Åke Persson & Thomas Oldrup – Maailman pisin pajunköysi. 101 historiallista harhakäsitystä

maailman pisin pajunköysi 101 historiallista harhakäsitystä

Oletko aina luullut, että orjat rakensivat pyramidit, Einsteinilla oli huono koulutodistus, Magalhães purjehti ensimmäisenä maailman ympäri ja Marie Antoinette totesi nälkiintyneistä kansalaisistaan ”Syökööt leivoksia”? Jos näin on, Åke Perssonin ja Thomas Oldrupin kirja Maailman pisin pajunköysi. 101 historiallista harhakäsitystä on oikea teos tekemään lopun harhaluuloistasi. Mikään näistä, tai kirjassa esitetyistä muista 97 historiallisena totuutena elämään jääneestä tarinasta, ei nimittäin ole totta.

Persson ja Oldrup ovat historiaan eikoistuneita toimittajia, jotka ovat työskennelleet kauan populaaritieteellisen historiantutkimuksen parissa. Kirja on saanut alkunsa heidän viehtymyksestään harhakäsitysten voimaan: monet kirjan myyteistä ovat säilyneet yleisessä tietoisuudessa vuosisatoja.

Miksi näin? Toisinaan kyse on ollut puhtaista väärinymmäryksistä, joskus siitä, että hyvä tarina elää ja saa kuulijoita totuutta helpommin. Usein harhakäsitysten takana on myös poliittisia motiiveja. Propagandaa ja suoranaisia valheita on aina käytetty mustamaalaamaan vastustajia ja pönkittämään omaa asemaa. Siinä mielessä Maailman pisin pajunköysi on myös muistutus siitä, ettei kaikkea tarvitse tai pidä uskoa. Samanlaisia myyttejä ja harhakäsityksiä luodaan ja tulee luoduksi myös omalla ajallamme.

Pidän paljon kirjan ideasta ja historiasta kiinnostuneena se kuulosti mielenkiintoiselta lähestymistavalta populaariin historiaan. Kirja tarjoaa juuri sitä mitä se lupaa: tunnettuja ja tuntemattomampiakin harhakäsityksiä ja niiden oikaisuja sekä selityksiä, joista toiset ovat vieraampia kuin toiset. Voinkin suositella kirjaa sekä niille, jotka haluavat päivittää tietämystään historian yksityiskohdista että niille, jotka haluavat tehdä vaikutuksen tuttavapiiriinsä briljeeraamalla.

Minulle lukukokemus ei jälkeenpäin ajatellen ollut niin antoisa kuin olin ehkä odottanut. Kirja ei sinänsä tuottanut pettymystä vaan pikemminkin yliarvioin innostukseni aiheeseen, ja kirja tuli valittua luettavaksi vääränä ajankohtana. Hain siitä kevyttä ja viihdyttävää välipalaluettavaa (mitä se oli) kurssien lukulistoja keventämään, kun mieli olisi sittenkin tehnyt enemmän uppoutua laadukkaaseen romaaniin pakollisten lukemisten välissäkin. Kelpo teos silti, jos tykkää vastaavanlaisesta kirjallisuudesta.

Helmet-lukuhaaste: 18. Kirjan nimessä on vähintään neljä sanaa

Varastaisinko?

××× = syyllistyn taskuvarkauteen

Oletko jäänyt kiinni historiallisesta harhakäsityksestä?

 

Jessie Burton – Nukkekaappi

”Nella on hyvillään ettei ole enää Assendelftissä – se on myönnettävä – mutta enää hänellä ei ole kotia missään, ei siellä peltojen keskellä eikä täällä kanavien varressa. Tuntuu kuin hän olisi karilla jossakin avioliiton ihanteiden ja todellisuuden välissä, mistä kaunis mutta hyödytön kaappi on puistattava muistutus.”

jessie burton nukkekaappi

Jessie Burtonin historiallinen lukuromaani Nukkekaappi sijoittuu 1600-luvun Amsterdamiin, jota siirtomaat ovat vaurastuttaneet ja jossa puhaltaa kylmä, navakka tuuli. Kauppakaupunkia hallitsee tiukan kalvinistinen kuri, joka kieltää piparkakku-ukot epäjumalankuvina ja usuttaa kaupunkilaisia vakoilemaan toisiaan. Jos joku tekee syntiä, Jumalan rangaistukseksi nostattama tulva voi koitua koko kaupungin kohtaloksi.

Maalla koko pienen ikänsä asunut Petronella saapuu kylmänkirpeään kaupunkiin paljon vanhemman varakkaan kauppiaan vaimoksi. Mukanaan hänellä on lemmikkipapukaijansa, toiveensa tulla avioelämän myötä naiseksi sekä halu olla rakastettu; vastaanottamassa häntä ovat sulhasen sijaan tämän synkkämielinen sisko ja kaksi erikoista palvelijaa. Hätäisesti, toista tuntematta solmittu avioliitto uhkaa lässähtää pelkäksi kulissiksi, kun tuore aviomies ostaa nuorikolleen häälahjaksi nukkekaapin, jolla Nella voi leikkiä olevansa vaimo, muttei olla sitä oikeasti. Vierauden keskellä Nellan on opittava periaate, joka pitää kaunpungin pinnalla: on joko uitava tai upottava.

Nukkekaappi, jonka Nella saa mieheltään lahjaksi, on ironisen tarkka kopio heidän kodistaan. Kaupungin salaperäinen miniatyristi ryhtyy lähettämään nukketaloon pienoishuonekaluja ja nukkeja, jotka ovat pelottavan tarkkoja kopioita oikeasta elämästä, Nellasta, hänen miehestään Johanneksesta, Johanneksen koirista… Miniatyristi tuntuu voivan ennustaa tulevaisuuden, eikä tulevaisuuden nukkekaapissa näytä olevan tilaa kaikille.

Nukkekaappi on kirjoja, joista kiinnostuin kauniin kannen takia. Myös takakannessa kuvailtu miniatyristin mysteeri vaikutti siihen, että otin kirjan luettavakseni. Visuaalisesti kaunis kirja Nukkekaappi kieltämättä onkin, ei vain ulkoisesti vaan myös tarkan miljöö- ja esinekuvauksen kannalta. Arvoituksellinen miniatyristi tuo takakannen lupauksen mukaisesti jännitettä suljettujen ovien takana elävän perheen ja ympäröivän, heitä tarkkailevan maailman välille, vaikkei jännitys aivan tiivisty lakipisteeseensä.

Romaani kommentoi mielestäni yhtenä tärkeimmistä teemoista naisen asemaa 1600-luvun näkökulmasta. Nellan käsitykset naiseudesta horjuvat, kun hänen avioliittonsa ei saa täyttymystään, ja hänet lähetetään leikkimään nukkekaapillaan. Hän ihmettelee kälynsä Marinin valintaa jäädä vanhaksipiiaksi ja hämmästelee Marinin aktiivista osallistumista Johanneksen liike-elämään. Lisää väriä Nellan naisen rooliin kohdistuviin pohdintoihin tuo miniatyristi, joka yhdessä miniatyyrien kanssa lähetetyssä viestissä julistaa:

”JOKAINEN NAINEN ON TULEVAISUUTENSA ARKKITEHTI”

Hienosta miljöökuvauksestaan ja tärkeästä sanomastaan huolimatta Nukkekaappi jäi varsin keskinkertaiseksi lukukokemukseksi. Harmittavasti mielenkiintoiset hahmot jäivät ohkaisiksi ja juonenkäänteet olivat aluksi lähes saippuasarjamaisen ennalta-arvattavia, vaikka tekivätkin käänteen parempaan. Romaani ei ollut ihan sitä, mitä odotin, mutta historiallisten lukuromaanien ystäviin kirja kuitenkin varmaan uppoaa, joten laittaisin suositusta siihen suuntaan.

Helmet-lukuhaaste: 16. Ulkokaisen kirjallisuuspalkinnon voittanut kirja

Varastaisinko?

××× = syyllistyn taskuvarkauteen

Minkä kirjan olet valinnut luettavaksesi kannen perusteella?

Yuval Noah Harari – Sapiens. Ihmisen lyhyt historia

”Seitsemänkymmentätuhatta vuotta sitten Homo sapiens oli vähäpätöinen eläin, joka puuhaili omiaan yhdessä Afrikan kolkassa. Seuraavien vuosituhansien aikana se teki itsestään koko planeetan herran ja ekosysteemien kauhun. Nykyisin sapiensista on tulossa jumala ja se on hankkimassa itselleen paitsi ikuisen nuoruuden myös jumalallisen kyvyn luoda ja tuhota.”

yuval noah harari sapiens ihmisen lyhyt historia blogi arvosteluOxfordissa historian tohtoriksi väitelleen Yuval Noah Hararin menestysteos Sapiens. Ihmisen lyhyt historia kaivaa ihmiskunnan luurangot esiin kaapistaan. Luurankojen esittely koko ihmisen historian ajalta voi kuulostaa puuduttavalta, mutta Hararin oivaltavat teoriat ja käytännönläheiset esimerkit pitävät tylsistymisen kaukana.

100 000 vuotta sitten maapallolla eli ainakin kuusi ihmislajia, joista on enää jäljellä vain yksi, Homo sapiens. Tuhansien vuosien kuluessa ihminen siirtyi metsästäjä-keräilijästä maanviljelijäksi, alkoi rakentaa imperiumeja ja muodosti maailmankatsomuksensa myyttien varaan. Myyteistä kehittyi lukuisia arkipäivää ohjaavia järjestelmiä rahasta ja kansallisvaltioista uskontoihin ja tieteeseen. Miten tämä muutos tapahtui – tai toisella tavalla muotoiltuna: miten ihmisestä tuli ihminen? Miten ihminen sovitti päähänsä luomakunnan kruunun?

Sapiens yrittää vastata muun muassa  näihin kysymyksiin ja mutkistaa samalla historian oppikirjoissa suoristetut mutkat. Harari ei tyydy esittämään faktoja loogisessa järjestyksessä tai listaamaan syy-seuraus-ketjuja oppikirjamaiseen tyyliin vaan etsii ymmärrystä suurien kehityslinjojen takaa. Apunaan hän käyttää havainnollisia ja käytännönläheisiä esimerkkejä, jotka takaavat sen, että myös maallikko pysyy vauhdissa mukana.

Kursiakseen ihmisen taipaleen Afrikasta maailman valtaistuimille uskottavasti kasaan Harari esittää joukon hypoteeseja, jotka rikkovat niin yleisen mielipiteen kuin historiankirjoituksen myyttejä:

”Älä usko puunhalaajia, jotka väittävät esi-isiemme eläneen sopusoinnussa luonnon kanssa. Jo kauan ennen teollista vallankumousta Homo sapiens piti hallussaan ennätystä useimpien kasvi- ja eläinlajien ajamisessa sukupuuttoon. Meillä ihmisillä on kyseenalainen kunnia olla biologian historian tappavin laji.”

Hararin teoriat saavat lukijan kysenalaistamaan omia ja muiden käsityksiä ihmisestä ja ihmisyydestä. Hänen provokatiivinen, ajatuksia ravisteleva tyylinsä rohkaisee ottamaan kantaa, eikä kohtelemaan lukemaansa lopullisena totuutena. Harari tuo nimittäin vahvasti esille myös sen, että tiede määrittää itseään jatkuvasti uudelleen. Hänen väitteensä eivät ole lopullisia nauloja Homo sapiensin arkkuun vaan avoimia keskustelulle, kritiikille ja tutkimukselle.

Varsinkin viimeisen luvun väitteet saivat minut katsomaan ylös kirjasta ja hetkeksi vain sisäistämään juuri lukemiani lauseita. Geenitekniikka tai kyborgit eivät ole minulle kokonaan vieraita asioita, mutta Hararin olettamukset alan edistymisestä ja arkipäiväistymisestä yllättivät minut ennakoidulla tavalla:

”Väitetään, että ellei ydintuho tai ekologinen katastrofi tule väliin, nopea tekninen kehitys johtaa pian siihen, että Homo sapiensin syrjäyttävät kokonaan toisenlaiset olennot, jotka ovat erilaisia paitsi fyysiseltä olemukseltaan myös kognitiivisilta ja emotionaalisilta ominaisuuksiltaan. Useimmat sapiensit pitävät ajatusta äärimmäisen hämmentävänä. Uskomme mieluiten, että tulevaisuudessa aivan meidän kaltaisemme ihmiset matkustavat planeetalta toiselle nopeissa avaruusaluksissa.”

Sapiens ravisteleee lukijoitaan ulos tutusta ja turvallisesta kuplasta ja katsomaan sekä oivaltamaan asioita suuremmassa mittakaavassa – vaikka se tuntuisi epämukavalta. Teoksen asenne ihmiseen on virkistävän kriittinen ja sen rohkeus provosoida tekee lukemisesta koukuttavaa. Harari kääntää sen, mikä ihmisille opetetaan heidän historiansa läpäisevänä parempaan suuntautuvana kehityskulkuna, lähestulkoon päälaelleen. Jos kehityksemme onkin oikeasti taantumista, mihin olemme menossa? Sapiens ei lopu lohtua ja toivoa tuovaan vakuutukseen siitä, että ihminen osaa rangaista ongelmansa vaan viimeiseen painavaan kysymykseen:

”Onko mitään vaarallisempaa kuin tyytymättömät ja vastuuttomat jumalat, jotka eivät tiedä, mitä haluavat?”

Varastaisinko?

××××× = turvatoimetkaan eivät pidättele rikokselta

Mikä kirja tarjosi sinulle ahaa-elämyksiä?

 

Anneli Kanto – Pyöveli

”Tuomari on kaikkien yläpuolella. Mutta tuomarinkin yläpuolella on pyöveli, sillä ilman häntä ei rikollista rangaista. Tuomari ratkaisee, kuka on tehnyt pahan teon, varastanut, väärentänyt, puhunut valheita tai tappanut. Hän määrää syylliselle rangaistuksen, mutta laki ei toteudu ilman pyöveliä, joka on tuomarin oikea käsi.”

anneli kanto pyöveli blogi arvosteluAnneli Kannon 1600-luvulle sijoittuva romaani Pyöveli on nimestään huolimatta kertomus kolmesta ammattimiehestä, joista vain yksi on kammoksuttu mestarismies. Kaikilla heistä on kuitenkin näppinsä pelissä kuoleman monopolissa: apteekkarin tehtävä on hillitä sitä, pyövelin jouduttaa ja tuomarin päättää, kumpi kohtalo päätyy kenenkin osaksi.

Pieti Sipinpoika saa tarpeekseen kurjasta elämästään ja karkaa Nevanlinnaan luomaan itselleen haluamaansa tulevaisuutta, johon hän kelpuuttaa mainetta, kunniaa ja maallista mammonaa muttei rakkautta. Oppipoikana apteekissa hänellä on mahdollisuus saada selville elämän ja kuoleman salat.

Kihlakunnantuomari Wisander huomaa joutuneensa loukkuun epämiellyttävään avioliittoon, mutta vaikka hän jää kotona vaimonsa oikkujen vietäväksi, Vaasassa hänellä on yhä valtaa. Valtaa tuomita tai olla tuomitsematta. Viran tuomaa arvovaltaa. Vallanhimoa.

Pyövelinpoika Johann oppii ajan tavan kantapään kautta. Pyöveleistä tulee pyöveleitä. Viis siitä, miten rakastettava persoona pyöveli on, muiden silmissä hän on ensisijaisesti ammattinsa edustaja, jonka on kirkossa pysyttävä poissa hienomman väen silmistä ja jolla ei ole astumista krouviin.

Erityisesti tuomarin ja pyövelin toisiinsa vertautuvien hahmojen kautta romaani nousee havahduttavaksi tutkielmaksi oikeuslaitoksen oikeellisuudesta ja vastuun sekä omantunnon kysymyksistä kuolemanrangaistuksessa. Tuomari määrää hirttosilmukasta, mutta pyöveli on se, joka takaa yhteiskunnan järjestyksen – kiitosta ansaitsematta. Tuomarin vastuu on päättää syyllisyydestä ja kuolemasta, mutta kalmanhaju takertuu pyövelin kirveeseen, ei tuomiolle paukuttavaan nuijaan. Pyöveli potee teostaan huonoa omaatuntoa, mutta tuomarin into oikeuden toteutumiseen on lähes hekumallinen. Kuoleman virkamiehistä toinen on ylistetty, toinen eristetty ja kumpikin välttämättömiä. Kenelle kuuluisi mikäkin osa?

Pyöveli ei suinkaan koostu yksinomaan filosofisesta pohdinnasta vaan lyhyiden lukujen rytmittämistä hyvällä sykkellä edistyvistä tapahtumasarjoista. Pohjaväri on synkkä, rapa roiskuu ja veri lentää. Pyövelin suorittamilla erilaisilla toimituksilla ei mässäillä, mutta niitä ei myöskään kaunistella, minkä takia en suosittele romaania herkimmille lukijoille.

Synkistä (tai verenpunaisista) sävyistä huolimatta Pyöveli oli minulle mieluinen lukukokemus ja viihdyin sen parissa. Kanto on tehnyt huolellista pohjatyötä aiheesta, joka on haluttu sysätä historian hämäriin. Myös pyövelit ansaitsevat puheenvuoronsa, koska kuten Kanto toteaa Ylen haastattelussa: ”Pyövelitkin olivat ihmisiä.”

Varastaisinko?

××××vaatii ryöstöä

Historiallisen fiktion suurkuluttajana haluaisin tietää, mihin aikakauteen sijoittuvia romaaneja sinä luet eniten.