”So much depends then, thought Lily Briscoe, looking at the sea which had scarcely a stain on it, which was so soft that the sails and the clouds seemed set in its blue, so much depends, she thought, upon distance; whether people are near us or far from us.”
Luin Virginia Woolfin Majakan ensimmäistä kertaa aivan fuksisyksyni alussa kolme vuotta sitten. Se oli toinen kirja, joka tuli luettavakseni osana kirjallisuuden opintoja ja ensimmäinen modernistinen teos, jonka luin. Muistan edelleen kirkkaasti, kuinka hämmentynyt olin Woolfin kerrontatavasta, tajunnanvirran käytöstä ja salakavalasti vaihtuvista näkökulmista. Epätoivo iski, en tuntunut tajuavan yhtään missä mennään, mitä tapahtuu, kenestä puhutaan tai kuka edes puhuu. Aloitin alusta, ja pysyin kuin pysyinkin kerronnan mukana sen verran että pystyin kirjoittamaan romaanista vaaditun parin sivun esseen. Kirjoitin varsin epämieluisasta lukukokemuksesta myös hieman silotellun bloggauksen, josta kuitenkin ilmenee, että romaanin vaikeus selkeästi verotti siitä nauttimistani. Tähtiäkin annoin sille Goodreadsissa vain kaksi, bloggaukseen niitä on kuitenkin eksynyt jostain syystä kolme.
Siinä tilanteessa olisin ollut varsin valmis jättämään Majakan rauhaan, mutta Woolfin muu tuotanto kyllä kiinnosti, ja suhtauduin hänen kirjallisuutta uudistaviin teoksiinsa kunnioituksella, jossa oli myös ehkä häivä pelonsekaisuutta. Majakka jäi kuitenkin selvästi kytemään jonnekin mieleni perukoille, sillä englannin kurssille kirjoitettavan esseeni aiheeksi valikoitui ties mistä syystä tuo samainen kirja ja aina välillä se pulpahti pinnalle muiden kirjallisuutta opiskelevien kanssa käydyissä keskusteluissa. Saman vuoden keväällä luin Woolfilta myös Orlandon, mutta siihen jäi tutustumiseni hänen tuotantoonsa siltä erää. Nyt täällä vaihdossa törmäsin Majakkaan uudestaan yhden kurssini lukulistalla ja vähän hirvitti ajatus tarttua kirjaan, josta en suomeksikaan ollut tajuta yhtään mitään, alkukielisenä versiona. Majakka oli onneksi vuorossa vasta kurssin loppupuolella, kun olin jo ehtinyt tottua 1800- ja 1900- luvuilta olevien klassikoiden lukemiseen englanniksi, eikä tuo pelätty teos toiminut tulikasteena kirjallisuusanalyysikykyjeni mittaamiseen englannin kielellä (vähän niin kuin se oli suomeksi toiminut heti opintojeni alussa). Lopulta suhtauduin ajatukseen uudelleenluvusta varsin innoissani ja melkein malttamattomana päästäkseni syvemmälle teokseen ja ymmärtääkseni miksi se tuntui ensimmäisellä kerralla niin hankalalta ja mille se hankaluus sai minut sokeaksi.
Lukuprosessini oli tällä kertaa hyvin hidas ja perinpohjainen: se sisälsi paljon alleviivaamista, paljon marginaaleihin tehtyjä muistiinpanoja ja paljon mietiskelyä luennolla käsiteltyjen teemojen soveltamisesta. Näin kuvattuna se kuulostaa varsin työläältä ja raskaalta prosessilta, mutta vaikka tunteja tuli käytettyä varmasti paljon enemmän kuin olisi tarvinnut, en millään halunnut kiirehtiä, olin lumoutunut. Joten kyllä, tällä kertaa Majakka avautui paljon kiehtovampana kuin ensimmäisellä lukukerralla.
Mistä Majakka sitten oikein kertoo? Se kertoo herra ja rouva Ramsaystä, heidän perheestään ja joukosta heidän ystäviään, jotka lomailevat Skyen saarella. Romaanin ensimmäinen osa sijoittuu aikaan ennen ensimmäistä maailmansotaa, kolmas aikaan maailmansodan jälkeen, jolloin ne, jotka ovat perheestä ja ystäväjoukosta jäljellä, palaavat vanhaan kesänviettopaikkaan. Romaanissa ei oikeastaan tapahdu paljon mitään, mutta sen kiintopisteenä voi pitää retkeä majakalle, jota suunnitellaan ja jonka toteutumisesta kiistellään sääoloihin vedoten ensimmäisessä osassa mutta joka toteutuu vasta vuosien jälkeen kolmannessa osassa. Varsinaisia tapahtumia tärkeämpää on se, kuinka kerronta heijastelee eri henkilöhahmojen tajuntoja ja ajatuksia. Suuri osa romaanista tapahtuu nimittäin henkilöhahmojen mielessä, siinä mitä heidän mielensä liikkeet paljastavat heistä, millaisia asioita he assosioivat keskenään ja miten ajatukset yhdistävät muistoja ja nykyisyyttä.
Tiuhaan vaihtuva näkökulma antaa äänen lähes kaikille henkilöhahmoille ja heidän erilaiset ja ristiriitaiset tapansa nähdä toisensa ja itsensä dramatisoivat vaikeutta kohdata toinen ihminen sellaisena kuin hän on ja mahdottomuutta luoda kokonaiskuvaa toisista tai itsestä. Yksinäisyys ja mahdottomuus saavuttaa toinen ihminen ovat useasti toistuvia teemoja, vaikka henkilöhahmot ovat jatkuvasti toistensa seurassa. Yksinäisyyden ohella Woolf kuvaa hienosti ihmissuhteita ja niiden kipeyttä ja haurautta mutta toisinaan myös kauneutta. Avioliittoa, ystävyyssuhteita ja lapsen ja vanhemman välistä suhdetta tarkastellaan kaikkia myös vallan näkökulmasta: siitä kuinka voimakkaampi osapuoli on sokea vaikutusvallalleen tai vallankäytön seurauksille muissa ihmisissä ja kuinka tukahduttavaa ja raivostuttavaa se voi olla heikommalle osapuolelle.
Majakkaa lukiessa tuntuu kuin kelluisi ja aika velloisi ympärillä. Se ei ole suoraviivainen matka vaan hidastamista, samanaikaisuutta ja huomion viemistä pois siitä mikä normaalisti mielletään tärkeäksi. Woolf vie ajalla ja näkökulmalla kokeilun pisimmälle romaanin kuuluisassa toisessa osassa, joka häivyttää ihmiset näyttämöltä ja kuvaa hylätyn mökin rapistumista ja ajankulun vääjäämättömyyttä, joka ei odota ihmistä tai mukaudu hänen tapaansa tai toiveisiinsa kokea ajan hidastuvan tai pysähtyvän. Osa sitä vääjäämättömyyttä on myös surullisuuden tuntu, joka kulkee läpi koko romaanin ja konkretisoituu ystäväpiirin kokemissa menetyksissä romaanin viimeisessä osassa.
Hyvin maltillisesta pituudesta huolimatta Majakka on uskomattoman runsas romaani, jota on mahdotonta kuvailla lyhyesti tai selittää puhki. Juuri sen runsaus ja kokeileva tekniikka tekevät siitä haastavan ja vaikeaselkoisen mutta myös hyvin palkitsevan lukukokemuksen. Se taltioi ihmismielen liikahduksia ja jokaisesta ihmissuhteesta löytyvää tunnekirjoa niin hienovaraisesti ja välillä kipeän tarkasti, että en voi olla ihailematta Woolfin taitoa tai hänen kunnianhimoaan kokeilla ja kehittää uusia kerronnan tapoja.
Minulle Majakka on tämän kevään tärkeimpiä ja mieleenpainuvimpia lukukokemuksia myös sen takia, että sen lukeminen nyt muutamaa vuotta ensimmäistä varsin epäonnista yritystä myöhemmin on näyttänyt minulle sen, kuinka olen itse muuttunut ja kehittynyt lukijana. Ihan turhaan en siis ole luentosaleissa ja seminaarihuoneissa istunut ja sen oivaltaminen oli jollain tavalla todella pysäyttävää. Muutokselle on usein sokea kun on itse sen keskiössä, ja tälläinen perspektiivi ja vertailukohta ei olisi voinut tulla parempaan hetkeen, kun kanditutkielman kirjoittaminen on aivan nurkan takana.
Niin kuin jo mainitsin, olen blogannut Majakasta myös aiemmin. Nyt mielipiteeni ja tulkintani kirjasta on muuttunut sen verran, ettei ensimmäinen postaukseni tunnu tekevän oikeutta Woolfin hienolle teokselle. Hauskaahan tässä on se, että kyseinen postaus on yksi blogini luetuimpia ja se kerää yhä aktiivisesti uusia lukijoita vaikka on jo vanha ja varsinkin tällä hetkellä sellainen, josta en pahemmin itse välitä. Mietin ensin korvaavani sen tällä postauksella ja poistavani vanhemman, mutta tätä postausta kirjoittaessani olen tullut toisiin aatoksiin. Jätän sen luettavaksi, koska sen tarkkuus silloisen lukukokemukseni kuvauksena ei ole muuttunut ja koska se on tärkeä vertailukohta miettiessäni sitä, kuinka lukumaku voi muuttua ja kuinka joillekin vaikeilta tuntuville asioille kannattaa antaa aikaa.
Osallistun kirjalla #everydayiswomensdayreadingchallenge -haasteeseen.
Varastaisinko?
×××× = vaatii ryöstöä
Majakasta ovat kirjoittaneet myös Täysien sivujen nautinto
Onko sinulla vastaavia kokemuksia kirjasta, joka on eri lukukerroilla tuntunut aivan eri kirjalta?
Kirjavarkaan tunnustuksia 