Maggie Nelson – Argonautit

”On opittava sietämään, että jokin voi olla enemmän kuin Kaksi.”

Maggie Nelsonin Argonautit on genrerajoja venyttävä teos, jossa Nelson pohtii muuttumisen ja määrittelyn, kapinallisuuden ja perheellisyyden sekä rakkauden ja seksuaalisuuden teemoja. Muun muassa. Argonautit on omaelämäkerrallinen, esseemäinen kirja, jossa Nelson käy keskustelua filosofian ja omien kokemustensa välillä – keskustelua joka on yhtä aikaa älykästä ja filosofista sekä samastuttavaa ja koskettavaa. Ei tarvitse olla olematta toista ollakseen toista.

Argonautit on kirja, jota luin silloin, kun minun olisi pitänyt lukea sukupuolentutkimuksen peruskurssin tenttiin. Eikä muuten kaduta. Argonautit on myös kirja, jonka sivuille liimasin 21 post it -lappua merkitsemään tärkeimpiä kohtia. 21 post it -lappua on aika paljon 200-sivuiselle kirjalle ja lukijalle, joka ei yleensä ikinä käytä post it -lappuja. Se kertoo jo jotain siitä, kuinka paljon asioita haluaisin nostaa esille, mutta syvennytään nyt vähän paremmin edes muutamaan.

Nelsonin teoksen keskiössä on hänen ja hänen muunsukupuolisen kumppanin, taiteilija Harry Dodgen rakkaustarina. Molemmat käyvät kirjan, vai pitäisikö sanoa, Nelsonin kirjoitusprosessin, aikana läpi fyysistä muutosta, jotka kuvataan rinnakkain. Harry aloittaa testosteronihoidon korjatakseen sukupuolensa; Maggie odottaa ensimmäistä lastaan. Muutoksen ja samuuden jännite tiivistyy myös teoksen nimessä, joka tulee kreikkalaisen mytologian Argo-laivan purjehtijoista, jotka matkansa aikana rakentavat laivansa kokonaan uudelleen, mutta saapuvat silti perille samannimisellä laivalla. Hyvin tietoisina muuttuvista kehoistaan ja siitä, miten muut lukevat heidän ruumiitaan Nelson havainnoi ennakkoluuloja ja oletuksia, joita heidän fyysisestä olemuksestaan tehdään, kuten heidän ollessaan syömässä ravintolassa Harryn hoitojen ja hänen oman raskautensa aikana:

”Sinä käyt miehestä, minä odottavasta äidistä. Tarjoilija juttelee hyväntuulisesti perheestään, sanoo iloitsevansa meidän puolestamme. Päältä katsoen saattoi näyttää, että sinun vartalosi muuttui koko ajan ’maskuliinisemmaksi’ ja minun aina vain ’naisellisemmaksi’. Mutta sisältäpäin se ei tuntunut siltä. Sisältä olimme kaksi inhimillistä eläintä ja koimme muodonmuutosta rinta rinnan, toistemme todistajiksi osuneina.”

Kuvatessaan perhe-elämäänsä, rakkaussuhdettaan Harryyn ja Harryn muutosta Nelson pohtii paljon myös sitä, kenellä on oikeus kirjoittaa kenen tarina. Kun hän luetuttaa tekstiään Harryllä, eikä Harry tunnista siitä itseään vaan tekee korjauksia muokatakseen sitä kuvaamaan häntä totuudenmukaisemmin, Maggien tekisi mieli inttää, että kirja on hänen, hänen! Että heidän elämänsä yksityiskohdat eivät ole pelkästään Harryn. Mutta samalla lailla ne eivät ole pelkästään Maggien. Kysymys näkökulmasta ja sen rajoittavuudesta, siitä että omasta perspektiivistä käsin tehty kuvaus alistaa muut ihmiset välttämättä toisiksi, pysyy ilmassa ja tekee näkyviksi ne valtarakenteet ja lokeroinnin, joita käytetään toisista puhuttaessa – usein niitä tunnistamatta.

”Mainitsinkin jo, että olin kyllästynyt valtamediassa julkaistuihin mukavasti cissukupuolisten ihmisten – oletettavasti ’meidän’ – kertomiin tarinoihin, joissa ilmaistiin surua toisissa – oletettavasti ’heissä’ tapahtuvista muutoksista. (’Mihin kohtaan elämän kriisien taksonomiassa asettuu se, kun yhden ihmisen vapautuminen on toisen menetys?’ Molly Haskell kysyy ahdistuneessa kuvauksessaan veljensä muutosprosessista miehestä naiseksi. Jollei hänen kysymyksensä ole retorinen, esitän vastaukseksi seuraavaa: aika helvetin matalalle.)”

Argonautit on teos, joka nousee kaikenlaista määrittelyä ja lokerointia vastaan. Tai muotoilenpa uudelleen: se vastustaa ulkopuolelta tehtävää määrittelyä ja argumentoi vahvasti sen puolesta, että ihmisellä itsellään tulisi olla oikeus määritellä itsensä – tai olla määrittelemättä, ja sehän se vasta röyhkeä ajatus tässä pisteestä pisteeseen pyrkivässä maailmassa on. Vaihtoehtoiseksi malliksi lopullisen tilan saavuttavalle muutokselle Nelson lainaa Deleuzelta ja Guattarilta ajatuksen tulemisesta, jossa ei tulla miksikään, kehkeytymisen idean, jossa muututaan mutta jossa muutoksella ei ole päätepistettä. Ehkä Argo ei saavu satamaan vaan elää jatkuvassa liikkeessä, jatkuvassa muutoksen prosessissa kadottamatta kuitenkaan olemustaan ja itseään: sitä mitä on ja sitä miksi on tulossa.

Puhuessaan lokeroinnista Nelson tulee puhuneeksi myös kielestä ja sen normatiivisuudesta, joka heijastelee binaarista sukupuolikäsitystä esimerkiksi englannin kielen he/she -persoonapronominien kautta. Kieli on huomattava määrittelyn ja lokeroinnin työkalu, tapa nimetä ja asettaa rajoja eri asioille ja ilmiöille. Ja kun nimeäminen määrittelee ja rajaa, se väistämättä jättää myös jotain ulkopuolelle ja tekee näkymättömäksi kuten Nelson asian ilmaisee: nimetön putoaa pois, menee hukkaan, surmataan – – mieli toimii kuin piparimuotti.

”En minä ole matkalla mihinkään, Harry vastaa joskus kyselijöille. Miten selittää tässä raivokkaan määrätietoisessa kulttuurissa se, että toisinaan tilanne vain pysyy sotkuisena? – – Miten selittää se, että joillekin, tai joillekin tiettynä hetkenä, tällainen jahkailu on ok – jopa houkuttelevaa (esim. ”sukupuolihakkereille”) – kun taas toisille, tai toisille tiettynä hetkenä, se on jatkuvan ristiriidan ja surun aihe? Miten tehdä tiettäväksi se totuus, että paras tapa selvittää, miten ihmiset suhtautuvat sukupuoleensa tai seksuaalisuuteensa – tai ylipäätään mihinkään – on kuunnella, mitä he sanovat ja yrittää kohdella heitä sen mukaisesti, tyrmäämättä heidän näkemystään todellisuudesta omalla näkemyksellä?”

Nelson puhuu Argonauteissa paljon myös queerin ja normien välisestä jännitteestä raskauden, äitiyden ja perheen perustamisen näkökulmasta. Hän puhuu äitiydestä itse äitinä, siitä, kuinka he Harryn kanssa yrittivät raskautta pitkään ja siitä, millaisiin ennakkoluuloihin hän raskaana olevana naisena, siis tulevana äitinä, törmäsi. Esimerkiksi hän nostaa tilanteen, jossa oli raskaana ollessaan luennoimassa arvostetussa newyorkilaisessa yliopistossa julmuutta käsittelevästä kirjastaan, jolloin häneltä kysyttiin, miten hän on selviytynyt niin synkän materiaalin työstämisessä tuossa tilassa. Se saa hänet ajattelemaan pisteliäästi, että siinä taas vanha valkoinen patriarkaatin edustaja palauttaa naisluennoitsijan omaan ruumiiseensa, ettei keneltäkään varmasti jää huomaamatta räikeä oksymoron: raskaana oleva nainen, joka ajattelee. Toisaalta hän puhuu äitiydestä myös hyvin erilaisena ilmiönä, sydämensä monisukupuolisista äideistä, jotka ovat sukupuoleen katsomatta ja biologisen suhteen puuttumisesta huolimatta ihmisiä, jotka ovat vaikuttaneet häneen merkittävällä tavalla.

Miettiessään äitiyttä ja raskauttaan hän pohtii, onko perheen perustaminen tai raskaus heteronormatiivista ja miten niihin suhtaudutaan queer-yhteisössä. Eikö se, miten raskaus muuttaa ihmistä niin perinpohjaisesti, ole nimenomaan queeria, eikö sen aiheuttama mullistus ole nimenomaan mukautumisen vastakohta? Queer-yhteisön sisäiset jännitteet tulevat esille myös laajemmassa mittakaavassa, ja Nelson kuvaa tilannetta, jossa queer-yhteisöä syytetään sekä ulkoapäin tulevassa kritiikissä yhteiskunnan tuhoamisesta että liikkeen sisällä kumouksellisuuden puuttumisesta, koska homous ei ole enää rangaistavaa tai laillinen peruste raa’alle syrjinnälle eikä siten välitä kumouksellisuutta enää samalla tavalla.

”On todella omituista elää historiallisella hetkellä, jolloin vastakkain ovat vanhoillinen huoli ja hätä siitä, että sateenkaariväki tuhoaa yhteiskunnan instituutioineen (ennen kaikkea avioliiton) ja toisaalta huoli ja hätä queer-liikkeen epäonnistumisesta tai kyvyttömyydestä romuttaa yhteiskunta ja perinteiset instituutiot, sillä moni queer on turhautunut valtavirran HLBTQ+-liikkeen sopeutumaan pyrkivään, ajattelemattoman uusliberalistiseen suuntaukseeen, jossa on käytetty pitkä penni siihen että on aneltu pääsyä ahteen historiallisesti alistavaan rakenteeseen: avioliittoon ja puolustusvoimiin.”

Argonauteissa pidän siitä, kuinka Nelson ajatusprosessi on näkyvillä koko ajan ja kulkee esseemäisesti läpi koko teoksen väistäen päätymisen johonkin yhtenäiseen synteesiin. Sen lomassa hän käy keskustelua useiden ajattelijoiden kanssa, joiden nimet on merkitty marginaaleihin eräänlaiseksi tekstin lomassa kulkevaksi lähdeluetteloksi: Ludvig Wittgenstein, Sara Ahmed, Judith Butler näin muutamia mainitakseni. Nelson tarjoilee tekstillään monia hykerryttäviä oivalluksia siitä, kuinka käsitämme esimerkiksi sukupuolisuuden ja seksuaalisuuden ja mitä sitten teemme niillä käsityksillä. Hänen kritiikkinsä on älykästä ja hyvin pohjustettua ja kietoutuu niin hienosti yhteen henkilökohtaisen kokemuksen kanssa, että asiallinen kylmyys karisee pois jättäen jälkeensä syvästi inhimillisen ja liikuttavan kertomuksen kahdesta muuttuvasta ihmisestä sekä rakkaudesta, jossa tuntuu, että kykenen antamaan sinulle kaiken luopumatta itsestäni.

Varastaisinko?
××××× = turvatoimetkaan eivät pidättele rikokselta

Argonauteista on kirjoitettu ilahduttavan paljon: Reader, why did I marry him?, Kirsin Book Club, Mitä luimme kerran, Kirjaluotsi, Lumiomena, bookishteaparty, Kirjanurkkaus, Luettua elämää, Tekstiluola, Helmi Kekkonen

Oletko sinä lukenut Nelsonin teoksia?

Advertisement

Maryam Abdulkarim ja Eveliina Talvitie – Noin 10 myyttiä feminismistä

”Tasa-arvon edistäminen ei ole toistaiseksi johtanut muuhun kuin parempaan tilanteeseen yhä useamman osalta. Alistavat rakenteet ovat kaikkien ongelma, ei vain osan. Siksi muutos vaatii kaikkien panosta.”

Maryam Abdulkarim ja Eveliina Talvitie kutsuvat lukijansa myyttäreihin: myytinmurtajaisiin jonka kohteena ovat yhteiskunnassamme sitkeästi elävät harhakäsitykset feminismistä. Ai miksi puhua feminismistä, koska Suomi on tasa-arvoinen maa? Ja että mitenkö feministit kehtaavat sanoa ajavansa tasa-arvoa, koska he vihaavat miehiä tai vähintäänkin pyrkivät naisten ylivaltaan?

Näissä kahdessa usein kuullussa kysymyksessä pitäisi olla jo tarpeeksi syytä myyttäreiden tärkeyden perustelemiseksi. Ne sisältävät kolme Abdulkarimin ja Talvitien käsittelemistä myyteistä, jotka liitetään usein virheellisesti feminismin määritelmään ja joita käytetään feminismiä, feministejä ja feministisiä puheenvuoroja – oikeastaan mitä tahansa mihin tuo f-sana saadaan liitettyä – vastaan argumentoitaessa. Mikään näissä kysymyksissä mainitsemistani olettamuksista ei kuitenkaan ole totta, mikä tekee kyseisten asioiden inttämisestä vasta-argumentteina feministisiä teemoja koskevissa keskuteluissa turhaa ja epärelevanttia, sillä ne vievät huomion aivan vääriin asioihin ja estävät keskustelun etenemisen niihin asioihin, joita feministit haluavat edistää. Siitä huolimatta nämä ja muut harhakäsitykset ovat sen verran laajalle levinneitä ajatuksia feminismin olemuksesta, että monesti kuulee ihmisten suusta sellaista absurdia väitettä, että kannatan tasa-arvoa, mutta en ole feministi. Feministi nyt vain on sellainen mystinen, hieman pelottava nimitys, jolla on vähän ikävä maine. Kuka nyt sellainen haluaisi olla?

”Kuinka moni feministejä vastustava sanoisi, että kannattaa lähisuhdeväkivaltaa, vammaisten oikeuksien polkemista tai sitä, että ihmisille maksetaan huonompaa palkkaa sukupuolen tai kehitysvamman vuoksi?”

Tässäpä teille tässä bloggauksessa oikaistava harhakäsitys numero 1 korjattuna: feminismi tarkoittaa tasa-arvon puolustamista ja kaikenlaisen sorron vastustamista.

Feminismi on pitkälti syytön ikävästä maineestaan. Hankala se osaa kyllä olla, koska feminismin käsittelemät kysymykset ovat monimutkaisia ja aiheet isoja ja tärkeitä, mutta sen mustamaalaamisesta voi paljolti syyttää pelkoa, jonka sen julkituomat epäkohdat ja status quon haastavat ajatukset ovat synnyttäneet. Niin kauan kun keskustelu jumittaa pelkkien myyttien toistelussa ilman mitään perusteltua argumenttia, sillä ei päästä mihinkään tulokseen. Mutta vaikka myyteillä ja harhakäsityksillä feminismiä vastaan argumentointi on uuvuttavaa, näiden myyttien lähempi tarkastelu on sen sijaan todella kiinnostavaa.

Abdulkarim ja Talvitie ovat valinneet käsiteltäväkseen noin kymmenen myyttiä, jotka ovat ahkerasti yrittäneet ottaa niskalenkkiä feminismistä, ja hajottavat ne sitten alkutekijöihinsä. Heidän tekstinsä ovat herkullisia dialogeja, joissa puheenvuorot täydentävät toisiaan ja joissa he uskaltavat kysyä sekä myöntää aukot omassa tietämyksessään. Lukiessani huomasin toivovani pääseväni samaan pöytään näiden keskustelijoiden kanssa: kommentoimaan, esittämään kysymyksiä, tuomaan omat mielipiteeni ja tiedonmuruseni jaettavaksi. Montaa keskustelua olisi voinut jatkaa ja aiheita syventää edelleen; välillä luvut tuntuivat loppuvan kesken juuri silloin kun olisi halunnut jatkaa aiheen pohtimista. Toisaalta Abdulkarim ja Talvitie ehtivät reilussa sadassaviidessäkymmenessä sivussa käsitellä laajan kirjon aiheita, ajankohtaisia keskusteluja ja monipuolisesti feministisiä ajattelijoita, ja maltillinen pituus houkuttelee kirjan ääreen myös niitä, jotka haluavat napakamman yleiskatsauksen aiheeseen. Noin 10 myyttiä feminismistä ei ole, eikä sen ole tarkoituskaan olla, mikään kaikenkattava ensyklopedia feminismistä vaan se on enemmänkin keskustelunavaus, jotka kutsuu lukijansa pohtimaan asennoitumistaan feminismiin.

Tässä bloggauksessa oikaistava harhakäsitys numero 2 korjattuna: feminismistä lukeminen voi olla hauskaa.

Tämän lausunnon takana kummitteleva myytti on läheisesti sukua sille käsitykselle, etteivät feministit osaa ottaa vitsejä vitseinä / eivät ymmärrä ironiaa / eivät osaa ”höllätä nutturaa” / ovat kaikissa asioissa tosikkoja. Yhteiskunnallisista epäkohdista, syrjinnästä ja epäoikeudenmukaisuudesta lukeminen herättää kieltämättä enemmän raivon ja vihan tunteita kuin positiivisia mielleyhtymiä (lukekaa vaikka Laura Batesin Everyday Sexism niin tiedätte mistä puhun), mutta feministiset tekstit aiheuttavat myös just näin minäkin ajattelen -sielunsisaruushuutoja (esimerkiksi Roxane Gayn Bad Feministin ajatus siitä, ettei feministin tarvitse olla täydellinen vaan erehtyminen kuuluu ihmisyyteen, eikä feminismiä voi aatteena syyttää yksittäisten ihmisten ylilyönneistä), eikä huumorikaan ole vieras laji feministeille: tarvitsee vain vilkaista Liv Strömquistin suuntaan tämän väitteen vahvistamiseksi. Myös Noin 10 myyttiä feminismistä tarjoilee muutamia hulvattomia kohtia kuten esimerkkejä yrityksistä määritellä feminismi siten, että se ”kannustaa naisia jättämään aviopuolisonsa, tappamaan lapsensa, harjoittamaan noituutta, tuhoamaan kapitalismin ja muuttumaan lesboiksi” (siis count me in, missä voi ilmoittautua tällaisen feminismin kannattajaksi?). Erityisen paljon nauroin ääneen Abdulkarimin myötäilylle myytistä, jonka mukaan feminismi tappaa ilon elämästä, sillä me feministit olemme harvinaisen ilotonta porukkaa:

”Feminismi tappaa ilon. Esimerkiksi tämän kirjan tekemisen piti olla hauskaa, mutta tästä tulikin vakavampi. Feministin elo on harmautta ja kurjuutta täynnä. Kerran luulin kuulleeni feministiystäväni nauravan. Erehdyin. Se oli sämpylän kauppatorilla varastanut lokki, joka äänteli. – – Otin uudelleen haltuun roolini vakavamielisenä ihmisenä, jonka eloa määrittelee kurjuus, katkeruus ja suklaanhimo. Se ei ole helppoa, mutta ei ole kukaan väittänyt feminismiä helpoksi.”

Abdulkarim ja Talvitie käsittelevät myyttejä peratessaan muun muassa valtaa, normeja, taidetta, sukupuolirooleja, työelämää, uskontoa ja kauneusihanteita. He ottavat dialogeissaan esille myös intersektionaalisen feminismin näkökulman, siis sen, ettei sukupuoli ole ainut syrjinnän peruste vaan sen ymmärtämiseksi ja vastustamiseksi on otettava huomioon ihminen kokonaisuutena ja hänen kokemansa syrjinnän eri perusteiden moninaisuus ja risteävyys: sukupuolen lisäksi on tarkasteltava esimerkiksi luokan, ihonvärin, seksuaalisen suuntautumisen, uskonnon ja toimintakyvyn vaikutusta yksilön kokemaan syrjintään.

Noin 10 myyttiä feminismistä on loistava kirja aloittelevalle feministille tai sellaiselle, joka tuntee feminismin etäiseksi tai hankalaksi asiaksi, mutta haluaa tietää, mistä koko käsitteessä on kyse. Erityisen loistava se on kaikille niille, jotka pitävät feminismiä kirosanana (tosin epäilen, tarttuuko kirjaan kovin moni, johon tämä määritelmä sopii) ja niille, jotka julistautuvat tasa-arvon kannattajiksi, mutta vierastavat feminismi-leimaa. Jutusteleva sävy tekee kirjasta helposti lähestyttävän ja siihen on koottu myös selitykset joillekin termeille, jotka esiintyvät usein feminismistä puhuttaessa, mikä takaa sen, ettei kärryiltä putoa vaikeampien tai enemmän perehtymistä vaativien asioiden kohdallakaan. Eipä kirja ole ollenkaan hullumpaa lukemista myöskään niille, jotka ovat perehtyneet feminismiin enemmän.

”Samalla kun tätä vihaamismyyttiä hoetaan, vahvistetaan ajatusta naisista ja feministeistä yhtenäisenä ryhmänä. Kuten naisia myös feministejä on monenlaisia. Ajat muuttuvat ja aallot seuraa toisiaan. Jokaisella sukupolvella on omat erityiset taistelunsa eikä samanikäistenkään feministien ajattelutapa ole identtinen.”

Varastaisinko?
×××× = vaatii ryöstöä

Kirjan lukeminen on poikinut myös useita upeita bloggauksia, jotka jatkavat Abdulkarimin ja Talvitien aloittamaa keskustelua: Mitä luimme kerran, Reader, why did I marry him?, Kirjanurkkaus, bookishteaparty, Ruskeat Tytöt

Minkä feminismiin liittyvän myytin sinä haluaisit murtaa?

Liv Strömquist – Kielletty hedelmä

”No mutta hei! Te ehkä luulette kulttuurissamme olevan ongelmana, että se jota tavataan kutsua ”naisen sukuelimkeksi” on vähätelty ja häpeällinen… että se käsitetään joksikin, mistä ei saa puhua… että se on lakaistu maton alle, vaiennettu, koettu kiusalliseksi… ja ettei sillä ole edes kunnollista nimeä!”

Liv Strömquist veti maton jalkojeni alta sarjakuva-albumillaan Prinssi Charlesin tunne, jossa hän kyseenalaisti kaiken, mitä kuvittelin tietäväni romanttisesta rakkaudesta ja länsimaisesta parisuhdeinstituutiosta. Strömquistin lukeminen tuntui vähän samalta kuin nyrkinisku vatsaan: se jätti haukkomaan henkeä hämmentyneenä siitä, mitä oikein pääsi tapahtumaan. Ensijärkytyksestä toettuani olin, ja olen yhä, ehdottoman varma siitä, että kyseinen sarjakuva-albumi on menneen vuoden vaikuttavimpia lukukokemuksia. Stömquistin tapa kyseenalaistaa itsestäänselvyyksiä pidettyjä asioita ja asettaa naurunalaiseksi jokaiselle tuttuja ajatusmalleja on riemastuttavan terävä ja olon aavistuksen epämukavaksi tekevän provosoiva. Siispä minun oli ehdottomasti luettava häneltä lisää, ja niin käteeni päätyi Kielletty hedelmä.

Kielletty hedelmä on Strömquistin ensimmäinen suomennettu sarjakuva-albumi, ja se käsittelee sitä, jota tavataan kutsua ”naisen sukuelimeksi”. Se on erään huonosti ymmärretyn elimen kulttuurihistoriaa, tai no, sanotaan nyt suoraan, pillun kulttuurihistoriaa. Ja huh mikä määrä kuraa historian lehdiltä löytyykään.

Sarjakuva-albumin avaa viehättävä listaus miehistä, jotka ovat olleet liian kiinnostuneita siitä, jota tavataan kutsua ”naisen sukuelimeksi”. Listalta löytyvät muun muassa Isaac Baker-Brown, joka piti klitoriksen poistoa validina lääkkeenä muun muassa naisen päänsärkyyn, masennukseen, niskoitteluun ja avioerohaluihin (ja joka erotettiin lääkäriliitosta, koska suoritti kyseisen leikkauksen ilman aviomiehen suostumusta – siis mitä, kuinka se kehtasi sivuuttaa aviomiehen päätöksen naisen sukuelimiä koskevassa kysymyksessä?!) sekä kuningatar Kristiinan haudan avanneet miehet, joiden kannustin toimenpiteelle oli tutkia 400 vuotta vanhan luurangon ”sukupuolista rakennetta”, koska Kristiina oli eläessään osoittanut kykyä niin hallita Ruotsia kuin taitaa matemaattiset tieteet, eikä hän ollut ollut kovin kiinnostunut ulkonäöstään tai – Luoja varjele – halunnut naimisiin (-> pakko olla hermafrodiitti). Strömquistin tapausesimerkit ja laajempi historiallinen analyysi osoittavat sen, kuinka pakkomielteisiä erityisesti valta-asemissa olleet miehet ovat olleet naisen seksuaalisuuden määrittelystä ja määräämisestä sekä kaksijakoisen sukupuolijärjestelmän luomisesta ja ylläpitämisestä.

”Miehet, jotka ovat (olleet) LIIAN kiinnostuneita siitä jota tavataan kutsua ”naisen sukuelimeksi” ovat saaneet aikaan VALTAVIA yhteiskunnallisia ongelmia! Samaan tapaan kuin Kolumbus juoksenteli nimeämässä Etelä-Amerikan maita itsensä ja jätkäkaveriensa mukaan on myös naiskeho haluttu paikoin YLENPALTTISELLA TARMOLLA, erilaisin menetelmin, kolonisoida jokaista pientä, pimeää, kosteaa pikku sopukkaa myöten! Ja on toki kiva, että ihmiset jaksavat puuhastella, mutta minä – ja monet muut – peräänkuulutamme näiltä miehiltä, jotka ovat liian kiinnostuneita siitä, jota tavataan kutsua ”naisen sukuelimeksi” HIUKAN vähemmän tarmokkuutta ja päämäärähakuisuutta.”

Siksi onkin niin ironista, kuinka pihalla nämä sankarit ovat kautta aikain olleet juuri siitä asiasta, joka tuntui herättävän heissä ylitsepääsemättömiä intohimoja. Kehitellessään uskomuksia klitoriksesta noituuden merkkinä ja tieteellisiä teorioita naisten seksuaalisesta haluttomuudesta sekä politisoidessaan kuukautiset argumenttina naisten epärationaalisuudesta sekä alemmuudesta miessukupuoleen nähden he olivat olevinaan hurjan kiinnostuneita naisista, mutta tutkimustulosten perusteella katse taisi olla enemmän omassa jalkovälissä ja sen pitämisessä yhteiskuntarakenteen huipulla. Nimittäin tästä naisen alapäähän suuntautuneesta suunnattomasta mielenkiinnosta huolimatta esimerkiksi klitoriksen koko saatiin selville vasta vuonna 1998. 1998. Siis vasta kun ihminen oli käynyt avaruudessa ja kehittänyt internetin ja selvittänyt DNA:n kemiallisen rakenteen. Että näin.

Kielletty hedelmä pureutuu myös niihin myytteihin ja tabuihin, jotka liittyvät kulttuurissamme naisen sukuelimeen ja kuukautisiin. Tulilinjalla ovat erityisesti laajalti viljelty käsitys kuukautisveren epäpuhtaudesta sekä häpeä, jota naiset kokevat kuukautisistaan ja sukuelimestään. Vaihtoehdoiksi näille Strömquist esittelee myös ennen patriarkaalisia uskontoja vallinneita käsityksiä kuukautisista jumalallisena ja pyhänä voimana sekä vulvan tärkeydestä erilaisissa rituaaleissa. Sarjakuva-albumi tuo esille kulttuurissamme syvälle juurtuneet käsitykset siitä, jota tavataan kutsua ”naisen sukuelimeksi” ja paljastaa niiden keinotekoisuuden kohdistamalla kritiikkinsä kärjen näitä käsityksiä tehtailleisiin henkilöihin, suurimmaksi osaksi miehiin, sekä tapoihin, joilla nämä myytit ovat saaneet alkunsa.

Strömquistin sarjakuvat ovat räävittömiä, anteeksipyytelemättömiä ja tuskallisen tarkkanäköisiä. Ennen hänen teoksiaan en tiennyt, miten mikään näin hulvattomasti esitetty voi saada ihmisen näin raivon valtaan ja tehdä sen niin hyvin, että tekee mieli vain nostaa kädet ylös ja päivitellä juuri luetun nerokkuutta.

Varastaisinko?
××××× = turvatoimetkaan eivät pidättele rikokselta

Sarjakuva on tehnyt vaikutuksen myös muihin bloggaajiin: Bookishteaparty, Bibbidi Bobbidi Book, Eniten minua kiinnostaa tie, Kirjojen keskellä, Kirjailuja, Luettua elämää, Mitä luimme kerran, Nti Kirjastotäti, Todella vaiheessa, Reader, why did I marry him?, Yöpöydän kirjat, ja Strömquistille on kirjoitettu avoin rakkauskirje myös Lukuvika-podcastissa

Lisää Strömquistilta: Prinssi Charlesin tunne

Mikä kirja on järisyttänyt sinun ajattelumaailmaasi?

Susinukke Kosola – Varisto

”siinä miten asiat ovat, on aina jotain kohtalokasta / kaikissa adjektiiveissa on jotain verbimäistä / kaikella on aina tarve olla jotain muuta // koska tultuaan kerran joksikin ei ole muuta / mahdollisuutta kuin tulla joksikin muuksi”

Varisto on Susinukke Kosolan kolmas runoteos, joka julkaistiin viime keväänä, mutta uskallan olettaa, että et ole törmännyt siihen kirjakaupan hyllyllä. Varistoa ei nimittäin vaihdeta rahaan perinteisessä ostotapahtumaksi kutsutussa vuorovaikutustilanteessa vaan sen saa omaksi tietyistä jakelupisteistä tunnustusta vastaan. Variston voi siis lunastaa itselleen tekemällä anonyymin tunnustuksen kirjan välistä löytyvään kirjekuoreen, joka lähetetään takaisin runoilijalle.

Varistossa on muutakin poikkeuksellista kuin sen jakelutapa: Kosola on tehnyt sen alusta asti itse ilman kustantamoa, se on käsin kirjoitettu ja typografialtaan runsas, eikä sillä ole ISBN-numeroa. Varisto on siis myös kirja-alan käytäntöjä kyseenalaistava koe, mutta varsinaisesti siitä en halunnut tässä bloggauksessa puhua.

Sain Variston käsiini jo huhtikuun alussa ja lueskelin sitä metrossa matkalla Helsingin-julkkareista kotiin, mutta sitten se jäi muutamaksi kuukaudeksi hautumaan hyllyyni ja odottamaan oikeaa hetkeä. Ja oikealla hetkellä sen tosiaan luin, sillä Varisto kysyi minulta juuri niitä kysymyksiä, jotka olivat kesän ajan muhineet päässäni ja alkoivat syksyn tullen pulpahdella pintaan ja vaatia äänekkäästi huomiota.

Varisto tutkii identiteetin, autenttisuuden, yksilöllisyyden ja ihmisyyden toisiinsa leikkautuvia kysymyksiä. Se kysyy kulutustottumuksista, ihmisen suhteesta luontoon ja koneisiin sekä vallasta ja valinnoista.

”miten elää näyttämöllä näyttelemättä / elämää esittämättä / ihmistä / ihmisyydelle / vettä / merelle / miten liikkua / olla läsnä / tilassa, joka on tilan kuva”

Varisto pohtii identiteettiä ja sen rakentumista, sitä kuinka identiteettiä rakennetaan ostoskuiteilla, oli kyse sitten matcha lattejen tai kiljun juojista. Ja kuinka sitä esitetään tarinoina toisille ihmisille, esitellään hienosäädettyjä muistoja autenttisina tapahtumina jotta identiteetti voisi kokea itsensä uniikiksi, todelliseksi ja pantavaksi. Kuinka identiteetin halutaan olevan jotain valmista ja pysyvää jatkuvan liikkeen ja toiseksi tulemisen maailmassa. Kuinka sen halutaan olevan jotain itsessään, vaikka se on jotain vain jotain muuta vasten ja itse oleminenkin on vain liikettä kahden välillä.

”ihmisen kuvaa ei ole missään / peilejä sitäkin enemmän // kaikki se on peilipintaa / jolla ei ole valtaa katsojan yli”

Entä mikä tila jää ihmisyydelle identiteettien maailmassa? Jos ihmisyys on sitä, miten yksittäinen identiteetti eroaa muista ihmisistä? Kun vertaamalla itseämme toisiimme emme näe ihmisyyttä vaan itsemme? Kun tavoittelemme yksilöllisyyttä, arvostamme sitä, mikä erottaa meitä muista ihmisistä, entä samuus? Eikö se ole ihmisyyttä?

Ja niin, se kieli jolla yritämme saattaa kokemuksiamme ja identiteettiämme selitettävään muotoon itsellemme ja toisillemme. Vankilarakkauskirjeet, muovisten anonymous-maskien liukuhihnatuotanto Kiinassa, aamuneljän kotiintulemiset, puhelinmyyjä joka saa potkut soitettuaan sedälleen Syyriaan firman puhelimesta ja kaikki muut näiden väliin ja ympärille jäävät yritykset sanallistaa olemista ja kokemista – kukaan ei kiistä niiden todellisuutta, mutta miksi asiat eivät tunnu niiltä samoilta asioilta kuin ne, joista puhutaan? (En tiedä, mikä siinä on, mutta mitä enemmän luen, sitä vähemmän luotan kieleen.)

”kaikki sanat ampuvat merkityksistään ohi / riittävästi että sen huomaa / liian vähän että osaisi tuntea / muuta kuin outoa vierautta / kielen keskellä”

Tässä joitain kysymyksiä, joita ajattelin Variston kanssa. Mm. joitain kysymyksiä. Näitä kysymyksiä jne. koska tämä postaus ei riitä kattamaan puoliakaan.

Kosolan runoissa on vimmaa ja kiihkeyttä, mutta myös herkkyyttä. Iroaniaakin toki, mutta se suuntautuu myös itseensä, eikä naureskele ylhäältä alaspäin. Rakastan teoksessa esitetyistä kysymyksistä nousevaa kriittisyyttä ja sitä, kuinka niiden ajatteleminen vääntää aivoni toiselle mutkalle selvittäessään ensimmäisen. Ja silloin, kun aivot virittyvät tietylle taajuudelle lukiessa – silloin on kyse lempikirjoista.

Varastaisinko?

××××× = turvatoimetkaan eivät pidättele rikokselta

Runokokoelmasta ovat kirjoittaneet myös Reader, why did I marry him?, Tekstiluola, Kirja vieköön!, Tuijata. Kulttuuripohdintoja, Luonnostelua, Kirjat kertovat, Kirjakko ruispellossa ja Mitä luimme kerran

Lisää Varistosta ja sen hankkimisprosessista: Variston kotisivut

Lisää Susinukke Kosolalta: Avaruuskissojen leikkikalu

Suosittele minulle lisää runokokoelmia tai runoilijoita luettavaksi tämän jälkeen! Mikä / kuka on tehnyt sinuun vaikutuksen?

 

Liv Strömquist – Prinssi Charlesin tunne

”Parisuhteita ei enää tänä päivänä muodosteta – kuten tiedämme – taloudellisista syistä tai sukulaisten tekemien sopimusten vuoksi vaan siitä tunteesta, jota kutsumme ’rakkaudeksi’. Tämän seurauksena ’rakastumisen’ tunne saa erittäin korkean aseman – ratkaisevan merkityksen – siinä, miten järjestämme yhteiselomme toisten ihmisten kanssa.”

Ai että kuinka olenkaan odottanut tämän tunnustuksen kirjoittamista! Luin Prinssi Charlesin tunteen ensimmäistä kertaa viime joulukuussa, mutta humpsahdin silloin niin perusteellisesti Strömquistin kritiikin ja ahaa-elämysten pariin, ettei muistiinpanojen ja sittemmin bloggauksen kirjoittamisesta tullut yhtään mitään. Otin sarjakuvan uuteen syyniin ystävänpäivän lukumaratonilla, jolla nautin sekä Strömquistin ajatusten että omien oivallusteni ylöskirjaamisesta vaikka se lukuvauhtiani hidastikin, mutta silloinkaan en ehtinyt tuoda kirjaa blogiin asti ennen laina-ajan loppumista. Sittemmin olen suositellut kirjaa vähintään joka toiselle vastaantulijalle. Mutta nyt, nyt olen vihdoin kotiuttanut itselleni ihka oman kappaleen sarjakuva-albumia ja selailukappale ulottuvillani sekä muistiinpanot henkisenä tukenani uskallan vihdoin kysyä, missä ihmeessä olet ollut, jos et ole lukenut Liv Strömquistiä.

Voisin sanoa vain lyhyesti, että Prinssi Charlesin tunne on loistava. Lukekaa se. Tässä kiteytyksessä on kaikki oleellinen, eikä samalla yhtään mitään, mitä haluaisin sanoa, mikä ehkä selittää sitä, miksi tämä tunnustus on antanut odottaa itseään niin kauan. Oikeasti haluaisin leväyttää tähän koko teoksen yksissä isoissa lainausmerkeissä, jotta ette varmasti jäisi paitsi mistään, mutta yritän kovasti vastustaa tätä mielihalua. Ehkä näin puolen vuoden jälkeen olen vihdoin kypsytellyt ajatuksiani tarpeeksi, jotta pystyn hieman tiivistämään. Aloitetaan siis alusta.

Prinssi Charlesin tunne on kymmenen sarjakuvan sarjakuva-albumi, joka kyseenalaistaa kaiken, mitä luulit tietäväsi parisuhteista, romanttisesta rakkaudesta ja länsimaisesta avioliittokäsityksestä. Tai näin mahtipontisesti minä olen ainakin sitä kavereilleni mainostanut. Hieman neutraalimmin ilmaistuna Prinssi Charlesin tunne pohtii ja perkaa kulttuurissamme vallitsevia käsityksiä miesten ja naisten välisistä suhteista ja niissä ilmenevistä valta-asemista, rakkausavioliitosta ja siihen liittyvistä ehdoista sekä parisuhdemarkkinoista ja seksistä vaihdon välineenä.

En ole koskaan lukenut mitään, mikä olisi yhtä kriittinen romanttista rakkautta kohtaan kuin nämä sarjakuvat. Kuten Strömquist toteaa, romanttisella rakkaudella on hyvin horjuttamaton ja tärkeä asema yhteiskunnassamme, minkä takia se aiheuttaa myös suunnattomasti stressiä, puhumattakaan siitä kuinka normitettua sen toteuttaminen on. Strömquist vie lukijansa romanttisen rakkauden syntyhetkille 1800-luvulle (kyllä, seksuaalisen omistusoikeuden ja taloudellisen riippuvuuden eli avioliiton perustuminen rakkaudeksi sanotulle tunteelle on niin uusi keksintö) ja tarkastelee sitä, miten patriarkaatti ja kapitalismi muovasivat parisuhteen sellaiseksi kulttuuriseksi konstruktioksi, jona me sen tunnemme. Sellaiseksi jossa parisuhdemarkkinoista puhutaan kapitalismin kielellä ja jossa uuden ystävän hankkiminen on uhka seksuaalisen omistusoikeuden periaatteelle seurustelusuhteessa. Sellaiseksi jota miesten väitetään välttelevän viimeiseen asti (tämän kuvion esittäminen viihteessä on muuten rahakasta hommaa, kysykää vaikka viime vuosien parhaiten palkatuilta TV-koomikoilta) ja jossa saadun hyväksynnän jahtaamisen odotetaan olevan naiselle itsetarkoitus. Strömquistin pointti on, että niin parisuhde, romanttinen rakkaus kuin kumpaankin liittyvät tavat ja uskomukset eivät ole lopullisia totuuksia vaan kulttuurissamme muovautuneita käsityksiä, joiden kriittinen tarkastelu paljastaa, kuinka hullunkurisia osa niistä on.

Ja hullunkuriseen valoon Strömquist asettaakin monet miesten ja naisten välisiin suhteisiin liittyvät konventiot. Hänen kynänsä kärki on terävä ja nokkela, ja erityisesti oivaltava kuvitus tuo painavaan asiaan huumoria, riemakkuutta räväkkään ja provosoivaankin tyyliin. Minuun hänen tapansa käsitellä asioita iskee ainakin täysillä: se on yhtä aikaa sekä asiantuntevaa, paneutunutta ja ajatuksia herättävää että huvittavaa ja viihdyttävää. Nauru onkin yksi tehokkaimmista vaikutuskeinoista. Asettaessaan itsestäänselvyyksiä naurunalaisiksi Strömquist tulee osoittaneeksi kulttuuriimme ja ajatteluumme asumaan jääneitä epäkohtia ja epäloogisuuksia ja kuinka hassuilta (ja joidenkin kohdalla raivostuttavilta) ne tuntuvat kunhan ne tiedostaa.

Pelkästään omien mielipiteidensä tai havaintojensa pohjalle Strömqvist ei sarjakuvia rakenna, vaan hän viittaa tekstissään useisiin tieteellisiin tutkimuksiin ja tutkijoihin sekä käyttää lähdeviitteitä ruuduissa ankkuroimaan väitteitään tutkittuun tietoon. Tutkimusten lisäksi hän käyttää monia populaarikulttuurin esimerkkejä ja julkisuuden henkilöitä sanottavaansa konkretisoidakseen.

Prinssi Charlesin tunne on kirja, joka on kulkenut mukanani ajatuksissani pitkään lukemisen jälkeen. Olen pohdiskellut sen herättämiä ajatuksia useasti ja peilaillut sen tarjoamia oivalluksia pari- ja ihmissuhteista käymissäni keskusteluissa. (Terveisiä vaan kaikille, jotka joutuivat siihen keskusteluun kanssani lähtemään. Kiitos ja anteeksi.) Siitähän vaikuttavimmat kirjat usein tunnistaa, ne jäävät mieleen pitkäksi aikaa.

Vaikka Strömquistia paljon tässä hehkutankin, se ei tarkoita, että olisin hänen kanssaan kaikesta samaa mieltä. En usko, että kaikki hänen esittelemänsä skenaariot ja teoriat pätisivät kaikkiin yksittäistapauksiin. Uskon, että Strömquistin räväkän ja mustavalkoisen tyylin rinnalla maailmassa on enemmän harmaan sävyjä, mutta en myöskään moiti kärjistämisen käyttöä tehokeinona, se kun on oleellinen osa sarjakuva-albumia. Tarvitsemme Liv Strömquistin kaltaisia tyyppejä kritisoimaan kulttuuriamme ja kyseenalaistamaan normittuneita ja itsestäänselviä ajattelumalleja ja toimintatapoja.

Sarjakuvasta ovat kirjoittaneet myös Kirjanurkkaus, Mitä luimme kerran, Oksan hyllyltä, Bookishteaparty, Bibbidi Bobbidi Book, Reader, why did I marry him?, Kirjojen keskellä, Nti Kirjastotäti, Sateenkaarenmaalari ja Eniten minua kiinnostaa tie

Varastaisinko?
××××× = turvatoimetkaan eivät pidättele rikokselta

Onko sinulla sarjakuvasuosikkeja tai -suosituksia?

Ananda Devi – Näistä raunioista

”Jonain päivänä sitä herää ja huomaa, että tulevaisuus on kadonnut. Taivas peittää ikkunat. Yö muuttaa kehoon asumaan eikä suostu lähtemään.”

Näistä raunioista on kertomus Mauritiuksen turistisaaren kääntöpuolelta, suljetun tehtaan kupeesta, jossa maailma on kellertävän ruskeaa massaa ja taivas riippuu harmaana liian matalalla, jotta siltä voisi nähdä tulevaisuuden. Se on kertomus neljästä kiihkeästi elämän laidassa kiinni roikkuvasta nuoresta, joiden ympäriltä köyhyys ja muut sosiaaliset ongelmat ovat kitkeneet naurun ja toivon jättäen yhden pakottavan ajatuksen: täältä on päästävä pois jos ei halua tukehtua.

On Éve, jolla ei ole muuta mahdollisuutta käydä kauppaa tulevaisuudestaan kuin käyttää kehoaan vaihdon välineenä. Häntä jumaloi Sadiq, joka viettää päivänsä älyköiden seurassa koulussa Rimbaudista ja kirjailijahaaveista viehättyen ja yönsä jengin kanssa liikkuen Troumaronin todellisuudesta selvitäkseen. Jengiin kuuluu myös Clélio, jolle kotikadut ovat sotatanner johon purkaa vihansa ja raivonsa. Hänen elämänsä suunta määräytyy yhtäkkiä Savitan kautta, joka on ainoa, jonka Éve päästää lähelleen.

Pienoisromaanin lyhyet, uhoavat lauseet vangitsevat teini-ikäisten kertojien kuohuvan vihan ja räjähdysherkän uhman. Samalla sen raaka runollisuus sovittaa painostavaan helteeseen ja himoon toivonrippeen aidosta yhteydestä toiseen ihmiseen ja tulevaisuudesta, joka ei toista pakolaisten, alkoholistien, pahoinpideltyjen ja toivonsa menettäneiden väsynyttä tanssia kuoleman kanssa. Tanssia kuoleman kanssa, sitä elämä Troumaronissa on – ja silti: olla seitsemäntoista, olla elossa, olla rakastunut, olla voimiensa tunnossa.

Kertojanelikosta juuri Éve on se, jossa kuolemantanssi ruumiillistuu. Epätoivoisessa kamppailussa ulospääsystä ja tulevaisuudesta Éve takoo kehostaan aseen, joka on ainut valta ja valuutta, mitä hänellä on. Luomalla omat sääntönsä hän luulee olevansa haavoittumaton, mutta hangatessaan muiden jälkiä iholtaan hän menettää vähä vähältä lisää itsestään. Jokin virvaliekki tuntuu ajavan Éveä yhä pimeämpiin paikkoihin. Valta, jonka Éve kehollaan saa, valehtelee hänet voimakkaaksi, kunnes se paljastaa tilalleen jättämänsä tyhjiön.

”Etsin elämän pohjaa. Haluan tietää, minkä värinen se on. Miltä näyttää piste, jonka jälkeen ei ole paluuta ja joka kertoo vihdoin, mitä minä olen.”

Devillä on hyvin intensiivinen tapa kirjoittaa, niin intensiivinen, että isomman sivumäärän kanssa se voisi hengästyttää liiaksi asti. Romaanissa on suorastaan pakahduttavan vahva alku, eikä Devin ote herpaannu myöhemminkään. Näistä raunioista on ehdottomasti yksi vahvimpia romaaneja, jonka olen vähään aikaan lukenut, eikä se johdu pelkästään siitä, että luin sen lähes yhdeltä istumalta ja osittain kahdesti heti peräkkäin.

”Minun on vaikea kävellä. Kompuroin ja onnun eteenpäin asfaltilla. Joka askeleella syntyy täysikasvuinen petoeläin.”

Romaanista on kirjoitettu myös Mitä luimme kerran ja Mummo matkalla -blogeissa

Varastaisinko?

×××× = vaatii ryöstöä

Minnepäin maailmaa sijoittuu romaani, jota luet tällä hetkellä?

Elena Favilli & Francesca Cavallo – Iltasatuja kapinallisille tytöille

”Tyttöjen on tärkeää ymmärtää, millaisia esteitä heidän tiellään yhä edelleen on. Täsmälleen yhtä tärkeää on tietää, että nuo esteet eivät ole ylitsepääsemättömiä. Esteet voi paitsi voittaa, niitä voi myös raivata pois tieltä jälkipolvia varten, niin kuin tämän kirjan suurnaiset ovat tehneet.”

Yksi viime vuoden suurimmista hiteistä kirjamaailmassa oli kiistatta Elena Favillin ja Francesca Cavallon Iltasatuja kapinallisille tytöille, joka kertoo sadan menestyksekkään naisen tarinan. Nyt ei siis ole kyseessä keksityt prinsessat ja kuviteltujen urotöiden fiktiiviset tekijät vaan oikeasti eläneet tai yhä elävät naiset ja tytöt, jotka ovat olleet suunnannäyttäjiä ja arvostettuja alallaan. Heitä ovat niin aktivistit, tieteilijät, kuningattaret, urheilijat kuin taiteilijatkin. Mukana on sekä nimiä, jotka kaikki tuntevat kuten Elizabeth I tai Malala Yousafsai sekä vähän tuntemattomampia kuuluisuuksia kuten Michaela DePrince ja Maria Reiche.

Kirjan idea on aivan loistava: tarjota lapsille (nimestä päätellen erityisesti tytöille mutta yhtä hyvin myös muille sukupuolille) perinteisten prinssin rohkeuden varaan laskevien prinsessasatujen sijaan esimerkkejä naisista ja tytöistä, jotka ovat ottaneet ohjat omiin käsiinsä ja saavuttaneet jotain huikeaa. He ovat rohkeita, älykkäitä ja toimijoita. Kirjan viesti onkin, että sinäkin voit olla mitä haluat ja tulla miksi haluat. Vaikka Suomessa, jossa moni lasikatto on rikottu muun muassa sillä, että meillä on ollut naispresidentti, usein puhutaan jo toteutuneen tasa-arvon puolesta, ei yksikään kerta kannustusta tavoitella unelmiaan ole liikaa.

Tytöt ja naiset, jotka kyseenalaistavat odotuksia sukupuolelleen tyypillisestä käytöksestä ja hakeutuvat esimerkiksi perinteisesti miesvaltaisille aloille, kohtaavat yhä ennakkoluuloja, vähättelyä ja vastustusta. Myös monet kirjan naisista ovat kokeneet väheksyntää ja joitakin on jopa yritetty pyyhkiä pois historiasta. Esimerkiksi kaikkea tietotekniikkaan liittyvää on totuttu pitämään hyvin miehisenä alana, mutta ensimmäisen tietokoneohjelman kirjoittanut oli itse asiassa nainen, Ada Lovelace. Kirjan naisia yhdistää myös se, etteivät he lannistuneet vaan vähät välittivät epäilijöistä ja uskoivat omiin kykyihinsä ja unelmiinsa.

”Olipa kerran aika, jolloin miehet ajattelivat, että naiset olivat maailmassa pelkästään palvellakseen heitä. He ajattelivat, että naisten kuului laittaa ruokaa, siivota ja hoitaa lapsia eikä huolehtia mistään muusta. Heidän mielestään naisen kuului pukeutua ’naisellisiin vaatteisiin’ – eli pitkiin mekkoihin ja tiukalle nyöritettyihin korsetteihin. Mitä siitä, että niissä naiset pystyivät hädin tuskin liikkumaan tai edes hengittämään – pääasia, että he näyttivät näteiltä. – – Mutta Kate oli sitä mieltä, että naisilla piti olla samat vapaudet kuin miehilläkin: vapaus sanoa mitä ajatteli, äänestää ketä halusi ja pukeutua mukaviin vaatteisiin.”

Näin kerrotaan esimerkiksi Kate Sheppardista, jonka keräämään vetoomuksen myötä naiset saivat ensimmäisenä maailmassa äänioikeuden Uudessa-Seelannissa. Vaikka kirja asettaa naiset valokeilaan, parissa kohtaa se hieman horjuu näkökulman valinnassa: esimerkiksi Kleopatrasta kerrotaan suhteessa aikansa vaikutusvaltaisiin miehiin, joiden kanssa hänellä oli suhde, sen sijaan että olisi kerrottu, kuinka sivistynyt hän oli tai millainen hän oli hallitsijana. Räikein esimerkki on ehkä kuitenkin Serena ja Venus Williamsin tarina, joka alkaa tacomyyjä Raulista, miehestä joka myi tacoja tyttöjen harjoituskentän laidalla, ja päättyy siihen, kuinka ylpeitä tacomies ja tyttöjen isä olivat Serenan ja Venuksen menestyksestä. Jaa kenen olisi pitänytkään olla ylpeä itsestään?

Kirjassa on myös upeita kuvituksia kymmeniltä eri naistaiteilijoilta, mikä korostaa feminististä sanomaa. Sivun kokoisen kuvan vieressä on sivun mittainen lyhyt kertomus kulloisestakin merkkinaisesta, hänen elämästään ja saavutuksistaan. Lastenkirjalle (ja satukirjalle erityisesti) ominaisella tavalla elämäkerrat on sovitettu pientenkin lukijoiden ja kuulijoiden korviin sopivaksi sadun tekstilajiksi. Vanhempien lukijoiden mielestä tekstien tyylilaji voi kuulostaa väliin hieman sievistelevältä, mutta kirjan ensisijaisen kohderyhmä selittää kerrontavalintoja – tosin tekstiin mahtuu myös muutama käsite, kuten fasismi, joita voi olla vaikea selittää pienimmille lukijoille.

Kirja on saanut myös kritiikkiä erityisesti nimestään. Miksi kertomukset olisi suunnattu pelkästään tytöille? Ymmärrän niiden esimerkkiarvon erityisesti tytöille, jotka voivat kohdata kaikenlaisia sukupuoleensa kohdistettuja ennakkoluuloja, mutta kirjan sanoma on tärkeä kaikille sukupuolesta riippumatta. Myös pojille, jotta hekin oppivat katsomaan maailmaa sillä tavalla, ettei sukupuoli määrittele kenenkään kykyjä tai pätevyyttä. Ja miksi erityisen kapinallisille? Eikö 2010-luvulla voisi jo ajatella, että on normi pyrkiä kohti omia unelmiaan miettimättä, olenko sopiva tähän tai tuohon, koska olen nainen/mies/muunsukupuolinen? Tai ehkä se on vain utopiani.

Hyvistä tarkoitusperistään huolimatta kirja tuntuu kuitenkin tarjoilevan käsitystä, että menestynyt nainen on poikkeustapaus. Jos et usko, mieti tätä: kukaan ei ole tuntenut tarvetta kirjoittaa tällaista kirjaa miesesimerkeistä, koska heitä on historiankirjoituksemme pullollaan. Ja tätä: tämän kirjan ilmestyminen on saanut monet suitsuttamaan, että vihdoinkin kerrotaan tällaisia aiemmin niin marginaalisia kertomuksia naisista menestyjinä, toimijoina ja muutoksen tuojina. Ja kyllä, elämme vuotta 2018. Ja jos ajatusta menestyvistä naisista poikkeustapauksina viedään vielä pidemmälle, rivien välistä välittyy ajatus, että naisen täytyy saavuttaa arvostusta jollakin miesten arvostamalla/dominoimalla alalla ollakseen menestynyt. Tokihan kirjaan on otettu mukaan perinteisesti naisvaltaisiksi aloiksi miellettyjen ammattien menestyjiä, mutta pääpaino on siinä, että sinäkin, tyttö, voit menestyä tässä miehisessä maailmassa/ammatissa. Ja älkää nyt käsittäkö minua väärin, ajatus on toki itsessään tärkeä. Mitä luimme kerran -blogin Laura pohti kuitenkin oivaltavasti, että kun sanotaan tyttökin voi olla, vahvistetaan (ehkä huomaamatta ja tahattomasti) käsitystä, että kyseessä oleva ammatti/saavutus/asia kuuluu lähtökohtaisesti miehille.

Ajatus ”minä voin olla tätä” on hieno ja tärkeä, mutta sen usein implisiittiseksi jäävä jatko ”vaikka se (oli sitten kyseessä ura, luonteenpiirre, elämäntyyli tai ihan mitä tahansa) on miehille/naisille/muille/valkoisille/mustille/jne ominaisempaa/tarkoitettu” luo harmittavasti käsitystä, että näin on ja tulee olemaan. No joo, kyllähän asiat vielä tässä maailmassa ovat niin, että tietyt ammatit ovat korostetun mies- tai naisvaltaisia, ja se on pakko tiedostaa, mikäli asiaa haluaa muuttaa.  Mutta kuten eräs David Hume jo 1700-luvulla totesi: se, miten asiat nyt ovat, ei tarkoita sitä, miten niiden pitäisi olla. Menestyneen naisen kohteleminen poikkeuksena tuntuu ikävästi vahvistavan mantraa poikkeus vahvistaa säännön (tässä tapauksessa sitä että miehet ovat menestyjiä ja toimijoita), mutta tuntuva muutos vaatii poikkeusten käsittämistä normina. Toivottavasti, toivottavasti, tämä kirja pääsee tavoitteeseensa eli rohkaisee lapsia – ja miksei muitakin – olemaan välittämättä ennakkoluuloista ja olemaan ennakkoluulottomia keksiessään ja tavoitellessaan unelmiaan.

Kritiikistä huolimatta sanon silti, että kirjan esimerkkien arvo on huomattava. Vaikka sadut olisivat kaivanneet hieman terävöittämistä, Iltasatuja kapinallisille tytöille toi tietoisuuteeni monta upeaa naista joka puolelta maapalloa. En välttämättä olisi kuullut heidän tarinoitaan ja tiennyt arvostaa heidän tekojaan ilman tätä kirjaa. Ostin tämän kirjan ihanan idean innostamana 11-vuotiaalle pikkusiskolleni joululahjaksi, ja vaikkei hän ole yhtä innokas lukija kuin isosiskonsa, Iltasatuja kapinallisille tytöille näytti uppoavan kiitettävällä innolla. Ja on hän saanut lainaillakin sitä suuntaan jos toiseenkin (myös minulle). Näkisin, että tämä kirja on hedelmällinen keskustelunaloitus niin tasa-arvosta, tyttöjen ja naisten oikeuksista, maailman muuttumisesta kuin vielä tarvittavasta muutoksesta. Nämä yllä olevat varaukset huomioon otettuina voisin suositella kirjaa laajalle lukijakunnalle.

Kirjalle on tulossa myös jatko-osa myöhemmin tänä vuonna. Jään odottamaan mielenkiinnolla, miten se on vastannut kritiikkiin sekä myös sitä, keitä on valikoitu täydentämään merkkinaisten kaanonia.

Jos Tuhkimo olisi mies ja lisää kirjasta täällä.

Kirjasta on kirjoitettu mukavasti, esimerkiksi näissä blogeissa: Bibbidi Bobbidi Book, Lukujonossa, Luetaanko tämä?, Lumiomena, Yöpöydän kirjat, Hannan kirjokansi, Amman kirjablogi, Kirjojen keskellä, Lukuneuvoja, Pieni kirjasto, Oi mutsi mutsi, Mitä luimme kerran

Mitä mieltä sinä olet tästä hittikirjasta?

 

Angie Thomas – Viha jonka kylvät

”Keittiöön lankeaa totuuden varjo – tällaisessa tilanteessa meidänlaiset ihmiset saa twiitteihin oman häshtägin, mutta oikeutta me saadaan harvoin. Musta tuntuu, että me kaikki kumminkin odotetaan sitä kertaa, sitä yhtä kertaa, kun kaikki päättyy oikein. Jospa tämä voisi olla se kerta.”

Angie Thomasin nuortenromaanin Viha jonka kylvät päähenkilö on 16-vuotias Starr, mustaihoinen teinityttö, joka asuu slummissa mutta käy parempaa, pääasiassa valkoihoisten oppilaiden koulua. Kahden maailman välillä matkustaessaan Starr on kehittänyt kaksi identiteettiä: on slummissa asuva, slangia puhuva Starr sekä Williamsonin Starr, joka yrittää olla mahdollisimman sopiva ja mukava valkoisten silmissä häivyttämällä taustansa. Näiden kahden roolin yhteensovittamisen ongelmakohtia ovat muun muassa valkoinen poikaystävä, jonka ihonväriä tai oikeastaan olemassaoloakaan ei voi vankilassakin istuneelle isälle paljastaa ja jonka kanssa seurusteleminen saa Starrin tuntemaan, että hän on pettänyt mustan yhteisön, sekä rasistisia piloja heittelevä paras kaveri, jonka loukkaavia vitsejä Starr ei haluaisi enää sivuuttaa olankohautuksella.

”Williamsonin Starr ei puhu slangia – jos räppäri käyttää jotain sanaa, Starr ei käytä, ei vaikka valkoiset kaverit käyttäysivät. Niiden suussa slangi on coolia. Starrin suussa se on ghettopuhetta. Williamsonin Starr pitää suunsa kiinni vaikka joku ärsyttäisi, ettei kukaan pidä sitä ’vihaisena mustana muijana’. Williamsonin Starr on kohtelias. Se ei katso pahasti, ei vilkuile syrjäsilmin, ei mulkoile. Williamsonin Starr ei haasta riitaa. Williamsonin Starr ei ylipäätään anna kenellekään syytä nimittää sitä ghettomuijaksi.

Mä vihaan itseäni kun käyttäyden sillä lailla, mutta teen niin siitä huolimatta.”

Eräänä iltana Starr tulee todistaneeksi, kuinka poliisi ampuu hänen ystävänsä Khalilin. Tilanteen ainoana silminnäkijänä Starrille on selvää, että aseettoman ja rauhallisesti käyttäytyneen Khalilin ampuminen on murha, mutta taposta uutisoiva media laittaa ”aseettoman” tilalle nuoren mustan miehen määritteeksi ”huumeita diilanneen” tai ”jengiin kuuluneen” otsikosta riippuen. Mustiin kohdistuvat ennakkoluulot toimivat tuomarina, kun media rakentaa valkoisesta poliisimiehestä kuvaa uhrina, joka turvautui peloissaan itsepuolustukseen ja kaivaa esille luurankoja Khalilin menneisyydestä, jotta murhatusta tulisikin tarinan konna.

Alkaa oikeudenkäynti, joka saa paljon huomiota valtakunnallisilla kanavilla asti. Näkyvän roolin ottaminen todistajana kuitenkin mietityttää Starria, koska se tietää uhkaa niin omaa oikeuttaan jakavien jengien taholta kuin valtion poliisivoimista. Mustassa yhteisössä kytee viha, joka johtuu turhautumisesta oikeudenjakoon – oikeuden jota he tuskin saavat.

”’Ette ole kysyneet tytöltä vielä mitään siitä poliisista’, mutsi sanoo. ’Kyselette Khalilista niin kuin se olisi syypää siihen että kuoli. Niinku Starr sanoi, ei poika itseään ampunut.'”

Viha jonka kylvät ei ole ainoastaan yhden oikeuskamppailun näyttämö vaan se luo kompleksisen kuvan Starrista teinityttönä ja kaikista kysymyksistä, jotka ovat teini-ikäisen elämässä keskeisessä osassa. Rotu, vaikka se läpäiseekin Starrin kuvan itsestään, ihmissuhteistaan ja ympäristöstään, ei ole ainut huomionarvoinen seikka hänen elämässään vaan pinnalla Starrin ajatuksissa ovat myös kaverisuhteet, seurustelu ja seksuaalisuus, perhedynamiikka, populaarikulttuuri ja urheilu. Rakenteellisen rasismin ja poliisiväkivallan seurausten terävän kuvauksen lisäksi Starrin hahmon monipuolisuus on se, mikä tekee kirjasta niin hienon.

Kirjasensaatiolle on satanut ylistyssanoja (Goodreadsissakin sillä on huikeat 4.59 tähteä) ja lähden täysillä lauluun mukaan. Viha jonka kylvät on aiheeltaan niin tärkeä, että minulta loppuvat sanat kesken. Se on omaäänisesti kerrottu tarina, jota maailma kaipaa. Tyrmäävä.

”Minkä tähden ihmisellä on ääni, jos se päättää olla hiljaa silloinkin kun ei pitäis?”

Kirjasta on blogattu ilahduttavan paljon: Carry On Reading, Reader, why did I marry him?, Mitä luimme kerran, Tekstiluola, Notko, se lukeva peikko, Opus eka, Kirjasähkökäyrä, Kirjapöllön huhuiluja, Amman lukuhetki, Kirja vieköön!, Helmi Kekkonen

Helmet-lukuhaaste: 30. Kirjan nimessä on tunne

Varastaisinko?

××××× = turvatoimetkaan eivät pidättele rikokselta

Oletko lukenut tämän paljon puhuttaneen teoksen?

Sarah Andersen – Aikuisuus on myytti

”Oletko ihan päällikkö ja spessu tyyppi? Ovatko verkostoitumistilaisuudet ihania mahdollisuuksia edistää uraasi? Onko aikuisuus jännittävä haaste, johon koet olevasi hyvin valmistautunut? Tämä kirja ei ole sinua varten.”

Sarah Andersenin sarjakuva-albumissa Aikuisuus on myytti seikkailee aikuisuuden olemusta ja sen velvoitteita pohdiskeleva mustatukkainen tyttö, joka on monelle tuttu netissä ilmestyneiden sarjakuvien perusteella. Nuorille naisille (ja miksei muillekin) vahvasti samaistuttavat sarjakuvat ovat keränneet maailmalla paljon suosiota.

Sarjakuvat ovat lyhyitä muutaman ruudun kokonaisuuksia, joissa ihmetellään, milloin se kuuluisa aikuisuus oikein alkaa. Niissä kerrotaan hauskasti ja oivaltavasti parikymppisten elämää hallitsevista kysymyksistä ja pulmatilanteista. Sarjakuva-albumin päähenkilö on sosiaaliset tilanteet hankalina kokeva ja laiskuuteen taipuva tyyppi, joka viettäisi päivän mieluummin mukavasti sängn pohjalla, kun nousisi ja lähtisi ulos tapaamaan ihmisiä, tekee suursiivouksen juuri silloin, kun pitäisi kirjoittaa essee ja hermostuu maleksijoista, jotka laahustavat hitaasti hänen edellään silloin, kun hänen pitäisi kiirehtiä. Kuulostaako tutulta?

Aikuisuus on myytti pohtii introverttiyttä ja sosiaalisten tilanteiden sekä suhteiden hankaluuksia mutta myös parisuhdetta söpöilyineen ja rakastumisen tunteineen. Paljon tilaa saavat myös pukeutumiseen ja ulkonäköön liittyvien normien piikittely sekä vaateongelmien ruotiminen. Kirjan sivuilla podetaan myös taiteilijan tuskaa, nautitaan hyvistä kirjoista aamunsarastukseen asti ja pilataan itsetunto epäonnistuneilla selfieillä.

Mikä siis tekee aikuisen? Tunnistaako aikuisen siitä, että hän herää energisenä, kuluttaa koko päivän tehden hyödyllisiä asioita ja käy nukkumaan itseensä tyytyväisenä? Tai kuuluko aikuisuuden kriteereihin se, että kokee hallitsevansa minkä tahansa vuorovaikutustilanteen? Vai kenties se, että tietää mihin on menossa ja mitä haluaa tulevaisuudeltaan? Aikuisuuden kynnyksellä olevia mietityttäviä isoja ja pienempiä kysymyksiä keventää huumori, joka hieman jopa piilottaa sitä, kuinka isoista asioista sarjakuvat toisinaan kertovat. Albumin vetovoima perustunee siihen, kuinka se tarjoaa samastumisen kohteita: jokaisella on niitä päiviä, jolloin haluaisi vain piiloutua peiton alle maailmalta piiloon ja huolehtia vain itselle  ah niin etäisistä fiktiivisten maailmoiden ongelmista. Onhan se helpottavaa, kun voi todeta, että samat pulmat ja kiusalliset tilanteet määrittävät myös muiden aikuistumista. Huumori on hyvä keino käsitellä näitä asioita, kunhan se ei lipsahda defenssin puolelle.

Sain kirjan käsiini juuri kauan pelättyä tenttiä edeltävänä päivänä ja ratkesin lähes hysteeriseen nauruun nähdessäni yllä olevan sarjakuvan, sillä se kuvasi fiilistäni niin hyvin. Juuri tuolta minusta tuntuu tenttien ja lopputöiden kasautuessa, kiitos sen kiteyttämisestä Sarah Andersen.

Sarah’s Scribbles -sarjakuvat ilmestyivät alun perin netissä ja Andersen aloitti sarjakuviensa julkaisemisen ensin sosiaalisessa medissa. Facebookin ja Instagramin puolella ne olivat levinneet minunkin tietoisuuteeni ennen kuin tiesin, että niitä on kerätty myös kansien väliin. Andersenin sarjakuvia pääset seuraamaan esimerkiksi täällä ja täällä.

Kirjasta ovat bloganneet ainakin myös: Ei vain mustaa valkoisella, Kirjojen pyörteissä, Sivutiellä, Kirjojen keskellä, Eniten minua kiinnostaa tie ja Tässä kaupungissa tuulee aina

Helmet-lukuhaaste: 22. Kuvitettu kirja

Kiitän Sammakkoa arvostelukappaleesta

Varastaisinko?

×××× = vaatii ryöstöä

Luetko sarjakuvia?

J. K. Rowling – Harry Potter -sarja

Juuri meidän valintamme, Harry, näyttävät keitä me todella olemme, paljon varmemmin kuin kykymme.

J. K. Rowlingin seitsenosainen Harry Potter -sarja on kirjasarja, joka ei esittelyjä kaipaa. Kerrataanpa silti hieman. Sarjan aloittavassa Viisasten kivessä Harry on 11-vuotias poika, joka asuu sukulaistensa luona komerossa portaiden alla. Hänen äitinsä ja isänsä ovat kuolleet Harryn ollessa vain 1-vuotias ja siitä asti Harry on asunut Vernon-sedän, Petunia-tädin ja serkkunsa Dudleyn vastentahtoisessa ja vähättelevässä huolenpidossa, jossa tavallisuuteen pyrkiminen on kaiken tarkoitus. Täyttäessään yksitoista Harryn elämä mullistuu, kun hän saa tietää olevansa velho ja hänet kutsutaan opiskelemaan Tylypahkan noitien ja velhojen kouluun.

Kukin kirja kuvaa yhtä (koulu)vuotta Harryn elämässä. Sarjassa seurataan, kuinka Harry kotiutuu Tylypahkaan, ystävystyy muiden nuorten noitien ja velhojen kanssa, opiskelee loitsuja, taikavoimia ja pimeyden voimilta suojautumista ja tutustuu velhojen lempiurheiluharrastuksen huispauksen saloihin. Rowlingin luoma maailma on hämmästyttävän monisävyinen ja laaja, kekseliäs pienimpään yksityiskohtaan asti. On eläintarhallinen taikaolentoja hevoskotkista räiskeperäisiin sisuliskoihin, Bertie Bottin joka maun rakeita ja suklaasammakoita makeannälkään, taikaministeriö poliittisine valtakamppailuineen ja pieneen kiusantekoon soveltuvia käteviä taikoja sekä ikivanhoja väkeviä loitsuja.

Monenkirjavassa taikamaailmassa on myös synkempiä sävyjä: pimeään taikuuteen hurahtaneita velhoja, kaiken ilon maailmasta imeviä ankeuttajia ja ennen kaikkea lordi Voldemort, yksi maailman väkevimmistä pimeyden velhoista, joka oli marssimassa suoraan maailmanherruuteen, kunnes hän menetti salaperäisesti voimansa yrittäessään tappaa pienen Harryn. Harrylle jäi tapahtumasta muistoksi vain salamanmuotoinen arpi  otsaansa ja maine pelastajana, poikana joka elää, mutta kaikki eivät usko, että epäonninen kirous tappoi lordi Voldemortin vaan että hän on elossa, odottamassa tilaisuutta nousta takaisin valtaan.

Seitsemän kirjaa esittelevät myös melkoisen valikoiman hahmoja, joiden kehityksen  seuraaminen kantaa läpi koko sarjan. Erottuvine ja ikimuistoisine persoonallisuuksineen ja muuttuvine ihmissuhteineen he ovat yksi suuri syy siihen, miksi sarja on niin suosittu. Tässä kohtaa on pakko mainita ainakin Harryn parhaat ystävät, kaikkien kirjanörttien esikuva Hermione ja aina sanavalmis Ron sekä hänen perheensä, johon kuuluu niin jästitavaroita keräilevä herra Weasley kuin alati keppostelevat kaksoset Fred ja George. Hahmot tuovat kirjoihin aimo annoksen huumoria, jonka olemassaolo unohtuu usein taikamaailman kuvauksen ja juonenkäänteiden rinnalla.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Harry Potter -taikaa studiokierrokselta

Nyt seuraa tunnustus. Olin pienenä ehdottomasti sitä mieltä, että Harry Potter on pelkkää huuhaata, enkä tule ikinä koskemaan hänestä kertoviin kirjoihin. Pysyin tässä uskossa, tietämättä oikein mistä koko Harry Potterissa on kyse, neljäsluokkalaiseen asti, jolloin poimin ensimmäisen Potterin käteeni kirjastoauton hyllystä. Seuraa toinen paljastus. Se ei ollut edes ensimmäinen osa. (Mitä kaikkea antaisinkaan jos olisin saanut kokea ilon lukea Potterit ensimmäistä kertaa järjestyksessä.) Päästyäni vauhtiin luin koko sarjan. Uudelleenluin sen (tällä kertaa järjestyksessä). Luin sen uudelleen vielä kerran.

Tähän vuoteen mennessä on vierähtänyt useampi vuosi siitä, kun luin Potterit edellisen kerran. Seurasin viime vuonna kateellisena, kun muut uudelleenlukivat Pottereita, mutta minulla ei ollut aikaa siihen, ja päätin, että haluan takaisin Tylypahkaan seuraavana vuonna. Lykkäsin projektia kuitenkin aika kauan, kunnes nyt syksyllä kiskaisin kaikki seitsemän osaa kuukauteen. Enkä ole katunut yhtään Potterien parissa viettämääni hetkeä. Pottereiden lukeminen on kuin kotiin olisi tullut: se saa aikaan niin lämpöisen ja rentoutuneen tunteen. Tämä on aika iso klisee, mutta Pottereiden tiivistäminen yhteen bloggaukseen on niin mahdotonta, että sallittakoon se: Pottereihin ei kyllästy, koska niistä löytää jokaisella lukukerralla lisää. Hahmoista paljastuu lisää puolia, Rowlingin tarkasti punotusta, koko sarjan läpäisevästä juonesta löytyy runsaammin yksityiskohtia ja tarinan takaa työntyy esiin enemmän temaattista sisältöä.

Potterit ovat saaneet osakseen niin paljon suitsutusta, etten tiedä, mitä enää voisin sanoa epäilijälle, joka ei ole halunnut koskea Pottereihin. Ehkä sen, että kokeile. Jollekin Potterit ovat huuhaata vielä lukemisenkin jälkeen, mutta minä olen hyvä esimerkki takinkääntäjästä tässä asiassa. Mutta vielä varoituksen sana, jos astut ensimmäistä kertaa Tylypahkan käytäville: voi olla ettet enää halua lähteä pois.

Varastaisinko?

××××× = turvatoimetkaan eivät pidättele rikokselta

Mikä Pottereista on lempparisi?