Margaret Atwood – Oryx ja Crake

”Lumimies avaa silmänsä, panee ne kiinni, avaa ne, jättää ne auki. Yö on ollut kaamea. Hän ei tiedä, kumpi on pahempaa: menneisyys, jota hän ei saa takaisin vai nykyisyys, joka  tuhoaa hänet, jos hän katsoo sitä liian tarkasti. Lisäksi on vielä tulevaisuus. Pyörryttää ajatellakin.”

margaret atwood oryx ja crake blogi arvosteluMargaret Atwoodin Oryx ja Crake on dystopia maailmasta, jossa ihminen leikkii jumalaa. Selvitettyään geeniteknologian salaisuudet ihminen on saanut kyvyn luoda – kyvyn, joka tuhoaa hänet.

Lumimies on tiettävästi maailman ainut eloon jäänyt ihminen. Sivilisaation raunioilla hänellä on seuranaan vain katkeruuden värittämät muistonsa ja crakelaiset, kuvankauniit, ruohoa syövät ja kiima-aikaan parittelevat kloonit. Crakelaiset pitävät Lumimiestä muukalaisena ja profeettana, jonka syytämiin juttuihin Oryxista ja Crakesta, heidän jumalistaan, he uskovat sinisilmäisesti.

Kun Lumimies oli vielä Johnny, maailma oli jaettu tautien runtelemiin rahvaanmaihin ja hyväosaisten asuttamiin piireihin. Johnny ja hänen kaverinsa, suorastaan pelottavan älykäs Crake, tappoivat aikaa pelaamalla eläinlajien sukupuutosta ideansa saanutta peliä ja vierailemalla pornosivuilla. Eräällä näistä pornosivuista he näkevät ensimmäistä kertaa Oryxin, kahdeksanvuotiaan tytön, jonka kameraan luoma katse ei jättänyt Johnnya rauhaan.

Muistojensa kautta Lumimies tekee piinaavaa matkaa pisteseen, jossa kaikki ryöstäytyi käsistä. Hän on kertojana varsin epämiellyttävä ja paljon vähemmän kiinnostava kuin hänen kertomuksensa varsinaiset kohteet, Oryx ja Crake. Oryx on heistä arvoituksellisempi, mutta kaikki palautuu Crakeen, geenimuuntelun kirkkaimpaan tähteen, jonka huippusalainen projekti on luoda uusi ihmistä muistuttava laji, jolta on poistettu kaikki ihmismäiset heikkoudet.

”Varokaa taidetta, Crakella oli tapana sanoa. Heti kun ne alkavat tehdä taidetta, ollaan pulassa. Craken näkemyksen mukaan kaikki symbolinen ajattelu vie alamäkeen. Seuraavaksi ne keksivät jumalankuvat ja hautajaiset ja hautauhrit ja kuolemanjälkeisen elämän ja synnin ja hieroglyfit ja kuninkaat – ja sitten orjuuden ja sodankäynnin.”

Ironista kyllä, mutta uskonnon eliminointiin tähdänneestä Crakesta tulee crakelaisten jumalhahmo, jonka syntyä Lumimies vauhdittaa keksimillään köykäisillä myyteillä. Vaikka Oryx ja Crake on kantaaottava puheenvuoro geeniteknologian, sukupuuton ja ilmastonmuutoksen muodostamasta vyyhdestä, se puhuu myös korkeakulttuurin puolesta.

Lähdin lukemaan kirjaa suosituksen saaneena ja sen aihe kuulosti hyvin kiinnostavalta. Varsinkin alkupuolella lukeminen kuitenkin takkuili, minkä pistän pitkälti Lumimiehen piikkiin. En kerta kaikkiaan pidä hänestä! Lisäksi on hassua, miten Yuval Noah Hararin Sapiensissa lyhyesti mainitsemat geeniteknologian uhat ja mahdollisuudet pysäyttivät kunnolla, mutta saman aiheen käsittely romaanissa ei tehnyt yhtä suurta vaikutusta. Tarinan imu parani silti loppua kohden ja aihe kiinnostaa edelleen. Vaikka Oryx ja Crake jäi keskinkertaiseksi lukuelämykseksi, aion jatkaa trilogian lukemista Herran tarhureilla ja MaddAddamilla.

Varastaisinko?

××× = syyllistyn taskuvarkauteen

Kuinka paljon kertojan (epä)miellyttävyys vaikuttaa lukemiseesi?

Tahereh Mafi – Shatter Me

”But things happen when people touch me. Strange things. Bad things. Dead things.”

Tahereh Mafi - Shatter MeTahereh Mafin esikoiskirja Shatter Me on kielellisesti huikaiseva dystopia, joka kertoo ihmisen rikkinäisyydestä ja toisen ihmisen kaipuusta.

Julietten kosketus tappaa. Kukaan ei tiedä, mistä se johtuu, mutta siitä syntyvä pelko riittää tuomitsemaan tytön alkaen vanhemmista, joiden pelko muuttuu vihaksi, jatkuen ikätovereihin, joiden käsketään vältellä häntä ja päättyen täydelliseen eristykseen ulkomaailmasta. Valtaapitävien mielessä tuhon rinnalla itää myös mahdollisuus: Juliette saa elämänsä tilaisuuden päästä yksinäisyydestään ihmisten pariin – toimimalla aseena.

Ja kuten useimmissa YA-genren edustajissa, siellä missä on teinityttöpäähenkilö, on myös potentiaalinen rakastumisen kohde. Kiintymyksen, hellyyden ja kosketuksen kaipuulla on Julietten käsissä tuhoava voima. Kosketusta vailla elänyt tyttö janoaa toisen ihmisen lämpöä ihollaan, mutta toive kulkee yhtä matkaa kiellon kanssa: haluan, että kosketat, mutta en halua, että tunnet, koska tuntoaisti on pelkkää kipua. Kosketus on välittämisen kieltä, jolta Julietten on suljettava korvansa.

Romanssin lisäksi Tahereh Mafi sisällyttää esikoiseensa nuortenkirjallisuudelle ja dystopioille tyypillisiä elementtejä, jotka takaavat sen, että lukija saa odottamansa (jollain kohtalokkaalla tavalla muista poikkeavan päähenkilön, epäoikeudenmukaisen oikeusjärjestelmän ja keinoja kaihtamattoman, vallanhimoisen johtajan, joita vastaan taistella ym.), mutta kyseenalaistaa yksittäisen teoksen omaperäisyyden. Peruselementtien säilyessä huomio kiinnittyy  erottuviin ideoihin ja niiden mielenkiintoisuuteen ja toimivuuteen, kuten haastavaan ajatukseen kosketuksella tappamisesta.

Tahereh Mafin tapauksessa kerronnan tapa ansaitsee kunniamaininnan. Mafilla on omintakeinen ääni, joka lumoaa toiset mutta varmaan myös vieraannuttaa osan lukijoista. Hän käyttää paljon yliviivauksia osoittaakseen, kuinka Juliette sensuroi itseään ja rytmittää sanoja ajatusten suuntaan, mielikuvien kaltaisiksi yhden sanan välähdyksiksi. Hänen lauseensa soljuvat runollisella nuotilla, kiertyen välillä viiltäviksi teriksi mutta yhtä lailla kauniina.

Olen ennen englanniksi lukiessani liikkunut kielen tasolla lähinnä helppo-vaikea -akselilla, mutta tämän lukukokemuksen jälkeen tiedän osaavani arvostaa sanataidetta myös muilla kielillä kuin äidinkielilläni. Vieraalla kielellä lukeminen tuntuu ensimmäisinä kertoina hankalanta, eikä kielitaito aina yksinkertaisesti riitä siihen, ainakaan nuoremman kohdeyleisön kohdalla. Englanninkielinen nuortenkirjallisuus pursuaa tällä hetkellä toinen toistaan suositumpia ja mielenkiintoisempia kirjoja, jotka ovat alkuperäiskielisinä alkaneet löytää tiensä Suomen kirjastoihin. Isot aplodit siitä kirjastoille, jotka kannustavat lukemaan myös muilla kielillä! Vielä hienompi asia olisi, jos suomalaiset kustantamot innostuisivat suomentamaan enemmän ulkomaisia hittejä. Moni yläkoululainen tai lukiolainen, jotka eivät välitä lukea englanniksi, voisi löytää lukuhalunsa laajemmasta, laadukkaasta valikoimasta. Shatter Me voisi olla yksi sellaisista kirjoista.

Varastaisinko?

××××vaatii ryöstöä

Minkä englanninkielisen nuortenkirjan näkisit mielelläsi suomennettavan?

Marissa Meyer – Cinder

”She was cyborg and she would never go to the ball.”

Marissa Meyer - CinderOtetaan klassinen prinsessasatu, lisätään scifi-elementtejä, sekoitetaan ja haudutetaan lopputulosta neljännen maailmansodan loppuun asti. Lopputulos? Marissa Meyerin supersuositun The Lunar Chronicles -kirjasarjan aloitusosa Cinder.

Cinder on dystopia, jossa maailma on järjestynyt muutamaksi mahtivaltioksi, joiden takaaman rauhan uhkana ovat kaksi asiaa: Kuuta hallitseva ilkeä ja vallanhimoinen kuningatar Levana ja maapallolla kuolettavaa vauhtia leviävä kulkutauti. On vain ajan kysymys, kumman takia maapallo luisuu sekasortoon.

Samalla Cinder on mukaelma kaikkien tuntemasta Tuhkimo-sadusta. On vanhempansa menettänyt tyttö, joka työskentelee ilkeälle äitipuolelleen ansaitakseen elätyksensä, prinssi, jonka on etsittävä itselleen morsian ja tanssiaiset, joiden jälkeen mikään ei ole ennallaan. Kirjan päähenkilö Cinder on Uuden Pekingin lahjakkain mekaanikko, joka yrittää peittää halveksintaan ja eristämiseen johtavan totuuden: hän on kyborgi, osaksi ihminen, osaksi robotti. Kun hänen sisarensa sairastuu, hän muuttuu äitipuolensa silmissä arvottomasta haitalliseksi. Muulle maailmalle hän osoittautuu vaarallisen tärkeäksi prinssi Kaihin luomiensa siteiden ja menneisyyttään koskevien salaisuuksien takia.

Sadut ja niiden uudelleenkerronta ovat yksi monista hiekkouksistani, kun valitsen luettavaa. Scifi-elementtien ujuttaminen Tuhkimoon on mielenkiintoinen idea, jota on ihasteltu ympäri maailman – ja jonka ihastelijoiden joukkoon minäkin liityn. En lue kovin paljon dystopioita, mutta Cinder satuviittauksineen vaikutti kekseliäältä lajissaan.

Cinderin kyborgius ei ole merkittävä valinta pelkästään juonen vaan myös teemojen kannalta. Samalla tavalla kuin me erottelemme ihmisiä ihonvärin, seksuaalisen suuntautumisen tai sukupuolen perusteella, kyborgi on leima, jolla poikkevat yksilöt erotetaan yleisesti hyväksytystä normaaliudesta. Kyborgit ovat toisen luokan kansalaisia, enemmän omaisuutta kuin yksilöitä. Mekaaniset osat ovat Cinderiä siinä missä hänen biologinen vartalonsa, mutta julkisen mielipiteen valossa hänen on peiteltävä ja hävettävä niitä.

Ihan varauksettomalle tasolle ihasteluni ei kuitenkaan yllä. Nopeat juonenkäänteet tempaisivat mukaansa heti ensimmäisiltä sivuilta, mutta tarinan imu laimeni hieman puolivälin yli päästyäni. Kaiken muun ohella rakkaustarina jäi osittain ohueksi ja pääparin väliltä puuttui kemiaa, vaikka heidän sanailunsa olikin söpöä. Siitä huolimatta sarjan seuraava osa Scarlet odottaa jo hyllyssä lukuvuoroaan.

Varastaisinko?

××××vaatii ryöstöä

Mitä mieltä sinä olet satujen uudelleenkerronnasta? Oletko lukenut hyviä esimerkkejä siitä?

Ray Bradbury – Fahrenheit 451

”Kirja on ladattu ase naapuritalossa. Polta se. Ota ammus pois aseesta. Iske keskelle ihmisen sielua. Kuka tietää kenet tuo lukenut mies valitsee pilkkataulukseen?”

Krijavarkaan tunnustuksia -kirjablogi: Ray Bradbury - Fahrenheit 451Ray Bradburyn scifi-klassikko Fahrenheit 451 on hätkähdyttävän ajankohtainen romaani tulevaisuuden yhteiskunnasta. Se on kirjoitettu jo yli puoli vuosisataa sitten, mutta sen kirjojen kohtaloa, yhteiskunnan harjoittamaa valvontaa ja viihteenkäyttöä koskevat teemat sopivat mainiosti nykypäivään.

Guy Montag on palomies. Ei kuitenkaan sillä tavalla, millä me sen ymmärrämme vaan päinvastoin. Hän sytyttää työkseen tulipaloja taloihin, joista on löydetty kirjoja. Kirjat ovat nimittäin haitallisia: niiden lukeminen kestää tuskastuttavan kauan, ne lietsovat vihaa vähemmistöjä kohtaan ja saavat kysymään tarpeettomia miksi-kysymyksiä.

Tulevaisuuden Yhdysvalloissa ei ole tilaa tai aikaa ajattelulle, tiedolle tai aistihavainnoille. Koulussa ei tarvitse ”oppia muuta kuin painamaan nappeja, nostamaan kytkintä, ruuvaamaan ruuveja ja muttereita, mitä muuta sitä tarvitsee tehdä?”  Kotona odottaa kolme seinää vallannut televisio, jonka yhdentekevästä ohjelmasta on muodostunut sosiaalisten suhteiden korvaaja ja elämän itsetarkoitus. Autot kiitävät niin lujaa, ettei maisemia ehdi nähdä – miksi tarvitsisikaan? Ihmiset elävät kuin putkessa, joka ei paljoa haaraudu ja jossa ei edes vilkuilla ympärilleen. Sen pitäisi tarjota kaikki tarvittava, mutta ihmisen sisimmän se jättää tyhjäksi.

Arvatenkin Guy ei tyydy sellaiseen tyhjiöön koko elämäänsä. Eräällä työkeikalla kirjojen piilottelusta kiinni jäänyt nainen sytyttää itsensä samaan roihuun kirjojensa kanssa. Miksi kukaan tekisi sellaista? Mitä niin ihmeellistä kirjoissa on, että joku uhraa henkensä niiden vuoksi?

Ajatus kirjojen hävittämisestä on kauhistus jokaiselle lukutoukalle, mutta Fahrenheit 451 asettuu vuoropuheluun myös laajemman yleisön kanssa. Sen huomiot ilmiöstä, jota nykyään pidetään sanavapauden ja vihapuheen suhteena toimivat loistavasti argumenttina sosiaalisen median keskustelukulttuurista:

”Mitä enemmän ihmisiä, sitä useampia vähemmistöryhmiä. Ei saa loukata koiran nussijoita, kissan nussijoita, lääkäreitä, lakimiehiä, liikemiehiä, johtajia, mormoneja, baptisteja, unitaareja, toisen polven kiinalaisia, ruotsalaisia, italialaisia, saksalaisia, teksasilaisia, brooklyniläisiä, irlantilaisia, oregonilaisia tai meksikolaisia. – -Mitä suurempi levikki, Montag, sitä visummin on varottava suututtamasta ketään, muista tämä! Kaikennäköisten minimaali-vähemmistöryhmien navat oli pidettävä puhtaina.”

Mitä uskaltaa enää sanoa loukkaamatta ketään? Mitä se tekee julkiselle keskustelulle, joka uhkaa typistyä somen rajattuihin sanamääriin?

Fahrenheit 451 kertoo myös välittämisen ja välinpitämättömyyden suhteesta. Kaunokirjallisuudella on tunnustettu vaikutus kykyyn tuntea empatiaa. Se tarjoaa ainutlaatuisen mahdollisuuden katsoa maailmaa hetken toisen silmin. Kolme seinää kattava televisioruutu ei päästä samalla tavalla toisen pään sisään. Pelon ja vihan nuoteissa kirjoitettu kieli voi synnyttää ennakkoluuloja, mutta kritiikin puute turruttaa kysymyksen ”milloin me viimeeksi tosiaan välitimme? Jostakin tärkeästä, jostakin todellisesta asiasta?”

Uskaltaisin veikata, ettei klassikon ajankohtaisuus katoa minnekään seuraavinakaan vuosina. Kynä tulee edelleen olemaan miekkaa vahvempi, ja se pelottaa vallanpitäjiä. Sanoilla on valta myös loukata ja tehdä paljon pahaa, mutta ne saavat aikaan lukemattomia hyviä asioita.

Tarpeetonta sanoa, että Fahrenheit 451 on yksi mieleenpainuvimmista lukukokemuksistani, juuri sellainen kuin klassikon tulee olla.

Haaste: Seitsemännen taiteen tarinat

Varastaisinko?

××××× = turvatoimetkaan eivät pidättele rikokselta

Mikä kirja sinulle tulee ensimmäisenä mieleen sanasta vaikuttava? Entä ajankohtainen?