Liv Strömquist – Kielletty hedelmä

”No mutta hei! Te ehkä luulette kulttuurissamme olevan ongelmana, että se jota tavataan kutsua ”naisen sukuelimkeksi” on vähätelty ja häpeällinen… että se käsitetään joksikin, mistä ei saa puhua… että se on lakaistu maton alle, vaiennettu, koettu kiusalliseksi… ja ettei sillä ole edes kunnollista nimeä!”

Liv Strömquist veti maton jalkojeni alta sarjakuva-albumillaan Prinssi Charlesin tunne, jossa hän kyseenalaisti kaiken, mitä kuvittelin tietäväni romanttisesta rakkaudesta ja länsimaisesta parisuhdeinstituutiosta. Strömquistin lukeminen tuntui vähän samalta kuin nyrkinisku vatsaan: se jätti haukkomaan henkeä hämmentyneenä siitä, mitä oikein pääsi tapahtumaan. Ensijärkytyksestä toettuani olin, ja olen yhä, ehdottoman varma siitä, että kyseinen sarjakuva-albumi on menneen vuoden vaikuttavimpia lukukokemuksia. Stömquistin tapa kyseenalaistaa itsestäänselvyyksiä pidettyjä asioita ja asettaa naurunalaiseksi jokaiselle tuttuja ajatusmalleja on riemastuttavan terävä ja olon aavistuksen epämukavaksi tekevän provosoiva. Siispä minun oli ehdottomasti luettava häneltä lisää, ja niin käteeni päätyi Kielletty hedelmä.

Kielletty hedelmä on Strömquistin ensimmäinen suomennettu sarjakuva-albumi, ja se käsittelee sitä, jota tavataan kutsua ”naisen sukuelimeksi”. Se on erään huonosti ymmärretyn elimen kulttuurihistoriaa, tai no, sanotaan nyt suoraan, pillun kulttuurihistoriaa. Ja huh mikä määrä kuraa historian lehdiltä löytyykään.

Sarjakuva-albumin avaa viehättävä listaus miehistä, jotka ovat olleet liian kiinnostuneita siitä, jota tavataan kutsua ”naisen sukuelimeksi”. Listalta löytyvät muun muassa Isaac Baker-Brown, joka piti klitoriksen poistoa validina lääkkeenä muun muassa naisen päänsärkyyn, masennukseen, niskoitteluun ja avioerohaluihin (ja joka erotettiin lääkäriliitosta, koska suoritti kyseisen leikkauksen ilman aviomiehen suostumusta – siis mitä, kuinka se kehtasi sivuuttaa aviomiehen päätöksen naisen sukuelimiä koskevassa kysymyksessä?!) sekä kuningatar Kristiinan haudan avanneet miehet, joiden kannustin toimenpiteelle oli tutkia 400 vuotta vanhan luurangon ”sukupuolista rakennetta”, koska Kristiina oli eläessään osoittanut kykyä niin hallita Ruotsia kuin taitaa matemaattiset tieteet, eikä hän ollut ollut kovin kiinnostunut ulkonäöstään tai – Luoja varjele – halunnut naimisiin (-> pakko olla hermafrodiitti). Strömquistin tapausesimerkit ja laajempi historiallinen analyysi osoittavat sen, kuinka pakkomielteisiä erityisesti valta-asemissa olleet miehet ovat olleet naisen seksuaalisuuden määrittelystä ja määräämisestä sekä kaksijakoisen sukupuolijärjestelmän luomisesta ja ylläpitämisestä.

”Miehet, jotka ovat (olleet) LIIAN kiinnostuneita siitä jota tavataan kutsua ”naisen sukuelimeksi” ovat saaneet aikaan VALTAVIA yhteiskunnallisia ongelmia! Samaan tapaan kuin Kolumbus juoksenteli nimeämässä Etelä-Amerikan maita itsensä ja jätkäkaveriensa mukaan on myös naiskeho haluttu paikoin YLENPALTTISELLA TARMOLLA, erilaisin menetelmin, kolonisoida jokaista pientä, pimeää, kosteaa pikku sopukkaa myöten! Ja on toki kiva, että ihmiset jaksavat puuhastella, mutta minä – ja monet muut – peräänkuulutamme näiltä miehiltä, jotka ovat liian kiinnostuneita siitä, jota tavataan kutsua ”naisen sukuelimeksi” HIUKAN vähemmän tarmokkuutta ja päämäärähakuisuutta.”

Siksi onkin niin ironista, kuinka pihalla nämä sankarit ovat kautta aikain olleet juuri siitä asiasta, joka tuntui herättävän heissä ylitsepääsemättömiä intohimoja. Kehitellessään uskomuksia klitoriksesta noituuden merkkinä ja tieteellisiä teorioita naisten seksuaalisesta haluttomuudesta sekä politisoidessaan kuukautiset argumenttina naisten epärationaalisuudesta sekä alemmuudesta miessukupuoleen nähden he olivat olevinaan hurjan kiinnostuneita naisista, mutta tutkimustulosten perusteella katse taisi olla enemmän omassa jalkovälissä ja sen pitämisessä yhteiskuntarakenteen huipulla. Nimittäin tästä naisen alapäähän suuntautuneesta suunnattomasta mielenkiinnosta huolimatta esimerkiksi klitoriksen koko saatiin selville vasta vuonna 1998. 1998. Siis vasta kun ihminen oli käynyt avaruudessa ja kehittänyt internetin ja selvittänyt DNA:n kemiallisen rakenteen. Että näin.

Kielletty hedelmä pureutuu myös niihin myytteihin ja tabuihin, jotka liittyvät kulttuurissamme naisen sukuelimeen ja kuukautisiin. Tulilinjalla ovat erityisesti laajalti viljelty käsitys kuukautisveren epäpuhtaudesta sekä häpeä, jota naiset kokevat kuukautisistaan ja sukuelimestään. Vaihtoehdoiksi näille Strömquist esittelee myös ennen patriarkaalisia uskontoja vallinneita käsityksiä kuukautisista jumalallisena ja pyhänä voimana sekä vulvan tärkeydestä erilaisissa rituaaleissa. Sarjakuva-albumi tuo esille kulttuurissamme syvälle juurtuneet käsitykset siitä, jota tavataan kutsua ”naisen sukuelimeksi” ja paljastaa niiden keinotekoisuuden kohdistamalla kritiikkinsä kärjen näitä käsityksiä tehtailleisiin henkilöihin, suurimmaksi osaksi miehiin, sekä tapoihin, joilla nämä myytit ovat saaneet alkunsa.

Strömquistin sarjakuvat ovat räävittömiä, anteeksipyytelemättömiä ja tuskallisen tarkkanäköisiä. Ennen hänen teoksiaan en tiennyt, miten mikään näin hulvattomasti esitetty voi saada ihmisen näin raivon valtaan ja tehdä sen niin hyvin, että tekee mieli vain nostaa kädet ylös ja päivitellä juuri luetun nerokkuutta.

Varastaisinko?
××××× = turvatoimetkaan eivät pidättele rikokselta

Sarjakuva on tehnyt vaikutuksen myös muihin bloggaajiin: Bookishteaparty, Bibbidi Bobbidi Book, Eniten minua kiinnostaa tie, Kirjojen keskellä, Kirjailuja, Luettua elämää, Mitä luimme kerran, Nti Kirjastotäti, Todella vaiheessa, Reader, why did I marry him?, Yöpöydän kirjat, ja Strömquistille on kirjoitettu avoin rakkauskirje myös Lukuvika-podcastissa

Lisää Strömquistilta: Prinssi Charlesin tunne

Mikä kirja on järisyttänyt sinun ajattelumaailmaasi?

Advertisement

Svetlana Aleksijevitš – Sodalla ei ole naisen kasvoja

”Miehen ääni on kertonut meille kaiken, minkä tiedämme sodasta. Me kaikki olemme miehisten käsitysten ja miehisten tunteiden vankeja. Miehisten sanojen. Naiset ovat aina vaienneet. – – Nekin naiset vaikenivat, jotka olivat olleet rintamalla. Ja jos he äkkiä ryhtyvätkin muistelemaan, eivät he kerro naisten sodasta vaan miesten. He yhtyvät kaanoniin. Vain yksin kotona tai rintamatovereiden piirissä itkiessään he alkavat puhua omasta sodastaan.”

Kuvittele miehisin maailma kaikista mahdollisista maailmoista: sota. Sitten kuvittele naiset siinä maailmassa. Lähes miljoona naista osallistui toiseen maailmansotaan Neuvostoliiton armeijan riveissä. He eivät olleet ainoastaan sairaanhoitajia ja  pyykkäreitä vaan he palvelivat kaikissa mahdollisissa tehtävissä ja monet raivasivat tiensä etulinjaan pakottavassa tarpeessaan puolustaa kotimaataan – vaikka tai nimenomaan ase kädessä. Nobel-voittaja Svetlana Aleksijevitšin teos Sodalla ei ole naisen kasvoja antaa äänen näiden naisten kuorolle, jonka sodan virallinen versio vaiensi ja jonka sen jälkeen annettiin unohtua.

Sodalla ei ole naisen kasvoja on reportaasiromaani, jota varten Aleksijevitš haastatteli satoja sotaan osallistuneita naisia heidän syistään lähteä tappajiksi tappajien keskelle, siitä mitä se vaati ja mitä antoi takaisin. Se, miten sotamuistot yhä vaikuttavat ja vaivaavat, tulee parhaiten esille Aleksijevitšin kuvailemissa haastattelutilanteissa, niiden tunteikkuudessa ja vaikeudessa, jonka voittaa tarve kertoa, koska vaikka muistaminen on hirveää, unohtaminen on kauheampaa. Jotkin haastattelut paljastavat myös sen, miten pelko ja häpeä ovat läsnä tilanteissa, joissa nainen avaa suunsa – varsinkin kun asia koskee jotain, minkä yleisesti tunnetusta ja hyväksytystä versiosta naisten äänet on sivuutettu. Näin sanoi eräskin mies vaimolleen ennen haastattelua, sen jälkeen kun oli lukenut koko yön ääneen Suuren isänmaallisen sodan historiaa jottei vaimo muistaisi väärin:

”Kerro sitten niin kuin olen sinulle opettanut. Ei mitään kyyneleitä eikä joutavuuksia siitä miten teki mieli olla kaunis ja miten itketti, kun letti katkaistiin.”

Vaikka sotaan osallistuneita neuvostonaisia oli lähes miljoona, sotaa ei selvästikään oltu suunniteltu heitä varten. Ei tehty tarpeeksi pieniä saappaita, eikä tosiaankaan naisten alusvaatteita vaan miesten alushousuissa oli pärjättävä sodan loppumetreille asti. Kiväärit olivat pidempiä kuin naiset itse ja marssiessa pistimet keikkuivat puoli metriä heidän päidensä yläpuolella.

Ehkä odottamattominta ja jollain tapaa myös koskettavinta on se, kuinka silti sodan liassa ja pelossa sekä sen arkipäivän epämukavuuksissa sotilaat halusivat pitää kiinni naisellisuudesta. He ompelivat jos sille vain suinkin jäi aikaa ja kietoivat uudet jalkarätit huiveiksi. Kuka piilotti korvakorut ja piti niitä nukkuessaan, kuka ompeli jalkaräteistä alushousuja ja rintaliivejä, kuka keräsi oksia edes jonkinlaiseksi kaunistukseksi. Luulisi että tuollaiset yksityiskohdat menettäisivät merkityksensä aseiden, luteiden ja nääntymyksen keskellä mutta ei. Lyhyiksi leikattujen hiusten, miestenvaatteiden ja ehtyneiden kuukautisten maailmassa niistä tuli entistä tärkeämpiä.

”Hän [yliluutnantti] sanoi meille, että sodassa kaivataan vain ja ainoastaan sotilaita. Vain sotilaat olivat tarpeen… Mutta halusin vielä olla kaunis… Koko sodan ajan pelkäsin rampautuvani. Minulla oli kauniit jalat. Mitäpä se miehelle merkitsisi? Jalan menettäminen ei ole miehelle niin paha juttu. Hän on kuitenkin sankari. Ja sulhanen! Mutta naisella rampautuminen ratkaisee kohtalon. Sellainen on naisen osa…”

Aleksijevitšin teoksen dokumentoimista kertomuksista pystyy lukemaan sen ristiriitaisen suhtautumisen, jolla rintamalle haluavat naiset otettiin vastaan. Tytöttelyllä ja vähättelyllä ensin, mutta lapsiahan osa heistä vielä oli: he valehtelivat ikänsä ja kärttivät lupaa päästä aseisiin vimmaisessa halussaan tehdä osansa. Sitten huolenpidolla ja jopa hellyydellä todistettuaan kelpoisuutensa tarpeeksi useasti. Ja sodan loputtua? Eihän rintamalla ollut tyttö ollut kotiäitiainesta vaan taatusti huora – sotakokemuksista oli siis vaiettava, sillä suurta osaa miesten lailla kotimaataan puolustaneista rintamatytöistä odotti yksinäinen tulevaisuus kommunaaliasuntoon unohdettuna ja häpeä loukkaantuneesta ja arpisesta kehostaan.

”Sodan jälkeen meillä naisilla alkoi toinen sota. Ja sekin oli kauhea. Miehet jotenkin vain hylkäsivät meidät. Eivät tottuneet meihin. Rintamalla kaikki oli ollut toisin. Pojat suojelivat… Ryömin eteenpäin, luodit ja sirpaleet viuhuivat ylitseni… Joku huutaa ’Maahan, sisar!’ ja heittäytyy itse päälle, suojelee omalla ruumiillaan. Ja luoti osuu häneen… Hän kuolee tai haavoittuu. Kolmesti minut pelastettiin sillä tavalla.”

Rintamalle lähteneiden naisten oli tehtävä valinta: olivatko he naisia vai sotilaita. Kumpaakin ei voinut olla, sillä naiseudelle ei ollut tilaa juoksuhaudoissa. Ja kun heistä kerran tuli sotilaita, vaikka sitten jalkaräteistä rintaliivejä ompelevia sotilaita, eivät muut ihmiset osanneet nähdä heitä enää siviilissäkään naisina. Todistettuaan kelpoisuutensa miesten maailmassa heistä tuli ulkomaailman silmissä jollain tapaa epänaisia, soveltumattomia naisen rooleihin, äideiksi ja vaimoiksi. Ja silti näiden naisten kertomusta ja kokemusta sodasta pidettiin vaarallisen erilaisena ja poikkeavana vääryyteen asti, sillä naisten kertomukselle sodasta ei ole tilaa historiankirjoituksessa. Kyllä, se on erilainen kertoessaan, kuinka ei voinut riisuutua yhteisellä nuotiolla polttaakseen luteita paidastaan tai tehdä tarpeitaan veneen laidan yli, mutta näkökulman vaihtaminen rintamalinjojen liikkumisesta ja kenraalien nimistä sotilaan kokemukseen ei tee kertomuksesta vähemmän totta. Vaikenemisessa ja vaientamisessa on kyse virallisen ja kylmänkunniallisen version suojelemisesta ja säilyttämisestä, ei henkilökohtaisen trauman käsittelystä. Asioista, joista on tai ole sopivaa tai sallittua puhua. Ehkä miessotilaatkin halusivat näyttää komeilta univormuissaan, mutta kuka sellaisen pinnallisen faktan kirjoittaisi osaksi suurinta sotakertomusta?

Aleksijevitšin teoksessa näkee hyvin konkreettisesti sen, kuinka miesten ja naisten ajateltiin olevan perustavanlaatuisesti erilaisia, ja miten se ilmeni hyvin maskuliinisessa ympäristössä. Osaltaan kirja myös vahvistaa tätä jakoa painottamalla miesten ja naisten sotakertomusten erilaisuutta ja pitämällä pehmeiden arvojen ja tunteiden värittämiä kertomuksia lähtökohtaisesti naisellisina. Kuitenkin Aleksijevitš tekee tärkeää työtä antaessaan naisille mahdollisuuden tulla kuulluiksi ja kuunnelluiksi pitkän vaitiolon jälkeen. Kootessaan naisten sotakokemuksia hän tulee myös näyttäneeksi ja altistaneeksi kritiikille sen kapean roolin, joka oli varattu naisille tuolloin.

Sodalla ei ole naisen kasvoja on inhimillisyydessään ja rehellisyydessään koskettava ja raastava kuva pienestä ihmisestä suuren sotakoneiston jaloissa – poikkeus sotakirjallisuuden traditiossa. Se on väkevä ja kipuisa kuorolaulu muistamisesta ja traumasta vuosikymmenien vaitiolon jälkeen sekä laaja tutkielma siitä, mitä ihmiselle tapahtuu sodassa. Ja yksi vuoden vaikuttavimmista lukukokemuksista.

Kirjasta ovat kirjoittaneet myös Lukuisa, Tuntematon lukija, Keltainen kirjasto, Oksan hyllyltä, Sivumerkkejä, Marissa Mehr, Luetut, lukemattomat, Jokken kirjanurkka

Varastaisinko?

×××× = vaatii ryöstöä

Oletko tutustunut Nobel-voittajan tuotantoon?

 

Sarah Andersen – Aikuisuus on myytti

”Oletko ihan päällikkö ja spessu tyyppi? Ovatko verkostoitumistilaisuudet ihania mahdollisuuksia edistää uraasi? Onko aikuisuus jännittävä haaste, johon koet olevasi hyvin valmistautunut? Tämä kirja ei ole sinua varten.”

Sarah Andersenin sarjakuva-albumissa Aikuisuus on myytti seikkailee aikuisuuden olemusta ja sen velvoitteita pohdiskeleva mustatukkainen tyttö, joka on monelle tuttu netissä ilmestyneiden sarjakuvien perusteella. Nuorille naisille (ja miksei muillekin) vahvasti samaistuttavat sarjakuvat ovat keränneet maailmalla paljon suosiota.

Sarjakuvat ovat lyhyitä muutaman ruudun kokonaisuuksia, joissa ihmetellään, milloin se kuuluisa aikuisuus oikein alkaa. Niissä kerrotaan hauskasti ja oivaltavasti parikymppisten elämää hallitsevista kysymyksistä ja pulmatilanteista. Sarjakuva-albumin päähenkilö on sosiaaliset tilanteet hankalina kokeva ja laiskuuteen taipuva tyyppi, joka viettäisi päivän mieluummin mukavasti sängn pohjalla, kun nousisi ja lähtisi ulos tapaamaan ihmisiä, tekee suursiivouksen juuri silloin, kun pitäisi kirjoittaa essee ja hermostuu maleksijoista, jotka laahustavat hitaasti hänen edellään silloin, kun hänen pitäisi kiirehtiä. Kuulostaako tutulta?

Aikuisuus on myytti pohtii introverttiyttä ja sosiaalisten tilanteiden sekä suhteiden hankaluuksia mutta myös parisuhdetta söpöilyineen ja rakastumisen tunteineen. Paljon tilaa saavat myös pukeutumiseen ja ulkonäköön liittyvien normien piikittely sekä vaateongelmien ruotiminen. Kirjan sivuilla podetaan myös taiteilijan tuskaa, nautitaan hyvistä kirjoista aamunsarastukseen asti ja pilataan itsetunto epäonnistuneilla selfieillä.

Mikä siis tekee aikuisen? Tunnistaako aikuisen siitä, että hän herää energisenä, kuluttaa koko päivän tehden hyödyllisiä asioita ja käy nukkumaan itseensä tyytyväisenä? Tai kuuluko aikuisuuden kriteereihin se, että kokee hallitsevansa minkä tahansa vuorovaikutustilanteen? Vai kenties se, että tietää mihin on menossa ja mitä haluaa tulevaisuudeltaan? Aikuisuuden kynnyksellä olevia mietityttäviä isoja ja pienempiä kysymyksiä keventää huumori, joka hieman jopa piilottaa sitä, kuinka isoista asioista sarjakuvat toisinaan kertovat. Albumin vetovoima perustunee siihen, kuinka se tarjoaa samastumisen kohteita: jokaisella on niitä päiviä, jolloin haluaisi vain piiloutua peiton alle maailmalta piiloon ja huolehtia vain itselle  ah niin etäisistä fiktiivisten maailmoiden ongelmista. Onhan se helpottavaa, kun voi todeta, että samat pulmat ja kiusalliset tilanteet määrittävät myös muiden aikuistumista. Huumori on hyvä keino käsitellä näitä asioita, kunhan se ei lipsahda defenssin puolelle.

Sain kirjan käsiini juuri kauan pelättyä tenttiä edeltävänä päivänä ja ratkesin lähes hysteeriseen nauruun nähdessäni yllä olevan sarjakuvan, sillä se kuvasi fiilistäni niin hyvin. Juuri tuolta minusta tuntuu tenttien ja lopputöiden kasautuessa, kiitos sen kiteyttämisestä Sarah Andersen.

Sarah’s Scribbles -sarjakuvat ilmestyivät alun perin netissä ja Andersen aloitti sarjakuviensa julkaisemisen ensin sosiaalisessa medissa. Facebookin ja Instagramin puolella ne olivat levinneet minunkin tietoisuuteeni ennen kuin tiesin, että niitä on kerätty myös kansien väliin. Andersenin sarjakuvia pääset seuraamaan esimerkiksi täällä ja täällä.

Kirjasta ovat bloganneet ainakin myös: Ei vain mustaa valkoisella, Kirjojen pyörteissä, Sivutiellä, Kirjojen keskellä, Eniten minua kiinnostaa tie ja Tässä kaupungissa tuulee aina

Helmet-lukuhaaste: 22. Kuvitettu kirja

Kiitän Sammakkoa arvostelukappaleesta

Varastaisinko?

×××× = vaatii ryöstöä

Luetko sarjakuvia?

Maaliskuun runokoonti

Maaliskuu oli piiitkästä, pitkästä aikaa hyvä runokuukausi. Maaliskuun tunnustuksista kävi jo ilmi, että vietin ylipäätään suurimman osan kuuta runomitassa. Sen lisäksi alkukevääseen mahtui monenlaista muuta runoutta, jonka ajattelin tuoda ihmeteltäväksi ja ihasteltavaksi blogiini koontipostauksena yksittäisten tunnustusten sijaan.

Nyt kun olen levittänyt runokokoelmat eteeni niistä kirjoittamista varten, huomaan, että luettavakseni sattui varsin monipuolinen ja värikäs kokoelma kotimaista ja ulkomaista sekä uutta ja vanhaa. Vanhimmat runot on kerätty runonlaulajilta Karjalasta, uusimmat kirjoitettu tämän päivän Yhdysvalloissa ja siihen väliin mahtuu runoja useilta vuosikymmeniltä 1900-luvun Puolasta ja 1800-luvun dekadenssia Ranskasta. Toivottavasti sama rytmi pysyy yllä vastedeskin!

KANTELETTAREN LAULUJA

Aloitetaan vanhimmasta eli Kanteletar liene monelle suomalaiselle ainakin etäisesti tuttu nimi. Kyse on alun perin vuonna 1840 Kanteletar taikka Suomen Kansan Wanhoja Lauluja ja Wirsiä -nimellä ilmestyneestä teoksesta, jonka Lönnrot kokosi kalevalaista runoutta olevista kansanrunoista samoilla keruumatkoilla, joiden tuloksena synti Kalevala. Lukemani painos on vuodelta 1990, eikä se ole yhtä laaja kuin aito Kanteletar vaan siihen on valittu Kantelettaren kauneimpia lauluja. (Tunnustan siis hieman oikoneeni kirjallisuushistorian kurssilla, mutta shhh ei kerrota kenellekään. 😉 ) Kantelettaresta löytyy lauluja joka tilanteeseen ja tunteeseen, oli kyseessä sitten lemmentaiat tai veneenveisto.

Kuten Kalevalan kohdalla jo totesin, pidän kalevalamitan poljennosta ja runonlaulajien kielellisestä rikkaudesta. Kantelettaren lauluja oli tiukasta aikataulusta johtuen ahmittava kuitenkin niin nopeasti, että turruin kumpaakin piirteeseen niin, että mitään kovin erittelevää tai analyyttistä en osaa kokoelmasta, saati yksittäisistä lauluista enää sanoa. Tällä kertaa piti tyytyä yleiskuvan saamiseen ja se näyttäisi riittäneen minulle ihan hyvin, koska mitään suurempaa halua palata teoksen pariin ei ainakaan tällä hetkellä ole. Pelkkää pakkopullaa lukeminen ei sentään ollut, sillä Kanteletar tarjosi myös viihdyttäviä hetkiä: luin parhaimpia paloja ääneen kämppiksilleni ja niistä riitti riemua pitkäksi aikaa.

”En mä huoli huitukoille,
Huitukoille, haitukoille,
Mie tahon tasaisen varren
Tasaiselle varrelleni,
Tahon muovon muhkiamman
Muhkioille muovoilleni,
Tahon kasvon kaunihimman
Kaunihille kasvoilleni.”

     laulusta En mä huoli huitukoille

Varastaisinko?

×× = näpistys jää harkinnan tasolle

CHARLES BAUDELAIRE – PAHAN KUKKIA

Vuosi 1857 on yksi niitä harvoja vuosilukuja, jotka ovat kirjallisuushistorian luennoilta jääneet mieleen. Tuona vuonna ilmestyi kaksi huomattavaa merkkiteosta, jotka kumpikin haastettiin oikeuteen yleisen moraalin ja hyvien tapojen halventamisesta. Toinen oli Gustave Flaubertin Rouva Bovary, toinen Charles Baudelairen Pahan kukat. Toisin kuin Rouva Bovary, Pahan kukat tuomittiin ja kokoelmasta määrättiin sensuroitavaksi kuusi runoa. Pahan kukilla on siten värikäs historia, joka kiinnostaa lukijoita sukupolvi toisensa jälkeen.

Pahan kukista löytyy mätäneviä ruumiita ja riivaavia himoja, lankeemuksia ja heikkouksia. Sen shokkiarvo ei ehkä enää ole niin iso kuin puolitoista vuosisataa sitten, mutta vieläkin sen kuvat hätkähdyttävät. Luin Yrjö Kaijärven suomentaman valikoiman hieman malttamattomasti ja varmaan vielä joskus palaan Pahan kukkiin Antti Nylénin suomennoksessa, joka käsittää koko kokoelman, ja eroaa lukemastani myös siinä, että sitä ei ole käännetty runomittaan.

”Olen hautausmaa, kuu kammoten ylitse kulkee,

siellä tunnonvaivat kuin madot ryömivät

ja ne rakkaita vainajiani järsivät.

Olen budoaari, täynnä ruusuja kuihtuneita,

ja sekaisin, kasoittain, muoteja palvelleita,

joku akvarelli, Boucher, värit haalistuneet,

ovat tuoksua väljähtänyttä ne hengittäneet.”

    runosta Spleen

Varastaisinko?

××× = syyllistyn taskuvarkauteen

WISLAWA SZYMBORSKA – HETKI

Ihastuin ikihyviksi Szymborskalta viime vuonna lukemaani kokoelmaan Täällä ja pakkohan siihen hätään oli saada lisää luettavaa. Käännyin Hetki-kokoelman puoleen, johon on koottu runoja Szymborskan uran varrelta vuosilta 1945-2004.

Olin kirjoittaa, että Hetkestä jäi paljon vaisumpi kuva kuin Täällä-kokoelmasta, mutta turhan nopeasta tuomiosta voin syyttää kahta asiaa: Lukemisesta on kulunut jo kauan ja muistikuvat haalistuneet, sillä muistiinpanoni kokoelmasta ovat harvat. Toiseksi Hetki oli paljon pidempi ja sisälsi paljon enemmän runoja, toisin sanoen paljon enemmän tekemistä, mikä on tällaiselle silloin tällöin -runonlukijalle jonkinlainen punainen vaate. Samoista harvoista muistiinpanoista löytyy kuitenkin viittauksia sellaisiin helmiin, että otan sanani takaisin.

Szymborskan tuotannossa kaikuvat sodan kauhut ja kysymys kärsimyksestä. Välittämien ja välinpitämättömyys ovat teemoja, joita hän värittää ahkerasti. Szymborskan runojen lukeminen on jollain tavalla hyvin palkitsevaa, sillä ne tarjoavat ahaa-elämyksiä, jotka muuttavat tai täsmentävät runon tulkintaa ennakoimattomalla tavalla. Kirjoitin Täällä-kokoelman yhteydessä Szymborskasta näin ja allekirjoitan sen yhä: ”Hänen ilmaisutapansa on jollain tapaa hyvin arkinen ja siten helposti lähestyttävä, mutta hänen kielestään löytyy tasoja ja ulottuvuuksia, jotka kääntävät tavanomaisuuden päälaelleen. Szymborska puhuu älykkäästi ja haastaen vaikeista asioista: ajasta, kuolemasta ja olemisen suhteellisuudesta, mutta hänen tarkat oivalluksensa ja yllättävät näkökulmansa tuovat myös huumoria vakavuuden rinnalle.”

”Elämä – on ainut keino,

peittyä lehtiin,

hengittää raskaasti hietikolla,

nousta lentoon siiville;”

      runosta Muistiliuska

Varastaisinko?

×××× = vaatii ryöstöä

RUPI KAUR – MILK & HONEY

Vuonna 2015 ilmestynyt milk & honey on ollut aikamoinen ilmiö ja tulee edelleen vastaan lähes päivittäin Instagramin puolella. Kaiken hehkutuksen takia suhtauduin teokseen varsin skeptiseksi, vaikka hankinkin sen suoraan ja lukematta omaan hyllyyn, koska siihen käsiksi pääseminen ei onnistunut muuten. Äkkiäpä se skeptisyys karisi, milk & honey on nimittäin heittämällä kuukauden mieluisin, koskettavin ja vaikuttavin runotuttavuus.

Kaurin runot kertovat rakkaudesta ja sydämen särkymisestä, halusta, menetyksestä ja hyväksikäytöstä, parantumisesta sekä naiseudesta. Jotkut runoista ovat erittäin rankkoja välähdyksiä pahoinpitelystä, toiset pohtivat rakastamisen, läheisyyden ja seksin problematiikkaa, osa keskustelee feminiinisyydestä ja feminismistäkin. Kuten takakannessakin sanotaan ”this is the journey of / surviving through poetry / this is blood sweat tears / of twenty-one years”. Kaurin runot ovat todella helposti lähestyttäviä myös tavallisesti runoja karttaville, ja hänen runoistaan löytyy hienoja, kivuliaita tai voimaa antavia, oivalluksia kaksikymppisen elämästä. Kerta kaikkiaan tämä iski nyt johonkin sellaiseen paikkaan, että olen aika aseeton – halusin tai en.

”did you think i was a city

big enough for a weekend getaway

i am the town surrounding it

the one you’ve never heard of

but always pass through

there are no neon lights here

no skyscrapers or statues

but there is thunder

for i make bridges tremble”

Varastaisinko?

××××× = turvatoimetkaan eivät pidättele rikokselta

Tämän koontipostauksen kirjoittamisella on nyt sellainen vakava sivuoire, että marssin huomenna ensimmäisen vapaan hetken koittaessa kirjastoon lainaamaan lisää runoja, sillä olen tällä hetkellä tilanteessa, ettei yhden yhtä lukematonta löydy hyllystäni.

Siispä, onko sinulla antaa suosituksia runokokoelmista? Viihdytkö runojen parissa?

 

 

Virginia Woolf – Majakka

”Ihminen tarvitsi viisikymmentä silmäparia, hän tuumi. Viisikymmentä silmäparia ei riittänyt pääsemään perille tuosta naisesta, hän aprikoi. Yhden niistä täytyi olla  täysin sokea rouva Ramsayn kauneudelle. Kipeimmin tarkkailija tarvitsi jotakin salaista aistia, hienoa kuin ilma, joka voi tunkeutua sisään avaimenreiästä ja ympäröidä kohteensa tämän istuessa kutomassa, puhumassa äänettömänä ja yksin ikkunan ääressä, joka imi itseensä ja taltioi, samalla tavoin kuin ilma laivan savun, hänen ajatuksensa, kuvitelmansa, halunsa.”

EDIT: Luin Majakan uudelleen muutaman vuoden jälkeen ja silloinen lukukokemus oli varsin erilainen. Toisen lukukerran jälkeisiä mietteitäni voi lukea täältä.

Virginia Woolf on yksi modernistisen kirjallisuuden suurimmista nimistä ja feminismin edelläkävijä. Vuonna 1927 ilmestynyt Majakka on yksi hänen tunnetuimmista teoksistaan, joten sillä on kiistämätöntä klassikkoarvoa.

Majakka on kirja, jossa ei varsinaisesti tapahdu paljon vaan se keskittyy pohdiskelemaan ihmissuhteita, erityisesti vahvan naisen vaikutusta lähipiiriinsä. Romaanin keskiössä on Ramsayn perhe, luomisen tuskaa filosofin ammatissaan kokeva herra Ramsay ja hänen puoleensa vetävä ja vahvatahtoinen vaimo rouva Ramsay lapsineen, sekä heidän ympärilleen kertynyt tuttava- ja ystäväjoukko, joka viettää kesää huvilassa Skyen saarella. Kirjan ensimmäinen osa koostuu saarella vietetystä huolettomasta ajasta, kävelyretkistä, suunnitelmista soutaa läheiselle majakalle ja keskusteluista, joiden kesken puhujat unohtuvat pohtimaan aivan muita asioita kuin puheenaihetta. Toisessa osassa huomio siirtyy huvilaan, josta vieraat ovat lähteneet ja joka rapistuu hylättynä. Kolmannessa osassa osa tuttavajoukkiosta palaa takaisin tavoittelemaan muistoihin jääneen kesän huolettomuutta.

Romaanin hallitsevin piirre on kerronnan tiuhaan vaihtuva näkökulma. En muistaakseni ole aiemmin törmännyt kirjaan, jossa ehkä yhtä tai kahta poikkeusta lukuun ottamatta kaikki henkilöt pääsevät ääneen. Jollain tavalla myös huvila, jossa seurue oleskelee, pääsee esittämään oman näkökulmasa ja tuo lukijan iholle huoneiden läpi virtaavat ilmavirrat sekä ruokakomeron lattiatiilien välistä työntyvän ohdakkeen. Näkökulmien moneus paljastavat tapojen kirjon, jolla ihmiset tarkastelevat toisiaan ja muodostavat niiden pohjalta mielipiteensä tuttavistaan. Mielikuva toisesta on aina subjetiivinen ja vaihtoehtoinen.

Lähdin lukemaan Majakkaa aivan sokkona. Tunnen Woolfilta vain hänen maineensa, yhtään teosta en ole lukenut. Majakka-painokseni ei myöskään tarjonnut mitään vinkkiä kirjan alkuasetelmasta, juonesta tai teemasta: siinä ei ole takakansitekstiä eikä edes kansikuvaa. Sokkona lukeminen on välillä virkistävää, mutta tässä tapauksessa se ei oikein toiminut. Usein, nopeasti ja huomaamatta vaihtuvien näkökulmien takia varsinkin alussa oli hankalaa erottaa, kenen suulla puhutaan ja kenestä. En osannut päätellä, ketkä hahmoista ovat merkittäviä ja ketkä eivät.

Päädyinkin aloittamaan romaanin alusta noin sadan luetun sivun jälkeen, minkä jälkeen kerronnan rytmiin oli paljon helpompi päästä. Jos aikataulu (romaani oli luettava ja siitä oli kirjoitettava lyhyt essee viikon sisään) olisi antanut myöten, olisin lukenut koko romaanin kahdesti. Majakka on romaani, joka pitää lukea kiirehtimättä, pysähtyen itsekin kuuntelemaan aaltojen pauhua ja ihmismielessä tapahtuvia liikahduksia, jos siihen haluaa päästä kunnolla sisälle.

Lukukokemukseni jäi hieman vajaaksi, eikä kerrontatekniikka miellyttänyt aluksi ollenkaan (myöhemmin ajateltuna se on nero), mutta Majakka oli oiva kurkistus modernistiseen kirjallisuuteen ja Virginia Woolfin tuotantoon. Lukulistallani on Woolfilta vielä ainakin Mrs Dalloway, jonka uskon uppoavan Majakkaa paremmin.

Varastaisinko?

××× = syyllistyn taskuvarkauteen

Millainen mielikuva sinulla on Virginia Woolfista?

Émile Zola – Naisten paratiisi

”Äkillisesti ja käsittämättä tämä Denisestä niin suunnaton tavaratalo paisutti hänen sydäntään eikä päästänyt tyttöä luotaan. Se täyttyi hänen ajatuksensa ja sai unohtamaan kaiken muun.”

Émile Zolan klassikkoteos Naisten paratiisi on naturalistisen suuntauksen merkkiteos ja tarkka kuvaus yhteiskunnan muutoksesta 1800-luvulla. Se kertoo pienten erikoisliikkeiden eloonjäämiskamppailusta ylellisten tavaratalojen puristuksessa ja jälkimmäisten voittokulusta.

Orvoksi jäänyt Denise saapuu Pariisiin kahden nuoremman veljensä kanssa toivoen, että voisi elättää sisaruksensa työskentelemällä myyjättärenä setänsä liikkeessä. Pienillä yrityksillä menee kuitenkin huonosti ja Denisen on etsittävä töitä muualta, hirviömäisen kiehtovan ja sitäkin armottomamman Naisten paratiisin imusta.

Denisen lisäksi Naisten paratiisin arkea seurataan tavaratalon omistajan Octave Mouret’n näkökulmasta. Mouret’lla on vimmainen halu ratsastaa uutuuden aallonharjalla, ulottaa Naisten paratiisin lonkerot kaikkialle Pariisiin ja laajemmalle sekä saada kaikki naiset tuotteidensa pauloihin. Hän näkee tavaratalon koneena, jonka suorituskyky voi rohkeilla ratkaisuilla kasvaa jatkuvasti ja piiskaa sitä alati kiihtyvään tahtiin. Myyjättärenä myös Denise saa kärsiä seurauksista: myyjien keskinäisestä kilpailusta ja ilkeilystä sekä massairtisanomisista, jotka jättävät uhrinsa täysin turvattomiksi Pariisin talveen. Nämä kaksi näkökulmaa tekevät kaupan alan murroksesta varsin kiinnostavaa luettavaa.

Niin, siitäkin huolimatta, että annoin kirjan pölyttyä hyllyssäni useamman vuoden ja syyllistyin yhdistämään sanan ”tylsyys” käsitteen ”klassikko” kanssa. Monen klassikon lukemisesta nauttineena minun olisi pitänyt jo tietää paremmin! Kaupankäynnin mekanismien yksityiskohtainen tarkastelu ja seikkaperäinen selonteko somistuksista ja hinnoista ei vain tuntunut aluksi ollenkaan innostavalta.

Sain huomata, että Naisten paratiisi on myös paljon muuta. Se on rakkaustarina, sekä naisten ja shoppailun että johtajan ja myyjän välinen. Se on työntekoon perustuva tuhkimotarina.

Niin paljon kuin yllätyksekseni pidinkin klassikosta, se syyllistyi yhteen sivu sivulta enemmän ärsyttävään asiaan: naisten halventavaan kuvaukseen. Naisten paratiisin ja etenkin Octave Mouret’n mukaan naiset ovat aivotonta massaa, joka tottelevat jokaista markkinoinnin oikkua. Kuva tarjousten kanssa kaiken järkensä menettävästä naisesta henkilöityy rouva Martyssa, joka shoppailee miehensä vararikkoon. Mouret näkee naisen ainoastaan polvistuneena hänen tavaratalonsa houkutusten alttarille, valuttamassa omaisuutensa hänen kassaansa tajuamatta, ettei ostaja hyödy tarjouksista läheskään yhtä paljon kuin tavaratalo.

Tässäkö on naisista tieteellisen tarkka kuvaus, johon Zola pyrki? Tiedostan ja tunnustan alennusmyyntien ostopäätöstä vauhdittavan vaikutuksen, mutta naisten kuvaus helposti huijattavina ja impulssejaan hallitsemattomina olioina sai minut paikoin tyrmistymään. Zolan puolustukseksi täytyy kuitenkin mainita, että hänen henkilögalleriastaan löytyy myös ostoksensa tarkkaan harkitseva, säästeliäs rouva Bourdelais. Silti: miksi Zola siivuuttaa miehet immuuneina kaupan houkutuksille? He eivät ehkä retkahda ”rätteihin ja lumppuihin”, mutta tuskinpa kulutus naisiin ja alkoholiin on yhtään ylevämpää.

Epäkohdasta huolimatta Naisten paratiisi oli positiivinen yllätys. Uppouduin siihen yllättävän helposti ja väymyksestä huolimatta lennoilla Berliiniin ja takaisin, ja se piti minua otteessaan kiitettävästi.

Varastaisinko?

××× = syyllistyn taskuvarkauteen

Kuinka paljon huomiota kiinnität lukemasi kirjan naiskuvaan?

Laura Lindstedt – Oneiron

”Rivi on kaunis kuin kaunein hautajaissaatto, surullinen kuin surullisin sävel, lohdullinen kuin äiti maan syli. Rivi on täydellinen. Naiset eivät pelkää.”

Oneiron haastaa. Oneiron hämmentää. Oneiron vetää puoleensa ja työntää kauemmas. Siihen eivät päde samat säännöt kuin kaunokirjallisuuteen yleensä: se pakottaa lukijan keskelle valkoista, muodotonta ja hahmotonta tilan, paikan ja ajan puutetta, jossa täytyy keksiä kokonaan uusi tapa liikkua.

Kuoleman jälkeisessä välitilassa ovat newyorkilainen performanssitaiteilija Slomith, itävaltalainen teinityttö Ulrike, moskovalainen kirjanpitäjä Polina, brasilialainen sydänsiirtopotilas Rosa Imacudala, marseillelainen kaksosia odottava hienostorouva Nina, hollantilainen syövän kuihduttama Wlbgis ja mallinurasta haaveileva senegalilainen Maimuna.

Moniulotteinen joukko siis. Keskeinen kysymys ei ole kuitenkaan se, miksi he ovat päätyneet samaan yliaistilliseen tilaan, miksi he ovat toisilleen niin tärkeitä, että jakavat keskenään ruumiillisuuden viimeiset sekunnit vaan se, mikä tuota tilannetta edelsi, miten he joutuivat tilaan, jota päätyvät kutsumaan kuolemaksi.

Jokaisella on oma tarinansa esitettävänä kuudelle ventovieraalle, eri kultuurista tulevalle, eri kieliä puhuvalle naiselle. Tajunnanvirran lailla sinne tänne rönsyilevä, toisinaan tieteellisen tarkasti taustoitettu ja välillä muun muassa uutisen, runon ja kuolinilmoituksen tekstilajeista vaihtelevuutta hakeva kerronta hahmottelee päällekkäisiä totuuksia, subjektiivisia käsityksiä, elämäksi kutsuttua kokonaisuutta, joka näyttäytyy jokaiselle eri tavalla mutta joka silti on kaikille jotain samaa. Vaikka Oneiron on ”fantasia kuoleman jälkeisistä sekunneista”, siinä on kyse elämästä – varsinkin silloin, kun se puhuu kuolemasta, sillä silloin se kysyy elämän mahdollisuutta kuoleman jälkeen.

Kuten kantensa, romaani on yhtä aikaa herkkä ja runollinen sekä ronski ja rujo. Se on tyylillisesti harkittu, kunnianhimoinen kokonaisuus, joka on bloggaripiireissä lähes mystifioitu. Oneiron on ilmiö. Määritelmiä pakenevassa romaanissa on jotain, mitä ei voi referoida vaan mikä on koettava itse. Siksi en halua paljastaa siitä paljoa.

Oneiron on pakko lausua ääneen, tavuttaa eri tavalla, painottaa eri lailla. Tunnustella, josko se siten paljastaisi itsestään jotain lisää. Miten kaunis, hämmentävä sana. Juuri siitä sanasta Lindstedt kertoo lähteneensä liikkeelle kahdeksan vuotta sitten.

Minun matkani Oneironin kanssa oli konkreettisesti erittäin mutkainen. Katselin sitä kirjaston hyllyssä jo alkusyksystä, mutten lainannut. Ensimmäiset ylistävät blogiarviot luettuani kiinnostuin kirjasta uudelleen, mutta en vieläkään kotiuttanut sitä. Sitten julkaistiin Finlandia-ehdokkaat ja ihastuneita arvioita ilmestyi kuin liukuhihnalta. Tietäähän sen, mitä varausjonoille käy siinä tapauksessa. Väijyin Oneironin ilmestymistä pikalainoihin (joita ei siis voi varata), ja sain kuin sainkin sen lainattua juuri sinä päivänä, kun Finlandia-voittaja julkaistiin. Ensimmäiset 247 sivua luettuani minun oli pakko luovuttaa kirja muiden lainaajien iloksi, koska lähdin Wieniin, eikä laina-aika kestänyt reissun yli. Wienistä paluuta seurasi suuren luokan jäljitysoperaatio, joka ei kuitenkaan tuottanut tulosta ennen tammikuuta, jolloin lukutauko oli ehtinyt vierähtää jo yli kuukauden mittaiseksi. Ja sinä samaisena päivänä, kun kannoin Oneironin voitonriemuisesti kirjastosta ulos, mitä löysinkään poikaystäväni yöpöydältä? Niin. Siinähän se oli maannut joulusta lähtien, aivan ulottuvillani.

Luin Oneironin siis kahdessa osassa, mikä ei ollut kovin onnistunut, joskin pakon sanelema ratkaisu. Sen monisyiseen, sykkivään kerrontaan olisi pitänyt upota kokonaisvaltaisemmin, säännöllisempänä jatkumona. Lukemisen epätasaisuus ja varsinkin ensimmäisen puolikkaan kohdalla hätäisyys näkyi esimerkiksi siinä, etten kirjoittanut yhtäkään lainausta ylös. Nyt se harmittaa. Kunhan varausjonot lyhenevät (lue: kun näpistän kirjan poikaystävältäni), otan uusintakierroksen. Oneironissa on monia kerroksia, paikoin jopa läkähdyttävän paljon asiaa, johon en päässyt käsiksi.

Tämäkin teksti on tehnyt tuloaan kuukauden verran, koska en halunnut, enkä osannut, arvostella kirjaa heti lukemisen jälkeen. En osaa vieläkään. Oneiron oli hämmentävä ja kiehtova, ristiriitainen lukukokemus. En osaa päättää, levisikö se hallitsemattomasti joka suuntaan vai muodostiko sävähdyttävän monisäikeisen kokonaiskuvan elämästä ja/tai kuolemasta. Arvosteluillani on kuitenkin tapana päättyä yhteen kysymykseen: varastaisinko? Siihen on pakko vastata että kyllä. Ehdottomasti.

Varastaisinko?

×××× = vaatii ryöstöä

Oneironista on puhuttu paljon, mutta kysyn vielä kerran: mitä sinä pidit siitä?

Sofi Oksanen – Norma

”Se joka hallitsee unelmia, hallitsee maailmaa. Se joka hallitsee hiuksia, hallitsee naisia. Se joka hallitsee heidän lisääntymiskykyään, hallitsee myös miehiä. Se joka pitää naiset tyytyväisinä, tyydyttää miehetkin ja se joka tohtoroi hius- ja vauvakuumeisia ihmisiä, on heidän kuninkaansa.”

Sofi Oksasen viides romaani Norma loikkaa Viron lähihistoriasta Norma Rossin maailmaan. Norman maailmassa hallitseva tekijä on hänen hiuksensa, epätavallisen nopeasti kasvava letti, jonka avulla Norma pystyy lukemaan muiden ihmisten elintapoja, sairauksia ja tunnetiloja.

Skopolamiinilaastareihin ja tupakkaan epänormaaliutensa piilottanut Norma joutuu silmätysten sukunsa salaisuuksien ja hämärien bisnesten kanssa, kun hänen äitinsä jättäytyy metron alle. Mikä sai äidin päättämään elämänsä niin yllättäen?

Norma on varmasti yksi syksyn odotetuimmista ellei odotetuin kirjauutuus. Olin varautunut odottamaan hamaan tulevaisuuteen, jossa kirja vihdoin eksyisi käsiini, koska en ole ryhtynyt kirjaston kilometrinpituisen varauslistan jatkeeksi. Voitte siis kuvitella refleksini, kun kyseinen kirja lepäsi pikalainojen hyllyssä täysin vapaana. Ja onhan kirjan kansi aika houkutteleva, (minun kuvani ei tee sille oikeutta, mutta) katsokaa nyt sitä! Kauniimpaa kantta saa hakea.

Norma on hankalasti luokiteltava kirja. Siinä on maagisia elementtejä, aineksia rikosromaanista ja feminististä sanomaa. Oksanen on monipuolinen kirjailija, ei sitä käy kieltäminen.

Suhtautumiseni Normaan on aika kaksijakoinen. Sen käsittelemät teemat, hiuslisäkebisnes ja kohdunvuokraus, ovat ajankohtaisia mutta vähän kirjoitettuja. En ole ennen pahemmin pysähtynyt miettimään, mistä hurjan monelta löytyvät hiuspidennykset ovat peräisin, nyt pohdin, miten raakaa bisnestä sekin on tuotantoketjun toisessa päässä. Kohdunvuokraus on vielä pysäyttävämpi esimerkki ihmisen kaupallistamisesta.

Koska hiukset ovat niin keskeinen osa koko kirjaa, Norman erikoislaatuinen suhde hiuksiinsa avaa hyvin henkilökohtaisen näkökulman kylmän bisnesajattelun rinnalle. Toisaalta Norma itse uhkaa jäädä hiustensa summaksi – mikä on ironista, koska juuri sitä pelätessään hänen äitinsä ei halunnut asian paljastuvan ulkopuolisille.

Teemoiltaan Norma on vahva esitys. Toteutus jäi mielestäni ontumaan. Osasyynä voi olla sekin, että luin kirjan aika nopeasti, melkein yhdeltä istumalta, mutta juonesta ja henkilöiden linkittymisestä toisiinsa jäi sekava tunne. Olen lukenut Oksaselta vain Puhdistuksen, jossa hän kutoo kaikki langat yhteen, mutta Norman kanssa sain tehdä töitä pysyäkseni kyydissä. Loppuratkaisu ei sinänsä ollut hirveän avoin, mutta henkilöt ja heidän motiivinsa tuntuivat häilyväisiltä.

Minulle Oksasen uusin jätti ristiriitaisen vaikutelman. Tärkeintä kuitenkin on, että Normalla on sanottavaa.

Varastaisinko?

××× = syyllistyn taskuvarkauteen

Onko Normassa ainesta moderniksi Tähkäpääksi vai takkuiliko Oksasen kirjoitusvire?