Ruth Kluger – Landscapes of Memory

”For a child it was different, for in the few years that I had lived as a conscious person, my rights had been removed piece by piece, so that Auschwitz had a kind of logic to it. It was as if I had invaded a stranger’s property and was told that my presence there was undesirable. – – Now the wheel had turned one further cog, and the soil on which you stood wanted you to disappear.”

Jokainen on varmasti ainakin kuullut Anne Frankin päiväkirjasta ja suuri osa lukenutkin sen, katsonut mahdollisesti Steven Spielbergin Schindlerin lista -elokuvan ja törmännyt sellaisiin hiteiksi nousseisiin keskitysleirikuvauksiin kuin John Boynen Poika raidallisessa pyjamassa tai Art Spiegelmanin Maus. Viimeisimpänä myyntilistojen kärkipäähän nousi Heather Morrisin Auschwitzin tatuoija, joka herätti keskustelua Auschwitz Memorial Research Centerissä asti ja jonka kyseinen taho tuomitsi historiallisesti virheellisenä kertomuksena, vaikka se kirjailijan mukaan perustui 95-prosenttisesti faktoihin. Tällaiset suursuosioon nousevat ja/tai kaanoniin jäävät holokaustikuvaukset vaikuttavat luonnollisesti siihen, minkälainen kuva meille, näiden kertomusten kuulijoille, muodostuu holokaustista ja keskitysleireistä. Sen takia näidenkin kertomusten kohdalla on syytä kysyä, kenen tarinaa tässä oikein kerrotaan.

Lukuun ottamatta Anne Frankia kukaan mainitsemistani esimerkkikirjailijoista ei kirjoita omasta kokemuksestaan vaan lähteenään keskitysleiriltä selviytyneeltä ihmiseltä kuulemansa kertomus tai oma mielikuvitus ja taustatutkimus. Myös lukuisat holokaustista selvinneet ovat julkaisseet muistelmiaan, mutta ne ovat harvoin saavuttaneet yhtä laajaa lukijakuntaa kuin kokonaan (tai joissain tapauksissa osittain) fiktiiviset kertomukset. Anne Frankin Nuoren tytön päiväkirja on ehkä kuuluisin ja luetuin kertomus holokaustista. Monelle se on historian tuntien ohella ensimmäinen kohtaaminen holokaustin kanssa ja useille myös ainoa. Vaikka Anne Frank kuoli keskitysleirillä, hänen päiväkirjansa ei (luonnollisesti) kerro leirillä kärsitystä ajasta mitään. Se pistää miettimään, onko siinä joku vääristymä, että maailman tunnetuin holokaustikertomus kertoo amsterdamilaisella ullakolla piileskelystä (joka oli varsin harvan juutalaisen kokemus holokaustista), eikä kuvaa kohtaloa jonka miljoonat juutalaiset jakoivat keskitysleirillä. En halua tällä vähätellä Nuoren tytön päiväkirjan arvoa tai ylipäätään asettaa mainitsemiani kirjoja arvojärjestykseen vaan pohtia sitä, mitä jää näiden suosituimpien kertomusten ulkopuolelle ja miten niiden välittämät tarinat vaikuttavat siihen, millainen kuva meille, jotka emme ole kokeneet kansanmurhaa, jää holokaustista.

Sitä, ketä kuunnellaan ja millaiset tarinat ja käsitykset saavat yleisöä ja kannatusta, pohtii myös Ruth Kluger muistelmateoksessaan Landscapes of Memory: A Holocaust Girlhood Remembered, joka kertoo hänen lapsuudestaan 1930-luvun Wienissä ja keskitysleireillä. Landscapes of Memory on yksi niistä kirjoista, johon tuskin olisin törmännyt ilman kirjallisuuden opintoja. Onneksi törmäsin! Klugerin älykäs ja väliin esseistinen tapa kuvata trauman, identiteetin ja muistin monimutkaista suhdetta sekä ulkopuolisten ihmisten suhtautumista sellaiseen, jonka voivat käsittää vain sen kokeneet, tekee siitä kirkkaasti sekä parhaan muistelmateoksen että holokaustikuvauksen, jonka olen lukenut.

Klugerin kertomuksessa nousee toistuvasti esiin se, kuinka hän vaikenee muistoistaan, koska ei halua tehdä muiden oloa epämukavaksi tai koska hänellä ei ajatella olevan mitään sanottavaa ikänsä tai sukupuolensa takia. Hän tuo mieleeni Svetlana Aleksijevitsin Sodalla ei ole naisen kasvoja -teoksen kertoessaan, kuinka häneltä harvoin kysytään hänen kokemuksistaan, koska sota ja sotamuistot – fasismista puhumattakaan – mielletään miesten omaisuudeksi. Joskus syy vaikenemiselle on se, ettei hän tiedä, miten kertoa ystävilleen asioista, joita he eivät voi ymmärtää. Mihin verrata ahtautta, joka tukehdutti Auschwitzin-kuljetuksissa tai miten väistää vaivautunut hiljaisuus ja tunnelman pilaaminen, kun ottaa ne esiin esimerkkinä ahtaanpaikankammosta?

”So what do you expect from us? my friends say. Should we treat a transport to Auschwitz like a stuck elevator, or even like an admittedly more dangerous night in an air-raid shelter? And again I am stumbling through the labyrinth of conflicting comparisons and asking the question how we can understand anything if we can’t relate to it.”

Toisilta kuulemansa muistot, käsitykset ja mielipiteet ympäröivät Klugerin omia muistoja koko ajan. Miten sovittaa yhteen muistot isästä ja tieto tavasta, jolla hän kuoli, ilman että jälkimmäisen kuvittelu syrjäyttää ensimmäisen? Kuinka kirjoittaa vaaditulla arvokkuudella murhatuista sukulaisista, kun omissa lapsenmuistoissa he ovat ärsyttäviä ja pikkumaisen vihantunteen kyllästämiä ? Kuinka hyväksyä varmistettu tieto läheisen kuolintavasta, kun on helpompi pitää elossa lukuisia kuvitelmia erilaisten kuolintapojen mahdollisuuksista, koska yksi niistä saattaisi olla selviytyminen? Miten kertoa omasta kokemuksestaan, kun se sotii muiden käsityksiä ja joskus jopa historiankirjoitusta vastaan: sanoa että oikeastaan Theresienstadtin leirillä oli helpompaa kuin viimeisinä aikoina Wienissä?

Ja miten kirjoittaa kuolemasta kun tulee väistämättä kirjoittaneeksi elämästä? Holokaustinarratiivissa Auschwitzista on tullut selviytyjien syntypaikka ja holokaustista selviytymisestä onnellinen loppu. Selviytyminen saa uroteon kaltaista hohdokkuutta, kun ihmiset halutessaan kertoa Klugerista jotain tärkeää sanovat hänen olleen Auschwitzissa. Mutta Klugerin sanoin selviytyminen oli vain poikkeus kuolemasta, ja tuo poikkeus erottaa hänet holokaustin oikeista todistajista, jotka menettivät henkensä kaasukammioissa. Ja siksi hänkin on kyvytön kirjoittamaan siitä katastrofista, joka holokausti oli ja päätyy kirjoittamaan jonkinlaisesta elämän voitosta.

”So how can I keep my readers from feeling good about the obvious drift of my story away from the gas chambers and the killing fields and towards the postwar period, where prosperity beckons? — We who escaped do not belong to the community of those victims, my brother among them, whose ghosts are unforgiving. By virtue of survival, we belong with you, who weren’t exposed to the genocidal danger, and we know that there is a black river between us and the true victims. Therefore this is not the story of a Holocaust victim and becomes less and less so as it nears the end. I was with them when they were alive, but now we are separated.”

Kluger kyseenalaistaa ja kritisoi viiltävän älykkäällä ja syvällisen henkilökohtaisella lähestymistavallaan useita holokaustiin liittyviä käsityksiä varoen kuitenkin asettamasta itseään auktoriteettiasemaan. Hänen kertomuksensa on koottu osin yhteensopimattomista palasista, jotka osoittavat, ettei yhtä jaettua kokemusta tai totuutta ole, ei vaikka tietomme keskitysleireistä jähmettyvät leirimuseoiden kaltaisiksi muistomerkeiksi ja tarkentuvat tieteelliseksi tutkimukseksi painettuun muotoon.

Ehdottomimmin hän kuitenkin suhtautuu kaikenlaisten positiivisten määreiden liittämiseen keskitysleireihin. Kun Kluger kuulee ihmettelyä siitä, miten keskitysleiriltä selvinnyt voi olla rasisti, hän toteaa, että Auschwitz was no instructional institution — You learned nothing there, least of all humanity and tolerance. Niin, Klugerin kuvauksen jälkeen on aika irvokasta kuvitella, että Auschwitzista olisi ollut mihinkään hyvään, että se olisi johtanut vangeilla minkäänlaiseen kasvamiseen ihmisenä tai maailmankuvan ja toisiin ihmisiin suhtautumisen muuttumiseen inhimillisemmäksi ja välittävämmäksi. Minkä arvon tai tarkoituksen se antaa uhrien ja selviytyjien kokemuksille, jos holokaustin sanotaan johtaneen johonkin katharsikseen, johonkin hyvään? Että heidän mieletön ja mielivaltaisesti aiheutettu kärsimyksensä oli tarkoituksenmukaista? Että kiitos heidän olemme saaneet oppitunnin inhimillisyydestä? Tällaisia ajattelun kieroutumia paljastaessaan ja pohtiessaan Kluger on parhaimmillaan.

Parhaita kirjoja ovat ne, jotka saavat näkemään asioita näkökulmista, joita ei ole ennen tullut mieleenkään pohtia. Landscapes of Memory on älykkyydessään ja koskettavuudessaan ehdottomasti yksi niistä, tänä vuonna lukemistani kirjoista vaikuttavimpia.

Mitä holokaustia käsitteleviä kirjoja sinä olet lukenut?