Susinukke Kosola – Varisto

”siinä miten asiat ovat, on aina jotain kohtalokasta / kaikissa adjektiiveissa on jotain verbimäistä / kaikella on aina tarve olla jotain muuta // koska tultuaan kerran joksikin ei ole muuta / mahdollisuutta kuin tulla joksikin muuksi”

Varisto on Susinukke Kosolan kolmas runoteos, joka julkaistiin viime keväänä, mutta uskallan olettaa, että et ole törmännyt siihen kirjakaupan hyllyllä. Varistoa ei nimittäin vaihdeta rahaan perinteisessä ostotapahtumaksi kutsutussa vuorovaikutustilanteessa vaan sen saa omaksi tietyistä jakelupisteistä tunnustusta vastaan. Variston voi siis lunastaa itselleen tekemällä anonyymin tunnustuksen kirjan välistä löytyvään kirjekuoreen, joka lähetetään takaisin runoilijalle.

Varistossa on muutakin poikkeuksellista kuin sen jakelutapa: Kosola on tehnyt sen alusta asti itse ilman kustantamoa, se on käsin kirjoitettu ja typografialtaan runsas, eikä sillä ole ISBN-numeroa. Varisto on siis myös kirja-alan käytäntöjä kyseenalaistava koe, mutta varsinaisesti siitä en halunnut tässä bloggauksessa puhua.

Sain Variston käsiini jo huhtikuun alussa ja lueskelin sitä metrossa matkalla Helsingin-julkkareista kotiin, mutta sitten se jäi muutamaksi kuukaudeksi hautumaan hyllyyni ja odottamaan oikeaa hetkeä. Ja oikealla hetkellä sen tosiaan luin, sillä Varisto kysyi minulta juuri niitä kysymyksiä, jotka olivat kesän ajan muhineet päässäni ja alkoivat syksyn tullen pulpahdella pintaan ja vaatia äänekkäästi huomiota.

Varisto tutkii identiteetin, autenttisuuden, yksilöllisyyden ja ihmisyyden toisiinsa leikkautuvia kysymyksiä. Se kysyy kulutustottumuksista, ihmisen suhteesta luontoon ja koneisiin sekä vallasta ja valinnoista.

”miten elää näyttämöllä näyttelemättä / elämää esittämättä / ihmistä / ihmisyydelle / vettä / merelle / miten liikkua / olla läsnä / tilassa, joka on tilan kuva”

Varisto pohtii identiteettiä ja sen rakentumista, sitä kuinka identiteettiä rakennetaan ostoskuiteilla, oli kyse sitten matcha lattejen tai kiljun juojista. Ja kuinka sitä esitetään tarinoina toisille ihmisille, esitellään hienosäädettyjä muistoja autenttisina tapahtumina jotta identiteetti voisi kokea itsensä uniikiksi, todelliseksi ja pantavaksi. Kuinka identiteetin halutaan olevan jotain valmista ja pysyvää jatkuvan liikkeen ja toiseksi tulemisen maailmassa. Kuinka sen halutaan olevan jotain itsessään, vaikka se on jotain vain jotain muuta vasten ja itse oleminenkin on vain liikettä kahden välillä.

”ihmisen kuvaa ei ole missään / peilejä sitäkin enemmän // kaikki se on peilipintaa / jolla ei ole valtaa katsojan yli”

Entä mikä tila jää ihmisyydelle identiteettien maailmassa? Jos ihmisyys on sitä, miten yksittäinen identiteetti eroaa muista ihmisistä? Kun vertaamalla itseämme toisiimme emme näe ihmisyyttä vaan itsemme? Kun tavoittelemme yksilöllisyyttä, arvostamme sitä, mikä erottaa meitä muista ihmisistä, entä samuus? Eikö se ole ihmisyyttä?

Ja niin, se kieli jolla yritämme saattaa kokemuksiamme ja identiteettiämme selitettävään muotoon itsellemme ja toisillemme. Vankilarakkauskirjeet, muovisten anonymous-maskien liukuhihnatuotanto Kiinassa, aamuneljän kotiintulemiset, puhelinmyyjä joka saa potkut soitettuaan sedälleen Syyriaan firman puhelimesta ja kaikki muut näiden väliin ja ympärille jäävät yritykset sanallistaa olemista ja kokemista – kukaan ei kiistä niiden todellisuutta, mutta miksi asiat eivät tunnu niiltä samoilta asioilta kuin ne, joista puhutaan? (En tiedä, mikä siinä on, mutta mitä enemmän luen, sitä vähemmän luotan kieleen.)

”kaikki sanat ampuvat merkityksistään ohi / riittävästi että sen huomaa / liian vähän että osaisi tuntea / muuta kuin outoa vierautta / kielen keskellä”

Tässä joitain kysymyksiä, joita ajattelin Variston kanssa. Mm. joitain kysymyksiä. Näitä kysymyksiä jne. koska tämä postaus ei riitä kattamaan puoliakaan.

Kosolan runoissa on vimmaa ja kiihkeyttä, mutta myös herkkyyttä. Iroaniaakin toki, mutta se suuntautuu myös itseensä, eikä naureskele ylhäältä alaspäin. Rakastan teoksessa esitetyistä kysymyksistä nousevaa kriittisyyttä ja sitä, kuinka niiden ajatteleminen vääntää aivoni toiselle mutkalle selvittäessään ensimmäisen. Ja silloin, kun aivot virittyvät tietylle taajuudelle lukiessa – silloin on kyse lempikirjoista.

Varastaisinko?

××××× = turvatoimetkaan eivät pidättele rikokselta

Runokokoelmasta ovat kirjoittaneet myös Reader, why did I marry him?, Tekstiluola, Kirja vieköön!, Tuijata. Kulttuuripohdintoja, Luonnostelua, Kirjat kertovat, Kirjakko ruispellossa ja Mitä luimme kerran

Lisää Varistosta ja sen hankkimisprosessista: Variston kotisivut

Lisää Susinukke Kosolalta: Avaruuskissojen leikkikalu

Suosittele minulle lisää runokokoelmia tai runoilijoita luettavaksi tämän jälkeen! Mikä / kuka on tehnyt sinuun vaikutuksen?

 

Advertisement

Maaliskuun runokoonti

Maaliskuu oli piiitkästä, pitkästä aikaa hyvä runokuukausi. Maaliskuun tunnustuksista kävi jo ilmi, että vietin ylipäätään suurimman osan kuuta runomitassa. Sen lisäksi alkukevääseen mahtui monenlaista muuta runoutta, jonka ajattelin tuoda ihmeteltäväksi ja ihasteltavaksi blogiini koontipostauksena yksittäisten tunnustusten sijaan.

Nyt kun olen levittänyt runokokoelmat eteeni niistä kirjoittamista varten, huomaan, että luettavakseni sattui varsin monipuolinen ja värikäs kokoelma kotimaista ja ulkomaista sekä uutta ja vanhaa. Vanhimmat runot on kerätty runonlaulajilta Karjalasta, uusimmat kirjoitettu tämän päivän Yhdysvalloissa ja siihen väliin mahtuu runoja useilta vuosikymmeniltä 1900-luvun Puolasta ja 1800-luvun dekadenssia Ranskasta. Toivottavasti sama rytmi pysyy yllä vastedeskin!

KANTELETTAREN LAULUJA

Aloitetaan vanhimmasta eli Kanteletar liene monelle suomalaiselle ainakin etäisesti tuttu nimi. Kyse on alun perin vuonna 1840 Kanteletar taikka Suomen Kansan Wanhoja Lauluja ja Wirsiä -nimellä ilmestyneestä teoksesta, jonka Lönnrot kokosi kalevalaista runoutta olevista kansanrunoista samoilla keruumatkoilla, joiden tuloksena synti Kalevala. Lukemani painos on vuodelta 1990, eikä se ole yhtä laaja kuin aito Kanteletar vaan siihen on valittu Kantelettaren kauneimpia lauluja. (Tunnustan siis hieman oikoneeni kirjallisuushistorian kurssilla, mutta shhh ei kerrota kenellekään. 😉 ) Kantelettaresta löytyy lauluja joka tilanteeseen ja tunteeseen, oli kyseessä sitten lemmentaiat tai veneenveisto.

Kuten Kalevalan kohdalla jo totesin, pidän kalevalamitan poljennosta ja runonlaulajien kielellisestä rikkaudesta. Kantelettaren lauluja oli tiukasta aikataulusta johtuen ahmittava kuitenkin niin nopeasti, että turruin kumpaakin piirteeseen niin, että mitään kovin erittelevää tai analyyttistä en osaa kokoelmasta, saati yksittäisistä lauluista enää sanoa. Tällä kertaa piti tyytyä yleiskuvan saamiseen ja se näyttäisi riittäneen minulle ihan hyvin, koska mitään suurempaa halua palata teoksen pariin ei ainakaan tällä hetkellä ole. Pelkkää pakkopullaa lukeminen ei sentään ollut, sillä Kanteletar tarjosi myös viihdyttäviä hetkiä: luin parhaimpia paloja ääneen kämppiksilleni ja niistä riitti riemua pitkäksi aikaa.

”En mä huoli huitukoille,
Huitukoille, haitukoille,
Mie tahon tasaisen varren
Tasaiselle varrelleni,
Tahon muovon muhkiamman
Muhkioille muovoilleni,
Tahon kasvon kaunihimman
Kaunihille kasvoilleni.”

     laulusta En mä huoli huitukoille

Varastaisinko?

×× = näpistys jää harkinnan tasolle

CHARLES BAUDELAIRE – PAHAN KUKKIA

Vuosi 1857 on yksi niitä harvoja vuosilukuja, jotka ovat kirjallisuushistorian luennoilta jääneet mieleen. Tuona vuonna ilmestyi kaksi huomattavaa merkkiteosta, jotka kumpikin haastettiin oikeuteen yleisen moraalin ja hyvien tapojen halventamisesta. Toinen oli Gustave Flaubertin Rouva Bovary, toinen Charles Baudelairen Pahan kukat. Toisin kuin Rouva Bovary, Pahan kukat tuomittiin ja kokoelmasta määrättiin sensuroitavaksi kuusi runoa. Pahan kukilla on siten värikäs historia, joka kiinnostaa lukijoita sukupolvi toisensa jälkeen.

Pahan kukista löytyy mätäneviä ruumiita ja riivaavia himoja, lankeemuksia ja heikkouksia. Sen shokkiarvo ei ehkä enää ole niin iso kuin puolitoista vuosisataa sitten, mutta vieläkin sen kuvat hätkähdyttävät. Luin Yrjö Kaijärven suomentaman valikoiman hieman malttamattomasti ja varmaan vielä joskus palaan Pahan kukkiin Antti Nylénin suomennoksessa, joka käsittää koko kokoelman, ja eroaa lukemastani myös siinä, että sitä ei ole käännetty runomittaan.

”Olen hautausmaa, kuu kammoten ylitse kulkee,

siellä tunnonvaivat kuin madot ryömivät

ja ne rakkaita vainajiani järsivät.

Olen budoaari, täynnä ruusuja kuihtuneita,

ja sekaisin, kasoittain, muoteja palvelleita,

joku akvarelli, Boucher, värit haalistuneet,

ovat tuoksua väljähtänyttä ne hengittäneet.”

    runosta Spleen

Varastaisinko?

××× = syyllistyn taskuvarkauteen

WISLAWA SZYMBORSKA – HETKI

Ihastuin ikihyviksi Szymborskalta viime vuonna lukemaani kokoelmaan Täällä ja pakkohan siihen hätään oli saada lisää luettavaa. Käännyin Hetki-kokoelman puoleen, johon on koottu runoja Szymborskan uran varrelta vuosilta 1945-2004.

Olin kirjoittaa, että Hetkestä jäi paljon vaisumpi kuva kuin Täällä-kokoelmasta, mutta turhan nopeasta tuomiosta voin syyttää kahta asiaa: Lukemisesta on kulunut jo kauan ja muistikuvat haalistuneet, sillä muistiinpanoni kokoelmasta ovat harvat. Toiseksi Hetki oli paljon pidempi ja sisälsi paljon enemmän runoja, toisin sanoen paljon enemmän tekemistä, mikä on tällaiselle silloin tällöin -runonlukijalle jonkinlainen punainen vaate. Samoista harvoista muistiinpanoista löytyy kuitenkin viittauksia sellaisiin helmiin, että otan sanani takaisin.

Szymborskan tuotannossa kaikuvat sodan kauhut ja kysymys kärsimyksestä. Välittämien ja välinpitämättömyys ovat teemoja, joita hän värittää ahkerasti. Szymborskan runojen lukeminen on jollain tavalla hyvin palkitsevaa, sillä ne tarjoavat ahaa-elämyksiä, jotka muuttavat tai täsmentävät runon tulkintaa ennakoimattomalla tavalla. Kirjoitin Täällä-kokoelman yhteydessä Szymborskasta näin ja allekirjoitan sen yhä: ”Hänen ilmaisutapansa on jollain tapaa hyvin arkinen ja siten helposti lähestyttävä, mutta hänen kielestään löytyy tasoja ja ulottuvuuksia, jotka kääntävät tavanomaisuuden päälaelleen. Szymborska puhuu älykkäästi ja haastaen vaikeista asioista: ajasta, kuolemasta ja olemisen suhteellisuudesta, mutta hänen tarkat oivalluksensa ja yllättävät näkökulmansa tuovat myös huumoria vakavuuden rinnalle.”

”Elämä – on ainut keino,

peittyä lehtiin,

hengittää raskaasti hietikolla,

nousta lentoon siiville;”

      runosta Muistiliuska

Varastaisinko?

×××× = vaatii ryöstöä

RUPI KAUR – MILK & HONEY

Vuonna 2015 ilmestynyt milk & honey on ollut aikamoinen ilmiö ja tulee edelleen vastaan lähes päivittäin Instagramin puolella. Kaiken hehkutuksen takia suhtauduin teokseen varsin skeptiseksi, vaikka hankinkin sen suoraan ja lukematta omaan hyllyyn, koska siihen käsiksi pääseminen ei onnistunut muuten. Äkkiäpä se skeptisyys karisi, milk & honey on nimittäin heittämällä kuukauden mieluisin, koskettavin ja vaikuttavin runotuttavuus.

Kaurin runot kertovat rakkaudesta ja sydämen särkymisestä, halusta, menetyksestä ja hyväksikäytöstä, parantumisesta sekä naiseudesta. Jotkut runoista ovat erittäin rankkoja välähdyksiä pahoinpitelystä, toiset pohtivat rakastamisen, läheisyyden ja seksin problematiikkaa, osa keskustelee feminiinisyydestä ja feminismistäkin. Kuten takakannessakin sanotaan ”this is the journey of / surviving through poetry / this is blood sweat tears / of twenty-one years”. Kaurin runot ovat todella helposti lähestyttäviä myös tavallisesti runoja karttaville, ja hänen runoistaan löytyy hienoja, kivuliaita tai voimaa antavia, oivalluksia kaksikymppisen elämästä. Kerta kaikkiaan tämä iski nyt johonkin sellaiseen paikkaan, että olen aika aseeton – halusin tai en.

”did you think i was a city

big enough for a weekend getaway

i am the town surrounding it

the one you’ve never heard of

but always pass through

there are no neon lights here

no skyscrapers or statues

but there is thunder

for i make bridges tremble”

Varastaisinko?

××××× = turvatoimetkaan eivät pidättele rikokselta

Tämän koontipostauksen kirjoittamisella on nyt sellainen vakava sivuoire, että marssin huomenna ensimmäisen vapaan hetken koittaessa kirjastoon lainaamaan lisää runoja, sillä olen tällä hetkellä tilanteessa, ettei yhden yhtä lukematonta löydy hyllystäni.

Siispä, onko sinulla antaa suosituksia runokokoelmista? Viihdytkö runojen parissa?

 

 

Kalevala

”Virsiä virittämiä 

Vyöltä vanhan Väinämöisen, 

Alta ahjon Ilmarisen, 

Päästä kalvan Kaukomielen, 

Joukahaisen jousen tiestä, 

Pohjan peltojen periltä, 

Kalevalan kankahilta.”

Kalevala on, kuten kaikki hyvin tiedämme, Suomen kansalliseepos. Varmasti kaikilla suomalaisilla peruskoulun käyneillä ihmisillä on jokin kuva siitä, miten Kalevala on syntynyt, mitä siinä tapahtuu ja ketkä ovat sen keskeiset henkilöt.

Kertauksen vuoksi: Kalevala perustuu suomalais-karjalaisiin kansanrunoihin, joita muuan Elias Lönnrot keräsi runonlaulajilta 1800-luvun alkupuolella. Niiden pohjalta Lönnrot sepitti, karsi ja yhtenäisti eeppisen runoelman, jonka tunnemme nykyään Kalevalana. Eepos kertoo  muun muassa Kalevalan ja Pohjolan kansoista, Pohjolaan tehdyistä kosiomatkoista, kostoretkistä sekä rikkauksia tuottavan sammon taonnasta ja ryöstöstä. Siinä on mukana runsaasti myyttistä ainesta maailman luomisesta eri jumaliin, eikä siitä puhuttaessa voi tietenkään unohtaa Väinämöistä, ”tietäjää iän-ikuista”, Ilmarista tai Lemmikäistä – eikä Ainoa, Louhea tai Lemminkäisen äitiäkään.

Minä kuulun niihin, joiden ei ole tarvinnut lukea opusta (joitain aivan satunnaisia oppikirjoissa olevia pätkiä lukuun ottamatta) koulussa. Tai ei tarvinnut, kunnes huomasin, että minun on tentittävä se (ja 13 muuta suurta suomalaista klassikkoa) 1800-luvun kotimaisen kirjallisuuden kurssilla päästäkseni eteenpäin opinnoissani. Kalevala on teos, johon olisin varmasti tarttunut jossain vaiheessa jo sen takia, millainen asema sillä on suomalaisessa kirjallisuudessa, mutta tuskin olisin ottanut sen lukulistalleni juuri nyt. Mutta hei – mikä olisikaan sopivampi ajankohta lukea Kalevala kuin Suomen 100-vuotisjuhlavuosi?

Kalevala on ainutlaatuinen lukukokemus. Se poikkeaa tavallisesta lukuprosessista jo siinä, etten tiedä toista teosta, jonka tapahtumat ja henkilöt olisin tuntenut yhtä tarkasti ennen ensimmäisenkään sivun lukemista. Tapahtumien tunteminen ennalta helpottaa muuten tuntuvasti juonen seuraamista, sillä vanhahtavan kielen muuttaminen konkreettisiksi, juonta eteenpäin vieviksi tapahtumiksi voi tuottaa hankaluuksia. Minun painoksessani oli lisäksi marginaalissa huomautuksia siitä, mitä kussakin runossa tapahtuu, mikä vielä helpotti vauhdissa pysymistä. Vaikka äidinkielen tunnit ovat tarjonneet varsin kattavan kuvan Kalevalan keskeisistä tapahtumista, kaikkea ei ole sentään tullut opeteltua ulkoa ja oli virkistävää törmätä myös tapahtumiin ja henkilöihin, joita en muistanut tai tiennyt etukäteen.

Eepos arveluttaa monia lukijoita vanhanaikaisen ja vaikean kielensä sekä runomuotonsa takia. Omasta puolestani voin kuitenkin sanoa, että juuri ne tekevät Kalevalasta niin hienon elämyksen. Jotkin ilmaukset jäivät arvoituksiksi, mutta Kalevalan kieli on niin rikasta ja kaunista suomen kieltä, etten ole vastaavaan törmännyt. Sitä kuuluisaa nelipolvista trokeetakaan ei kannata säikkyä, sillä se keinuttaa tekstiä sopivassa tahdissa ja istuu hyvin ainakin minun suuhuni.

En voi väittää, ettei Kalevalan lukeminen ole vaikeampaa kuin keskivertoromaanin: se voi tuntua välillä jopa työläältä. Eepokseen rikkauteen ei kuitenkaan pääse yhtä autenttisesti ja eläväisesti käsiksi juoni- ja henkilökaavioiden tai lyhennelmien kautta. Siksi kannustan jokaista, joka epäröi: kokeile!

Helmet-lukuhaaste: 32. Kirja on inspiroinut muuta taidetta

Varastaisinko?

×××× = vaatii ryöstöä

Pitikö sinun lukea Kalevala koulussa? Tai oletko lukenut sen ihan vain huvin vuoksi?

Susinukke Kosola – Avaruuskissojen leikkikalu

”kukaan ei halua kirjoittaa kirjaa tai mennä avaruuteen / kaikki haluaisivat vain olla / astronautteja ja kirjailijoita”

Susinukke Kosolan Avaruuskissojen leikkikalu -niminen runokokoelma on alaotsikkonsa mukaisesti Tutkielma ihmisyyden valtavirrasta ja omistettu niille, jotka pelkäävät löytävänsä itsensä vääristä ihmisistä. Kutkuttavaa.

Avaruuskissojen leikkikalu muodostuu neljästä osasta, Löin pikkuvarpaani yöpöytään ja olin kuin muut, Yritin olla hyvä mutta olinkin ihminen, Paha on kaikki koska sen on oltava jossain, Kun maailma loppui hän lukitsi itsensä vessaan ja tyyliltään erilaisista runoista: on jääkaappimagneettirunoja, proosarunoja ja niitä runoja, joita tällainen maallikko kutsuisi ”perinteisiksi” mutta mitattomiksi runoiksi. Muodosta riippumatta runot tarjoavat yli-inhimillisillä elementeillä rikastetun matkan ihmisyyteen.

Kosolan runoissa on jotain perin juurin arkista ja tuttua, kuppi kahvia, kissojen silittelyä, maailmanvaltiudesta mitättömyyteen vaihtelevia tunteita. Niiden rinnalla tehdään tuttavuutta avaruuskissojen ja kahvia havittelevien trombien kanssa. Ihmisyyttä sekin, onko? Arkisuuden ja dystooppisuuden välinen, paikoittain irvokas, kuilu kohdistaa kritiikin länsimaiseen elämäntapaan sen eri tasoilla ja muodoissa.

”koska kaikki mikä perustuu tositapahtumiin / on vain sitkeämpää valhetta // valtaisin Walt Disneyn linnan ellei / se olisi tekijänoikeussuojattu”

Luin Avaruuskissojen leikkikalun jo vähän aikaa sitten innostuttuani taas runoista Szymborskan Täällä-runokokoelman lukemisen jälkeen. Tutustumiseni runouden maailmaan jatkui myös Sammakon runokiertueella, jossa sain ensikosketukseni lavarunouteen. Ei ollut ollenkaan hullumpi ilta! Mikäli kaipaat esimakua Avaruuskissojen leikkikalun runoista ääneen luettuina, klikkaa tästä.

Kiitokset bookishteaparty -blogin Katrille sillä ilman häntä en varmaan olisi päätynyt valitsemaan tätä luettavakseni!

Varastaisinko?

×××× = vaatii ryöstöä

Onko sinun syksyysi kuulunut runoja?

 

Wislawa Szymborska – Täällä

”Tietty ajatus saapui luokseni / värssyksikö?, runoksiko? / Hyvä on – sanon – jää toviksi, rupatellaan. / Sinun on kerrottava minulle jotain itsestäsi.”

Olen todella huono lukemaan runoja, myönnän sen heti kättelyssä. Huono siinä mielessä, että tartun runokirjaan äärimmäisen harvoin. Viime vuonna halusin viimein tutustua tähän minulle vieraaseen kaunokirjallisuuden lajiin ja viihdyin useamman runoteoksen parissa. Tänä vuonna olen taas liukunut proosan puolelle. Haluaisin lukea enemmän runoja, mutta jostain syystä sen toteuttaminen käytännössä on jäänyt.

Kirjallisuuden opiskelijana olen hieman häpeissänikin siitä, kuinka vähän olen lukenut lyriikkaa, ja asian korjaamiseksi pyysin uusilta opiskelukavereiltani vinkkejä runoilijoista ja runoteoksista, joista he ovat pitäneet. Siten törmäsin nimeen Wislawa Szymborska, ja kun hänen ohuen ohut, lyhyytensä takia pehmeältä laskulta runouden maailmaan vaikuttanut kokoelmansa Täällä sattui löytymään kirjastosta, pääsin viimein valittamasta saamattomuuttani runojen suhteen.

Ja minkä löydön teinkään! Olen vakavasti otettavassa vaarassa rakastua runouteen. Szymborska kirjoittaa kieltä, joka värähtelee sielussa asti.

”He ohittivat toisensa ventovieraiden tavoin, / eleettä ja sanatta, / nainen oli kauppaan menossa, / mies autoonsa. // Ehkä hädissään, / tai hajamielisyyksissään / tai unohdettuaan / sen lyhyen ajan / jolloin he todella rakastivat toisiaan ikuisesti.”

        – Katkelma runosta PERSPEKTIIVI

Szymborskan runot ovat siinä mielessä ”aloittelijalle sopivia” ja ”helppoja”, ettei hän käytä monimutkaisia mytologisia tai symbolisia kuvioita , jotka edellyttäisivät paljon runojen ulkopuolista tietoa. Hänen ilmaisutapansa on jollain tapaa hyvin arkinen ja siten helposti lähestyttävä, mutta hänen kielestään löytyy tasoja ja ulottuvuuksia, jotka kääntävät tavanomaisuuden päälaelleen. Szymborska puhuu älykkäästi ja haastaen vaikeista asioista: ajasta, kuolemasta ja olemisen suhteellisuudesta, mutta hänen tarkat oivalluksensa ja yllättävät näkökulmansa tuovat myös huumoria vakavuuden rinnalle.

Uskon, että olen nyt sellaisen runokokoelman (Täällä sisältää nimikkokokoelmansa lisäksi kuusi runoa kokoelmasta Kaksoispiste) äärellä, jonka haluan hankkia omaksi ja johon tulen palaamaan lukuisia kertoja.

”Siis tänne vai tänne / ehkäpä tuonne, / tunteen, aavistuksen, / järjen varassa tai poikittain / sattuman kaupalla, / sotkeutuneilla oikopoluilla.”

– Katkelma runosta LABYRINTTI

Varastaisinko?

×××× = vaatii ryöstöä

Luetko runoja? Osaatko nimetä suosikkeja?

Dante Alighieri – Jumalainen näytelmä + lukuvinkkejä

”Mut kaihoain ja tahtoain nyt johti / kuin pyörää tasan pyörivää, se Rakkaus //mi ohjaa Auringon ja kaikki tähdet.”

Dante Alighierin kynäilemä eeppinen runoelma Jumalainen näytelmä on keskiajan tunnetuin teos, jossa tehdään huima matka katolisen kirkon käsityksen ytimeen kuoleman jälkeisestä elämästä. Helvetin raadollinen kuvaus on monen mielestä kiinnostavin, mutta lukukokemus täydentyy vasta Kiirastulen vuoren huipulle kavuttua ja Taivaan autuuteen kurkistettua.

Jumalaisen näytelmän kertoja on Danten hahmoon asettuva keski-ikäinen mies, joka on kadottanut elämältään suunnan. Kiirastorstain iltana hän kohtaa antiikin aikana eläneen runoilijan, suuren ihailun kohteensa Vergiliuksen, joka lähtee hänelle oppaaksi läpi Helvetin ja Kiirastulen. Taivaaseen asti Vergilius ei voi Dantea opastaa, koska häntä ei ole kastettu. Ennen Taivaaseen astumista oppaan osaan saapuu Danten kauan kaivattu rakkaudenkohde Beatrice.

Matkallaan Dante kohtaa ja puhuttelee monia historiallisia henkilöitä, sellaisia jotka nykyihminen helposti tunnistaa sekä sellaisia joista hän ei ole koskaan kuullutkaan. Viittaukset mytologiaan ja oikeasti eläneisiin henkilöihin ovat lukemisen suola, mutta tuntemattomien kuuluisuuksien politikointi 1300-luvun Firenzessä ei niinkään sytytä, varsinkaan kun kaupungin poliittinen kehitys ei ole ollenkaan tuttu aihe.

Dante kuvaa matkaansa yksityiskohtaisesti ja tarkasti. Hän kuvailee mitä mielikuvituksellisimpia kidutuskeinoja, joista syntiset kärsivät Infernossa (ei herkimmille lukijoille), tekee tarkkaa selkoa Kiirastulen rakenteesta ja hurmioituu lopulta Taivaan pyhyydestä. Perinpohjainen selonteko, joka varsinkin Taivaassa on kristillisen tematiikaan vahvasti värittämä, voi tuntua puuduttavalta ja yksitoikkoiselta, mutta kertojana Dante osaa eläytyä vahvasti. Hän on lukijan kanssa samassa asemassa, ensikertalaisena ihmettelemässä tuonpuoleista todellisuutta, minkä takia hän ei ole lainkaan hullumpaa seuraa kuoleman jälkeisten kauhujen ja ilojen kartoittajana.

Jumalainen näytelmä on niitä kirjoja, joista jokainen tietää jotain. Lukiossa sitä on käsitelty niin historian, uskonnon kuin äidinkielen tunneilla. Harvempi kuitenkaan tarttuu tiiliskiveen, koska kirjan maine on, noh, tiiliskivi. Sekä kirjoitus- että tapahtuma-ajan sijoittuminen kauas menneisyyteen yhdessä raskaanpuoleisen, uskonnollisen aiheen kanssa eivät maallistuneessa yhteiskunnassa elänyttä 2010-luvun lukijaa välttämättä houkuttele.

Klassikkoa ei silti kannata pelätä, sillä sitä voi lukea monesta eri näkökulmasta, vaikka toisenlaisena kuvauksena kuoleman jälkeisestä elämästä Laura Lindstedtin Oneironin rinnalla, tai jännittävänä kertomuksena tuonpuoleisuudesta (Helvetistä ei ainakaan vaarallisia tilanteita puutu). Jumalaisella näytelmällä on ollut jotain annettavaa ihmisille 700 vuoden ajan, ei se tyhjän takia ole säilynyt arvostettuna.

Jos ajatus lukemisesta arveluttaa edelleen, tässä muutama vinkki klassikkokammon selättämiseen:

1. Lue pätkissä. Vanhanaikainen kieliasu ja runomuoto voivat hyydyttää nopeasti sellaisen, joka on tottunut lukemaan nykyaikaista proosaa. Pieninä paloina tekstiin pystyy keskittymään paremmin ja lukeminen on mielekkäämpää, kun ajatus pysyy mukana.
2. Lue välissä jotain muuta. Välipalakirjat toimivat aina, kunhan eivät syrjäytä päälukemista kokonaan. Valitse jotain kevyttä ja kiinnostavaa, Dostojevski ja Dante voivat päällekkäin tuntua aikamoiselta uurastukselta.
3. Älä takerru yksityiskohtiin. Tämä pätee niin yksittäisiin outoihin sanoihin, vieraisiin henkilöihin kuin kristinuskon opin kiemuroihin. Jatkuva googlaus vie lukemisesta maun. Kirjoita vaikka häiritsevät asiat ylös ja palaa niihin lukemisen jälkeen, jos ne vaativat vielä huomiota. Kaikkea ei tarvitse tietää tai selvittää – lukeminen on pääasia.

Jumalainen näytelmä ei ehkä ole lempikirjani, mutta olen viettänyt sen seurassa ja tunnelmissa sen verran aikaa, että se alkaa tuntua yllättävän läheiseltä. Olen jopa valmis sanomaan, että se on kirja, joka antaa paljon, jos sille antaa tilaisuuden. Lisäksi sen selättäneenä monikaan kirja ei enää vaikuta haasteelta.

Varastaisinko?

××× = syyllistyn taskuvarkauteen

Onko täällä muita Jumalaisen näytelmän lukeneita? Entä mitkä ovat sinun vinkkisi hankalalta tuntuvan kirjan lukemiseen?