

”kukaan ei halua kirjoittaa kirjaa tai mennä avaruuteen / kaikki haluaisivat vain olla / astronautteja ja kirjailijoita”

susinukke kosola avaruuskissojen leikkikalu blogi arvostelu

Susinukke Kosolan Avaruuskissojen leikkikalu -niminen runokokoelma on alaotsikkonsa mukaisesti Tutkielma ihmisyyden valtavirrasta ja omistettu niille, jotka pelkäävät löytävänsä itsensä vääristä ihmisistä. Kutkuttavaa.

Avaruuskissojen leikkikalu muodostuu neljästä osasta, Löin pikkuvarpaani yöpöytään ja olin kuin muut, Yritin olla hyvä mutta olinkin ihminen, Paha on kaikki koska sen on oltava jossain, Kun maailma loppui hän lukitsi itsensä vessaan ja tyyliltään erilaisista runoista: on jääkaappimagneettirunoja, proosarunoja ja niitä runoja, joita tällainen maallikko kutsuisi ”perinteisiksi” mutta mitattomiksi runoiksi. Muodosta riippumatta runot tarjoavat yli-inhimillisillä elementeillä rikastetun matkan ihmisyyteen.

Kosolan runoissa on jotain perin juurin arkista ja tuttua, kuppi kahvia, kissojen silittelyä, maailmanvaltiudesta mitättömyyteen vaihtelevia tunteita. Niiden rinnalla tehdään tuttavuutta avaruuskissojen ja kahvia havittelevien trombien kanssa. Ihmisyyttä sekin, onko? Arkisuuden ja dystooppisuuden välinen, paikoittain irvokas, kuilu kohdistaa kritiikin länsimaiseen elämäntapaan sen eri tasoilla ja muodoissa.

”koska kaikki mikä perustuu tositapahtumiin / on vain sitkeämpää valhetta // valtaisin Walt Disneyn linnan ellei / se olisi tekijänoikeussuojattu”

Luin Avaruuskissojen leikkikalun jo vähän aikaa sitten innostuttuani taas runoista Szymborskan Täällä-runokokoelman lukemisen jälkeen. Tutustumiseni runouden maailmaan jatkui myös Sammakon runokiertueella, jossa sain ensikosketukseni lavarunouteen. Ei ollut ollenkaan hullumpi ilta! Mikäli kaipaat esimakua Avaruuskissojen leikkikalun runoista ääneen luettuina, klikkaa tästä.

Kiitokset bookishteaparty -blogin Katrille sillä ilman häntä en varmaan olisi päätynyt valitsemaan tätä luettavakseni!

Varastaisinko?

×××× = vaatii ryöstöä

Onko sinun syksyysi kuulunut runoja?

 

Wislawa Szymborska – Täällä

”Tietty ajatus saapui luokseni / värssyksikö?, runoksiko? / Hyvä on – sanon – jää toviksi, rupatellaan. / Sinun on kerrottava minulle jotain itsestäsi.”

wislawa szymborska täällä

Olen todella huono lukemaan runoja, myönnän sen heti kättelyssä. Huono siinä mielessä, että tartun runokirjaan äärimmäisen harvoin. Viime vuonna halusin viimein tutustua tähän minulle vieraaseen kaunokirjallisuuden lajiin ja viihdyin useamman runoteoksen parissa. Tänä vuonna olen taas liukunut proosan puolelle. Haluaisin lukea enemmän runoja, mutta jostain syystä sen toteuttaminen käytännössä on jäänyt.

Kirjallisuuden opiskelijana olen hieman häpeissänikin siitä, kuinka vähän olen lukenut lyriikkaa, ja asian korjaamiseksi pyysin uusilta opiskelukavereiltani vinkkejä runoilijoista ja runoteoksista, joista he ovat pitäneet. Siten törmäsin nimeen Wislawa Szymborska, ja kun hänen ohuen ohut, lyhyytensä takia pehmeältä laskulta runouden maailmaan vaikuttanut kokoelmansa Täällä sattui löytymään kirjastosta, pääsin viimein valittamasta saamattomuuttani runojen suhteen.

Ja minkä löydön teinkään! Olen vakavasti otettavassa vaarassa rakastua runouteen. Szymborska kirjoittaa kieltä, joka värähtelee sielussa asti.

”He ohittivat toisensa ventovieraiden tavoin, / eleettä ja sanatta, / nainen oli kauppaan menossa, / mies autoonsa. // Ehkä hädissään, / tai hajamielisyyksissään / tai unohdettuaan / sen lyhyen ajan / jolloin he todella rakastivat toisiaan ikuisesti.”

        – Katkelma runosta PERSPEKTIIVI

Szymborskan runot ovat siinä mielessä ”aloittelijalle sopivia” ja ”helppoja”, ettei hän käytä monimutkaisia mytologisia tai symbolisia kuvioita , jotka edellyttäisivät paljon runojen ulkopuolista tietoa. Hänen ilmaisutapansa on jollain tapaa hyvin arkinen ja siten helposti lähestyttävä, mutta hänen kielestään löytyy tasoja ja ulottuvuuksia, jotka kääntävät tavanomaisuuden päälaelleen. Szymborska puhuu älykkäästi ja haastaen vaikeista asioista: ajasta, kuolemasta ja olemisen suhteellisuudesta, mutta hänen tarkat oivalluksensa ja yllättävät näkökulmansa tuovat myös huumoria vakavuuden rinnalle.

Uskon, että olen nyt sellaisen runokokoelman (Täällä sisältää nimikkokokoelmansa lisäksi kuusi runoa kokoelmasta Kaksoispiste) äärellä, jonka haluan hankkia omaksi ja johon tulen palaamaan lukuisia kertoja.

”Siis tänne vai tänne / ehkäpä tuonne, / tunteen, aavistuksen, / järjen varassa tai poikittain / sattuman kaupalla, / sotkeutuneilla oikopoluilla.”

– Katkelma runosta LABYRINTTI

Varastaisinko?

×××× = vaatii ryöstöä

Luetko runoja? Osaatko nimetä suosikkeja?

Khaled Hosseini – Leijapoika

”Hassan ja minä olimme saman rinnan ruokkimat. Me otimme ensi askeleemme samalla pihanurmikolla. Ja sanoimme ensimmäiset sanamme saman katon alla.”

khaled hosseini leijapoika blogi arvosteluKhaled Hosseinin ylistetty esikoisteos Leijapoika on rankka kertomus kahdesta pojasta, heidän ystävyydestään ja ystävyyden väliin tulevasta tarpeesta olla hyväksytty. Lapsuuden virheistä jää kannettavaksi syyllisyys, jonka sovittamiseksi on etsittävä itsestään hyvyyttä, josta luulee luopuneensa jo lapsena.

Amir on rikkaan miehen poika Kabulista, Hassan halveksittuun hazaravähemmistöön kuuluvan palvelijan poika. Eroista huolimatta äidittömien poikien välillä on syvä yhteys: he ovat saman rinnan ruokkimia, ikään kuin veljiä. Eräänä kammottavana päivänä heidän välisensä yhteys murtuu ja jättää jälkeensä vain painostavan hiljaisuuden. Vuosia myöhemmin, Amirin kotouduttua Yhdysvaltoihin, hän saa puhelun vanhalta tutultaan:

”Nyt on tilaisuus olla jälleen hyvä.”

Ystävyyden lisäksi Leijapoika kertoo isän ja pojan suhteen kipupisteistä. Amir taiteilijasieluineen on urheilua ja miehekkyyttä arvostavalle isälleen vain vaivoin peitelty pettymys, ja isänsä hyväksynnän saamisesta tulee Amirille kilpailu, johon hän ryhtyy keinoja kaihtamatta.

Niin perhe- kuin ystävyyssuhteissa tuntuu Amirin kohdalla olevan kyse vallasta, ylemmän oikeudesta hyväksyä tai tuomita toinen. On oltava jotain, jotta voi kelvata toiselle. Amir käyttää isältään omaksumaansa mallia Hassaniin. Hän testaa jatkuvasti läpeensä lojaalin pojan uskollisuutta ja tekee siitä sitten pilaa. Hän ylpeilee koulukirjoillaan ja opettaa Hassanille uusia sanoja väärin merkityksin. Minkälaista ystävyyttä se oikein on?

Yksi poikien väliin tulevista asioista ei ole kummankaan syytä. Turvallisen lapsuuden perustukset järkkyvät yhtä aikaa Afganistanin rauhan kanssa. Kertoessaan päähenkilöiden elämäntarinoita Hosseini tulee ikään kuin vaivihkaa nostaneeksi valokeilaan myös entisen kotimaansa ja sen verisen lähihistorian. (Mielestäni erityisesti Ja vuoret kaikuivat kunnostautui tässä, välillä jopa niin että moniulotteisen kuvan rakentaminen Afganistanin vaiheista vei huomion pois päähenkilöistä ja heidän tarinansa pitämisestä tiiviinä ja helposti seurattavana.) Kiinnitin huomiota Afganistanin rooliin jo lukiessani Tuhatta loistavaa aurinkoa englannin kurssille ja kirjoitinkin aineeseeni, että vaikka lännessä Afganistanista puhutaan yleensä vain samassa lauseessa terrorismin kanssa, Hosseini valottaa myös maan unohdettua, kaunista puolta.

Tuhatta loistavaa aurinkoa luin henkeäni haukkoen, Ja vuoret kaikuivat sen rinnalla pettymys, Leijapoika jää jonnekin näiden kahden väliin. Siitä löytyy raakuutta ja herkkyyttä sekä piinaava kysymys: miten ihminen pystyy silmittömään väkivaltaan? Ihan kalleimpien aarteiden joukkoon Leijapoika ei yllä. Niin kuin Laura osuvasti sanoi Ja vuoret kaikuivat -kommenteissa, kirja oli hippusen liikaa hollywoodmainen elämää suurempi tarina.

Varastaisinko?

×××× = vaatii ryöstöä

Oletko lukenut Leijapojan tai nähnyt sen elokuvaversion? Mitä pidit?

Rick Riordan – Kesän miekka

”My name is Magnus Chase. I’m sixteen years old. This is the story of how my life went downhill after I got myself killed.”

rick riordan kesän miekka magnus chase blogi arvosteluMagnus Chase on elänyt äitinsä kuoleman jälkeiset kaksi vuotta Bostonin kadulla, kun hän herää pahaenteiseen ilmoitukseen: ”He ovat perässäsi.” On Magnusin 16-vuotissyntymäpäivä ja hän saa kuulla äitinsä välttelemältä Randolph-enolta aikamoisen yllätyksen: Magnus on viikinkijumalan poika. Eikä siinä vielä kaikki. Magnus saa tietää olevansa vastuussa myös koko maailman kohtalosta. Asgårdin jumalat valmistautuvat sotaan, ja jollei hän löydä vuosituhansia kadoksissa ollutta miekkaa, koittaa maailmanloppu. Ehtimättä sulatella uutisia Magnus kuolee – ja vasta siitä alkaa kunnon alamäki hänen elämässään.

Olen lukenut Rick Riordanilta Percy Jackson -sarjan ja osan Olympoksen sankarit ja Kanen aikakirjat -sarjoista ja vakuuttunut siitä, että Riordan on hauskan kerronnan, nopeiden juonenkäänteiden sekä mytologian ja nykyajan yhdistämisen mestari. Halutessani jotain kevyttä ja vauhdikasta luettavaa tiesin voivani luottaa hänen uusimpaansa.

Riordan on leikkinyt ennen Kreikan, Rooman ja Egyptin mytologioilla, ja tämän sarjan ajaksi hän kääntää katseensa Pohjolaan ja skandinaaviseen mytologiaan. Vaikka viikinkijumalat ovat näistä vaihtoehdoista maantieteellisesti katsoen lähimpiä, Thor ja Odin kumppaneineen ovat minulle paljon vieraampia kuin Zeus, Juppiter ja Horus hoveineen. Asgårdin läsnäolo vain lisäsi innostustani Riordanin uutta sarjaa kohtaan, koska harva asia voittaa uuteen mytologiaan ja maailmankuvaan sukeltamisen. Mielessäni kävi sellainekin asia, että millonkohan Riordan löytää Kalevalan ja saamme lukea Ukon puoliverisistä lapsista 😀

Huolimatta siitä, että Kesän miekan maailmankuva pohjautuu tuhansia vuosia vanhaan mytologiaan, se sijoittuu vahvasti moderniin maailmaan. Niin jumalat kuin puolijumalat seuraavat 2010-luvun TV-sarjoja ja hyötyvät teknisistä edistysaskeleista. Kuolleiden sotureiden asuinpaikasta Valhallasta löytyy IKEA-outlet ja kääpiöiden maailman Nidavellirin baarissa soi Taylor Swift (miksei Zara Larsson tai edes ABBA?). Ikivanhojen perinteiden ja nykymaailman villitysten välinen ristiriita ja yhteen sointuminen on yksi niistä asioista, joiden takia Kesän miekka, ja Riordanin kirjat ylipäätään, ovat hauskoja.

Toinen syy siihen on syy siihen on sanojen välistä paistava hurmaava ironia. Omaa tarinaansa kertova Magnus ei ota itseään turhan vakavasti, eikä hurjaa vauhtia eteenpäin kulkeva tapahtumavyöry väistä kommelluksia. Jotkin tempaukset, joista revitään huumoria, ovat mielestäni jopa turhan yliammuttuja, mutta se tuntuu kuuluvan asiaan.

Vauhdikas aloitus lupaa kirjasarjalle ainakin nopeaa rytmiä ja uudenlaista, vähemmän tunnettua maailmaa. Häiritsevintä Kesän miekassa oli varsinkin alun samankaltaisuus Percy Jacksonin kanssa. Riordan on löytänyt tuottavan markkinaraon ja lukijat tietävät mitä odottaa, mutta minua huolestuttaa hieman se, löytyykö Magnus Chasen tähdittämästä sarjasta mitään aivan uutta.

Taattua Riordania joka tapauksessa. Rehellinen arvio olisi 3.5 tähteä, mutta koska en käytä puolikkaita ja ehdin Goodreadsiin jo laittaa neljä tähteä, alkuperäinen arvio saa kelvata.

Varastaisinko?

××××vaatii ryöstöä

Oletko lukenut Riordanin kirjoja? 

 

Yuval Noah Harari – Sapiens. Ihmisen lyhyt historia

”Seitsemänkymmentätuhatta vuotta sitten Homo sapiens oli vähäpätöinen eläin, joka puuhaili omiaan yhdessä Afrikan kolkassa. Seuraavien vuosituhansien aikana se teki itsestään koko planeetan herran ja ekosysteemien kauhun. Nykyisin sapiensista on tulossa jumala ja se on hankkimassa itselleen paitsi ikuisen nuoruuden myös jumalallisen kyvyn luoda ja tuhota.”

yuval noah harari sapiens ihmisen lyhyt historia blogi arvosteluOxfordissa historian tohtoriksi väitelleen Yuval Noah Hararin menestysteos Sapiens. Ihmisen lyhyt historia kaivaa ihmiskunnan luurangot esiin kaapistaan. Luurankojen esittely koko ihmisen historian ajalta voi kuulostaa puuduttavalta, mutta Hararin oivaltavat teoriat ja käytännönläheiset esimerkit pitävät tylsistymisen kaukana.

100 000 vuotta sitten maapallolla eli ainakin kuusi ihmislajia, joista on enää jäljellä vain yksi, Homo sapiens. Tuhansien vuosien kuluessa ihminen siirtyi metsästäjä-keräilijästä maanviljelijäksi, alkoi rakentaa imperiumeja ja muodosti maailmankatsomuksensa myyttien varaan. Myyteistä kehittyi lukuisia arkipäivää ohjaavia järjestelmiä rahasta ja kansallisvaltioista uskontoihin ja tieteeseen. Miten tämä muutos tapahtui – tai toisella tavalla muotoiltuna: miten ihmisestä tuli ihminen? Miten ihminen sovitti päähänsä luomakunnan kruunun?

Sapiens yrittää vastata muun muassa  näihin kysymyksiin ja mutkistaa samalla historian oppikirjoissa suoristetut mutkat. Harari ei tyydy esittämään faktoja loogisessa järjestyksessä tai listaamaan syy-seuraus-ketjuja oppikirjamaiseen tyyliin vaan etsii ymmärrystä suurien kehityslinjojen takaa. Apunaan hän käyttää havainnollisia ja käytännönläheisiä esimerkkejä, jotka takaavat sen, että myös maallikko pysyy vauhdissa mukana.

Kursiakseen ihmisen taipaleen Afrikasta maailman valtaistuimille uskottavasti kasaan Harari esittää joukon hypoteeseja, jotka rikkovat niin yleisen mielipiteen kuin historiankirjoituksen myyttejä:

”Älä usko puunhalaajia, jotka väittävät esi-isiemme eläneen sopusoinnussa luonnon kanssa. Jo kauan ennen teollista vallankumousta Homo sapiens piti hallussaan ennätystä useimpien kasvi- ja eläinlajien ajamisessa sukupuuttoon. Meillä ihmisillä on kyseenalainen kunnia olla biologian historian tappavin laji.”

Hararin teoriat saavat lukijan kysenalaistamaan omia ja muiden käsityksiä ihmisestä ja ihmisyydestä. Hänen provokatiivinen, ajatuksia ravisteleva tyylinsä rohkaisee ottamaan kantaa, eikä kohtelemaan lukemaansa lopullisena totuutena. Harari tuo nimittäin vahvasti esille myös sen, että tiede määrittää itseään jatkuvasti uudelleen. Hänen väitteensä eivät ole lopullisia nauloja Homo sapiensin arkkuun vaan avoimia keskustelulle, kritiikille ja tutkimukselle.

Varsinkin viimeisen luvun väitteet saivat minut katsomaan ylös kirjasta ja hetkeksi vain sisäistämään juuri lukemiani lauseita. Geenitekniikka tai kyborgit eivät ole minulle kokonaan vieraita asioita, mutta Hararin olettamukset alan edistymisestä ja arkipäiväistymisestä yllättivät minut ennakoidulla tavalla:

”Väitetään, että ellei ydintuho tai ekologinen katastrofi tule väliin, nopea tekninen kehitys johtaa pian siihen, että Homo sapiensin syrjäyttävät kokonaan toisenlaiset olennot, jotka ovat erilaisia paitsi fyysiseltä olemukseltaan myös kognitiivisilta ja emotionaalisilta ominaisuuksiltaan. Useimmat sapiensit pitävät ajatusta äärimmäisen hämmentävänä. Uskomme mieluiten, että tulevaisuudessa aivan meidän kaltaisemme ihmiset matkustavat planeetalta toiselle nopeissa avaruusaluksissa.”

Sapiens ravisteleee lukijoitaan ulos tutusta ja turvallisesta kuplasta ja katsomaan sekä oivaltamaan asioita suuremmassa mittakaavassa – vaikka se tuntuisi epämukavalta. Teoksen asenne ihmiseen on virkistävän kriittinen ja sen rohkeus provosoida tekee lukemisesta koukuttavaa. Harari kääntää sen, mikä ihmisille opetetaan heidän historiansa läpäisevänä parempaan suuntautuvana kehityskulkuna, lähestulkoon päälaelleen. Jos kehityksemme onkin oikeasti taantumista, mihin olemme menossa? Sapiens ei lopu lohtua ja toivoa tuovaan vakuutukseen siitä, että ihminen osaa rangaista ongelmansa vaan viimeiseen painavaan kysymykseen:

”Onko mitään vaarallisempaa kuin tyytymättömät ja vastuuttomat jumalat, jotka eivät tiedä, mitä haluavat?”

Varastaisinko?

××××× = turvatoimetkaan eivät pidättele rikokselta

Mikä kirja tarjosi sinulle ahaa-elämyksiä?