Elisabeth Åsbrink – 1947. Mistä historiamme alkaa?

”Kiertoteitse täytyy selvittää, etsiä ja päätellä, mitä tapahtui näinä kuukausina, jotka yhdessä muodostavat vuoden 1947, ajankohdan, jolloin kaikki tuntui mahdolliselta, koska kaikki oli jo tapahtunut.”

Maailma vuonna 1947. Toinen maailmansota on ohi ja hidas toipuminen keskitysleirien ja atomipommien aiheuttamasta järkytyksestä alkamassa. Miljoonat matkustavat sieltä, mihin sota on heidät heittänyt, kotiin vain todetakseen olevansa kodittomia raunioiden keskellä. Poltetun maan taktiikka korventaa yhä Eurooppaa loputtomana nälkänä. Järkytyksessä ja hävityksessä kaikuu yksi ajatus: ei koskaan enää.

Sota on järkyttävä inhimillinen katastrofi, josta muistettavien sankaritarinoiden alle lakaistaan pakolaiset, kodittomat, nälkäiset, raiskatut, kadonneet, sairastuneet, traumatisoituneet… Historiankirjat kertovat paljon siitä, mikä rintamalinja liikkui mihinkin suuntaan ja milloin, millaisilla aseilla mikäkin armeija oli varustettu ja mitä motiiveja kenenkin sodanjulistajan päässä liikkui. Sellaiseen kliinisyyteen ei sovi se kollektiivinen trauma, josta sodan jälkeen on selvittävä eikä tavallisen ihmisen katkennut elämäntarina. Mutta eivät toteutetut sodankäyntitekniikat tai voittoon/häviöön johtaneet syy-seuraussuhteet ole alkusoitto kirjalle 1947 vaan sodan varjo, joka on hävittänyt niin paljon, että uudella on tilaa kasvaa miksi vain.

Elisabeth Åsbrink käy teoksessaan 1947. Mistä historiamme alkaa? läpi vuotta, jona sodan jälkeisessä tyhjiössä alkaa hahmottua meidän tuntemamme maailma. Kuukausi kuukaudelta etenevä, lyhyisiin kappaleisiin jaettu kirja tikittää eteenpäin kuin aikapommi.

Vuonna 1947 kirjoitetaan Pariisin rauhansopimus. Britit jättävät Palestiinan kysymyksen YK:n ratkaistavaksi. He haluavat myös eroon Intiasta, joka jaetaan Intiaksi, Pakistaniksi ja Bangladeshiksi. Simone de Beauvoir alkaa kirjoittaa Toista sukupuolta. Kalashnikovina tunnettu rynnäkkökivääri AK-47 kehitellään Neuvostoliitossa. Grace Hopper ryhtyy luomaan yhteistä ohjelmointikieltä. H & M perustetaan yhtenä ensimmäisistä halpavaatekaupoista. Syntyy ajatus Saksan jakamisesta mutta myös yhtenäisestä, kansallisvaltioiden rajoista piittaamattomasta Euroopasta. Moni asia, jota alkuvuonna pidetään silkkana mahdottomuutena, on loppuvuodesta tapahtunut jo.

YK:ssa aletaan Eleanor Rooseveltin johdolla hahmotella yleismaailmallisia ihmisoikeuksia, jotka eivät riipu uskonnosta, ihonväristä, varallisuudesta, sukupuolesta tai synnyinmaasta. Raphael Lemkin työskentelee väsymättä saadakseen oikeuden tunnustamaan rikoksen nimeltä kansanmurha. Nürnbergin säännöstöissä määritellään lääketieteellisten kokeiden etiikkaa.

Ei koskaan enää. Ja silti fasistit kokoavat rivejään ja pitävät ensimmäiset kokoontumisajonsa Roomassa. Silti juutalaisilta pakolaisilta evätään turvapaikka ja käännytetään takaisin Saksaan. Silti kansalaisuuteen kohdistuva viha on niin vahvaa, että sukujuuriltaan saksalaiset karkoitetaan Hollannista.

Muun muassa näistä palasista Åsbrink kokoaa kuvaa vuodesta, joka luo suuntaa monelle seuraavalle. Yksilönäkökulmien kautta hän hahmottelee ajan maailmanpolitiikkaa ja ideologioita, jotka muovasivat maailmaa kohti tuntematonta – tulevaisuutta.

”Sodan kertomusta ei ole vielä kirjoitettu. Historijoitsijat eivät ole vielä käyneet läpi jälkeen jääneitä arkistoja. Oikeudenkäynnin selonteosta tulee ensimmäinen kokonaiskuvaus natsien väkivaltaherruudesta. Tuomioistuin pitää historiantunnin, kerää tosiasioita ja todistaa, että oikeus on voittanut.”

Vuosi 1947 on myös ajankohta, jolloin päätetään, miten ja kenen näkökulmasta toinen maailmansota muistetaan. Emme voi tarkastella 71 vuoden takaista tilannetta nykyhetkestämme käsin tiedostamatta kuluneiden vuosikymmenten tapahtumia tai sitä, mihin tuolloin niin sattumanvaraisilta tai hoipertevilta tuntuneet päätökset ja keksinnöt ovat johtaneet. Läpikäymme yhä menneisyyttämme kartoittaaksemme tätä päivää, maailmaamme tai ehkä sittenkin itseämme. Näitä asioita pohtimalla Åsbrink kirjoittaa myös ajan käsiteen ja historiankirjoituksen teemoiksi kirjaansa.

Åsbrinkin tapa lähestyä vuoden 1947 kohtalonhetkiä yksilöperspektiivistä kertomuksellisessa muodossa tekee monista käänteentekevistä muutoksista abstraktin selostuksen sijaan koettuja tapahtumia. Lukiessani ehdin jo toivoa, että olisin lukenut 1947:n historian ylioppilaskokeisiin valmistautuessa, sillä tieto on niin paljon elävämpää ja samastuttavampaa tässä muodossa, jossa yleinen ja yksityinen yhdistyvät.

Tietokirjasta ovat kirjoittaneet myös Nannan kirjakimara ja Lukuisa sekä siitä on puhuttu myös Sivumennen-podcastissa

Varastaisinko?

×××× = vaatii ryöstöä

Populaarin historiankirjoituksen ystäville suosittelen myös Yuval Noah Hararin kirjoja Sapiens. Ihmisen lyhyt historia ja Homo Deus. Huomisen lyhyt historia

Oletko lukenut hyviä tietokirjoja viime aikoina?

Advertisement

Angie Thomas – Viha jonka kylvät

”Keittiöön lankeaa totuuden varjo – tällaisessa tilanteessa meidänlaiset ihmiset saa twiitteihin oman häshtägin, mutta oikeutta me saadaan harvoin. Musta tuntuu, että me kaikki kumminkin odotetaan sitä kertaa, sitä yhtä kertaa, kun kaikki päättyy oikein. Jospa tämä voisi olla se kerta.”

Angie Thomasin nuortenromaanin Viha jonka kylvät päähenkilö on 16-vuotias Starr, mustaihoinen teinityttö, joka asuu slummissa mutta käy parempaa, pääasiassa valkoihoisten oppilaiden koulua. Kahden maailman välillä matkustaessaan Starr on kehittänyt kaksi identiteettiä: on slummissa asuva, slangia puhuva Starr sekä Williamsonin Starr, joka yrittää olla mahdollisimman sopiva ja mukava valkoisten silmissä häivyttämällä taustansa. Näiden kahden roolin yhteensovittamisen ongelmakohtia ovat muun muassa valkoinen poikaystävä, jonka ihonväriä tai oikeastaan olemassaoloakaan ei voi vankilassakin istuneelle isälle paljastaa ja jonka kanssa seurusteleminen saa Starrin tuntemaan, että hän on pettänyt mustan yhteisön, sekä rasistisia piloja heittelevä paras kaveri, jonka loukkaavia vitsejä Starr ei haluaisi enää sivuuttaa olankohautuksella.

”Williamsonin Starr ei puhu slangia – jos räppäri käyttää jotain sanaa, Starr ei käytä, ei vaikka valkoiset kaverit käyttäysivät. Niiden suussa slangi on coolia. Starrin suussa se on ghettopuhetta. Williamsonin Starr pitää suunsa kiinni vaikka joku ärsyttäisi, ettei kukaan pidä sitä ’vihaisena mustana muijana’. Williamsonin Starr on kohtelias. Se ei katso pahasti, ei vilkuile syrjäsilmin, ei mulkoile. Williamsonin Starr ei haasta riitaa. Williamsonin Starr ei ylipäätään anna kenellekään syytä nimittää sitä ghettomuijaksi.

Mä vihaan itseäni kun käyttäyden sillä lailla, mutta teen niin siitä huolimatta.”

Eräänä iltana Starr tulee todistaneeksi, kuinka poliisi ampuu hänen ystävänsä Khalilin. Tilanteen ainoana silminnäkijänä Starrille on selvää, että aseettoman ja rauhallisesti käyttäytyneen Khalilin ampuminen on murha, mutta taposta uutisoiva media laittaa ”aseettoman” tilalle nuoren mustan miehen määritteeksi ”huumeita diilanneen” tai ”jengiin kuuluneen” otsikosta riippuen. Mustiin kohdistuvat ennakkoluulot toimivat tuomarina, kun media rakentaa valkoisesta poliisimiehestä kuvaa uhrina, joka turvautui peloissaan itsepuolustukseen ja kaivaa esille luurankoja Khalilin menneisyydestä, jotta murhatusta tulisikin tarinan konna.

Alkaa oikeudenkäynti, joka saa paljon huomiota valtakunnallisilla kanavilla asti. Näkyvän roolin ottaminen todistajana kuitenkin mietityttää Starria, koska se tietää uhkaa niin omaa oikeuttaan jakavien jengien taholta kuin valtion poliisivoimista. Mustassa yhteisössä kytee viha, joka johtuu turhautumisesta oikeudenjakoon – oikeuden jota he tuskin saavat.

”’Ette ole kysyneet tytöltä vielä mitään siitä poliisista’, mutsi sanoo. ’Kyselette Khalilista niin kuin se olisi syypää siihen että kuoli. Niinku Starr sanoi, ei poika itseään ampunut.'”

Viha jonka kylvät ei ole ainoastaan yhden oikeuskamppailun näyttämö vaan se luo kompleksisen kuvan Starrista teinityttönä ja kaikista kysymyksistä, jotka ovat teini-ikäisen elämässä keskeisessä osassa. Rotu, vaikka se läpäiseekin Starrin kuvan itsestään, ihmissuhteistaan ja ympäristöstään, ei ole ainut huomionarvoinen seikka hänen elämässään vaan pinnalla Starrin ajatuksissa ovat myös kaverisuhteet, seurustelu ja seksuaalisuus, perhedynamiikka, populaarikulttuuri ja urheilu. Rakenteellisen rasismin ja poliisiväkivallan seurausten terävän kuvauksen lisäksi Starrin hahmon monipuolisuus on se, mikä tekee kirjasta niin hienon.

Kirjasensaatiolle on satanut ylistyssanoja (Goodreadsissakin sillä on huikeat 4.59 tähteä) ja lähden täysillä lauluun mukaan. Viha jonka kylvät on aiheeltaan niin tärkeä, että minulta loppuvat sanat kesken. Se on omaäänisesti kerrottu tarina, jota maailma kaipaa. Tyrmäävä.

”Minkä tähden ihmisellä on ääni, jos se päättää olla hiljaa silloinkin kun ei pitäis?”

Kirjasta on blogattu ilahduttavan paljon: Carry On Reading, Reader, why did I marry him?, Mitä luimme kerran, Tekstiluola, Notko, se lukeva peikko, Opus eka, Kirjasähkökäyrä, Kirjapöllön huhuiluja, Amman lukuhetki, Kirja vieköön!, Helmi Kekkonen

Helmet-lukuhaaste: 30. Kirjan nimessä on tunne

Varastaisinko?

××××× = turvatoimetkaan eivät pidättele rikokselta

Oletko lukenut tämän paljon puhuttaneen teoksen?

Roxane Gay – Bad Feminist

”How do we reconcile the imperfections of feminism with all the good it can do? In truth, feminism is flawed because it is movement powered by people and people are inherently flawed.”

Roxane Gayn esseekokoelma Bad Feminist on noussut ilmiöksi maailmalla ja on saanut hyvän vastaanoton myös meillä. Gayn esseet pohtivat feminismiä, kritisoivat tiukasti naisia koskevia epäkohtia niin arkipäivässä kuin lainsäädännössä asti, analysoivat populaarikulttuuria ja sen ilmiöitä oivaltavasti ja pohtivat laajaa kirjoa asioita kehonkuvasta tarinoihin ja kirjoittamiseen ja seksuaalisuudesta Scrabbleen. Mukana ovat vahvasti myös rotua ja rakenteellista syrjintää koskevat kysymykset.

Aiheiden kirjo yllätti ainakin minut, joka oli osannut odottaa populaarikulttuurin analyysiä ja feministisiä teemoja, mutta ei ollut osannut varautua aihepiirien laajenemiseen. Gay osoittaa, kuinka seksismin, seksuaalisuuden, sukupuolen ja rodun kysymykset kietoutuvat kaikki yhteen, vaikka feminismi on ennen hylkinyt kysymyksiä esimerkiksi rodun ja ihonvärin vaikutuksista kokemukseen seksismistä.

Aiheiden moninaisuuden lisäksi Bad Feministissä on huomattavaa se, ettei se ei ole yksinpuhelu vaan moniääninen teos. Eikä tämä tarkoita sitä, että kaikki äänet laulaisivat samaa säveltä vaan Gay antaa mahdollisuuden myös ihmisille, joiden kanssa hän on eri mieltä. Hän ei kompastu huutokilpailuun vaan avaa dialogin esittämällä ja kommentoimalla myös ajatuksia ja tekstejä, jotka eivät jaa hänen arvomaailmaansa.

Gay analysoi esseissään monia kulttuurisia ilmiöitä sekä yksittäisiä kulttuurituotteita kuten elokuvia Piiat, 12 Years A Slave, tv-sarjoja kuten Girls ja kirjoja kuten Fifty Shades of Grey ja Nälkäpeli ja liittää analyysinsä osaksi laajempaa kulttuurikritiikkiä. Elokuvista kertovat esseet nivoutuvat kritiikiksi siitä, miten elokuvateollisuus käsittelee mustaa kokemusta. Mustista kertovat elokuvat ovat pääasiassa samaan muottiin mahtuvia selviytymistarinoita ja orjakertomuksia, joiden narratiivit on jo ammennettu tyhjiin. Kyse ei ole siitä, ettei orjatarinoita tarvitsisi enää esittää vaan siitä, ettei niitä pitäisi toistaa aina samana (usein valkoisen käsikirjoittamana ja ohjaamana) tarinana vaan laajentaa perspektiiviä toisenlaisille kuvauksille joko samasta aiheesta tai, mikä vielä radikaalimpaa ja kenties tärkeämpää, laajentaa mustista kertovien elokuvien aiheita elämän muihin ilmiöihin. Gay tuntuu olevan parhaimmillaan pohtiessaan juuri tämäntyyppisiä kysymyksiä siitä, miten kulttuurimme tuottaa ja vahvistaa malleja tiettyjen ihmisryhmien käytöksestä ja näihin suhtautumisesta ja kuinka ne toimivat myös itseään toteuttavina ennusteina.

Gay arvostelee kovin sanoin raiskauskulttuuria, lainsäädäntöä joka koskee naisen oikeutta päättää omasta kehostaan, lisääntymisoikeus- ja aborttikeskustelua USA:ssa ja asian ruotimiseen käytettyjä villeimpiä puheenvuoroja (puheen jota useimmiten johtavat miehet). En voi olla näkemättä verkkokalvoillani aiemmin tänä vuonna netissä kiertänyttä kuvaa Trumpista ja huoneellisesta miehiä tekemässä päätöksiä naisten terveydenhuollosta. En voi pukea sanoiksi sitä, kuinka turhauttavaa ja raivostuttavaa on se, että keskustelua naisten oikeudesta päättää omasta kehostaan johtavat miehet, ja se, että asiasta pitää ylipäätään keskustella.

Aloittelevana feministinä ja feminismiin ja sen ajattelumalleihin tutustuvana ihmisenä kokoelman parhainta antia minulle olivat feminismin olemusta pohtivat kirjoitukset. Gay käy sorkkaraudalla käsiksi ”oikeaoppisen feminismin” myyttiin ja hajottaa sen kappaleiksi. Feministit karttavat pinkkiä, feministit eivät valitse lapsia uran sijaan, feministit eivät meikkaa, feministit eivät voi pyytää miehiltä apua, kaikki nämä myyttiä ruokkineet käsitykset joutavat romukoppaan, yhtä lailla kuin se kuuluisin harhakäsitys siitä, että feministit vihaavat miehiä. Gay esittelee armollisemman käsityksen feminismistä, sellaisen joka erottaa feminismin ja feministit. Se ei syytä feminismiä aatteena yksittäisten henkilöiden ylilyönneistä tai näkemyseroista tai oleta, että ihmisen pitäisi olla jossain suhteessa täydellinen ollakseen feministi. Feministi voi katsoa tv-sarjaa, jonka naiskuvaus on jämähtänyt kivikaudelle tai tanssia lyriikoihin, jotka kieltävät hänen arvonsa. Feministit ovat ihmisiä.

”I embrace the label of bad feminist because I am a human. I am messy. I’m not trying to be an example. I’m not trying to be perfect. I’m not trying to say I have all the answers. I’m not trying to say I’m right. I am just trying – trying to support what I believe in, trying to do some good in this world, trying to make some noise with my writing while also being myself: a woman who loves pink and likes to get freaky and sometimes dances her ass off to music she knows, she knows, is terrible for women and who sometimes plays dumb with repairmen because it’s just easier to let them feel macho than it is to stand on the moral high ground.”

Osansa kritiikistä saavat myös muut populaarikulttuurin ilmiöt kuten musiikki, erityisesti tanssimaan innostavat hittibiisit joiden lyriikat ovat naisia halventavaa roskaa mutta jotka siitä huolimatta niin tanssittavat. Myönnän, tanssin itsekin kuvottaviin kappaleisiin (ja mikä vielä pahempaa, ajattelematta ollenkaan), hoilaan mukana asioita jotka ovat täysin arvojeni vastaisia, mutta Gay kertoo minulle että se on ihan ok, olenhan ihminen. Silti minusta löytyy ehdottomuutta: olisiko sillä enemmän muutosvoimaa jos hauskanpito ei menisi arvojen edelle, jos ei enää kuunneltaisi musiikkia joka oikeuttaa toisen iholle tulemisen väkisin, jos baarissa ei enää tanssittaisi niihin lyriikoihin, jos ei enää soitettaisi sellaista musiikkia, koska sille ei olisi tilausta. Arvosteltaisiinko sitä pelkkänä takakireytenä vai nähtäisiinkö se merkkinä siitä, että toista ei ole hyväksyttävää kohdella/toisesta ei tule puhua alempiarvoisena?

Gayn lempimääritelmän mukaan feministit ovat just women who don’t want to be treated like shit. Feminismi ei ole äärimmäisyyttä vaativa ilmiö, kaikki tai ei mitään -valintatilanne. Saa olla oma itsensä, saa olla ihminen, ei tarvitse pyrkiä täydellisyyteen. Ajatus on lohdullinen: feminismiä ei tarvitse ylisuorittaa. Ollakseen feministi ei tarvitse olla tietynlainen.

Luin Bad Feministiä odottamaani vaisummalla mielellä ja olemattomilla muistiinpanoilla, vaikka luulin että mieleni tekisi hiirenkorvittaa joka toinen sivu (ei sillä että olisin sellainen barbaari) ja nyt kiroan itseäni kun en merkinnyt muistiin niitä sivuja, joilla muistan nyt olevan hyviä oivalluksia ja selaan kirjaa niin että selkämyksestä nousee savu. Bad Feminist sisälsi paljon mielenkiintoista analyysia ja toivoisin sen päätyvän monen ihmisen luettavaksi keskustelunavaajana moniin tärkeisiin aiheisiin. Siti ihan samanlaiseen ylistyslauluun en puhkea kuin moni muu, sillä mielestäni kirjoitusten aihepiirit poukkoilivat toisinaan hieman liian lavealle kokonaisuuden keskeisistä aiheista ja välillä Gay johdatteli ajatuksiaan niin kaukaa että hukkasin lopputuloksen. Esseekokoelman ei ollut tarkoitus tai tarve olla akateemisen tarkkaa analyysia, mutta terävän analyysin rinnalla oli harmi, että välillä dialogisuuteen herättelevä keskeneräisyys jäi turhan avonaiseksi. Tästä huolimatta ja vaikka Bad Feminist ei mikään ohjekirja ole, aion omia Gayltä kolme hyvää ohjenuoraa:

1. Olet vain ihminen
2. Kuuntele myös niitä jotka ovat eri mieltä kanssasi
3. Kulje silmät auki, kyseenalaista, ole tietoinen siitä millaisia käsityksiä naiseudesta/sukupuolesta/rodusta/mistä vaan populaarikulttuuri/kulttuuri/yhteskunta syöttää sinulle

”I am a bad feminist. I would rather be a bad feminist than no feminist at all.”

Loistavia bloggauksia kirjasta on esimerkiksi blogeissa Mitä luimme kerran, Reader, why did I marry him? ja Lukuisa, jotka nostivat kirjan lukulistalleni. Heidän postauksistaan löytyy myös linkkejä muiden bloggauksiin.

Lisää aiheesta: Laura Bates – Everyday Sexism

Helmet-lukuhaaste: 13. Kirja kertoo ”sinusta”

Varastaisinko?

×××× = vaatii ryöstöä

Chinua Achebe – Kaikki hajoaa

”Kuinka sinä luulet, että me voimme taistella, kun omat veljemme ovat kääntyneet meitä vastaan? Valkoinen mies on hyvin älykäs. Hän toi uskontonsa tänne hyvin vaivihkaa ja rauhallisesti. Me nauroimme hänen typeryyttään ja annoimme hänen jäädä. Nyt hän on saanut veljiämme puolelleen eikä klaani voi enää toimia niin kuin sen tulisi. Hän on painanut veitsensä terän siihen mikä ennen piti meidät yhtenäisinä ja nyt me olemme hajallamme.”

Chinua Acheben Kaikki hajoaa on afrikkalaisen kirjallisuuden kulmakiviä ja romaani, joka toi afrikkalaisen kirjallisuuden myös länsimaailman maailmankartalle. Nigerialaisen Acheben alun perin englanniksi kirjoittama teos kertoo ibgo-heimon elämästä ja tavoista ennen Afrikan kolonisaatiota ja kuvaa kulttuurien törmäyksen tuhoisia vaikutuksia.

Romaanin keskushenkilö on Okonkwo, jonka pahin pelko on tulla isänsä kaltaiseksi. Okonkwon isä Unoka oli tyhjäntoimittaja, joka ei ollut kuollessaan ottanut minkäänlaista arvonimeä mutta oli pahasti veloissa. Okonkwon onneksi klaani ei kuitenkaan tuomitse miestä vanhempien perusteella (toisin kuin tuon ajan Euroopassa jossa vanhempien yhteiskunnallinen asema määritti pitkälle lasten tulevaisuuden) ja kunnianhimonsa sekä kovan työnsä ansiosta Okonkwo on voinut kohota korkealle yhteisönsä arvojärjestyksessä. Okonkwo on maineikas monen kylän painimestari, rikas viljelijä, urhea soturi ja kylässään arvostettu ja merkittävä mies. Hän on kiivasluonteinen ja ylpeä, eikä siedä saamattomuutta tai heikkouksia, ”naismaisuutta”, itsessään tai muissa.

Okonkwo ei ole mikään miellyttävin henkilöhahmo (eikä hänen tarvitsekaan olla), sen voin tässä paljastaa, ja se, kuinka patriarkaalisten näkemysten läpi hän näkee yhteisönsä, aiheutti paikoitellen inhon tuntemuksia. Hänen kolme vaimoaan elävät tuodakseen ruokaa hänen pöytäänsä ja synnyttääkseen hänelle poikia ja ovat hänen mielialojensa armoilla, sillä hän ei arastele kohottaa nyrkkiään heitä vastaan. Hyvät ominaisuudet menevät hukkaan hänen tyttäressään, koska tämä on tyttö, ja hänen poikansa oppivat varhaisella iällä, että ”jos mies ei kyennyt hallitsemaan naisiaan ja lapsiaan (ja varsinkaan naisiaan), hän ei ollut todellinen mies oli hän kuinka rikas tahansa”.

Okonkwon yksioikoisuudesta huolimatta Kaikki hajoaa välittää vivahteikkaan kuvan igbojen elämästä 1890-luvun Nigeriassa, heidän tavoistaan, yhteiskuntarakenteestaan ja uskomuksistaan. Esi-isien ja jumalien kunnioittaminen on tärkeää, riitit ovat muotoutuneet kunnioittamaan ikiaikaisia perinteitä, omien lakien ja tapojen mukaan toimiminen on takaa yhteisön toimivuuden ja erimielisyydet ratkaistaan sekä rangaistukset jaetaan totutun kaavan mukaan.

Tämä siis ennen kuin valkoinen mies uskontoineen ja yhteiskuntajärjestelmineen saapuu Okonkwon kotikylään. Oudot ja erilaiset tavat herättävät hämmennystä puolin ja toisin, mutta valkoisen miehen sanomassa on jotain, mikä viehättää varsinkin huono-osaisia ja niitä, jotka ovat eläneet Okonkwon kaltaisten miesten kiivauden ja äkkipikaisuuden pelossa. Ennen pitkää tapojen ja uskomusten erilaisuus koetaan kuitenkin uhaksi, vaikka rinnakkaiselon mahdollisuutta ei kokonaan haudattaisikaan:

”Kerro valkoiselle miehelle ettemme vahingoita häntä – – Mutta tämä temppeli jonka hän rakensi, on tuhottava. Me emme enää anna sen olla kylässämme. Se on tuonut keskellemme suunnattomasti taikauskoa, ja me olemme tulleet tekemään siitä lopun. – – Voit jäädä luoksemme jos pidät tavoistamme. Voit palvoa omaa jumalaasi. On oikein että mies palvoo isiensä jumalia ja henkiä. Mene takaisin taloosi niin ettet loukkaannu. Vihamme on suuri, mutta me olemme pitäneet sen kurissa niin että voimme puhua sinulle.”

Alkaa olla jo liian myöhäistä, kun Okonkwon kaltaiset perinteiden kannattajat huomaavat kaiken tutun murenevan ympäriltään. On joko sulauduttava valkoisen miehen osoittamaan järjestykseen tai noustava taistelemaan olemassa olonsa puolesta.

Achebe antaa äänen rikkaalle perinteelle, jonka valkoiset valloittajat tuomitsivat primitiivisenä vierauden pelossaan ja ylemmyyden tunnossaan. Historiankirjoitus tunsi pitkään vain valkoisen näkökulman, mutta näennäisen yksinkertainen ja sadunomainen kertomus nousee kriittiseksi ja omaehtoiseksi ääneksi valkoisen miehen ylivoimasta kertovan myytin rinnalle. Kahden erilaisen maailmankatsomuksen välille syntyviä ristiriitoja ja niiden ratkaisemattomuuden tuhoisia vaikutuksia kuvaava Kaikki hajoaa on tärkeä kirja, joka saa näkemään oman kulttuurisen kontekstinsa yli.

Varastaisinko?

××× = syyllistyn taskuvarkauteen

Onko Acheben kynäilemä moderni klassikko sinulle tuttu?

Laurent Binet – HHhH: Heydrichin salamurhan jäljillä

”Juuri kuvaamani kohtaus on täydellisen uskottava ja täysin fiktiivinen, kuten sitä edeltänytkin. Aivan hävytöntä leikkiä aikaa sitten kuolleella, puolustuskyvyttömällä ihmisellä kuin nukella! Panna hänet juomaan teetä vaikka saattaa hyvin olla, että hän piti vain kahvista. Panna hänet pukemaan kaksi päällystakkia, vaikkei hänellä ehkä ollut edes kuin yksi. Panna hänet nousemaan linja-autoon, vaikka hän saattoi matkustaa junalla. Päättää, että hän lähti eräänä iltana eikä aamuna. Minua hävettää.”

Laurent Binet’n HHhH: Heydrichin salamurhan jäljillä on romaani, jolla on kerrottavanaan dramaattinen tarina. Tositarina, tosin lajityypiltään fiktiota oleva tositarina. Romaani on huikean kaamea kertomus natsipomo Reinhard Heydrichista, häneen kohdistuneesta salamurhayrityksestä sekä attentaatin takana olevista vastarintamiehistä, mutta kiinnostavampaa kuin se, mitä historialliset henkilöt aikanaan tekivät, on se, mitä heistä jätetään kertomatta ja miten heistä kerrottu kerrotaan.

HHhH:n nimikkohenkilö (ei välttämättä päähenkilö mutta hänen mukaansa kirja on nimetty) on pahamaineinen Reinhard Heydrich, jolle lempinimiensä vaalea peto ja Prahan teurastaja lisäksi on soviteltu kolmannen valtakunnan tunteettomimman miehen tietteliä. Heydrich oli SS:n ja Gestapon päällikön Heinrich Himmlerin oikea käsi, jolla oli sormensa (vai pitäisikö sanoa aivonsa) tiukasti pelissä esimerkiksi lopullisen ratkaisun suunnittelussa. Heydrichin ja Himmlerin nimistä johtuvasta sanaleikistä juontuu kirjan nimikin: Himmlers Hirn heisst Heydrich. Himmlerin aivojen nimi on Heydrich. Romaani kertoo natsien noususta, Heydrichin nopeasta kohoamisesta sen valtakoneistossa Böömin ja Määrin protektoraatin käskynhaltijaksi sekä operaatio Anthropoidina tunnetusta salamurhayrityksestä.

Kuulin kirjasta ensimmäistä kertaa Reader, why did I marry him -blogista (Ompun hienon bloggauksen voi lukea täältä) ja se, miten kirja vaikutti kommentoivan syntyään ja kerrontatapaansa, sai minut heti kiinnostumaan. Historiallinen romaani, joka kyseenalaistaa historialliselle romaanille tyypilliset konventiot? Kyllä kiitos. HHhH tuli minua yllättäen vastaan myös toisen romaanin kohdalla. Terhi Rannelan Frau kertoo myös salamurhasta, sen kostamisesta ja kostosta kärsineistä, mutta valokeila kohdistuu Heydrichin vaimoon Linaan, joka eli huomattavasti miestään kauemmin. Fraun ohessa julkaistussa työpäiväkirjassaan Rannela kertoo, kuinka HHhH:n lukeminen kirjoitusprojektin keskellä oli tehdä lopun koko romaanista. Siinä kohtaa viimeistään päätin hankkia HHhH:n luettavakseni. Niin vaikuttavaa kirjaa ei voi ohittaa.

HHhH:n tekee erikoiseksi se, kuinka se leikittelee proosallisemmilla ja neutraalimmeilla, asiapitoisimmilla jaksoilla. Välillä Binet tekee tiukan asiallista selkoa historiallisista seikoista, väliin kommentoi omaa taustatyötään, lähteitään, muita kirjailijoita ja yksityiselämäänsä. Romaanin sisällä ikään kuin kulkee työpäiväkirja, jossa kirjoittamisen prosessi on jätetty näkyville.

”Tämä kohtaus ei ole kovin hyödyllinen, sitä paitsi keksin käytännössä koko jutun päästäni. En usko, että jätän tätä kirjaan.”

Lisäksi juonen etenemisen keskeyttävät vähän väliä kerrontaa koskevat huomautukset, jotka kommentoivat sitä, kuinka luotettavasti historiallisista henkilöistä voidaan kertoa ja miten vähän vaaditaan oletusten ja arvailujen puolelle suistumiseksi. Binet ei ollenkaan arvostaa tapaa kertoa historiallisista henkilöistä kuin tietäisi, mitä he ajattelevat tai millaisia keskusteluja he käyvät. Jos ei edes voida tietää, oliko auto, jossa Heydrich salamurhayrityksen hetkellä istui, musta vai tummanvihreä, olisi pöyristyttävää väittää, että tämä tai tuo henkilö joi aamulla kahvia tai sanoi näin tai noin – mikäli siitä ei ole minkäänlaisia todisteita. Historiallisen romaanin (tai itse historian) kirjoittaminen on aina valintaa, jossa jotain jätetään kertomatta tahallisesti tai tahattomasti, ja kirjoitettu vaikuttaa meihin eri tavalla riippuen siitä, miten se on ilmaistu. Tällaisiin seikkoihin Binet haluaa lukijan kiinnittävän huomiota.

Vaikka Binet’llä on vahvoja mielipiteitä siitä, miten historiaa pitäisi tai ei pitäisi kertoa, hän ei aina noudata tai pysty noudattamaan omia ohjeitaan. Hän moittii välillä itseään, paljastaen kerrotun virheitä ja historiallisia tai kerronnallisia epätarkkuuksia. Loppujen lopuksi kyseessä on kuitenkin romaani, ja fiktiiviseltä romaanilta voi odottaa anakronismeja ja asiavirheitä. Keksiminen on se, mikä tekee romaanista fiktiota, mutta Binet suhtautuu keksimiseen vastenmielisenä asiana. Ja lukija, kuten Binet’kin, odottaa historialliselta romaanilta realistisuutta, ja tositapahtumiin perustuvalta romaanilta historiallista tarkkuutta. Kuinka paljon tositapahtumiin perustuva romaani voi siis ottaa vapauksia? Historiallisesta romaanilta oletetaan fiktion väriä, mutta vaaditaan silti todenmukaisuutta, vaikka väritys johtaa aina arvailuun ja tositapahtumien tuolle puolen karkaamiseen. HHhH tematisoi omalta osaltaan tätä jännitettä.

HHhH:ta lukiessani luulin lukevani historiallista romaania, mutta mitä enemmän pohdin lukemaani, sitä epävarmempi olen lajin määrittelystä. Tietokirjaksikaan en arvaa teosta laskea, mutta ehkä joksikin puolilajiksi. Romaanissa on mukana niin paljon meta-ainesta, että klassinen historiallinen romaani se ei ole vaan enemmänkin tutkielma historian kirjoittamisesta ja sen suodenkuopista. Herkullinen hybridi, sanoisin.

Helmet-lukuhaaste: 43. Kirja, jonka lukemista olet suunnitellut pidempään

Varastaisinko?

×××× = vaatii ryöstöä

Olitko paikalla, kun Laurent Binet vieraili Suomessa Helsinki Lit:issä?

Yaa Gyasi – Matkalla kotiin

”Mun sydän meinaa särkyä, kun mä nään, että sulla – mun pojalla ja mun isän lapsenlapsella – on täällä Harlemissa lapsia, jotka ei edes tiedä sun nimeä, saati sitä, miltä sä näytät. Mä en voi ajatella muuta kuin että näin ei pitäis olla. Sä et ole oppinut kaikkea multa: on asioita, jotka sä opit sun isältä, vaikka sä et tuntenu sitä, ja se oppi ne valkosilta miehiltä. Surettaa nähdä, että oma poika on narkkari, vaikka mä marssin niin pitkän matkan, mutta vielä enemmän surettaa nähdä, että sä voit omasta mielestäs häipyä ihan kuin sun isä. Jos sä jatkat samaan malliin kuin nyt, valkosten miesten ei tarvitse enää tehdä mitään. Niiden ei tarvitse myydä sua eikä panna sua hiilikaivokseen, jotta ne omistais sut. Ne omistaa sut muutenkin ja ne sanoo, että se johtuu susta. Se on sun oma syy.”

Ghanalais-yhdysvaltalaisen Yaa Gyasin vahva esikoisromaani kertoo kahden siskon jälkeläisistä kahdelta puolen valtamerta. Toisena kiintopisteenä on orjakaupan ja heimosotien koettelema Ghana, toisena orjuuden ja rotuerottelun värittämä Yhdysvallat. Ghanaan jää Effia, brittiupseerille naitettu kaunis heimotyttö, joka elää Cape Coastin orjalinnoituksen ylemmissä kerroksissa. Linnoituksen pohjakerroksen haiseviin tyrmiin joutuu hänen siskopuolensa Esi, joka rahdataan orjalaivalla Amerikkaan.

Samasta linnoituksesta lähtee kaksi aivan eri suuntiin risteävää sukuhaaraa. Sukupolvien ketju ulottuu 14 päähenkilön kautta 250 vuoden päähän. Tiuhaan vaihtuvat päähenkilöt, näkökulmat ja vuosikymmenet tekevät romaanin rakenteesta novellimaisen kertomuksen, jonka jokainen luku paljastaa vilauksen päähenkilönsä ajasta, toiveista ja kamppailusta orjuuden ja vapauden välissä. Ghanaan jäävät saavat vuorollaan todistaa isäntien ja alistettujen monimutkaisia, verenpunaisiksi värjäytyviä suhteita ja sovittaa valintojaan heimoyhteisön tapoihin, perinteisiin ja uskomuksiin. Amerikassa Esin jälkeläisten tie vie plantaaseilta hiilikaivoksiin, vankiloihin ja inhoavien katseiden alaiseksi. Orjuuden päättymisestäkin on pitkä matka ihmisarvon saavuttamiseen.

”Siis tapoit miehen? Tiedätkö miks poliisit otti kiinni mun kaverin Joecyn, joka on tuolla noin? Se ei siirtyny kadun toiselle puolen, kun valkonen nainen käveli ohi. Se sai yhdeksän vuoden tuomion. Sä sait yhtä pitkän tuomion taposta.”

Valtameren erottamia serkkuja yhdistää samanlainen levoton juurettomuuden tunne, tarve päästä kotiin. He vaeltavat jatkuvasti paikasta toiseen tietämättä ehkä itsekään, mitä etsivät. Monet heistä eivät tunne vanhempiaan, vielä harvemmat vanhempiensa menneisyyttä. Silti heidän elämässään näkyy menneiden sukupolvien paino, orjuuden, uskottujen kirousten ja syrjinnän kaiut.  Gyasin romaanissa näkyykin samanlainen revisionistinen pyrkimys uudelleenkirjoittaa historiaa kuin Toni Morrisonilla: mustien näkökulmasta, mustien kokemuksesta, vaietusta näkyväksi.

Huolimatta valtavasta ajallisesta ja kulttuurisesta etäisyydestä, joka minulla on 1700-luvun Ghanaan tai muihin romaanin tapahtumapaikkoihin- ja aikoihin, Matkalla kotiin kosketti, ravisteli ja ui ihon alle. Niin kuin hyvä kaunokirja tekee, se supisti kolmensadan vuoden ja tuhansien kilometrien matkan näkö- ja kosketusetäisyydeksi, joka mahdollistaa elämisen ja kokemisen toisen ihmisen nahoissa.

Jos et halua pienintäkään vinkkiä tarinan loppuasetelmasta, hyppää tämän kappaleen yli. Romaanin nätistä, ympyrä sulkeutuu -lopusta on oltu montaa mieltä. Se on toiveikkaan helppo ja sovinnollinen loppu, ja kun sitä alkaa ajattelemaan, ehkä hieman lattea ja liian tarkaksi solmuksi kaikki neljätoista lankaa sitova verrattuna laajaan ja räiskyvään tunne- ja tapahtumaskaalaan, joka edeltää sitä. Ylipäätään loppuratkaisu voisi olla jotain enemmän kuin toivorikas ja anteeksiantava menneisyyden haamuja ja demoneita kohtaan. Pysäytän tässä kohtaa ajatukseni vastakysymykseen: miksi sen pitäisi olla? Jotta syyllistäminen aiheuttaisi syyllisyyttä ja katumusta? Eikö kotiinpaluun lohdullisuus ja toivo ole arvoisensa lopetus kärsimyksen kyllästämälle kertomukselle? Mahdollisuus meennen kohtaamiseen, kierteen katkaisemiseen ja parempaan tulevaan? Haluan uskoa, että se on.

Helmet-lukuhaaste: 26. Sukutarina

Varastaisinko?
×××× = vaatii ryöstöä

Suosittelepas tähän jatkoksi afrikkalaista kirjallisuutta, joka on tehnyt sinuun vaikutuksen.

Petina Gappah – Muistojen kirja

”Tarina, jonka pyysit kertomaan, ei suinkaan ala Lloydin kuoleman säälittävästä rumuudesta. Se alkaa kaukaisesta elokuun päivästä, jolloin aurinko porotti rakkulaisille kasvoilleni, minä olin yhdeksän ja isä ja äiti myivät minut ventovieraalle miehelle.”

Muistojen kirja on Petina Gappahin ensimmäinen romaani. Se tarkastelee kirjailijan kotimaata Zimbabwea albiinonaisen silmin ja vankilasta käsin kommentoiden maan oikeuslaitoksen tilaa sekä tiukassa istuvia käsityksiä albiinoista paholaisen välikappaleina.

Romaani on Memoryn, vankilassa valkoisen miehen murhasta syytettynä istuvan albiinonaisen, kirje amerikkalaiselle journalistille, joka on kiinnostunut Memoryn tarinasta ja haluaa sille kansainvälistä huomiota. Kohun lisäksi Memory voi pistää toivonsa armahduksesta vaalien varaan: uusi hallitus tarkoittaa usein vankilan porttien raottumista. Muuten Memoryn kohtalo on tuomittu mutta määrittelemätön. Hänen pitää herätä joka päivä koko määrittelemättömän pituisen loppuelämänsä ajatukseen, että se saattaa olla päivä, jolloin hänen tuomionsa pannaan täytäntöön tai se voi olla vain yksi päivä lisää tunkkaisia sellejä, vain vaivoin ravinnoksi tunnistettavaa ruokaa ja puolikkaita kuukautissuojia.

Muistot vievät Memoryn lapsuuden muistoihin, kotikadun hajuihin ja ääniin. Leikkeihin, joihin albiinotyttö ei voinut osallistua porottavan auringon takia, sekä naapuruston lasten pilkkaan ja nimittelyyn. Kertoakseen tarinansa Memoryn on palattava päivään, jolloin hänen vanhempansa veivät hänet ostoskeskukseen, antoivat ostaa herkkuja ja tapasivat sitten rikkaan vaaleaihoisen miehen, Lloydin. Raha vaihtoi omistajaa, eikä Memory saanutkaan palata kotiin vanhempiensa mukana vaan joutui lähtemään vieraan miehen matkaan. Tuon päivän jälkeen Memory on yrittänyt selittää itselleen, mikä sai hänen vanhempansa hylkäämään hänet. Valkoisen, etuoikeutetun miehen taloudessa ja ulkomailla yliopistomaailmassa vietettyjen vuosien jälkeen hän päätyy Hararen pahamaineisen vankilan kuolemanselliin kerimään auki elämänsä taitekohtia.

Muistojen kirja on matka yhteen aiemmin vierailemattomaan maailmankolkkaan ja yhteiskuntaan, joka kärsii kolonialismin jälkeisestä epävakaudesta ja yrittää sovittaa vanhoja myyttejä ja uskomuksia modernisoituvaan elämäntyyliin. Se tekee elämänmakuisen läpileikkauksien niin yhteiskunnan eri kerroksiin kuin taustalla pauhaavaan poliittiseen kehitykseen, mutta jäi mieleen harmittavan hitaanpuoleisena. Välillä huomasin kerronnan viipyvän kohdissa, jotka olisin voinut ohittaa nopeammin ja sitten taas harppovan kohtia, joista olisin halunnut tietää enemmän. Romaani jää minun arviossani kolmen tähden lukukokemukseksi, mutta on silti kirjallisille maailmanmatkaajille suositeltava teos.

Helmet-lukuhaaste: 12. Politiikasta tai politikosta kertova kirja

Varastaisinko?

××× = syyllistyn taskuvarkauteen

Minne olet kirjamatkaillut viimeeksi?

Laura Bates – Everyday Sexism

“The incidents that go unwitnessed definitely help to keep sexism off the radar, and unacknowledged problem we don’t discuss. But so too do the regular occurrences that hide in plain sight, within a society that has normalized sexism and allowed it to become so ingrained that we no longer notice or object to it. Sexism is a socially acceptable prejudice and everybody is getting in on the act.”

Maaliskuussa 2012 Laura Bates sai tarpeekseen. Kyse ei ollut mistään epätavallisesta sattumuksesta vaan viikon mittaan kertyneistä tavanomaisista välikohtauksista: tyypistä joka seurasi häntä bussilta kotiovelle, miehestä joka teki hänelle seksuaalisen eleen ja huusi: ”Etsin vaimoa!” Näissä tapahtumissa ei ollut mitään sellaista, mitä Bates ei kohtaisi päivittäin arjessaan, mutta ne toivat hänen mieleensä sellaisen vyöryn muita samanlaisia tapauksia, että hän pysähtyi miettimään, miksei ollut koskaan valittanut asiasta tai oikeastaan edes ajatellut sitä. Sitten hän ryhtyi kyselemään lähipiirinsä naisilta samanlaisista kokemuksista ja kuuli yllätyksekseen, että jokaisella oli samanlaista kerrottavaa, eikä vain vuosien takaisia satunnaisjuttuja vaan tuoreita, usein toistuvia syrjinnän ja ahdistelun kokemuksia.

Mitä enemmän Bates kuuli samanlaisia tarinoita, sitä enemmän hän yritti puhua ongelmasta, mutta sai aina saman lannistavan vastauksen: seksismiä ei enää ole. Naiset ovat tasa-arvoisia, enemmän tai vähemmän. Älä tee tästä isoa numeroa, löysää nutturaasi, opettele vastaanottamaan kohteliaisuus. Tästä epäuskosta sisuuntuneena hän pisti pystyyn Everyday Sexism Projectin kerätäkseen muutaman kymmenen naisen tarinat nettisivulleen todistaakseen, että ongelma on olemassa. Projektista tuli maailmanlaajuinen ilmiö lyhyessä ajassa ja se laajeni myös Twitteriin. Tasan kolmessa vuodessa se keräsi satatuhatta kirjoitusta seksismin ilmenemisestä.

”As an alien coming to Earth for the first time and taking the media as your reference point for how the human race works – – you’d realize that women’s looks are crucial factor in defining their value, that black women are to be sexualized and exoticized and disabled women pitied and portrayed as ’srivers’, that lesbian and bisexual women’s entire lives revolve obsessively around their sexuality, and that fat woman are generally reserved to provide the butt of a joke. You’d discover that women can be virgins or whores but rarely stray into the territory in between – -”

– Laura Bates seksismistä mediassa

Everyday Sexism syntyi kirjana näiden Everyday Sexism Projectin nettisivuille ja Twitteriin tulvineiden kirjoitusten pohjalta. Bates jakaa seksismin kymmeneen kategoriaan sen ilmenemisen mukaan politiikasta mediaan ja äitiyteen ja esittää jokaisessa luvussa niin tilastotietoa kuin ihmisten kertomuksia ja kokemuksia aiheesta. Everyday Sexism ei ole kaikenkattava ensyklopedia vaan uskottava ja monipuolinen esitys seksismin ilmenemisestä, siihen liittyvistä ongelmista sekä sen kitkemiseksi tehdyistä asioista.

Suurin seksismiin liittyvä ongelma on se, että siltä usein suljetaan silmät. Silloinkin kun se on avoimesti näkyvillä, sen olemassaolo kielletään. Naisten perään huutelu ja seksististen pilojen tekeminen on sosiaalisesti hyväksyttyä ja moni seksismin kirjoon kuuluva toiminta on normalisoitu. Kirja pyrkiikin ensisijaisesti kiinnitämään huomiota seksismiin ja saamaan ihmiset tiedostamaan ongelman, sillä ilman tiedostamista ei myöskään voi tapahtua muutosta parempaan.

Batesilta kysytään usein, mikä asia on järkyttänyt häntä eniten Everyday Sexism Projectissa. Helposti luulisi, että vastaus olisi jotain pahoinpitely- ja raiskauskertomusten väliltä, mutta kamalinta Batesille on ollut lukuisat kirjoitukset alle 18-vuotiailta nuorilta, lapsilta, jotka kohtaavat huutelua, seksuaalista häirintää tai ihan vain alistumista sosiaalisen paineeseen ja odotuksiin.

“I’m fifteen and I feel like girl my age are under a lot of pressure that boys are not under. I know I am smart, I know I am kind and funny, and I know that everyone around me keeps telling me that I can be whatever I want to be. I know all this but I just don’t feel that way. I always feel like if I don’t look a certain way, if boys don’t think I’m ‘sexy’ or ‘hot’ then I’ve failed and it doesn’t even matter if I am a doctor or writer, I’ll still feel like nothing. I hate that I feel like that because it makes me seem shallow, but I know all of my friends feel like that, and even my little sister. I feel like successful women are only considered a success if they are successful AND hot, and I worry constantly that I won’t be. What if my boobs don’t grow, what if I don’t have the perfect body, what if my hips don’t widen and give me a little waist, if none of that happens I feel like what’s the point of doing anything because I’ll just be the ‘fat ugly girl’ regardless of whether I do become a doctor or not.”

– kirjoitus Everyday Sexism Projetin nettisivuilla

Everyday Sexism oli minulle äärimmäisen vaikuttava lukukokemus, joka sai minut miettimään monia asioita uudella tavalla. Se toi tietoisuuteeni asioita, joita en ole ennen huomannut ajatella tai yksinkertaisesti tiennyt ja vahvisti ajatuksiani ja mielipiteitäni toisissa asioissa. Kirjan lukeminen herätti toisaalta paljon vihan ja turhautumisen tunteita, mutta toisaalta toivoa asioiden kääntymisestä parempaan, sillä mitä muutakaan Everyday Sexism on kuin merkki siitä, että ongelman tiedostaminen on nyt alkanut ja sille voidaan tehdä jotain. Everyday Sexismin lukeminen oli minulle ensimmäinen askel tähän suuntaan, enkä voi tarpeeksi suositella sen askeleen ottamista muille.

Helmet-lukuhaaste: 11. Jonkun muun alan ammattilaisena tunnetun ihmisen kirjoittama kirja

Varastaisinko?

××××× = turvatoimetkaan eivät pidättele rikokselta

———

Kiittäen bookishteapartyn Katria, joka ei lakannut ottamasta tätä kirjaa ja asiaa esille

Mistä kaikki alkoi omalla kohdallani: Chimamanda Ngozi Adichien puhe We should all be feminists

Ja mitä siitä seurasi: Laura Bates puhumassa Everyday Sexism Projectista

Niille jotka eivät usko että ongelma on todellinen: klikkaa tästä ja/tai tästä

Everyday Sexism Projectin nettisivut

Everyday Sexism Projectin Twitter

 

Kuinka tuttu tämä aihe on sinulle?

Toni Morrison – Minun kansani, minun rakkaani

”Jokin muu keino, hän sanoi. Varmasti olikin joku muu keino. Antaa opettajan raahata meidät pois, arvaan minä, jotta se saisi mitata sinun selkämyksesi ennen kuin repisi sen rikki? Minä olen kokenut miltä se tuntuu eikä kukaan jota maa päällän kantaa saa ikinä pakottaa sinua kokemaan samaa. Ei sinua, ei ketään omistani, ja kun sanon että sinä olet minun tarkoitan myös että minä olen sinun. Ilman lapsiani minä en voisi hengähtääkään.”

Nobel-kirjailija Toni Morrisonin Minun kansani, minun rakkaani jatkaa orjatarinoiden perinnettä. Esseessään The Site of Memory Morrison kirjoittaa tästä perinteestä, joka jätti huomiotta orjien sisäisen näkökulman: sen mitä he tunsivat, ajattelivat ja kokivat. Orjat kirjoittivat elämäkertoja, mutta vaikenivat paljosta, koska tyrmäsivät aikanaan tarinansa liian vastenmielisiksi kerrottavaksi eteenpäin. Morrison katsoo tehtäväkseen raottaa vaikenemisen verhoa ja kirjoittaa mustalle väestölle historian, joka ei vaikene heidän sisäisistä kokemuksistaan.

On vuosi 1873, sisällissodan jälkeinen aika Yhdysvaltojen Ohiossa. 124 Bluestone Roadin talossa asuu karannut orjanainen Sethe tyttärensä Denverin, taloa piinaavan katkeran pikkuvauvan hengen ja raskaiden muistojensa kanssa. Uuvuttavien yksinäisyyden ja puhumattomuuden vuosien jälkeen taloon saapuu mies Sethen menneisyydestä, Paul D, joka työskenteli samalla tilalla Sethen ja tämän miehen Hallen kanssa. Pian eristäytymisen verhon raotuttua taloon saapuu myös toinen kutsumaton vieras, nuori tuntematon nainen, joka sanoo nimekseen Rakkain.

Paul D:n ja Rakkaimman saapuminen horjuttaa sanatonta sopimusta olla puhumatta ääneen menneisyydestä, ajasta Kultaisessa Kodissa, Opettajan tutkimuksista, joita hän teetti orjilla, kuolaimien suuhun jättämästä rautaisesta mausta, pois myydyistä lapsista ja varsinkin siitä, mitä tapahtui, kun valkoiset tulivat hakemaan Setheä lapsineen takaisin. Siitä kuinka Sethe auttoi lapsensa toiselle puolelle, jottei kukaan listaisi tämän eläimellisiä ja inhimillisiä ominaispiirteitä, joisi tämän lapsille tarkoitettua maitoa, ruoskisi tämän selkää puukuvioksi. Kuinka ryömiikö-jo-tytön huuto katkesi, kun sen heilautti nilkoista päin seinää.

Sanomattakin on selvää, ettei sisäisen kokemuksen sanoittaminen ole missään mielessä helppoa tai hauskaa. Minun kansani, minun rakkaani on rankka kertomus tieteellisen rasismin ajasta, ihmisarvottomasta väestöstä, liian sakeasta rakkaudesta ja menneisyyden painolastista. Se on moniääninen teos, joka onnistuu tuomaan vaietut ihmiskohtalot väkevästi iholle.

”Joka ainoa Baby Suggsin tuntema, saati sitten rakastama mies oli karannut tai hirtetty, vuokrattu pois, lainattu muualle, ostettu tuonne, ostettu tänne, pantu säilöön, annettu pantiksi, voitettu, varastettu tai pantu telkien taa.”

Olen vuoden sisään lukenut Morrisonilta romaanit Luoja lasta auttakoon ja Sinisimmät silmät (josta en blogannut mutta jonka lukemisesta mainitsen täällä), joten osasin odottaa rankkaa lukukokemusta. Sen totisesti myös sain. Kuten muidenkin Morrisonien kirjojen kohdalla, en voi varsinaisesti sanoa nauttineeni Minun kansani, minun rakkaani -kirjan lukemisesta, koska sen järkyttävät tapahtumat tulevat niin lähelle, tekevät pahaa. Silti voin helposti sanoa, että kyseessä on ansiokas teos, jonka sisälle pääseminen tuntui aluksi hankalalta useiden näkökulmien ja ajallisen hyppelyn takia, mutta joka on kokonaisuudessaan älykkäästi rakennettu, vaikuttava ja tärkeä kirja.

Helmet-lukuhaaste: 40. Kirjailija tulee erilaisesta kulttuurista kuin sinä

Varastaisinko?

×××× = vaatii ryöstöä

Romaani jättää maagisen realismin keinoin kutkuttavan (ja kammottavan) paljon lukijan tulkinnan varaan ja teosta spoilaamatta haluaisin siirtää keskustelun kommentteihin. Miten tulkitsit kirjan tapahtumat esimerkiksi Rakkaimman henkilöhahmon kannalta? 

Päivi Alasalmi – Pajulinnun huuto

”Olin pelännyt niin ankarasti hänen saapuvan jonain päivänä takaisin, että kun näin hänet seisomassa keskellä Aanaarin kylää, sydämessäni ei yllätyksekseni vellonutkaan enää viha eikä pelko vaan helpotus siitä, että enää minun ei tarvinnut herätä kauhuun ja valvoa öitäni.”

Päivi Alasalmen Pajulinnun huuto on odotettua jatkoa Joenjoen laulun 1500-luvulla eläneen saamelaistyttö-Soruian tarinaan. Jos et ole lukenut Joenjoen laulua, luvassa on juonipaljastuksia! Edeltäjänsä lailla Pajulinnun huuto käsittelee saamelaisten ja suomalaisten suhteen muodostumista ja saamelaisten oikeutta omaan uskontoonsa ja maahansa.

On kulunut useampi vuosi siitä, kun Soruia synnytti pirkkalaisen Kaukomielen lapsen. Hänen häpeänsä naiivista rakastumisesta muukalaiseen muuttuu peloksi koko yhteisön tulevaisuudesta, kun Kaukomieli palaa takaisin kultaa janoavan miesjoukon kanssa. Heidän mukanaan Saamen maahan saapuva munkki Tuomas haluaa kieltää noitarummut ja jumalille uhraamisen. Jääkö Soruian ja hänen kylänsä kohtaloksi alistua vieraan vallan alle?

On eri asia opiskella historiankirjasta Ruotsin vallan ja kristinuskon vakiinnuttamista Suomessa kuin lukea sama asia romaanina. Oppikirjassa se on vain fakta, seuraus jollekin tapahtumalle ja edellytys seuraavalle. Kuvitteellisten henkilöiden kautta historia muuttuu elämäksi ja tunteiksi: huoleksi, peloksi, vihaksi ja toivoksi. Mikrotason kuvaus menneistä tapahtumista tekee historiasta omaksuttavampaa ja omakohtaisempaa, mikä on yksi historiallisen fiktion viehätyksistä. Tämä viehätys on yksi suurimpia syitä siihen, miksi Alasalmen saamelaisten vaiheista kertovat kirjat ovat herättäneet ihastusta.

Pajulinnun huuto avaa saamelaisten historiasta rajun ja väkivaltaisen luvun. Munkki Tuomas uskoo omaan vakaumukseensa niin vimmaisesti, ettei toisen pyhä merkitse hänelle mitään. Hän pakkokastaa saamelaisia ja tuhoaa heille pyhiä esineitä sekä paikkoja. Hänen käytöksensä on kuvattu niin kuvottavaksi, että se likaa lähetystyön käsitteen. Myöskään muiden pirkkalaisten käytös ei herätä ihastusta; heidän suonissaan tuntuu kiertävän vain ahneus. Täytyyhän siellä jotain muuta olla, täytyykö? Ei silloin, kun heidät kuvataan valloittajina.

Jatko-osat ovat usein ongelmallisia, mutta Pajulinnun huuto täyttää edeltäjänsä herättämät toiveet Soruian tarinan jatkon kuulemisesta. Samalla se on toinen kirjani Kansojen juurilla -lukuhaasteeseen. Jos vain ehtisin ensi viikolla lukea kolmannen kirjan pian päättyvään haasteeseen, se olisi kunnialla suoritettu!

Varastaisinko?

×××× = vaatii ryöstöä

Mille kirjalle tai kenen henkilön tarinalle sinä toivoisit jatko-osaa?