Petina Gappah – Muistojen kirja

”Tarina, jonka pyysit kertomaan, ei suinkaan ala Lloydin kuoleman säälittävästä rumuudesta. Se alkaa kaukaisesta elokuun päivästä, jolloin aurinko porotti rakkulaisille kasvoilleni, minä olin yhdeksän ja isä ja äiti myivät minut ventovieraalle miehelle.”

petina gappah muistojen kirja blogi arvostelu

Muistojen kirja on Petina Gappahin ensimmäinen romaani. Se tarkastelee kirjailijan kotimaata Zimbabwea albiinonaisen silmin ja vankilasta käsin kommentoiden maan oikeuslaitoksen tilaa sekä tiukassa istuvia käsityksiä albiinoista paholaisen välikappaleina.

Romaani on Memoryn, vankilassa valkoisen miehen murhasta syytettynä istuvan albiinonaisen, kirje amerikkalaiselle journalistille, joka on kiinnostunut Memoryn tarinasta ja haluaa sille kansainvälistä huomiota. Kohun lisäksi Memory voi pistää toivonsa armahduksesta vaalien varaan: uusi hallitus tarkoittaa usein vankilan porttien raottumista. Muuten Memoryn kohtalo on tuomittu mutta määrittelemätön. Hänen pitää herätä joka päivä koko määrittelemättömän pituisen loppuelämänsä ajatukseen, että se saattaa olla päivä, jolloin hänen tuomionsa pannaan täytäntöön tai se voi olla vain yksi päivä lisää tunkkaisia sellejä, vain vaivoin ravinnoksi tunnistettavaa ruokaa ja puolikkaita kuukautissuojia.

Muistot vievät Memoryn lapsuuden muistoihin, kotikadun hajuihin ja ääniin. Leikkeihin, joihin albiinotyttö ei voinut osallistua porottavan auringon takia, sekä naapuruston lasten pilkkaan ja nimittelyyn. Kertoakseen tarinansa Memoryn on palattava päivään, jolloin hänen vanhempansa veivät hänet ostoskeskukseen, antoivat ostaa herkkuja ja tapasivat sitten rikkaan vaaleaihoisen miehen, Lloydin. Raha vaihtoi omistajaa, eikä Memory saanutkaan palata kotiin vanhempiensa mukana vaan joutui lähtemään vieraan miehen matkaan. Tuon päivän jälkeen Memory on yrittänyt selittää itselleen, mikä sai hänen vanhempansa hylkäämään hänet. Valkoisen, etuoikeutetun miehen taloudessa ja ulkomailla yliopistomaailmassa vietettyjen vuosien jälkeen hän päätyy Hararen pahamaineisen vankilan kuolemanselliin kerimään auki elämänsä taitekohtia.

Muistojen kirja on matka yhteen aiemmin vierailemattomaan maailmankolkkaan ja yhteiskuntaan, joka kärsii kolonialismin jälkeisestä epävakaudesta ja yrittää sovittaa vanhoja myyttejä ja uskomuksia modernisoituvaan elämäntyyliin. Se tekee elämänmakuisen läpileikkauksien niin yhteiskunnan eri kerroksiin kuin taustalla pauhaavaan poliittiseen kehitykseen, mutta jäi mieleen harmittavan hitaanpuoleisena. Välillä huomasin kerronnan viipyvän kohdissa, jotka olisin voinut ohittaa nopeammin ja sitten taas harppovan kohtia, joista olisin halunnut tietää enemmän. Romaani jää minun arviossani kolmen tähden lukukokemukseksi, mutta on silti kirjallisille maailmanmatkaajille suositeltava teos.

Varastaisinko?

××× = syyllistyn taskuvarkauteen

Minne olet kirjamatkaillut viimeeksi?

Sōseki Natsume – Kokoro

”Kun kesä oli kuumimmillaan, keisari Meiji sitten kuoli. Minusta tuntui että koko Meiji-kauden henki oli lähtöisin hänestä ja katosi hänen kuollessaan. Mieleni valtasi tunne että me, joihin Meiji-uudistus oli vaikuttanut kaikkein voimakkaimmin, jäimme nyt elämään tähän aikaan kuulumattomina muinaisjäänteinä.”

soseki natsume kokoro suomi blogi arvostelu

Sōseki Natsumen Kokoro on yksi modernin japanilaisen kirjallisuuden suurimmista klassikoista. Romaanin tapahtumat yltävät vuoteen 1912, johon mennessä japanilaista yhteiskuntaa on modernisoitu kovalla kädellä. Feodaalijärjestelmästä on luovuttu, teollistuminen on täydessä vauhdissa ja kaupungistuminen arkipäivää. On pohdittu, millä kirjoitusmerkeillä japania pitäisi kirjoittaa vai opetettaisiinko lukutaidottomalle kansalle suoraan englantia. Lännestä otetaan vaikutteita, jotka etäännyttävät ihmisiä traditioista. Ilmassa väreilee mahdollisuuksia, se on suorastaan sähköistynyt niistä: vapaudesta, rakkaudesta, yhteiskunnasta, kirjallisuudesta ja kaikista muista uusista käsitteistä, jotka virtaavat maahan.

Vaikka edessä aukeavat mahdollisuudet herättävät enemmän innostusta kuin pelkoa, (länsimainen) moderniteetti ei istu kitkatta vanhaan tapakulttuuriin ja ajatusmaailmaan. Sōseki Natsumea onkin pidetty näiden hankauskohtien kuvaajana, joka ei Meiji-restauraation aikana hypännyt kaikenkattavan optimismin vaunuun vaan erotti kehityksestä myös tummia sävyjä.

Kokoron ensimmäisen ja toisen osan kertoja on nuori, kasvavassa Tokiossa asuva opiskelijapoika, joka tutustuu vanhempaan mieheen, jonka eristäytyneessä ja pessimistisessäkin elämäntavassa on vihjeitä menneisyyden salaisuuksista ja jotain niin kiehtovaa, että opiskelijanuorukainen haluaa ehdottomasti tutustua mieheen. Hän kutsuu tätä aina kunnioittavasti senseiksi, joka on suomennettu sanalla maisteri. Varsinkin aluksi varsin yksipuolisen ystävyyssuhteen lisäksi kertojan elämään kuuluvat opiskelu ja lomat maalla asuvan perheensä luona. Sukupolvien (vai modernisaation?) aiheuttama kuilu näkyy selvästi esimerkiksi siinä, kuinka kertoja huomaa ajattelevansa asioista hyvin eri tavalla kuin vanhempansa.

Romaanissa ei varsinaisesti tapahdu paljon, mikä siirtää huomion kuvattuihin ihmissuhteisiin. Pinnalta katsottuna Kokoro käsittelee hyvin moderneja teemoja kuten kaupungistuvaa ja modernisoituvaa elämäntyyliä, kaupungin ja maaseudun vastakkaisasettelua, nuoruutta, perhe- ja sukuyhteisöstä irrottautumista ja yksinäisyyden sekä eristäytymisen kokemusta. Henkilöiden välisiä suhteita tarkasteltaessa modernisaation pinnan alta kuitenkin pilkistää jotain paljon vanhempaa ja samalla myös uhanalaisempaa: isän ja pojan, nuoremman ja vanhemman ystävän, hallitsijan ja alamaisen väliset suhteet ja näissä suhteissa taitavasti toimimisen tärkeys. Kun vuorovaikutussuhteiden yhtälöön lisää modernisaation tuoman ja luoman käsityksen minästä, minuudesta ja yksilön identiteetistä, kahdenvälinen suhde joutuu epätasapainoon. Kungfutselaisten suhteiden roolit ja moderni minuus joutuvat törmäyskurssille, jonka kuvaus romaanissa on sanalla sanoen kiehtovaa.

Minun kulttuurinen etäisyyteni Kokoron tapahtumapaikkaan ja aikaan on valtava, minkä vuoksi vastikään kuuntelemani luento itäaasialaisista modernismeista toimi ratkaisevassa roolissa Japanin senhetkisen tilanteen ymmärtämisessä. Paremmilla taustatiedoilla Kokorosta löytyy lukuisia mielenkiintoisia teemoja, mutta myös kylmiltään se antaa välähdyksen todella erilaisesta mutta ensisijaisesti lukemisen arvoisesta ajatusmaailmasta.

Helmet-lukuhaaste: 23. Käännöskirja

Varastaisinko?

×××× = vaatii ryöstöä

Minulle Sōseki Natsume oli aivan uusi tuttavuus, oletko sinä kuullut hänestä aiemmin?

Kalevala

”Virsiä virittämiä 

Vyöltä vanhan Väinämöisen, 

Alta ahjon Ilmarisen, 

Päästä kalvan Kaukomielen, 

Joukahaisen jousen tiestä, 

Pohjan peltojen periltä, 

Kalevalan kankahilta.”

kalevala elias lönnrot blogi arvostelu

Kalevala on, kuten kaikki hyvin tiedämme, Suomen kansalliseepos. Varmasti kaikilla suomalaisilla peruskoulun käyneillä ihmisillä on jokin kuva siitä, miten Kalevala on syntynyt, mitä siinä tapahtuu ja ketkä ovat sen keskeiset henkilöt.

Kertauksen vuoksi: Kalevala perustuu suomalais-karjalaisiin kansanrunoihin, joita muuan Elias Lönnrot keräsi runonlaulajilta 1800-luvun alkupuolella. Niiden pohjalta Lönnrot sepitti, karsi ja yhtenäisti eeppisen runoelman, jonka tunnemme nykyään Kalevalana. Eepos kertoo  muun muassa Kalevalan ja Pohjolan kansoista, Pohjolaan tehdyistä kosiomatkoista, kostoretkistä sekä rikkauksia tuottavan sammon taonnasta ja ryöstöstä. Siinä on mukana runsaasti myyttistä ainesta maailman luomisesta eri jumaliin, eikä siitä puhuttaessa voi tietenkään unohtaa Väinämöistä, ”tietäjää iän-ikuista”, Ilmarista tai Lemmikäistä – eikä Ainoa, Louhea tai Lemminkäisen äitiäkään.

Minä kuulun niihin, joiden ei ole tarvinnut lukea opusta (joitain aivan satunnaisia oppikirjoissa olevia pätkiä lukuun ottamatta) koulussa. Tai ei tarvinnut, kunnes huomasin, että minun on tentittävä se (ja 13 muuta suurta suomalaista klassikkoa) 1800-luvun kotimaisen kirjallisuuden kurssilla päästäkseni eteenpäin opinnoissani. Kalevala on teos, johon olisin varmasti tarttunut jossain vaiheessa jo sen takia, millainen asema sillä on suomalaisessa kirjallisuudessa, mutta tuskin olisin ottanut sen lukulistalleni juuri nyt. Mutta hei – mikä olisikaan sopivampi ajankohta lukea Kalevala kuin Suomen 100-vuotisjuhlavuosi?

kalevala

Kalevala on ainutlaatuinen lukukokemus. Se poikkeaa tavallisesta lukuprosessista jo siinä, etten tiedä toista teosta, jonka tapahtumat ja henkilöt olisin tuntenut yhtä tarkasti ennen ensimmäisenkään sivun lukemista. Tapahtumien tunteminen ennalta helpottaa muuten tuntuvasti juonen seuraamista, sillä vanhahtavan kielen muuttaminen konkreettisiksi, juonta eteenpäin vieviksi tapahtumiksi voi tuottaa hankaluuksia. Minun painoksessani oli lisäksi marginaalissa huomautuksia siitä, mitä kussakin runossa tapahtuu, mikä vielä helpotti vauhdissa pysymistä. Vaikka äidinkielen tunnit ovat tarjonneet varsin kattavan kuvan Kalevalan keskeisistä tapahtumista, kaikkea ei ole sentään tullut opeteltua ulkoa ja oli virkistävää törmätä myös tapahtumiin ja henkilöihin, joita en muistanut tai tiennyt etukäteen.

Eepos arveluttaa monia lukijoita vanhanaikaisen ja vaikean kielensä sekä runomuotonsa takia. Omasta puolestani voin kuitenkin sanoa, että juuri ne tekevät Kalevalasta niin hienon elämyksen. Jotkin ilmaukset jäivät arvoituksiksi, mutta Kalevalan kieli on niin rikasta ja kaunista suomen kieltä, etten ole vastaavaan törmännyt. Sitä kuuluisaa nelipolvista trokeetakaan ei kannata säikkyä, sillä se keinuttaa tekstiä sopivassa tahdissa ja istuu hyvin ainakin minun suuhuni.

En voi väittää, ettei Kalevalan lukeminen ole vaikeampaa kuin keskivertoromaanin: se voi tuntua välillä jopa työläältä. Eepokseen rikkauteen ei kuitenkaan pääse yhtä autenttisesti ja eläväisesti käsiksi juoni- ja henkilökaavioiden tai lyhennelmien kautta. Siksi kannustan jokaista, joka epäröi: kokeile!

Helmet-lukuhaaste: 32. Kirja on inspiroinut muuta taidetta

Varastaisinko?

×××× vaatii ryöstöä

Pitikö sinun lukea Kalevala koulussa? Tai oletko lukenut sen ihan vain huvin vuoksi?

R. J. Palacio – Ihme

”I know I’m not an ordinary ten-year-old kid. I mean, sure I do ordinary things. I eat ice cream. I ride my bike. I play ball. I have an Xbox. Stuff like that makes me ordinary. I guess. And I feel ordinary. Inside. But I know ordinary kids don’t make other kids run away screaming in playgrounds. I know ordinary kids don’t get stared at wherever they go.”

r j palacio ihme blogi arvostelu

R. J. Palacion juuri suomennettu Ihme on koskettava ja samastuttava kertomus pieneen poikaan kohdistuvista ennakkoluuloista, niiden kanssa elämisestä, niihin tottumisesta ja niistä pois opettelusta. Se kertoo myös monella tapaa ystävyydestä ja ystävällisyydestä sekä niiden tärkeydestä ja puutteestakin.

10-vuotiaan Augustin kasvot ovat niin epämuodostuneet, etteivät lukuisat korjausleikkauksetkaan ole saaneet aikaan mainittavaa muutosta normaaliin ulkonäköön päin. Kuten August sanoo, kuvittelimmepa hänet minkä näköiseksi tahansa, hän näyttää todennäköisesti pahemmalta. Kotiopetuksessa ollut ja lähinnä vain asuinkorttelinsa alueella koko elämänsä liikkunut Auggie on tottunut siihen, että pitkään ja epämukavasti tuijottaminen,  kauhistuneet ja kammottavat kuiskutukset sekä huutaen pois hänen luotaan juoksevat lapset ovat erottamaton osa hänen vuorovaikutustaan ulkomaailman kanssa.

Kirja alkaa Auggieen elämään tulevasta isosta muutoksesta. Hän on aloittamassa viidennen luokan ja menossa ensimmäistä kertaa oikeaan kouluun. Uuteen kouluun meneminen ja uusien ihmisten keskelle sopeutuminen jännittää ketä tahansa, mutta vielä pelottavampaa se on Auggielle, joka ei voi mitenkään tietää, haluavatko koulukaverit edes yrittää tutustua poikaan epätavallisten kasvojen takana.

On mielenkiintoista seurata, kuinka Auggie vähitellen ottaa paikkansa kouluyhteisössään. Sen vakiinnuttaakseen hän joutuu kohtaamaan ja selviämään lukuisista ennakkoluuloista, jotka ottavat kenties ikävimmän muotonsa Rutossa (the Plague). Rutto on koko koulun laajuudelle levinnyt peli, jonka tarkoituksensa on vältellä Auggien koskemista kaikilla mahdollisilla tavoilla. Jos ei pese käsiään kolmenkymmenen sekunnin sisällä Auggien koskemisesta, saa tartunnan. Julmuus ei ole pelkästään lasten asia: yksi äiti photoshoppaa Auggien pois luokan ryhmäkuvasta.

Onneksi on myös niitä, jotka näkevät genetiikan oikun taakse. Rakastavat ja huolehtivat vanhemmat sekä isosisko Via, perheen koira Daisy ja tyttö joka uskaltaa istua Auggien viereen ruokalassa. Koko kirja ei ole kerrottu Augustin näkökulmasta vaan myös ihmiset hänen ympärillään pääsevät kertomaan suhtautumisestaan häneen ja hänen erityisyyteensä.

Ensimmäinen asia, johon kiinnitin huomiota Ihmettä (tai Wonderia, koska luin kirjan itse asiassa englanniksi) lukiessani, oli Auggien ikä. Nuortenkirjagenressä törmää ainakin minun mielikuvani mukaan harvoin 10-vuotiaaseen päähenkilöön. Myönnän ensin miettineeni, miten hyvin mukaudun minua puolta nuoremman maailmankuvaan, mutta kertojan (kertojien) nuorempi ikä oli suurimmaksi osaksi mukavaa vaihtelua. Vähän jäin miettimään sitä, oliko Auggie paikoitellen ikäänsä nähden turhan kypsä kertojaääni, mutta toisaalta sitä tasapainottivat väliin varsin lapsekkaat ajatusketjut sekä oletus siitä, että kaikki se, mitä Auggie on joutunut kasvojensa takia kokemaan, on varmasti saanut hänet ajattelemaan maailmaa hieman eri näkökulmasta kuin keskivertoalakoululainen.

Ihme on teemoiltaan suuri ja tärkeä kirja sekä samastuttava kertomus ennakkoluulojen ja kiusaamisen kohtaamisesta. Toivoisin sitä luettavaksi kouluihin alakoulun viimeisille luokille tai yläkouluun, mutten rajoittaisi sen lukemista myöskään vanhemmilta. Kukin meistä tarvitsee aina välillä muistutuksen siitä, ettei tärkeintä toisesta ihmisestä voi nähdä silmillä.

Helmet-lukuhaaste: 20. Kirjassa on vammainen tai vakavasti sairas henkilö

Varastaisinko?

×××× vaatii ryöstöä

Toni Morrison – Minun kansani, minun rakkaani

”Jokin muu keino, hän sanoi. Varmasti olikin joku muu keino. Antaa opettajan raahata meidät pois, arvaan minä, jotta se saisi mitata sinun selkämyksesi ennen kuin repisi sen rikki? Minä olen kokenut miltä se tuntuu eikä kukaan jota maa päällän kantaa saa ikinä pakottaa sinua kokemaan samaa. Ei sinua, ei ketään omistani, ja kun sanon että sinä olet minun tarkoitan myös että minä olen sinun. Ilman lapsiani minä en voisi hengähtääkään.”

toni morrison minun kansani, minun rakkaani blogi arvostelu

Nobel-kirjailija Toni Morrisonin Minun kansani, minun rakkaani jatkaa orjatarinoiden perinnettä. Esseessään The Site of Memory Morrison kirjoittaa tästä perinteestä, joka jätti huomiotta orjien sisäisen näkökulman: sen mitä he tunsivat, ajattelivat ja kokivat. Orjat kirjoittivat elämäkertoja, mutta vaikenivat paljosta, koska tyrmäsivät aikanaan tarinansa liian vastenmielisiksi kerrottavaksi eteenpäin. Morrison katsoo tehtäväkseen raottaa vaikenemisen verhoa ja kirjoittaa mustalle väestölle historian, joka ei vaikene heidän sisäisistä kokemuksistaan.

On vuosi 1873, sisällissodan jälkeinen aika Yhdysvaltojen Ohiossa. 124 Bluestone Roadin talossa asuu karannut orjanainen Sethe tyttärensä Denverin, taloa piinaavan katkeran pikkuvauvan hengen ja raskaiden muistojensa kanssa. Uuvuttavien yksinäisyyden ja puhumattomuuden vuosien jälkeen taloon saapuu mies Sethen menneisyydestä, Paul D, joka työskenteli samalla tilalla Sethen ja tämän miehen Hallen kanssa. Pian eristäytymisen verhon raotuttua taloon saapuu myös toinen kutsumaton vieras, nuori tuntematon nainen, joka sanoo nimekseen Rakkain.

Paul D:n ja Rakkaimman saapuminen horjuttaa sanatonta sopimusta olla puhumatta ääneen menneisyydestä, ajasta Kultaisessa Kodissa, Opettajan tutkimuksista, joita hän teetti orjilla, kuolaimien suuhun jättämästä rautaisesta mausta, pois myydyistä lapsista ja varsinkin siitä, mitä tapahtui, kun valkoiset tulivat hakemaan Setheä lapsineen takaisin. Siitä kuinka Sethe auttoi lapsensa toiselle puolelle, jottei kukaan listaisi tämän eläimellisiä ja inhimillisiä ominaispiirteitä, joisi tämän lapsille tarkoitettua maitoa, ruoskisi tämän selkää puukuvioksi. Kuinka ryömiikö-jo-tytön huuto katkesi, kun sen heilautti nilkoista päin seinää.

Sanomattakin on selvää, ettei sisäisen kokemuksen sanoittaminen ole missään mielessä helppoa tai hauskaa. Minun kansani, minun rakkaani on rankka kertomus tieteellisen rasismin ajasta, ihmisarvottomasta väestöstä, liian sakeasta rakkaudesta ja menneisyyden painolastista. Se on moniääninen teos, joka onnistuu tuomaan vaietut ihmiskohtalot väkevästi iholle.

”Joka ainoa Baby Suggsin tuntema, saati sitten rakastama mies oli karannut tai hirtetty, vuokrattu pois, lainattu muualle, ostettu tuonne, ostettu tänne, pantu säilöön, annettu pantiksi, voitettu, varastettu tai pantu telkien taa.”

Olen vuoden sisään lukenut Morrisonilta romaanit Luoja lasta auttakoon ja Sinisimmät silmät (josta en blogannut mutta jonka lukemisesta mainitsen täällä), joten osasin odottaa rankkaa lukukokemusta. Sen totisesti myös sain. Kuten muidenkin Morrisonien kirjojen kohdalla, en voi varsinaisesti sanoa nauttineeni Minun kansani, minun rakkaani -kirjan lukemisesta, koska sen järkyttävät tapahtumat tulevat niin lähelle, tekevät pahaa. Silti voin helposti sanoa, että kyseessä on ansiokas teos, jonka sisälle pääseminen tuntui aluksi hankalalta useiden näkökulmien ja ajallisen hyppelyn takia, mutta joka on kokonaisuudessaan älykkäästi rakennettu, vaikuttava ja tärkeä kirja.

Helmet-lukuhaaste: 40. Kirjailija tulee erilaisesta kulttuurista kuin sinä

Varastaisinko?

×××× vaatii ryöstöä

Romaani jättää maagisen realismin keinoin kutkuttavan (ja kammottavan) paljon lukijan tulkinnan varaan ja teosta spoilaamatta haluaisin siirtää keskustelun kommentteihin. Miten tulkitsit kirjan tapahtumat esimerkiksi Rakkaimman henkilöhahmon kannalta? 

Jessie Burton – Nukkekaappi

”Nella on hyvillään ettei ole enää Assendelftissä – se on myönnettävä – mutta enää hänellä ei ole kotia missään, ei siellä peltojen keskellä eikä täällä kanavien varressa. Tuntuu kuin hän olisi karilla jossakin avioliiton ihanteiden ja todellisuuden välissä, mistä kaunis mutta hyödytön kaappi on puistattava muistutus.”

jessie burton nukkekaappi

Jessie Burtonin historiallinen lukuromaani Nukkekaappi sijoittuu 1600-luvun Amsterdamiin, jota siirtomaat ovat vaurastuttaneet ja jossa puhaltaa kylmä, navakka tuuli. Kauppakaupunkia hallitsee tiukan kalvinistinen kuri, joka kieltää piparkakku-ukot epäjumalankuvina ja usuttaa kaupunkilaisia vakoilemaan toisiaan. Jos joku tekee syntiä, Jumalan rangaistukseksi nostattama tulva voi koitua koko kaupungin kohtaloksi.

Maalla koko pienen ikänsä asunut Petronella saapuu kylmänkirpeään kaupunkiin paljon vanhemman varakkaan kauppiaan vaimoksi. Mukanaan hänellä on lemmikkipapukaijansa, toiveensa tulla avioelämän myötä naiseksi sekä halu olla rakastettu; vastaanottamassa häntä ovat sulhasen sijaan tämän synkkämielinen sisko ja kaksi erikoista palvelijaa. Hätäisesti, toista tuntematta solmittu avioliitto uhkaa lässähtää pelkäksi kulissiksi, kun tuore aviomies ostaa nuorikolleen häälahjaksi nukkekaapin, jolla Nella voi leikkiä olevansa vaimo, muttei olla sitä oikeasti. Vierauden keskellä Nellan on opittava periaate, joka pitää kaunpungin pinnalla: on joko uitava tai upottava.

Nukkekaappi, jonka Nella saa mieheltään lahjaksi, on ironisen tarkka kopio heidän kodistaan. Kaupungin salaperäinen miniatyristi ryhtyy lähettämään nukketaloon pienoishuonekaluja ja nukkeja, jotka ovat pelottavan tarkkoja kopioita oikeasta elämästä, Nellasta, hänen miehestään Johanneksesta, Johanneksen koirista… Miniatyristi tuntuu voivan ennustaa tulevaisuuden, eikä tulevaisuuden nukkekaapissa näytä olevan tilaa kaikille.

Nukkekaappi on kirjoja, joista kiinnostuin kauniin kannen takia. Myös takakannessa kuvailtu miniatyristin mysteeri vaikutti siihen, että otin kirjan luettavakseni. Visuaalisesti kaunis kirja Nukkekaappi kieltämättä onkin, ei vain ulkoisesti vaan myös tarkan miljöö- ja esinekuvauksen kannalta. Arvoituksellinen miniatyristi tuo takakannen lupauksen mukaisesti jännitettä suljettujen ovien takana elävän perheen ja ympäröivän, heitä tarkkailevan maailman välille, vaikkei jännitys aivan tiivisty lakipisteeseensä.

Romaani kommentoi mielestäni yhtenä tärkeimmistä teemoista naisen asemaa 1600-luvun näkökulmasta. Nellan käsitykset naiseudesta horjuvat, kun hänen avioliittonsa ei saa täyttymystään, ja hänet lähetetään leikkimään nukkekaapillaan. Hän ihmettelee kälynsä Marinin valintaa jäädä vanhaksipiiaksi ja hämmästelee Marinin aktiivista osallistumista Johanneksen liike-elämään. Lisää väriä Nellan naisen rooliin kohdistuviin pohdintoihin tuo miniatyristi, joka yhdessä miniatyyrien kanssa lähetetyssä viestissä julistaa:

”JOKAINEN NAINEN ON TULEVAISUUTENSA ARKKITEHTI”

Hienosta miljöökuvauksestaan ja tärkeästä sanomastaan huolimatta Nukkekaappi jäi varsin keskinkertaiseksi lukukokemukseksi. Harmittavasti mielenkiintoiset hahmot jäivät ohkaisiksi ja juonenkäänteet olivat aluksi lähes saippuasarjamaisen ennalta-arvattavia, vaikka tekivätkin käänteen parempaan. Romaani ei ollut ihan sitä, mitä odotin, mutta historiallisten lukuromaanien ystäviin kirja kuitenkin varmaan uppoaa, joten laittaisin suositusta siihen suuntaan.

Helmet-lukuhaaste: 16. Ulkokaisen kirjallisuuspalkinnon voittanut kirja

Varastaisinko?

××× = syyllistyn taskuvarkauteen

Minkä kirjan olet valinnut luettavaksesi kannen perusteella?

Leo Tolstoi – Sota ja rauha

”Joka puolelta kantautuva tykkien huumaava pauke, vihollisen ammusten vihellys ja iskut, tykkien ympärillä touhuavat hikiset ja punehtuneet sotilaat, miesten ja hevosten veri, vihollisen savuntussahdukset toisella puolen, mistä jokaisen laukauksen jälkeen lensi kuula ja osui maahan, mieheen, tykkiin tai hevoseen, kaikki tämä synnytti hänen päässään mielikuvitusmaailman, joka tuotti hänelle tuolla hetkellä nautintoa.”

leo tolstoi sota ja rauha kirja blogi arvostelu

Leo Tolstoin Sota ja rauha on yksi maailmankirjallisuuden suurimmista klassikoista. Se on niin henkilöhahmojensa kuin teemojensa puolesta rikas kertomus 1800-luvun alun Venäjästä ja sen seurapiireistä. Sota ja rauha on myös klassikko, jonka sivumäärässä ei ole säästelty: sen tiiliskivimäisen koon turvin lukija pääsee syventymään niin historian determinismin kuin lukuisten ihmiskohtaloiden kysymyksiin.

Sodan ja rauhan tapahtumat alkavat vuodesta 1805, jolloin Napoleon hyökkäsi Itävaltaan. Suurromaani kuljettaa henkilöitään ja Napoleonin sotia vuoteen 1812. Henkilöitä mahtuukin näiden seitsemän vuoden varrelle hurjasti: minun painoksessani ollut henkilöluettelo vei tilaa sivukaupalla. Pääasiassa romaani kertoo kuitenkin kolmesta perheestä. Heitä ovat ankaruudessaan ja velvollisuudentunteessaan ikävähköt Bolkonskit, huvittelun- ja nautinnonhaluiset pietarilaiset Kuraginit sekä huolettomat ja elämäniloiset Rostovit. Päähenkilöistä ei myöskään voi unohtaa Pierre Bezuhovia, kömpelöä ja idealistista perijää, joka on läheisissä väleissä kunkin perheen kanssa.

Romaanin kuvaamiin seitsemään vuoteen mahtuu samalla sekä ihmisen koko elämänkaari että hänen tuttavapiirinsä. Vaikka varsinkin päähenkilöt kuuluvat yhteiskunnan kermaan, Tolstoi ei ole unohtanut henkilögalleriastaan tavanomaisen maamiehen henkilökuvaakaan. Tolstoin henkilökuvaus on taiturimaista. Hän kuvaa ihmisluonnetta ja henkilöidensä sielunelämää ulkoapäin mutta kaikkitietävästi, ikään kuin yksityiset luonteet olisivat tavoitettavissa universaalisti. Tarkat luonnekuvat ovat herkullista luettavaa, kuten Julie Karaginin luonnehdinta:

”Hän osasi omaksua ja matkia kaikenlaisia tyylejä ja oli kulloisenkin ihmisen mukaan joko teennäinen aristokraatti, hieno neiti tai yksinkertainen moskovalaisnainen taikka vain iloinen neito tai runollinen, surumielinen ja pettynyt tyttö. – – Hän oli omaksunut kaikki nämä tyylit niin pinnallisesti, että todella surumielisiä tai yksinkertaisesti iloisia ihmisiä tuo teeskentely hämmensi ja ällötti, mutta koska ihmisten enemmistö vain teeskentelee eikä elä, useimmat viihtyivät hänen ympärillään ja arvostivat häntä.”

Monipuolisen henkilökuvauksen ohella Tolstoi on tunnettu filosofisesta pohdinnastaan ja monista teemoistaan, joita ei Sodasta ja rauhastakaan puutu. Klassikon sivuille mahtuu niin idealisteja, kyynikköjä, sodan puolustajia kuin sen vastustajia. Risteävien mielipiteiden lisäksi kirjassa pohditaan muun muassa determinismin ja tahdon vapauden suhdetta sekä yksittäisen ihmisen vaikutusta historian kulkuun.

”Kuvatessaan maailman tapahtumia historijoitsijat sanovat, että se ja se tapahtuma johtui ihmisen tahdosta – Caesarin, Napoleonin, Bismarckin ja niin edelleen, vaikka on yhtä järjetöntä sanoa, että Venäjällä kuoli toistensa tappamana 100 000 ihmistä, koska yksi tai kaksi ihmistä niin halusi, kuin että miljoonan puudan painoinen vuori, jonka alle oli kaivettu kuoppa, romahti siksi että viimeinen työläinen Ivan löi sitä lapiolla.”

Sotaa ja rauhaa on perinteisesti kartettu sen pitkien ja laajudessaan puuduttavien taistelukohtauksien takia. Lukemani versio oli alkuperäiseen ja lyhyempään (lyhyempi tässä merkityksessä yli tuhat sivua) versioon pohjautuva suomennos, jonka mainostettiin sisältävän enemmän rauhaa ja vähemmän sotaa. Voinkin vinkata, että mikäli taistelukohtaukset puuduttavat, kyseinen vuoden 2005 painos on taistelukohtauksienkin puolesta varsin luettava teos.

Eikä vain varsin vaan erittäin luettava teos. Sota ja rauha on lumoava kuvaus aikansa venäläisestä yhteiskunnasta ja sodan vaikutuksista. Sen henkilöihin ehtii aidosti kiintyä ja sen parissa tulee helposti vietettyä tovi jos toinenkin. Venäläisistä klassikoista pitäminen ei ole ehkä kaikkein katu-uskottavin piirre, mutta Sota ja rauha on aidosti yksi parhaimmista lukemistani klassikoista.

Kiintymiseeni vaikuttaa varmasti myös syksyllä televisiosta tullut BBC:n sarjasovitus, johon ihastuin päätä pahkaa. Henkilöiden valtaisan määrän kannalta lukemista helpotti suuresti se, että useimmilla hahmoista oli mielessäni kasvot jo lukemista aloittaessani. Sarja on visuaalisesti upea ja aika uskollinen kirjalle, joten suosittelen sen katsomista lämpimästi joko ennen tai jälkeen itse kirjan lukemisen. Hieman esimakua sarjasta löytyy täältä.

Varastaisinko?

××××× = turvatoimetkaan eivät pidättele rikokselta

Oletko lukenut tätä klassikkoa tai nähnyt sen pohjalta tehtyjä sovituksia?

Virginia Woolf – Majakka

”Ihminen tarvitsi viisikymmentä silmäparia, hän tuumi. Viisikymmentä silmäparia ei riittänyt pääsemään perille tuosta naisesta, hän aprikoi. Yhden niistä täytyi olla  täysin sokea rouva Ramsayn kauneudelle. Kipeimmin tarkkailija tarvitsi jotakin salaista aistia, hienoa kuin ilma, joka voi tunkeutua sisään avaimenreiästä ja ympäröidä kohteensa tämän istuessa kutomassa, puhumassa äänettömänä ja yksin ikkunan ääressä, joka imi itseensä ja taltioi, samalla tavoin kuin ilma laivan savun, hänen ajatuksensa, kuvitelmansa, halunsa.”

virginia woolf majakka blogi arvostelu

Virginia Woolf on yksi modernistisen kirjallisuuden suurimmista nimistä ja feminismin edelläkävijä. Vuonna 1927 ilmestynyt Majakka on yksi hänen tunnetuimmista teoksistaan, joten sillä on kiistämätöntä klassikkoarvoa.

Majakka on kirja, jossa ei varsinaisesti tapahdu paljon vaan se keskittyy pohdiskelemaan ihmissuhteita, erityisesti vahvan naisen vaikutusta lähipiiriinsä. Romaanin keskiössä on Ramsayn perhe, luomisen tuskaa filosofin ammatissaan kokeva herra Ramsay ja hänen puoleensa vetävä ja vahvatahtoinen vaimo rouva Ramsay lapsineen, sekä heidän ympärilleen kertynyt tuttava- ja ystäväjoukko, joka viettää kesää huvilassa Skyen saarella. Kirjan ensimmäinen osa koostuu saarella vietetystä huolettomasta ajasta, kävelyretkistä, suunnitelmista soutaa läheiselle majakalle ja keskusteluista, joiden kesken puhujat unohtuvat pohtimaan aivan muita asioita kuin puheenaihetta. Toisessa osassa huomio siirtyy huvilaan, josta vieraat ovat lähteneet ja joka rapistuu hylättynä. Kolmannessa osassa osa tuttavajoukkiosta palaa takaisin tavoittelemaan muistoihin jääneen kesän huolettomuutta.

Romaanin hallitsevin piirre on kerronnan tiuhaan vaihtuva näkökulma. En muistaakseni ole aiemmin törmännyt kirjaan, jossa ehkä yhtä tai kahta poikkeusta lukuun ottamatta kaikki henkilöt pääsevät ääneen. Jollain tavalla myös huvila, jossa seurue oleskelee, pääsee esittämään oman näkökulmasa ja tuo lukijan iholle huoneiden läpi virtaavat ilmavirrat sekä ruokakomeron lattiatiilien välistä työntyvän ohdakkeen. Näkökulmien moneus paljastavat tapojen kirjon, jolla ihmiset tarkastelevat toisiaan ja muodostavat niiden pohjalta mielipiteensä tuttavistaan. Mielikuva toisesta on aina subjetiivinen ja vaihtoehtoinen.

Lähdin lukemaan Majakkaa aivan sokkona. Tunnen Woolfilta vain hänen maineensa, yhtään teosta en ole lukenut. Majakka-painokseni ei myöskään tarjonnut mitään vinkkiä kirjan alkuasetelmasta, juonesta tai teemasta: siinä ei ole takakansitekstiä eikä edes kansikuvaa. Sokkona lukeminen on välillä virkistävää, mutta tässä tapauksessa se ei oikein toiminut. Usein, nopeasti ja huomaamatta vaihtuvien näkökulmien takia varsinkin alussa oli hankalaa erottaa, kenen suulla puhutaan ja kenestä. En osannut päätellä, ketkä hahmoista ovat merkittäviä ja ketkä eivät.

Päädyinkin aloittamaan romaanin alusta noin sadan luetun sivun jälkeen, minkä jälkeen kerronnan rytmiin oli paljon helpompi päästä. Jos aikataulu (romaani oli luettava ja siitä oli kirjoitettava lyhyt essee viikon sisään) olisi antanut myöten, olisin lukenut koko romaanin kahdesti. Majakka on romaani, joka pitää lukea kiirehtimättä, pysähtyen itsekin kuuntelemaan aaltojen pauhua ja ihmismielessä tapahtuvia liikahduksia, jos siihen haluaa päästä kunnolla sisälle.

Lukukokemukseni jäi hieman vajaaksi, eikä kerrontatekniikka miellyttänyt aluksi ollenkaan (myöhemmin ajateltuna se on nero), mutta Majakka oli oiva kurkistus modernistiseen kirjallisuuteen ja Virginia Woolfin tuotantoon. Lukulistallani on Woolfilta vielä ainakin Mrs Dalloway, jonka uskon uppoavan Majakkaa paremmin.

Varastaisinko?

××× = syyllistyn taskuvarkauteen

Millainen mielikuva sinulla on Virginia Woolfista?

Ji Li Jiang – Punainen huivi

”Puhemies Mao sanoo, että vaikka me emme voikaan valita yhteiskunnallista taustaamme, me voimme kuitenkin valita tulevaisuutemme suunnan. Sinäkään et voinut valita perhettä, johon synnyit, mutta nyt kun olet kasvanut isoksi, voit valita tulevaisuutesi. Voit mennä kertomaan vanhemmillesi, että tästä lähin aiot seurata puhemies Maoa etkä heitä.”

ji li jiang punainen huivi blogi arvostelu

Ji Li Jiangin Punainen huivi on omaelämäkerrallinen romaani kulttuurivallankumouksen aikaisesta Kiinasta. Kulttuurivallankumous juurruttaa arvostelukokoukset, julkiset nöyryytykset ja pidätykset osaksi arkipäivää ja pakottaa monet miettimään lojaaliuden ja uhrauksen kysymyksiä uudelleen. Jos vainosta, pelosta ja asemasta kommunistipuolueen vihollisena, ”mustana penikkana” pääsee eroon katkaisemalla siteet perheeseensä, eikö se ole kannattaava sijoitus uuteen, uljaampaan tulevaisuuteen?

Yksi kysymyksen kanssa vastakkain joutuvista on 12-vuotias Jili, jolla on vielä vuonna 1965 kaikkea, mitä toivoa saattaa: rakastava perhe, kavereita ja asunto, jossa on oma kylpyhuone. Hän menestyy hyvin koulussa ja kannattaa innokkaasti Maoa; häntä odottaa loistava tulevaisuus. Kun kultuurivallankumous alkaa, hän heittäytyy innolla neljän vanhan, vanhojen aatteiden, kulttuurin, tapojen ja tottumusten tuhoamistyöhön. Hän ei päässyt kansallissankariksi sotimaan japanilaisia maahantunkeutujia tai Koreaan hyökänneitä amerikkalaisia vastaan, mutta kulttuurivallankumous on hänen ja muiden lasten ja nuorten tilaisuus osallistua johonkin yhtä merkittävään.

Pian kulttuurivallankumous näyttää nurjan puolensa. Jilille valkenee hänen perheensä polittiisesti kyseenalainen tausta, hänestä tulee halveksittu koulutovereidensa silmissä ja hänen perheensä joutuu valvovien naapurien, vainon ja kotietsintöjen puristuksiin. Tilanne muodostuu niin sietämättömäksi, että Jili on lähes kiitollinen, kun hänelle tarjotaan mahdollisuus päästä eroon ahdistavasta leimasta, mutta onko hän sittenkään halukas kääntämään selkänsä vanhalle elämälleen?

Lukijana, jolla ei ole henkilökohtaista kokemusta kulttuurivallankumouksen aikaisesta Kiinasta tai muusta vastaavasta yhteiskunnallisesta tilanteesta, on hankala ymmärtää, miten Jili ja muut kirjan henkilöt säilyttävät järkkymättömän luottamuksensa puhemies Maoon ja kulttuurivallankumouksen tärkeyteen, vaikka heidän ympärilleen tapahtuu toinen toistaan kamalampia asioita. Ji Li Jiang, aikuiseksi kasvanut punahuivityttö, kertoo epilogissa, kuinka hänet (ja kaikki muut) oli aivopesty niin, että kaikki paha näytti olevan lähtöisin jostain muualta kuin Maosta tai hänen toimistaan. Kiinalaisille uskoteltiin, että kulttuurivallankumous oli hyödyksi heidän kotimaalleen, joten vainotuksi joutuminen oli vain välttämätön paha matkalla johonkin parempaan. Epilogiin sisältyy myös varoituksen sana, jota ei pitäisi unohtaa:

”Kulttuuvallankumouksen antama opetus onkin hyvin pelottava: aivan pienikin ryhmä, jopa yksi ainoa ihminen, saattaa saada valtaansa kokonaisen kansakunnan, mikäli maan oikeujärjestelmä ei ole tarpeeksi terve. Tämä on aivan yhtä totta tänään kuin se oli kulttuurivallankumouksen alkaessa.”

Luin Punaisen huivin jonkinlaisena sivistysmissiona, sillä en tiedä kulttuurivallankumouksesta tai ylipäätään Maon Kiinasta muuta kuin mitä historian tunneilla on tullut esille. Kielellisiltä ansioiltaan romaani ei ole kummoinen, mutta se täytti tehtävänsä kulttuurivallankumouksen todellisuuteen herättelevänä omaelämäkerrallisena romaanina.

Haaste: Kurjen siivellä

Varastaisinko?

××× = syyllistyn taskuvarkauteen

Ovatko Kiina tai Aasia laajemmin sinulle tuttuja kirjallisuuden maailmasta?

 

Sarah J. Maas – A Court of Thorns and Roses

“Because your human joy fascinates me—the way you experience things, in your life span, so wildly and deeply and all at once, is … entrancing. I’m drawn to it, even when I know I shouldn’t be, even when I try not to be.”

sarah j maas a court of thorns and roses suomi blogi arvostelu

Sarah J. Maasin A Court of Thorns and Roses on sekoitus fantasiaa ja Kaunotar ja hirviö -sadun uudelleenkerrontaa. Se kertoo 19-vuotiaasta Feyrestä, jonka perhe on menettänyt omaisuutensa ja jonka täytyy hankkia elanto perheelleen metsästämällä. Kun Feyre uhmaa metsän vaaroja ja tappaa suden, peto saapuu vaatimaan hyvitystä varastetusta elämästä. Pelastaakseen perheensä Feyren on lähdettävä pedon mukaan sadunomaiseen haltioiden valtakuntaan, joka on hänelle tuttu vain legendoista.

Kevään hovissa Feyre tutustuu vangitsijaansa, petoon, josta paljastuu salaisuuksiaan varjeleva, puoleensa vetävä haltia Tamlin, ja hovin muihin asukkaisiin. Feyren ja Tamlinin välien lämmetessä tulevaisuus alkaa näyttää varsin erilaiselta verrattuna siihen kauhukuvaan, jonka Feyre sai kauhistuttavan olennon vaatiessa hänet mukaansa, mutta maan alla, varjoissa, kasvaa ja voimistuu vuosisatainen uhka, joka tietää tuhoa niin haltioille kuin ihmisille.

“Because all the monsters have been let out of their cages tonight, no matter what court they belong to. So I may roam wherever I wish until the dawn.”

Sarah J. Maas on yksi nuortenkirjallisuuden isoimmista nimistä maailmalla. Hänen kirjojaan ei ole käännetty (ainakaan vielä) suomeksi, mutta sekä kirjailijan Throne of Glass -sarja että trilogia, jonka A Court of Thorns and Roses aloittaa, ovat ihastuttaneet lukijoita Suomessakin. Bookishteaparty -blogin Katrin ylistävät arviot saivat minut kiinnostumaan ilmiöstä kunnolla, mutta jouduin odottamaan Maasin kirjoihin käsiksi pääsemistä pitkän aikaa, ennen kuin sain tämän lainaan Helmetin kätköistä.

Ja kyllä – Maasin luoma maailma on lumoava. Siitä löytyy niin historiaa, luonnetta kuin salaisuuksia, sekä kauneutta että synkkyyttä. Henkilöhahmot ovat kiinnostavia, moniulotteisia ja erilaisia ja heidän välilleen rakentuu kutkuttavaa dynamiikkaa. Vauhtia ja juonenkäänteitä Maasilta ei myöskään puutu – eikä romantiikkaa tai seikkailuakaan.

En lainkaan ihmettele, miksi Maas on noussut niin suureen suosioon ja haluaisin lukea myös hänen Throne of Glass -sarjansa. Silti huomasin välillä miettiväni, onko fantasia enää minun juttuni. Muutama vuosi sitten tämä fantasian suurkuluttaja olisi rakastunut Feyren tarinaan päätä pahkaa, mutta nyt kirja jätti minut hieman varautuneeksi. Genrensä sisällä A Court of Thorns and Roses on loistava, mutta lukijana huomaan vieraantuneeni fantasiasta. Harmillista, sillä tykkäsin genrestä kovasti vielä pari vuotta sitten.

Varastaisinko?

×××× = vaatii ryöstöä

Mitkä ovat lempi- tai inhokkigenrejäsi?