Ruth Kluger – Landscapes of Memory

”For a child it was different, for in the few years that I had lived as a conscious person, my rights had been removed piece by piece, so that Auschwitz had a kind of logic to it. It was as if I had invaded a stranger’s property and was told that my presence there was undesirable. – – Now the wheel had turned one further cog, and the soil on which you stood wanted you to disappear.”

Jokainen on varmasti ainakin kuullut Anne Frankin päiväkirjasta ja suuri osa lukenutkin sen, katsonut mahdollisesti Steven Spielbergin Schindlerin lista -elokuvan ja törmännyt sellaisiin hiteiksi nousseisiin keskitysleirikuvauksiin kuin John Boynen Poika raidallisessa pyjamassa tai Art Spiegelmanin Maus. Viimeisimpänä myyntilistojen kärkipäähän nousi Heather Morrisin Auschwitzin tatuoija, joka herätti keskustelua Auschwitz Memorial Research Centerissä asti ja jonka kyseinen taho tuomitsi historiallisesti virheellisenä kertomuksena, vaikka se kirjailijan mukaan perustui 95-prosenttisesti faktoihin. Tällaiset suursuosioon nousevat ja/tai kaanoniin jäävät holokaustikuvaukset vaikuttavat luonnollisesti siihen, minkälainen kuva meille, näiden kertomusten kuulijoille, muodostuu holokaustista ja keskitysleireistä. Sen takia näidenkin kertomusten kohdalla on syytä kysyä, kenen tarinaa tässä oikein kerrotaan.

Lukuun ottamatta Anne Frankia kukaan mainitsemistani esimerkkikirjailijoista ei kirjoita omasta kokemuksestaan vaan lähteenään keskitysleiriltä selviytyneeltä ihmiseltä kuulemansa kertomus tai oma mielikuvitus ja taustatutkimus. Myös lukuisat holokaustista selvinneet ovat julkaisseet muistelmiaan, mutta ne ovat harvoin saavuttaneet yhtä laajaa lukijakuntaa kuin kokonaan (tai joissain tapauksissa osittain) fiktiiviset kertomukset. Anne Frankin Nuoren tytön päiväkirja on ehkä kuuluisin ja luetuin kertomus holokaustista. Monelle se on historian tuntien ohella ensimmäinen kohtaaminen holokaustin kanssa ja useille myös ainoa. Vaikka Anne Frank kuoli keskitysleirillä, hänen päiväkirjansa ei (luonnollisesti) kerro leirillä kärsitystä ajasta mitään. Se pistää miettimään, onko siinä joku vääristymä, että maailman tunnetuin holokaustikertomus kertoo amsterdamilaisella ullakolla piileskelystä (joka oli varsin harvan juutalaisen kokemus holokaustista), eikä kuvaa kohtaloa jonka miljoonat juutalaiset jakoivat keskitysleirillä. En halua tällä vähätellä Nuoren tytön päiväkirjan arvoa tai ylipäätään asettaa mainitsemiani kirjoja arvojärjestykseen vaan pohtia sitä, mitä jää näiden suosituimpien kertomusten ulkopuolelle ja miten niiden välittämät tarinat vaikuttavat siihen, millainen kuva meille, jotka emme ole kokeneet kansanmurhaa, jää holokaustista.

Sitä, ketä kuunnellaan ja millaiset tarinat ja käsitykset saavat yleisöä ja kannatusta, pohtii myös Ruth Kluger muistelmateoksessaan Landscapes of Memory: A Holocaust Girlhood Remembered, joka kertoo hänen lapsuudestaan 1930-luvun Wienissä ja keskitysleireillä. Landscapes of Memory on yksi niistä kirjoista, johon tuskin olisin törmännyt ilman kirjallisuuden opintoja. Onneksi törmäsin! Klugerin älykäs ja väliin esseistinen tapa kuvata trauman, identiteetin ja muistin monimutkaista suhdetta sekä ulkopuolisten ihmisten suhtautumista sellaiseen, jonka voivat käsittää vain sen kokeneet, tekee siitä kirkkaasti sekä parhaan muistelmateoksen että holokaustikuvauksen, jonka olen lukenut.

Klugerin kertomuksessa nousee toistuvasti esiin se, kuinka hän vaikenee muistoistaan, koska ei halua tehdä muiden oloa epämukavaksi tai koska hänellä ei ajatella olevan mitään sanottavaa ikänsä tai sukupuolensa takia. Hän tuo mieleeni Svetlana Aleksijevitsin Sodalla ei ole naisen kasvoja -teoksen kertoessaan, kuinka häneltä harvoin kysytään hänen kokemuksistaan, koska sota ja sotamuistot – fasismista puhumattakaan – mielletään miesten omaisuudeksi. Joskus syy vaikenemiselle on se, ettei hän tiedä, miten kertoa ystävilleen asioista, joita he eivät voi ymmärtää. Mihin verrata ahtautta, joka tukehdutti Auschwitzin-kuljetuksissa tai miten väistää vaivautunut hiljaisuus ja tunnelman pilaaminen, kun ottaa ne esiin esimerkkinä ahtaanpaikankammosta?

”So what do you expect from us? my friends say. Should we treat a transport to Auschwitz like a stuck elevator, or even like an admittedly more dangerous night in an air-raid shelter? And again I am stumbling through the labyrinth of conflicting comparisons and asking the question how we can understand anything if we can’t relate to it.”

Toisilta kuulemansa muistot, käsitykset ja mielipiteet ympäröivät Klugerin omia muistoja koko ajan. Miten sovittaa yhteen muistot isästä ja tieto tavasta, jolla hän kuoli, ilman että jälkimmäisen kuvittelu syrjäyttää ensimmäisen? Kuinka kirjoittaa vaaditulla arvokkuudella murhatuista sukulaisista, kun omissa lapsenmuistoissa he ovat ärsyttäviä ja pikkumaisen vihantunteen kyllästämiä ? Kuinka hyväksyä varmistettu tieto läheisen kuolintavasta, kun on helpompi pitää elossa lukuisia kuvitelmia erilaisten kuolintapojen mahdollisuuksista, koska yksi niistä saattaisi olla selviytyminen? Miten kertoa omasta kokemuksestaan, kun se sotii muiden käsityksiä ja joskus jopa historiankirjoitusta vastaan: sanoa että oikeastaan Theresienstadtin leirillä oli helpompaa kuin viimeisinä aikoina Wienissä?

Ja miten kirjoittaa kuolemasta kun tulee väistämättä kirjoittaneeksi elämästä? Holokaustinarratiivissa Auschwitzista on tullut selviytyjien syntypaikka ja holokaustista selviytymisestä onnellinen loppu. Selviytyminen saa uroteon kaltaista hohdokkuutta, kun ihmiset halutessaan kertoa Klugerista jotain tärkeää sanovat hänen olleen Auschwitzissa. Mutta Klugerin sanoin selviytyminen oli vain poikkeus kuolemasta, ja tuo poikkeus erottaa hänet holokaustin oikeista todistajista, jotka menettivät henkensä kaasukammioissa. Ja siksi hänkin on kyvytön kirjoittamaan siitä katastrofista, joka holokausti oli ja päätyy kirjoittamaan jonkinlaisesta elämän voitosta.

”So how can I keep my readers from feeling good about the obvious drift of my story away from the gas chambers and the killing fields and towards the postwar period, where prosperity beckons? — We who escaped do not belong to the community of those victims, my brother among them, whose ghosts are unforgiving. By virtue of survival, we belong with you, who weren’t exposed to the genocidal danger, and we know that there is a black river between us and the true victims. Therefore this is not the story of a Holocaust victim and becomes less and less so as it nears the end. I was with them when they were alive, but now we are separated.”

Kluger kyseenalaistaa ja kritisoi viiltävän älykkäällä ja syvällisen henkilökohtaisella lähestymistavallaan useita holokaustiin liittyviä käsityksiä varoen kuitenkin asettamasta itseään auktoriteettiasemaan. Hänen kertomuksensa on koottu osin yhteensopimattomista palasista, jotka osoittavat, ettei yhtä jaettua kokemusta tai totuutta ole, ei vaikka tietomme keskitysleireistä jähmettyvät leirimuseoiden kaltaisiksi muistomerkeiksi ja tarkentuvat tieteelliseksi tutkimukseksi painettuun muotoon.

Ehdottomimmin hän kuitenkin suhtautuu kaikenlaisten positiivisten määreiden liittämiseen keskitysleireihin. Kun Kluger kuulee ihmettelyä siitä, miten keskitysleiriltä selvinnyt voi olla rasisti, hän toteaa, että Auschwitz was no instructional institution — You learned nothing there, least of all humanity and tolerance. Niin, Klugerin kuvauksen jälkeen on aika irvokasta kuvitella, että Auschwitzista olisi ollut mihinkään hyvään, että se olisi johtanut vangeilla minkäänlaiseen kasvamiseen ihmisenä tai maailmankuvan ja toisiin ihmisiin suhtautumisen muuttumiseen inhimillisemmäksi ja välittävämmäksi. Minkä arvon tai tarkoituksen se antaa uhrien ja selviytyjien kokemuksille, jos holokaustin sanotaan johtaneen johonkin katharsikseen, johonkin hyvään? Että heidän mieletön ja mielivaltaisesti aiheutettu kärsimyksensä oli tarkoituksenmukaista? Että kiitos heidän olemme saaneet oppitunnin inhimillisyydestä? Tällaisia ajattelun kieroutumia paljastaessaan ja pohtiessaan Kluger on parhaimmillaan.

Parhaita kirjoja ovat ne, jotka saavat näkemään asioita näkökulmista, joita ei ole ennen tullut mieleenkään pohtia. Landscapes of Memory on älykkyydessään ja koskettavuudessaan ehdottomasti yksi niistä, tänä vuonna lukemistani kirjoista vaikuttavimpia.

Mitä holokaustia käsitteleviä kirjoja sinä olet lukenut?

Advertisement

Jane Austen – Ylpeys & ennakkoluulo, Viisasteleva sydän ja Neito vanhassa linnassa

Kirjoitin vähän aikaa sitten koontipostauksen ensimmäisestä kolmesta Austenista, jotka luin tänä keväänä ja nyt on tarkoitus täydentää tuo trio kattamaan kaikki Austenin viimeistellyt romaanit. Järjestä ja tunteista, Kasvattitytön tarinasta ja Emmasta voi lukea täältä, ja tällä kertaa käsittelyvuorossa ovat Jane Austenin tunnetuin ja ehkä rakastetuin teos Ylpeys ja ennakkoluulo, hänen viimeinen valmiiksi saatu romaaninsa Viisasteleva sydän sekä hänen ensimmäiseksi kirjoittamansa Neito vanhassa linnassa. Romaanien jako postausten välillä johtuu pelkästään lukujärjestyksestä, mutta nyt näitä lyhytarvioita kirjoittaessani huomasin, että tämänkertaiseen postaukseen pääsee kärkikolmikkoni Austenin tuotannosta.

Tämän luku-urakan jälkeen ja Jane Austenia koko kevään opiskeltuani uskallan sanoa, että minulla on varsin hyvä kokonaiskuva hänen tuotannostaan, tyylistään ja keskeisimmistä teemoistaan. Austen on vuosia ollut lemppareitani klassikkokirjailijoiden joukossa, ja etukäteen hieman pelotti, pitäisinkö enää hänen kirjoistaan samalla tavalla opiskeltuani ja analysoituani niitä akateemisella tasolla. Suhteeni hänen teoksiinsa on ehdottomasti muuttunut, ymmärrän niiden kontekstia paremmin ja silmäni ovat avautuneet sille aiheiden ja teemojen kirjolle, joka hänen tuotannostaan on löydettävissä. Enkä todellakaan ole kyllästynyt niin kuin alussa pelkäsin vaan päin vastoin, minulla on mielessäni montakin näkökulmaa, joista olisi mielenkiintoista tarkastella hänen tekstejään – alkaen postkoloniaalisesta kritiikistä ja päättyen siihen, miten populaarikulttuurin versiot ovat vaikuttaneet siihen, miten miellämme hänen teoksensa tänä päivänä. Mutta ennen kuin harhaudun sivuraiteille, on aika päästä itse kirjojen pariin.

Ylpeys ja ennakkoluulo

”But vanity, not love, has been my folly. – Pleased with the preference of one, and offended by the neglect of the other, on the very beginning of our acquaintance, I have courted prepossession and ignorance, and driven reason away, where either were concerned. Till this moment, I never knew myself.”

Ylpeys ja ennakkoluulo kertoo Bennetin kuudesta siskoksesta, joiden naittaminen on heidän äitinsä päätavoite, sillä perimyssäännöksistä johtuen heiltä lähtee talo alta sen jälkeen kun heidän isänsä kuolee ja ainoa keino turvata heidän elantonsa on naittaa heidät rikkaille miehille. Sisaruskatraaseen kuuluu vallaton ja räiskyvä Lydia, joka ei pysähdy miettimään tekojensa seurauksia, Kitty, joka seuraa Lydian esimerkkiä flirttailussa ja huvittelussa, Mary, joka toisin kuin siskonsa ei nauti hurvittelusta vaan keskittyy etsimään moraalisia opetuksia, Jane, joka lumoaa kauneudellaan ja kiltteydellään sekä tietysti suorasanainen ja leikkisä Elizabeth, joka on yksi klassikkokirjallisuuden valovoimaisimmista sankarittarista. Kun herra Bingley vuokraa Netherfieldin kartanon ja tuo mukanaan rikkaan mutta töykeän herra Darcyn ja paikkakunnalle saapuu vielä rykmentti punatakkisia upseereita herättämään tyttöjen avioliittohaaveet, käynnistyy tapaamisten sarja, joka johtaa niin romansseihin kuin syvälliseen itsetutkiskeluun.

Rakastan Ylpeyden ja ennakkoluulon värikästä henkilökaartia ja sitä ironiaa, jolla Austen varmistaa sellaisen etäisyyden henkilöhahmoihinsa, että pystyy tarkastelemaan heidän sosiaaliluokkansa motivoimia käytöstapoja kriittisesti sekä sitä, kuinka hienovaraisesti ja läheisesti Austen osaa kuvata hahmojensa mielenliikkeitä ja sitä, kuinka he lukevat toisia henkilöhahmoja ja heidän käytöstään. Romanttiset komediat ja romanttinen kirjallisuus ovat paljon velkaa Ylpeydessä ja ennakkoluulossa kuvatulle romanssille ja kolme edellistä kertaa, kun olen romaanin itse lukenut, olen lukenut sen nimenomaan rakkaustarinana (olen itse asiassa kirjoittanut bloggauksenkin Ylpeydestä ja ennakkoluulosta aiemmin), mutta tällä kertaa luin sitä hieman eri näkökulmasta, keskittyen Elizabethissa tapahtuvaan muutokseen: siihen miten hänen asennoitumisensa muihin ihmisiin muuttuu, miten hän oppii asioita itsestään ja tavastaan tulkita ja tuomita muita ihmisiä ja miten hän joutuu kyseenalaistamaan käsityksiä itsestään.

Viisasteleva sydän

”Men have had every advantage of us in telling their own story. Education has been theirs in so much higher a degree; the pen has been in their hands. I will not allow books to prove anything.”

Viisastelevan sydämen alkuasetelma poikkeaa muista Austenin romaaneista siinä mielessä, että se ei kuvaa päähenkilöidensä ensitapaamista ja tutustumista toisiinsa vaan tapahtumat lähtevät liikkeelle pisteestä, jossa on kulunut seitsemän vuotta siitä, kun Anne Elliot purki kihlauksensa nuoruuden rakkautensa kapteeni Wentworthin kanssa. Anne on romaanin alussa 27-vuotias, siis ajan mittapuun mukaan auttamattomasti parhaan ikänsä ohittanut vanhapiika, jonka sydänsurujen muovaama elämänkokemus tekee hänestä Austenin sankarittarista kypsimmän. Kun Wentworth saapuu takaisin Annen kotiseudulle tehtyään uraa laivastossa, hän on yhä selvästi loukkaantunut tavasta, jolla Anne kohteli häntä vuosia sitten, mutta silti ilmassa on välittömästi kysymys siitä, voisiko Wentworth antaa anteeksi ja antaa Annelle toisen mahdollisuuden. Annen ja Wentworthin orastavan romanssin kuvaus on ehkä kutkuttavin kaikista Austenin kynäilemistä: vaikka he tuskin vaihtavat sanaa ollessaan pakotettuja viettämään aikaa samassa seurassa, katseista ja kosketuksista rakentuu hienovaraisesti jännite, joka kantaa läpi koko romaanin.

Kuten Emma, Viisasteleva sydän käsittelee ajan sosiaaliluokkia sekä sosiaalisen liikkuvuuden mahdollisuuksia ja on Austenin kirjoista kriittisin kuvaamaansa yläluokkaa kohtaan esittelemällä pari turhamaisinta henkilöä, jotka hänen tuotantonsa tuntee. Se arvostelee myös Bathin avioliittomarkkinoita ja pinnallista seurapiiriä, joissa Austen ei tunnetusti itse viihtynyt. Sen ohella Viisasteleva sydän on Austenin kirjoista ehdottomasti surumielisin: se on ainut romaani, jonka alussa sankaritar on onneton ja menetys ja sen käsitteleminen ovat Viisastelevan sydämen tärkeimpiä teemoja. Siitä huolimatta Viisasteleva sydän on ehdottomasti suosikkejani Austenilta, eikä vähiten siitä syystä, että se ottaa yllättävän modernisti kantaa siihen, kuinka sillä on väliä, kenen kynästä tarinat lähtevät ja kuinka yksipuolinen näkökulma ei riitä perustelemaan mitään.

Neito vanhassa linnassa

”No one who had ever seen Catherine Morland in her infancy, would have supposed her to be born a heroine. Her situation in life, the character of her father and mother, her own person and disposition, were all equally against her.”

Neito vanhassa linnassa, eli Northanger Abbey, jonka suomennoksen nimeen en ole millään tottua, poikkeaa Austenin muusta tuotannosta selvimmin. Se on teoksista ensimmäinen, jonka hän kirjoitti (mutta sitä ei julkaistu ensimmäisenä) ja siinä ovat idulla myöhemmät teemat ja henkilötyypit, joista hänet tunnetaan. Northanger Abbey oli ainut Austenin romaani, jota en ollut lukenut ennen tätä kevättä, ja olin säästellyt sitä useamman vuoden viimeisenä lukemattomana Austenina, jonka jälkeen minulla ei olisi enää uusia Austeneita varastossa. Ja minkä helmen olenkaan jättänyt viimeiseksi! Northanger Abbey on ehdottomasti hauskin Austenin romaaneista ja se ampaisi heti suosikkieni joukkoon. Se ei ole yhtä kypsällä tai varmalla otteella kirjoitettu kuin hänen myöhäisemmät teoksensa, mutta ai että, viihdyttävä se ainakin on.

Northanger Abbey on parodia goottilaisesta romanssista, jotka olivat hyvin suosittuja aikana, jolloin Austen kirjoitti romaaninsa. Jos siis tuntee yhtään goottilaisen kirjallisuuden konventioita (ja vaikka ei tuntisikaan), saa naureskella urakalla sille, kuinka Austen kääntää ennakko-oletukset päälaelleen ja ottaa kaiken riemun irti pilaillessaan genren kustannuksella. Northanger Abbeyn sankaritar Catherine Morland ei ole, kuten kertoja ystävällisesti huomauttaa heti alkajaisiksi, ollenkaan tyypillinen sankaritar, sillä hän ei ole mikään kaunotar, ei kovinkaan fiksu eikä edes nauti tyypillisistä naisellisista harrastuksista kuten puutarhanhoidosta. Sen sijaan hän on päättänyt ryhtyä sankarittareksi ja tarvittavat kyvyt hankkiakseen omistautuu goottilaisen kirjallisuuden lukemiselle. Vilkas mielikuvitus hänellä joka tapauksessa on, ja se jos mikä varmistaa, että seikkailut osuvat hänen tielleen.

Nautin Northanger Abbeyn lukemisesta sen verran, että pohdin jopa ottavani kesälukuprojektikseni Ann Radcliffen järkälemäisen Udolphon, joka on Northanger Abbeyn keskeisimpiä parodian kohteita. Aloitin sitä viime syksynä, mutta en pystynyt silloin sitoutumaan 750-sivuiseen lukuprojektiin, mutta ehkä nyt enemmän gotiikasta innostuneena sen lukeminen sujuisi sutjakammin.

Osallistun näillä teoksilla #everydayiswomensdayreadingchallenge -lukuhaasteeseen.

Ketkä ovat sinun lempiklassikkokirjailijoitasi?

Maggie Nelson – Argonautit

”On opittava sietämään, että jokin voi olla enemmän kuin Kaksi.”

Maggie Nelsonin Argonautit on genrerajoja venyttävä teos, jossa Nelson pohtii muuttumisen ja määrittelyn, kapinallisuuden ja perheellisyyden sekä rakkauden ja seksuaalisuuden teemoja. Muun muassa. Argonautit on omaelämäkerrallinen, esseemäinen kirja, jossa Nelson käy keskustelua filosofian ja omien kokemustensa välillä – keskustelua joka on yhtä aikaa älykästä ja filosofista sekä samastuttavaa ja koskettavaa. Ei tarvitse olla olematta toista ollakseen toista.

Argonautit on kirja, jota luin silloin, kun minun olisi pitänyt lukea sukupuolentutkimuksen peruskurssin tenttiin. Eikä muuten kaduta. Argonautit on myös kirja, jonka sivuille liimasin 21 post it -lappua merkitsemään tärkeimpiä kohtia. 21 post it -lappua on aika paljon 200-sivuiselle kirjalle ja lukijalle, joka ei yleensä ikinä käytä post it -lappuja. Se kertoo jo jotain siitä, kuinka paljon asioita haluaisin nostaa esille, mutta syvennytään nyt vähän paremmin edes muutamaan.

Nelsonin teoksen keskiössä on hänen ja hänen muunsukupuolisen kumppanin, taiteilija Harry Dodgen rakkaustarina. Molemmat käyvät kirjan, vai pitäisikö sanoa, Nelsonin kirjoitusprosessin, aikana läpi fyysistä muutosta, jotka kuvataan rinnakkain. Harry aloittaa testosteronihoidon korjatakseen sukupuolensa; Maggie odottaa ensimmäistä lastaan. Muutoksen ja samuuden jännite tiivistyy myös teoksen nimessä, joka tulee kreikkalaisen mytologian Argo-laivan purjehtijoista, jotka matkansa aikana rakentavat laivansa kokonaan uudelleen, mutta saapuvat silti perille samannimisellä laivalla. Hyvin tietoisina muuttuvista kehoistaan ja siitä, miten muut lukevat heidän ruumiitaan Nelson havainnoi ennakkoluuloja ja oletuksia, joita heidän fyysisestä olemuksestaan tehdään, kuten heidän ollessaan syömässä ravintolassa Harryn hoitojen ja hänen oman raskautensa aikana:

”Sinä käyt miehestä, minä odottavasta äidistä. Tarjoilija juttelee hyväntuulisesti perheestään, sanoo iloitsevansa meidän puolestamme. Päältä katsoen saattoi näyttää, että sinun vartalosi muuttui koko ajan ’maskuliinisemmaksi’ ja minun aina vain ’naisellisemmaksi’. Mutta sisältäpäin se ei tuntunut siltä. Sisältä olimme kaksi inhimillistä eläintä ja koimme muodonmuutosta rinta rinnan, toistemme todistajiksi osuneina.”

Kuvatessaan perhe-elämäänsä, rakkaussuhdettaan Harryyn ja Harryn muutosta Nelson pohtii paljon myös sitä, kenellä on oikeus kirjoittaa kenen tarina. Kun hän luetuttaa tekstiään Harryllä, eikä Harry tunnista siitä itseään vaan tekee korjauksia muokatakseen sitä kuvaamaan häntä totuudenmukaisemmin, Maggien tekisi mieli inttää, että kirja on hänen, hänen! Että heidän elämänsä yksityiskohdat eivät ole pelkästään Harryn. Mutta samalla lailla ne eivät ole pelkästään Maggien. Kysymys näkökulmasta ja sen rajoittavuudesta, siitä että omasta perspektiivistä käsin tehty kuvaus alistaa muut ihmiset välttämättä toisiksi, pysyy ilmassa ja tekee näkyviksi ne valtarakenteet ja lokeroinnin, joita käytetään toisista puhuttaessa – usein niitä tunnistamatta.

”Mainitsinkin jo, että olin kyllästynyt valtamediassa julkaistuihin mukavasti cissukupuolisten ihmisten – oletettavasti ’meidän’ – kertomiin tarinoihin, joissa ilmaistiin surua toisissa – oletettavasti ’heissä’ tapahtuvista muutoksista. (’Mihin kohtaan elämän kriisien taksonomiassa asettuu se, kun yhden ihmisen vapautuminen on toisen menetys?’ Molly Haskell kysyy ahdistuneessa kuvauksessaan veljensä muutosprosessista miehestä naiseksi. Jollei hänen kysymyksensä ole retorinen, esitän vastaukseksi seuraavaa: aika helvetin matalalle.)”

Argonautit on teos, joka nousee kaikenlaista määrittelyä ja lokerointia vastaan. Tai muotoilenpa uudelleen: se vastustaa ulkopuolelta tehtävää määrittelyä ja argumentoi vahvasti sen puolesta, että ihmisellä itsellään tulisi olla oikeus määritellä itsensä – tai olla määrittelemättä, ja sehän se vasta röyhkeä ajatus tässä pisteestä pisteeseen pyrkivässä maailmassa on. Vaihtoehtoiseksi malliksi lopullisen tilan saavuttavalle muutokselle Nelson lainaa Deleuzelta ja Guattarilta ajatuksen tulemisesta, jossa ei tulla miksikään, kehkeytymisen idean, jossa muututaan mutta jossa muutoksella ei ole päätepistettä. Ehkä Argo ei saavu satamaan vaan elää jatkuvassa liikkeessä, jatkuvassa muutoksen prosessissa kadottamatta kuitenkaan olemustaan ja itseään: sitä mitä on ja sitä miksi on tulossa.

Puhuessaan lokeroinnista Nelson tulee puhuneeksi myös kielestä ja sen normatiivisuudesta, joka heijastelee binaarista sukupuolikäsitystä esimerkiksi englannin kielen he/she -persoonapronominien kautta. Kieli on huomattava määrittelyn ja lokeroinnin työkalu, tapa nimetä ja asettaa rajoja eri asioille ja ilmiöille. Ja kun nimeäminen määrittelee ja rajaa, se väistämättä jättää myös jotain ulkopuolelle ja tekee näkymättömäksi kuten Nelson asian ilmaisee: nimetön putoaa pois, menee hukkaan, surmataan – – mieli toimii kuin piparimuotti.

”En minä ole matkalla mihinkään, Harry vastaa joskus kyselijöille. Miten selittää tässä raivokkaan määrätietoisessa kulttuurissa se, että toisinaan tilanne vain pysyy sotkuisena? – – Miten selittää se, että joillekin, tai joillekin tiettynä hetkenä, tällainen jahkailu on ok – jopa houkuttelevaa (esim. ”sukupuolihakkereille”) – kun taas toisille, tai toisille tiettynä hetkenä, se on jatkuvan ristiriidan ja surun aihe? Miten tehdä tiettäväksi se totuus, että paras tapa selvittää, miten ihmiset suhtautuvat sukupuoleensa tai seksuaalisuuteensa – tai ylipäätään mihinkään – on kuunnella, mitä he sanovat ja yrittää kohdella heitä sen mukaisesti, tyrmäämättä heidän näkemystään todellisuudesta omalla näkemyksellä?”

Nelson puhuu Argonauteissa paljon myös queerin ja normien välisestä jännitteestä raskauden, äitiyden ja perheen perustamisen näkökulmasta. Hän puhuu äitiydestä itse äitinä, siitä, kuinka he Harryn kanssa yrittivät raskautta pitkään ja siitä, millaisiin ennakkoluuloihin hän raskaana olevana naisena, siis tulevana äitinä, törmäsi. Esimerkiksi hän nostaa tilanteen, jossa oli raskaana ollessaan luennoimassa arvostetussa newyorkilaisessa yliopistossa julmuutta käsittelevästä kirjastaan, jolloin häneltä kysyttiin, miten hän on selviytynyt niin synkän materiaalin työstämisessä tuossa tilassa. Se saa hänet ajattelemaan pisteliäästi, että siinä taas vanha valkoinen patriarkaatin edustaja palauttaa naisluennoitsijan omaan ruumiiseensa, ettei keneltäkään varmasti jää huomaamatta räikeä oksymoron: raskaana oleva nainen, joka ajattelee. Toisaalta hän puhuu äitiydestä myös hyvin erilaisena ilmiönä, sydämensä monisukupuolisista äideistä, jotka ovat sukupuoleen katsomatta ja biologisen suhteen puuttumisesta huolimatta ihmisiä, jotka ovat vaikuttaneet häneen merkittävällä tavalla.

Miettiessään äitiyttä ja raskauttaan hän pohtii, onko perheen perustaminen tai raskaus heteronormatiivista ja miten niihin suhtaudutaan queer-yhteisössä. Eikö se, miten raskaus muuttaa ihmistä niin perinpohjaisesti, ole nimenomaan queeria, eikö sen aiheuttama mullistus ole nimenomaan mukautumisen vastakohta? Queer-yhteisön sisäiset jännitteet tulevat esille myös laajemmassa mittakaavassa, ja Nelson kuvaa tilannetta, jossa queer-yhteisöä syytetään sekä ulkoapäin tulevassa kritiikissä yhteiskunnan tuhoamisesta että liikkeen sisällä kumouksellisuuden puuttumisesta, koska homous ei ole enää rangaistavaa tai laillinen peruste raa’alle syrjinnälle eikä siten välitä kumouksellisuutta enää samalla tavalla.

”On todella omituista elää historiallisella hetkellä, jolloin vastakkain ovat vanhoillinen huoli ja hätä siitä, että sateenkaariväki tuhoaa yhteiskunnan instituutioineen (ennen kaikkea avioliiton) ja toisaalta huoli ja hätä queer-liikkeen epäonnistumisesta tai kyvyttömyydestä romuttaa yhteiskunta ja perinteiset instituutiot, sillä moni queer on turhautunut valtavirran HLBTQ+-liikkeen sopeutumaan pyrkivään, ajattelemattoman uusliberalistiseen suuntaukseeen, jossa on käytetty pitkä penni siihen että on aneltu pääsyä ahteen historiallisesti alistavaan rakenteeseen: avioliittoon ja puolustusvoimiin.”

Argonauteissa pidän siitä, kuinka Nelson ajatusprosessi on näkyvillä koko ajan ja kulkee esseemäisesti läpi koko teoksen väistäen päätymisen johonkin yhtenäiseen synteesiin. Sen lomassa hän käy keskustelua useiden ajattelijoiden kanssa, joiden nimet on merkitty marginaaleihin eräänlaiseksi tekstin lomassa kulkevaksi lähdeluetteloksi: Ludvig Wittgenstein, Sara Ahmed, Judith Butler näin muutamia mainitakseni. Nelson tarjoilee tekstillään monia hykerryttäviä oivalluksia siitä, kuinka käsitämme esimerkiksi sukupuolisuuden ja seksuaalisuuden ja mitä sitten teemme niillä käsityksillä. Hänen kritiikkinsä on älykästä ja hyvin pohjustettua ja kietoutuu niin hienosti yhteen henkilökohtaisen kokemuksen kanssa, että asiallinen kylmyys karisee pois jättäen jälkeensä syvästi inhimillisen ja liikuttavan kertomuksen kahdesta muuttuvasta ihmisestä sekä rakkaudesta, jossa tuntuu, että kykenen antamaan sinulle kaiken luopumatta itsestäni.

Varastaisinko?
××××× = turvatoimetkaan eivät pidättele rikokselta

Argonauteista on kirjoitettu ilahduttavan paljon: Reader, why did I marry him?, Kirsin Book Club, Mitä luimme kerran, Kirjaluotsi, Lumiomena, bookishteaparty, Kirjanurkkaus, Luettua elämää, Tekstiluola, Helmi Kekkonen

Oletko sinä lukenut Nelsonin teoksia?

Virginia Woolf – Majakka (ja toisen lukukerran mullistavuudesta)

”So much depends then, thought Lily Briscoe, looking at the sea which had scarcely a stain on it, which was so soft that the sails and the clouds seemed set in its blue, so much depends, she thought, upon distance; whether people are near us or far from us.”

Luin Virginia Woolfin Majakan ensimmäistä kertaa aivan fuksisyksyni alussa kolme vuotta sitten. Se oli toinen kirja, joka tuli luettavakseni osana kirjallisuuden opintoja ja ensimmäinen modernistinen teos, jonka luin. Muistan edelleen kirkkaasti, kuinka hämmentynyt olin Woolfin kerrontatavasta, tajunnanvirran käytöstä ja salakavalasti vaihtuvista näkökulmista. Epätoivo iski, en tuntunut tajuavan yhtään missä mennään, mitä tapahtuu, kenestä puhutaan tai kuka edes puhuu. Aloitin alusta, ja pysyin kuin pysyinkin kerronnan mukana sen verran että pystyin kirjoittamaan romaanista vaaditun parin sivun esseen. Kirjoitin varsin epämieluisasta lukukokemuksesta myös hieman silotellun bloggauksen, josta kuitenkin ilmenee, että romaanin vaikeus selkeästi verotti siitä nauttimistani. Tähtiäkin annoin sille Goodreadsissa vain kaksi, bloggaukseen niitä on kuitenkin eksynyt jostain syystä kolme.

Siinä tilanteessa olisin ollut varsin valmis jättämään Majakan rauhaan, mutta Woolfin muu tuotanto kyllä kiinnosti, ja suhtauduin hänen kirjallisuutta uudistaviin teoksiinsa kunnioituksella, jossa oli myös ehkä häivä pelonsekaisuutta. Majakka jäi kuitenkin selvästi kytemään jonnekin mieleni perukoille, sillä englannin kurssille kirjoitettavan esseeni aiheeksi valikoitui ties mistä syystä tuo samainen kirja ja aina välillä se pulpahti pinnalle muiden kirjallisuutta opiskelevien kanssa käydyissä keskusteluissa. Saman vuoden keväällä luin Woolfilta myös Orlandon, mutta siihen jäi tutustumiseni hänen tuotantoonsa siltä erää. Nyt täällä vaihdossa törmäsin Majakkaan uudestaan yhden kurssini lukulistalla ja vähän hirvitti ajatus tarttua kirjaan, josta en suomeksikaan ollut tajuta yhtään mitään, alkukielisenä versiona. Majakka oli onneksi vuorossa vasta kurssin loppupuolella, kun olin jo ehtinyt tottua 1800- ja 1900- luvuilta olevien klassikoiden lukemiseen englanniksi, eikä tuo pelätty teos toiminut tulikasteena kirjallisuusanalyysikykyjeni mittaamiseen englannin kielellä (vähän niin kuin se oli suomeksi toiminut heti opintojeni alussa). Lopulta suhtauduin ajatukseen uudelleenluvusta varsin innoissani ja melkein malttamattomana päästäkseni syvemmälle teokseen ja ymmärtääkseni miksi se tuntui ensimmäisellä kerralla niin hankalalta ja mille se hankaluus sai minut sokeaksi.

Lukuprosessini oli tällä kertaa hyvin hidas ja perinpohjainen: se sisälsi paljon alleviivaamista, paljon marginaaleihin tehtyjä muistiinpanoja ja paljon mietiskelyä luennolla käsiteltyjen teemojen soveltamisesta. Näin kuvattuna se kuulostaa varsin työläältä ja raskaalta prosessilta, mutta vaikka tunteja tuli käytettyä varmasti paljon enemmän kuin olisi tarvinnut, en millään halunnut kiirehtiä, olin lumoutunut. Joten kyllä, tällä kertaa Majakka avautui paljon kiehtovampana kuin ensimmäisellä lukukerralla.

Mistä Majakka sitten oikein kertoo? Se kertoo herra ja rouva Ramsaystä, heidän perheestään ja joukosta heidän ystäviään, jotka lomailevat Skyen saarella. Romaanin ensimmäinen osa sijoittuu aikaan ennen ensimmäistä maailmansotaa, kolmas aikaan maailmansodan jälkeen, jolloin ne, jotka ovat perheestä ja ystäväjoukosta jäljellä, palaavat vanhaan kesänviettopaikkaan. Romaanissa ei oikeastaan tapahdu paljon mitään, mutta sen kiintopisteenä voi pitää retkeä majakalle, jota suunnitellaan ja jonka toteutumisesta kiistellään sääoloihin vedoten ensimmäisessä osassa mutta joka toteutuu vasta vuosien jälkeen kolmannessa osassa. Varsinaisia tapahtumia tärkeämpää on se, kuinka kerronta heijastelee eri henkilöhahmojen tajuntoja ja ajatuksia. Suuri osa romaanista tapahtuu nimittäin henkilöhahmojen mielessä, siinä mitä heidän mielensä liikkeet paljastavat heistä, millaisia asioita he assosioivat keskenään ja miten ajatukset yhdistävät muistoja ja nykyisyyttä.

Tiuhaan vaihtuva näkökulma antaa äänen lähes kaikille henkilöhahmoille ja heidän erilaiset ja ristiriitaiset tapansa nähdä toisensa ja itsensä dramatisoivat vaikeutta kohdata toinen ihminen sellaisena kuin hän on ja mahdottomuutta luoda kokonaiskuvaa toisista tai itsestä. Yksinäisyys ja mahdottomuus saavuttaa toinen ihminen ovat useasti toistuvia teemoja, vaikka henkilöhahmot ovat jatkuvasti toistensa seurassa. Yksinäisyyden ohella Woolf kuvaa hienosti ihmissuhteita ja niiden kipeyttä ja haurautta mutta toisinaan myös kauneutta. Avioliittoa, ystävyyssuhteita ja lapsen ja vanhemman välistä suhdetta tarkastellaan kaikkia myös vallan näkökulmasta: siitä kuinka voimakkaampi osapuoli on sokea vaikutusvallalleen tai vallankäytön seurauksille muissa ihmisissä ja kuinka tukahduttavaa ja raivostuttavaa se voi olla heikommalle osapuolelle.

Majakkaa lukiessa tuntuu kuin kelluisi ja aika velloisi ympärillä. Se ei ole suoraviivainen matka vaan hidastamista, samanaikaisuutta ja huomion viemistä pois siitä mikä normaalisti mielletään tärkeäksi. Woolf vie ajalla ja näkökulmalla kokeilun pisimmälle romaanin kuuluisassa toisessa osassa, joka häivyttää ihmiset näyttämöltä ja kuvaa hylätyn mökin rapistumista ja ajankulun vääjäämättömyyttä, joka ei odota ihmistä tai mukaudu hänen tapaansa tai toiveisiinsa kokea ajan hidastuvan tai pysähtyvän. Osa sitä vääjäämättömyyttä on myös surullisuuden tuntu, joka kulkee läpi koko romaanin ja konkretisoituu ystäväpiirin kokemissa menetyksissä romaanin viimeisessä osassa.

Hyvin maltillisesta pituudesta huolimatta Majakka on uskomattoman runsas romaani, jota on mahdotonta kuvailla lyhyesti tai selittää puhki. Juuri sen runsaus ja kokeileva tekniikka tekevät siitä haastavan ja vaikeaselkoisen mutta myös hyvin palkitsevan lukukokemuksen. Se taltioi ihmismielen liikahduksia ja jokaisesta ihmissuhteesta löytyvää tunnekirjoa niin hienovaraisesti ja välillä kipeän tarkasti, että en voi olla ihailematta Woolfin taitoa tai hänen kunnianhimoaan kokeilla ja kehittää uusia kerronnan tapoja.

Minulle Majakka on tämän kevään tärkeimpiä ja mieleenpainuvimpia lukukokemuksia myös sen takia, että sen lukeminen nyt muutamaa vuotta ensimmäistä varsin epäonnista yritystä myöhemmin on näyttänyt minulle sen, kuinka olen itse muuttunut ja kehittynyt lukijana. Ihan turhaan en siis ole luentosaleissa ja seminaarihuoneissa istunut ja sen oivaltaminen oli jollain tavalla todella pysäyttävää. Muutokselle on usein sokea kun on itse sen keskiössä, ja tälläinen perspektiivi ja vertailukohta ei olisi voinut tulla parempaan hetkeen, kun kanditutkielman kirjoittaminen on aivan nurkan takana.

Niin kuin jo mainitsin, olen blogannut Majakasta myös aiemmin. Nyt mielipiteeni ja tulkintani kirjasta on muuttunut sen verran, ettei ensimmäinen postaukseni tunnu tekevän oikeutta Woolfin hienolle teokselle. Hauskaahan tässä on se, että kyseinen postaus on yksi blogini luetuimpia ja se kerää yhä aktiivisesti uusia lukijoita vaikka on jo vanha ja varsinkin tällä hetkellä sellainen, josta en pahemmin itse välitä. Mietin ensin korvaavani sen tällä postauksella ja poistavani vanhemman, mutta tätä postausta kirjoittaessani olen tullut toisiin aatoksiin. Jätän sen luettavaksi, koska sen tarkkuus silloisen lukukokemukseni kuvauksena ei ole muuttunut ja koska se on tärkeä vertailukohta miettiessäni sitä, kuinka lukumaku voi muuttua ja kuinka joillekin vaikeilta tuntuville asioille kannattaa antaa aikaa.

Osallistun kirjalla #everydayiswomensdayreadingchallenge -haasteeseen.

Varastaisinko?

×××× = vaatii ryöstöä

Majakasta ovat kirjoittaneet myös Täysien sivujen nautinto

Onko sinulla vastaavia kokemuksia kirjasta, joka on eri lukukerroilla tuntunut aivan eri kirjalta?

Jane Austen – Järki & tunteet, Kasvattitytön tarina ja Emma

Joka päivä on naistenpäivä -lukuhaaste (tai ainakin sen ensimmäinen kierros, sillä haasteen ylläpitäjät Laura ja Mira ovat luvanneet haasteelle jatkoa, jes!) on tulossa päätökseensä perjantaina, ja sitä ennen haluan ehtiä vielä sanoa sanasen yhdestä erittäin tunnetusta klassikkokirjailijasta, nimittäin Jane Austenista. Mieleni perukoilla pitkään hautunut ajatus maratoonata koko Austenin tuotanto sai hyvin konkreettisen muodon valitessani vaihtopuolivuotiselleni yhden pelkästään hänen kuutta romaaniaan, niiden historiallista kontekstia ja niistä tehtyjä adaptaatioita käsittelevän kurssin, ja olen nyt aika lahjakkaasti jumissa hänen maailmassaan. Jane Austenin maine romanttisen kirjallisuuden äitinä ja mahdollisesti sen suurimpana nimenä on varmasti kaikille tuttu, mutta mitä tarkemmin ja enemmän on tullut hänen romaanejaan luettua, sitä selvemmin hänen tuotannostaan nousee esille hyvin laaja kirjo naisen elämää käsitteleviä kysymyksiä, joista haluan nostaa esiin muutaman tähän koontiini kolmesta ensimmäisestä luetusta.

JÄRKI JA TUNTEET

Järki ja tunteet kertoo kahdesta siskosta, Elinorista ja Mariannesta, joiden täytyy isänsä kuoleman jälkeen muuttaa kodistaan, sillä tyttäret eivät tietenkään ajan lainsäädännön mukaan voi periä isänsä omaisuutta vaan se siirtyy lähimmälle miespuoliselle sukulaiselle. Romaani seuraa läheltä siskojen suhdetta toisiinsa, heidän äitiinsä ja muihin heidän lähipiiriinsä kuuluviin ihmisiin – myös erinäisiin vastakkaisen sukupuolen edustajiin, joista he toivovat itselleen aviomiestä. Elinorin ja Mariannen tarinat peilautuvat toisiinsa, mutta poikkeavat toisistaan suuresti suhteessa siihen, miten he reagoivat elämässään tapahtuviin asioihin. Marianne on parantumaton romantikko, jonka mielestä tunteet on tunnettava ja näytettävä suurella palolla, hän on käytöksessään teeskentelemätön ja tinkimätön. Elinorille on tärkeää ottaa huomioon muut ihmiset ja sovinnaisuus, hän on järkevä ja rauhallinen ja pitää tunteet mieluummin omana tietonaan kuin pitää niistä suurta ääntä – tai uskoo ne edes lähimmäisilleen.

Avioliittojuonet ovat Austenin tuntien tärkeässä osassa tarinaa ja romantiikka se, mitä moni lukija tarinalta odottaa, mutta havahduin lukiessani huomaamaan, kuinka keskeisessä osassa tätä nimenomaista teosta on rakkauden kääntöpuoli, sydänsuru. Ei siis kosiskelu, romanttiset haaveet tai lupaus ikuisesta onnesta (tai ainakin taloudellisesta toimeentulosta) avioliiton auvoisessa satamassa vaan rehellinen sydämen särkyminen, ikävä ja pettymys. Sitä vahvemmin kyse on kuitenkin kahdesta naisesta ja siitä, millaiset asiat muuttavat heitä ja mihin suuntaan sekä siitä, millainen käytös ja tunteiden ilmaiseminen on naiselle sopivaa.

KASVATTITYTÖN TARINA

Toisin kuin muut Austenin romaanit, Kasvattitytön tarina seuraa päähenkilönsä elämää lapsuudesta asti. Ja toisin kuin Austenin tunnetummat sankarittaret kuten suorasanainen Elizabeth Bennet, kiihkeä Marianne tai nokkela ja omanarvontuntoinen Emma, Kasvattityön tarinan päähenkilö on jäädä sivurooliin omassa tarinassaan. Rikkaampien sukulaistensa luokse asumaan otettu Fanny Price on hiljainen ja varautunut, oikeastaan niin syrjään vetäytyvä että välillä hänen läsnäolonsa on unohtua kun huomio kiinnittyy värikkäämpiin ja äänekkäämpiin henkilöihin. Mansfield Parkissa Fannyn lähipiiriin kuuluvat hänen hieman pelottava enonsa Sir Thomas Bertram, tämän vaimo Lady Bertram, jonka elinpiiri rajoittuu sylikoirien silittelyyn, ja Mrs Norris -täti, joka on jatkuvasti Fannyn kimpussa sättimässä tätä, sekä neljä serkkua. Heistä vanhin on Tom, joka tuhlailee huikentelevaisesti perheen rahoja, siskot Maria ja Julia suhtautuvat Fannyyn alentuvasti mutta ovat varsin vakuuttuneita omasta erinomaisuudestaan ja nuorempi veli Edmund on perheessä ainoa, joka suhtautuu Fannyyn huomaavaisesti.

Kasvattitytön tarinassa Austen pääsee kommentoimaan muun muassa naisten saamaa koulutusta, mikäli heidän kasvatustaan voi sellaiseksi kutsua, moraaliin liittyviä kysymyksiä sekä avioliiton solmimiseen liittyviä motiiveja. Ja vaikka Fanny on päähenkilönä saanut paljon kritiikkiä epäkiinnostavuudestaan ja jopa karikatyyrimäisestä moraalisesta jäykkyydestään, nostan hattua sille, että Austen on uskaltanut ottaa riskin esitellessään maailmalle hyvin erilaisen sankarittaren, introvertin tytön, joka kokee sosiaaliset tilanteet hankalina mutta on hyvin tarkka tehdessään havaintoja muiden luonteista ja käytöksestä ja joka uskaltaa pysyä uskollisena omille periaatteilleen muiden painostuksesta huolimatta.

EMMA

Emma kertoo nimikkohenkilöstään Emmasta, joka asuu mukavasti rikkaan ja arvostetun mutta luonteeltaan kieltämättä hieman hankalan isänsä kanssa hoitaen tämän taloutta ja vakuuttaen, ettei koskaan mene naimisiin. Muiden avioliittojen järjestäminen sen sijaan on hänelle suurinta hupia ja ylpeyden aihe, mutta alkaessaan järjestää ystävälleen Harrietille hieman turhan edullista liittoa hän huomaa, ettei amorina toimiminen olekaan aivan yksinkertaista. Emma on päähenkilönä kiehtova: hän on ristiriitainen ja epätäydellinen, ylpeä ja erehtyväinen mutta hyvää tarkoittava ja valmis myöntämään virheensä.

Suhdekiemuroiden rinnalla Austen kuvaa Emmassa hyvin tarkkanäköisesti ajan hienosyisiä luokkaeroja ja sitä kuinka liikkuminen sosiaaliluokkien välillä tulee mahdolliseksi ja alkaa murentaa järjestelmää. Kenties monipuolisimmin koko Austenin tuotannossa Emmassa kuvataan myös naisten välistä ystävyyttä, siis sellaista joka ei perustu verisiteisiin ja siskouteen. Austen kuvaa naisten välisiä ystävyyssuhteita oman perheen ulkopuolella yllättävän vähän, mutta Emmassa ne nousevat hyvin tärkeään osaan.

Mikä on sinun lempparisi Austenin teosten joukossa?

Daphne du Maurier – Rebekka

”’Mitä pirua sinä oikein ajattelet?’ kysyi Maxim. Hätkähdin ja punastuin, sillä tuona lyhyenä hetkenä, ehkä minuutin aikana, olin niin perusteellisesti kuvitellut itseni Rebekaksi, ettei ikävää itseäni ollut olemassakaan, en ollut koskaan tullutkaan Manderleyhin. Olin täydellisesti siirtynyt menneisiin päiviin.”

Ah, Rebekka. Puhuin Rebekasta taukoamatta viime syksynä. Samalla tavalla kun Rebekan, romaanin traagisesti menehtyneen nimikkohahmon, henki tuntuu olevan yhä läsnä kaikkialla, Rebekka valtasi kaikki kirjoista ja kirjallisuudesta käymäni keskustelut puoli vuotta sitten. Puhuin siitä jokaiselle, joka vain jaksoi kuunnella tulkintahahmotelmiani ja esseesuunnitelmiani, sillä viime lukukauteni yliopistolla huipentui kyseisen romaanin pohtimiseen kymmenen sivun edestä. Ja kun viimein sain esseeprojektini valmiiksi deadlinea edeltävänä iltana (siihen nähden miten paljon vaahtosin kirjasta suullisesti, kirjoitettua analyysiä syntyi varsin hitaasti), oli aika pistää Manderley-vierailut hetkeksi jäähylle. Mutta nyt kun uudet esseeaiheet kolkuttelevat ovella, mikä olisikaan parempi tapa prokrastinoida niitä kuin kirjoittamalla vanhoista. Joten tässä sitä taas ollaan, flirttailemassa lumoavan mystisen Rebekan kanssa vielä kerran.

Romaanin nimetön kertoja työskentelee Monte Carlossa Mrs van Hopperin seuraneitinä, kun hän tapaa Maxim de Winterin, vuotta aikasemmin ensimmäisen vaimonsa traagisessa onnettomuudessa menettäneen synkkyyteen taipuvan leskimiehen. Orpo, vaatimattomista oloista oleva ja itseään hyvin mitäänsanomattomana ja yhdentekevän näköisenä pitävä sankaritar ja rikas, komea, arvoituksellinen ja hitusen vaaralliselta vaikuttava sankari rakastuvat ja menevät naimisiin – sehän on alkuasetelman luonnollisin lopputulos kuten romanttisen kertomuksen konventiot ovat meille opettaneet. Kun vastanaineet saapuvat kuherruskuukaudeltaan Maximin kotiin, legendaariseen Manderleyn kartanoon, kertoja saa huomata, että hänen ja hänen rakkaansa välissä on ylitsepääsemätön este: Rebekka, Maximin ensimmäisen vaimo.

Rebekka oli nimittäin kaikkea, mitä kertoja ei ole. Hän osasi esiintyä edukseen sosiaalisissa tilanteissa ja seurustella hurmaavasti jokaisen kanssa sekä järjestää loisteliaita juhlia siinä missä kertojaa hermostuttaa tuttujenkin seurassa ja vieraampien kanssa hän istuu mieluiten tuppisuuna. Hän osasi ratsastaa ja purjehtia, mutta kertojalla ei tunnu olevan sen suuremmin lahjakkuutta kuin intohimoakaan harrastaa kuin vähän piirtelyä ja sitäkin vain jonkin ajanvietteen nimetäkseen. Rebekka pyöritti vaivattomasti koko Manderlyä, kertoja ei osaa päättää mitä haluaisi kokin tekevän päivälliseksi. Rebekka elää hänet tunteneiden ihmisten muistoissa ja puheissa – paitsi yhden. Maxim ei halua Rebekkaa mainittavan sanallakaan. Rebekka, joka on läsnä jokaisessa tilassa, jossa hän elinaikanaan liikkui ja jokaisen hänet tavanneen ihmisen muistoissa, on tyhjä, saavuttamaton tila Maximin ja kertojan välissä. Rebekkaa on ilmestymisestään lähtien luettu rakkaustarinana, synkkänä sellaisena, mutta rakkaustarinana kuitenkin. Itse asiassa sen suosiolle on velkaa koko romanttisten sarjakirjojen kaanon ja sen perintö elää yhä vahvasti Gone Girlin ja The Girl on the Trainin kaltaisten hittikirjojen jännärijuonissa. Rebekka on kuvaus kateuden ja salaisuuksien myrkyttämästä suhteesta, jossa valta on jakautunut hyvin epätasaisesti. Se on sukua niin monelle suositulle kirjalle, elokuvalle ja muulle populaarikulttuurin tuotteelle esittäessään heikomman naisen ja dominoivassa asemassa olevan miehen ”rakkaustarinan”, joka tosielämän mittareilla kuulostaa todella epäterveeltä parisuhteen mallilta. Mutta uskallan väittää, että yksi Rebekan hienous on se, ettei se esitä väheksymiseen, määräilyyn ja toisinaan väkivallan uhkaan perustuvaa suhdetta romanttisena vaan tuhoavana.  

En vieläkään tiedä, kehen romaanin henkilöhahmoista luotan vai luotanko kehenkään ja pysähdyn jokaisen kirjoittamani lauseen jälkeen miettimään, voinko väittää tällaista. Rebekasta on vaikea kirjoittaa paljastamatta sen juonesta liikaa, mutta teemoista uskallan kertoa sen verran, että parisuhteen valtakamppailun lisäksi se pohtii luokkaa, sovinnaisuutta, sukupuolirooleja ja naisen asemaa avioliitossa – siis aika napakymppi teos kun miettii aiheita joista olen lukenut paljon viime aikoina. 

Rebekka on niitä romaaneja, joista en lukuhetkellä tai heti lukemisen jälkeen ajatellut pitäneeni mitenkään poikkeuksellisen paljon, mutta joka on jäänyt jäytämään mieltäni. En osaa ihan sanoa, mikä tekee Rebekasta niin vahvan ja mieleenpainuvan, mutta ehkä se on jonkinlaista vastahankaisuutta: Rebekka ei luovuta salaisuuksiaan helpolla ja jokaisen tulkinnan jälkeen törmää seuraavaan kerrokseen, joka on kuorittava saadakseen tietää, pitikö aiempi tulkinta paikkansa. Toisaalta se on viihdyttävä ja juonivetoinen kirja, joka tempaa mukaansa vauhdilla, joka ei jätä tilaa kysymyksille. Kenties juuri se, että romaanin voi lukaista jännärinä tai synkkänä rakkauskertomuksena ja se toimii sellaisenaan loistavasti tai sillä voi kiusata aivojaan lähes loputtomasti ja leikitellä eri tulkintamahdollisuuksilla yöt läpeensä, tekee siitä niin suositun.

Osallistun kirjalla #everydayiswomensdayreadingchallenge -lukuhaasteeseen

Varastaisinko?

×××× = vaatii ryöstöä

Blogeissa Rebekasta ovat kirjoittaneet myös: Lukuisa, Oksan hyllyltä, P. S. Rakastan kirjoja, Lumiomena, Vinttikamarissa, Tuntematon lukija ja Kirjahullun päiväkirja

Mitä sinä ajattelet Rebekasta?

Liv Strömquist – Kielletty hedelmä

”No mutta hei! Te ehkä luulette kulttuurissamme olevan ongelmana, että se jota tavataan kutsua ”naisen sukuelimkeksi” on vähätelty ja häpeällinen… että se käsitetään joksikin, mistä ei saa puhua… että se on lakaistu maton alle, vaiennettu, koettu kiusalliseksi… ja ettei sillä ole edes kunnollista nimeä!”

Liv Strömquist veti maton jalkojeni alta sarjakuva-albumillaan Prinssi Charlesin tunne, jossa hän kyseenalaisti kaiken, mitä kuvittelin tietäväni romanttisesta rakkaudesta ja länsimaisesta parisuhdeinstituutiosta. Strömquistin lukeminen tuntui vähän samalta kuin nyrkinisku vatsaan: se jätti haukkomaan henkeä hämmentyneenä siitä, mitä oikein pääsi tapahtumaan. Ensijärkytyksestä toettuani olin, ja olen yhä, ehdottoman varma siitä, että kyseinen sarjakuva-albumi on menneen vuoden vaikuttavimpia lukukokemuksia. Stömquistin tapa kyseenalaistaa itsestäänselvyyksiä pidettyjä asioita ja asettaa naurunalaiseksi jokaiselle tuttuja ajatusmalleja on riemastuttavan terävä ja olon aavistuksen epämukavaksi tekevän provosoiva. Siispä minun oli ehdottomasti luettava häneltä lisää, ja niin käteeni päätyi Kielletty hedelmä.

Kielletty hedelmä on Strömquistin ensimmäinen suomennettu sarjakuva-albumi, ja se käsittelee sitä, jota tavataan kutsua ”naisen sukuelimeksi”. Se on erään huonosti ymmärretyn elimen kulttuurihistoriaa, tai no, sanotaan nyt suoraan, pillun kulttuurihistoriaa. Ja huh mikä määrä kuraa historian lehdiltä löytyykään.

Sarjakuva-albumin avaa viehättävä listaus miehistä, jotka ovat olleet liian kiinnostuneita siitä, jota tavataan kutsua ”naisen sukuelimeksi”. Listalta löytyvät muun muassa Isaac Baker-Brown, joka piti klitoriksen poistoa validina lääkkeenä muun muassa naisen päänsärkyyn, masennukseen, niskoitteluun ja avioerohaluihin (ja joka erotettiin lääkäriliitosta, koska suoritti kyseisen leikkauksen ilman aviomiehen suostumusta – siis mitä, kuinka se kehtasi sivuuttaa aviomiehen päätöksen naisen sukuelimiä koskevassa kysymyksessä?!) sekä kuningatar Kristiinan haudan avanneet miehet, joiden kannustin toimenpiteelle oli tutkia 400 vuotta vanhan luurangon ”sukupuolista rakennetta”, koska Kristiina oli eläessään osoittanut kykyä niin hallita Ruotsia kuin taitaa matemaattiset tieteet, eikä hän ollut ollut kovin kiinnostunut ulkonäöstään tai – Luoja varjele – halunnut naimisiin (-> pakko olla hermafrodiitti). Strömquistin tapausesimerkit ja laajempi historiallinen analyysi osoittavat sen, kuinka pakkomielteisiä erityisesti valta-asemissa olleet miehet ovat olleet naisen seksuaalisuuden määrittelystä ja määräämisestä sekä kaksijakoisen sukupuolijärjestelmän luomisesta ja ylläpitämisestä.

”Miehet, jotka ovat (olleet) LIIAN kiinnostuneita siitä jota tavataan kutsua ”naisen sukuelimeksi” ovat saaneet aikaan VALTAVIA yhteiskunnallisia ongelmia! Samaan tapaan kuin Kolumbus juoksenteli nimeämässä Etelä-Amerikan maita itsensä ja jätkäkaveriensa mukaan on myös naiskeho haluttu paikoin YLENPALTTISELLA TARMOLLA, erilaisin menetelmin, kolonisoida jokaista pientä, pimeää, kosteaa pikku sopukkaa myöten! Ja on toki kiva, että ihmiset jaksavat puuhastella, mutta minä – ja monet muut – peräänkuulutamme näiltä miehiltä, jotka ovat liian kiinnostuneita siitä, jota tavataan kutsua ”naisen sukuelimeksi” HIUKAN vähemmän tarmokkuutta ja päämäärähakuisuutta.”

Siksi onkin niin ironista, kuinka pihalla nämä sankarit ovat kautta aikain olleet juuri siitä asiasta, joka tuntui herättävän heissä ylitsepääsemättömiä intohimoja. Kehitellessään uskomuksia klitoriksesta noituuden merkkinä ja tieteellisiä teorioita naisten seksuaalisesta haluttomuudesta sekä politisoidessaan kuukautiset argumenttina naisten epärationaalisuudesta sekä alemmuudesta miessukupuoleen nähden he olivat olevinaan hurjan kiinnostuneita naisista, mutta tutkimustulosten perusteella katse taisi olla enemmän omassa jalkovälissä ja sen pitämisessä yhteiskuntarakenteen huipulla. Nimittäin tästä naisen alapäähän suuntautuneesta suunnattomasta mielenkiinnosta huolimatta esimerkiksi klitoriksen koko saatiin selville vasta vuonna 1998. 1998. Siis vasta kun ihminen oli käynyt avaruudessa ja kehittänyt internetin ja selvittänyt DNA:n kemiallisen rakenteen. Että näin.

Kielletty hedelmä pureutuu myös niihin myytteihin ja tabuihin, jotka liittyvät kulttuurissamme naisen sukuelimeen ja kuukautisiin. Tulilinjalla ovat erityisesti laajalti viljelty käsitys kuukautisveren epäpuhtaudesta sekä häpeä, jota naiset kokevat kuukautisistaan ja sukuelimestään. Vaihtoehdoiksi näille Strömquist esittelee myös ennen patriarkaalisia uskontoja vallinneita käsityksiä kuukautisista jumalallisena ja pyhänä voimana sekä vulvan tärkeydestä erilaisissa rituaaleissa. Sarjakuva-albumi tuo esille kulttuurissamme syvälle juurtuneet käsitykset siitä, jota tavataan kutsua ”naisen sukuelimeksi” ja paljastaa niiden keinotekoisuuden kohdistamalla kritiikkinsä kärjen näitä käsityksiä tehtailleisiin henkilöihin, suurimmaksi osaksi miehiin, sekä tapoihin, joilla nämä myytit ovat saaneet alkunsa.

Strömquistin sarjakuvat ovat räävittömiä, anteeksipyytelemättömiä ja tuskallisen tarkkanäköisiä. Ennen hänen teoksiaan en tiennyt, miten mikään näin hulvattomasti esitetty voi saada ihmisen näin raivon valtaan ja tehdä sen niin hyvin, että tekee mieli vain nostaa kädet ylös ja päivitellä juuri luetun nerokkuutta.

Varastaisinko?
××××× = turvatoimetkaan eivät pidättele rikokselta

Sarjakuva on tehnyt vaikutuksen myös muihin bloggaajiin: Bookishteaparty, Bibbidi Bobbidi Book, Eniten minua kiinnostaa tie, Kirjojen keskellä, Kirjailuja, Luettua elämää, Mitä luimme kerran, Nti Kirjastotäti, Todella vaiheessa, Reader, why did I marry him?, Yöpöydän kirjat, ja Strömquistille on kirjoitettu avoin rakkauskirje myös Lukuvika-podcastissa

Lisää Strömquistilta: Prinssi Charlesin tunne

Mikä kirja on järisyttänyt sinun ajattelumaailmaasi?

Lidia Yuknavitch – The Book of Joan

”People are forever thinking that the unthinkable can’t happen. If it doesn’t exist in thought, then it can’t exist in life. And then, in the blink of an eye, in a moment of danger, a figure who takes power from our weak desires and failures emerges like a rib from sand. – – How stupidly we believe in our petty evolutions. Yet another case of something shiny that entertained us and then devoured us. We consume and become exactly what we create. In all times.”

Lidia Yuknavitchin The Book of Joan on lähitulevaisuuteen sijoittuva dystopia, jossa ekokatastrofit ja sodat ovat tehneet maapallosta lähes asumiskelvottoman ja jossa ihmiset ovat paenneet maapallolta CIEL:iin, jossain päin avaruutta sijaitsevalle mysteeriselle alukselle. Siellä selviytyneistä on tullut sukupuolettomia, karvattomia otuksia, jotka eivät kykene lisääntymään. Heitä johtaa tyrannimaisella otteella Jean de Men, entinen hengellinen guru ja julkkis, nykyinen verenhimoinen diktaattori, mutta hänen hallitsemansa uuden ihmislajin joukosta nousee kapina, jonka johtotähtenä toimii Joan of Dirt, lapsisoturi ja marttyyri, joka rohkeni nousta CIEL:in johtajaa vastaan.

Osapuilleen näin kirjoitin kirjasta bookstagramiin heti tuoreeltaan sen luettuani ja vasta tiivistelmää muotoillessani tulin tajunneeksi sen, kuinka kaukana mukavuusalueeltani kirja loppujen lopuksi oli ja kuinka en todellakaan osannut odottaa sellaista tarinaa jonka luin – tai ainakaan tarinan sijoittumista sellaiseen miljööseen kuin se sijoittui.

Kuulin teoksesta ensimmäistä kertaa lukiessani feministisiä dystopioita käsittelevää artikkelia ja suurena Margaret Atwoodin Orjattaresin fanina sekä kiinnostuneena siitä, miten feministinen dystopia oikein käsitetään ja mitä genreen katsotaan kuuluvaksi, klikkasin sen oitis varaukseen kirjastosta. Kirjan kansilehti tiesi kertoa, että kyseessä on lähitulevaisuuteen sijoittuva romaani, jossa kapinallisjoukko käy taistoon sodan, väkivallan ja ahneuden runteleman maapallon puolesta ja että kyseessä on myös jonkinlainen Joanne d’Arcin tarinan uudelleen kerronta. Varsin sokkona lähdin siis teosta lukemaan ja paikoitellen olin kyllä hyvin hämmästynyt siitä, millainen tarina näistä lähtökohdista kehittyi.

En ollut kuvitellut, että kirja olisi niin scifiä – pitkään pohdittuani päädyin määrittelemään yllätykseni näin. Sijoittuminen avaruuteen, edistyksellinen teknologia, uusi laji jota ei varauksetta voi kutsua enää ihmiseksi… Nämä odottamattomat elementit saivat minut paikoin hämmennyksen valtaan. Enkä tarkoita sitä arvottavassa mielessä: minulla ei ole mitään scifiä vastaan, mutta luen sitä todella vähän (huolimatta siitä että pari lempikirjaani, Atwoodin jo mainittu Orjattaresi sekä Bradburyn Fahrenheit 451, on luokiteltavissa scifiksi), ja siksi olin vieraiden lajikonventioiden kanssa hieman hukassa. Kun siihen vielä lisätään poliittiset juonet, maagiset elementit, useampi kertoja, ajan ja paikan vaihtelut sekä englanninkielinen vieras sanasto – kyllä, olin välillä vähän hukassa. Palataanpa siis aivan alkuun hahmottaaksemme tätä vierasta maailmaa.

Jossain vaiheessa kohden vuotta 2049, johon kirjan tapahtumat sijoittuvat, homo sapiensista on kehittynyt uusi ihmislaji, jonka ruumis ei enää jakaudu sukupuoliin mutta joka pystyy vuorovaikutukseen teknologian kanssa. Nämä uudet ihmiset ovat menettäneet kyvyn lisääntyä ja ovat siten matkalla kohti sukupuuttoa: evoluutio, joka antoi heille toisen mahdollisuuden elää maapallon lähes tuhouduttua, vei heiltä tulevaisuuden. Heidän muuttuneet ruumiinsa ovat evänneet heiltä mahdollisuuden ilmaista rakkautta ja läheisyyttä fyysisesti ja ikävä ruumiillista nautintoa kohtaan on niin suuri, että kaikki yritykset jäljitellä seksiä on kielletty pilkkana heidän lajiaan kohtaan. Jossain vaiheessa sotien, hävityksen ja tuhoamisen keskellä sekä kehojensa mutaatioissa he ovat myös kadottaneet rakkauden – ja kaipaavat sitä yksinäisyydessään ja eristäytyneisyydessään enemmän kuin mitään muuta.

”It isn’t that love died. It’s that we storied it poorly. We tried too hard to contain it and make it something to have and to hold. Love was never meant to be less than electrical impulse and energy of matter, but that was no small thing. The Earth’s heartbeat or pulse or telluric current, no small thing. The stuff of life itself. Life in the universe, cosmic or as small as an atom. But we wanted it to be ours. Between us. For us. We made it small and private so that we’d be above all other living things. We made it a word, and then a story, and then a reason to care more about ourselves than anything else on the planet. Our reasons to love more important than any others.”

Tässä maailmassa elää Christine, joka elättää itsensä ihosiirroiksi kutsutulla taiteenalalla, etäisesti tatuiointeja muistuttavalla ihotaiteella, jolla ihon pigmentin menettänyt ja karvaton laji koristaa itseään ja ilmaisee sosiaalista asemaansa. Hänen taiteessaan asuu myös hänen kapinansa, halunsa kirjoittaa uudelleen Joan of Dirtin tarina. Joan of Dirt oli Jean de Menin arkkivihollinen, lapsisoturi joka marssi voitosta voittoon maagisten kykyjensä ansioista ja joka halusi suojella maapalloa Jean de Menin alituisilta ryöstöretkiltä. Hän kohtasi loppunsa Jean de Menin käsissä, spektaakkelimaisessa teloituksessa, joka teki hänestä marttyyrin, jonka lipun alle Christine kokoaa kapinallisia käydäkseen CIEL:iä vastaan. Romaanin edetessä, sitä mukaa kun Christine taltioi Joanin tarinaa ihoonsa, heidän tarinansa kietoutuvat yhä tiukemmin yhteen.

Sukupuolisuuden, seksuaalisuuden, ihmisyyden ja rakkauden yhteenkietoutuvien kysymysten rinnalla Yuknavitch käsittelee romaanissaan kielen, tarinoiden ja taiteen voimaa. Christine kyseenlaistaa kielen kyvyn kuvata heidän lajinsa kokemusta, mutta nauhoittaa samalla tarinaansa kapinansa todistukseksi. Hänen vallankumouksensa ase on kapinallisten iholle ikuistettu taide, ja sen voima on rohkeus kertoa toisin tarina, jonka virallinen versio on vallanpitäjien manipuloima. Näiden teemojen rinnalla Yuknavitch kysyy kauhistattavaa kysymystä siitä, millaisiin mittoihin välinpitämättömyytemme ja ihmiskeskeisyytemme voi kasvaa ja mitä siitä seuraa. Mitä jos tekniikan kehitys ei pysty pelastamaan meitä tuhovoimaltamme, ja mitä jos evoluutio kääntyy meitä vastaan?

Lukuhetkellä en ollut kovin vaikuttunut The Book of Joanin hienoudesta, mutta nyt tätä postausta kirjoittaessani pohdin jo uudelleenluvun mahdollisuutta, tarkempaa ja hitaampaa lähilukua teoksen ytimen saavuttamiseksi ja monen mielenkiintoisen seikan kattavammaksi pohtimiseksi. On niin monta yksityiskohtaa, jotka haluaisin tarkistaa, niin monta sukupuolisuutta, seksiä, ruumiillisuutta ja rakkautta koskevaa väitettä, joista haluaisin koota yhtenäisemmän kuvan. Romaani ei ole kovin pitkä, noin kaksi ja puoli sataa sivua, mutta siihen on mahdutettu välillä jopa hengästyttävältä tuntuva määrä sisältöä ja useita teemoja, jotka vievät tarinan tulkintaa lukuisiin eri suuntiin.

”To be human. What if being human did not mean to discover, to conquer. What if it meant rejoining everything we are made from.”

Ehkä voisi sanoa, etten ihan hirveästi nauttinut teoksen juonesta enkä oikeastaan kiintynyt sen henkilöhahmoihinkaan, mutta kuten bookstagram-tiivistelmäni loppuunkin lisäsin, jottei hämmennys jäisi päällimmäiseksi tunteeksi, pidin kovasti kirjan herättämien kysymysten pohtimisesta ja sen monipuolisista teemoista sukupuolen moninaisuudesta tarinoiden tärkeyteen ja ihmisyyden määrittelyyn. The Book of Joan vei minut kauaksi mukavuusalueeltani, mutta loppujen lopuksi hyppyni tuntemattomaan oli varsin virkistävä ja onnistunut.

Varastaisinko?
××× = syyllistyn taskuvarkauteen

Minkä kirjan kanssa sinä olet astunut mukavuusalueesi ulkopuolelle?

Svetlana Aleksijevitš – Sodalla ei ole naisen kasvoja

”Miehen ääni on kertonut meille kaiken, minkä tiedämme sodasta. Me kaikki olemme miehisten käsitysten ja miehisten tunteiden vankeja. Miehisten sanojen. Naiset ovat aina vaienneet. – – Nekin naiset vaikenivat, jotka olivat olleet rintamalla. Ja jos he äkkiä ryhtyvätkin muistelemaan, eivät he kerro naisten sodasta vaan miesten. He yhtyvät kaanoniin. Vain yksin kotona tai rintamatovereiden piirissä itkiessään he alkavat puhua omasta sodastaan.”

Kuvittele miehisin maailma kaikista mahdollisista maailmoista: sota. Sitten kuvittele naiset siinä maailmassa. Lähes miljoona naista osallistui toiseen maailmansotaan Neuvostoliiton armeijan riveissä. He eivät olleet ainoastaan sairaanhoitajia ja  pyykkäreitä vaan he palvelivat kaikissa mahdollisissa tehtävissä ja monet raivasivat tiensä etulinjaan pakottavassa tarpeessaan puolustaa kotimaataan – vaikka tai nimenomaan ase kädessä. Nobel-voittaja Svetlana Aleksijevitšin teos Sodalla ei ole naisen kasvoja antaa äänen näiden naisten kuorolle, jonka sodan virallinen versio vaiensi ja jonka sen jälkeen annettiin unohtua.

Sodalla ei ole naisen kasvoja on reportaasiromaani, jota varten Aleksijevitš haastatteli satoja sotaan osallistuneita naisia heidän syistään lähteä tappajiksi tappajien keskelle, siitä mitä se vaati ja mitä antoi takaisin. Se, miten sotamuistot yhä vaikuttavat ja vaivaavat, tulee parhaiten esille Aleksijevitšin kuvailemissa haastattelutilanteissa, niiden tunteikkuudessa ja vaikeudessa, jonka voittaa tarve kertoa, koska vaikka muistaminen on hirveää, unohtaminen on kauheampaa. Jotkin haastattelut paljastavat myös sen, miten pelko ja häpeä ovat läsnä tilanteissa, joissa nainen avaa suunsa – varsinkin kun asia koskee jotain, minkä yleisesti tunnetusta ja hyväksytystä versiosta naisten äänet on sivuutettu. Näin sanoi eräskin mies vaimolleen ennen haastattelua, sen jälkeen kun oli lukenut koko yön ääneen Suuren isänmaallisen sodan historiaa jottei vaimo muistaisi väärin:

”Kerro sitten niin kuin olen sinulle opettanut. Ei mitään kyyneleitä eikä joutavuuksia siitä miten teki mieli olla kaunis ja miten itketti, kun letti katkaistiin.”

Vaikka sotaan osallistuneita neuvostonaisia oli lähes miljoona, sotaa ei selvästikään oltu suunniteltu heitä varten. Ei tehty tarpeeksi pieniä saappaita, eikä tosiaankaan naisten alusvaatteita vaan miesten alushousuissa oli pärjättävä sodan loppumetreille asti. Kiväärit olivat pidempiä kuin naiset itse ja marssiessa pistimet keikkuivat puoli metriä heidän päidensä yläpuolella.

Ehkä odottamattominta ja jollain tapaa myös koskettavinta on se, kuinka silti sodan liassa ja pelossa sekä sen arkipäivän epämukavuuksissa sotilaat halusivat pitää kiinni naisellisuudesta. He ompelivat jos sille vain suinkin jäi aikaa ja kietoivat uudet jalkarätit huiveiksi. Kuka piilotti korvakorut ja piti niitä nukkuessaan, kuka ompeli jalkaräteistä alushousuja ja rintaliivejä, kuka keräsi oksia edes jonkinlaiseksi kaunistukseksi. Luulisi että tuollaiset yksityiskohdat menettäisivät merkityksensä aseiden, luteiden ja nääntymyksen keskellä mutta ei. Lyhyiksi leikattujen hiusten, miestenvaatteiden ja ehtyneiden kuukautisten maailmassa niistä tuli entistä tärkeämpiä.

”Hän [yliluutnantti] sanoi meille, että sodassa kaivataan vain ja ainoastaan sotilaita. Vain sotilaat olivat tarpeen… Mutta halusin vielä olla kaunis… Koko sodan ajan pelkäsin rampautuvani. Minulla oli kauniit jalat. Mitäpä se miehelle merkitsisi? Jalan menettäminen ei ole miehelle niin paha juttu. Hän on kuitenkin sankari. Ja sulhanen! Mutta naisella rampautuminen ratkaisee kohtalon. Sellainen on naisen osa…”

Aleksijevitšin teoksen dokumentoimista kertomuksista pystyy lukemaan sen ristiriitaisen suhtautumisen, jolla rintamalle haluavat naiset otettiin vastaan. Tytöttelyllä ja vähättelyllä ensin, mutta lapsiahan osa heistä vielä oli: he valehtelivat ikänsä ja kärttivät lupaa päästä aseisiin vimmaisessa halussaan tehdä osansa. Sitten huolenpidolla ja jopa hellyydellä todistettuaan kelpoisuutensa tarpeeksi useasti. Ja sodan loputtua? Eihän rintamalla ollut tyttö ollut kotiäitiainesta vaan taatusti huora – sotakokemuksista oli siis vaiettava, sillä suurta osaa miesten lailla kotimaataan puolustaneista rintamatytöistä odotti yksinäinen tulevaisuus kommunaaliasuntoon unohdettuna ja häpeä loukkaantuneesta ja arpisesta kehostaan.

”Sodan jälkeen meillä naisilla alkoi toinen sota. Ja sekin oli kauhea. Miehet jotenkin vain hylkäsivät meidät. Eivät tottuneet meihin. Rintamalla kaikki oli ollut toisin. Pojat suojelivat… Ryömin eteenpäin, luodit ja sirpaleet viuhuivat ylitseni… Joku huutaa ’Maahan, sisar!’ ja heittäytyy itse päälle, suojelee omalla ruumiillaan. Ja luoti osuu häneen… Hän kuolee tai haavoittuu. Kolmesti minut pelastettiin sillä tavalla.”

Rintamalle lähteneiden naisten oli tehtävä valinta: olivatko he naisia vai sotilaita. Kumpaakin ei voinut olla, sillä naiseudelle ei ollut tilaa juoksuhaudoissa. Ja kun heistä kerran tuli sotilaita, vaikka sitten jalkaräteistä rintaliivejä ompelevia sotilaita, eivät muut ihmiset osanneet nähdä heitä enää siviilissäkään naisina. Todistettuaan kelpoisuutensa miesten maailmassa heistä tuli ulkomaailman silmissä jollain tapaa epänaisia, soveltumattomia naisen rooleihin, äideiksi ja vaimoiksi. Ja silti näiden naisten kertomusta ja kokemusta sodasta pidettiin vaarallisen erilaisena ja poikkeavana vääryyteen asti, sillä naisten kertomukselle sodasta ei ole tilaa historiankirjoituksessa. Kyllä, se on erilainen kertoessaan, kuinka ei voinut riisuutua yhteisellä nuotiolla polttaakseen luteita paidastaan tai tehdä tarpeitaan veneen laidan yli, mutta näkökulman vaihtaminen rintamalinjojen liikkumisesta ja kenraalien nimistä sotilaan kokemukseen ei tee kertomuksesta vähemmän totta. Vaikenemisessa ja vaientamisessa on kyse virallisen ja kylmänkunniallisen version suojelemisesta ja säilyttämisestä, ei henkilökohtaisen trauman käsittelystä. Asioista, joista on tai ole sopivaa tai sallittua puhua. Ehkä miessotilaatkin halusivat näyttää komeilta univormuissaan, mutta kuka sellaisen pinnallisen faktan kirjoittaisi osaksi suurinta sotakertomusta?

Aleksijevitšin teoksessa näkee hyvin konkreettisesti sen, kuinka miesten ja naisten ajateltiin olevan perustavanlaatuisesti erilaisia, ja miten se ilmeni hyvin maskuliinisessa ympäristössä. Osaltaan kirja myös vahvistaa tätä jakoa painottamalla miesten ja naisten sotakertomusten erilaisuutta ja pitämällä pehmeiden arvojen ja tunteiden värittämiä kertomuksia lähtökohtaisesti naisellisina. Kuitenkin Aleksijevitš tekee tärkeää työtä antaessaan naisille mahdollisuuden tulla kuulluiksi ja kuunnelluiksi pitkän vaitiolon jälkeen. Kootessaan naisten sotakokemuksia hän tulee myös näyttäneeksi ja altistaneeksi kritiikille sen kapean roolin, joka oli varattu naisille tuolloin.

Sodalla ei ole naisen kasvoja on inhimillisyydessään ja rehellisyydessään koskettava ja raastava kuva pienestä ihmisestä suuren sotakoneiston jaloissa – poikkeus sotakirjallisuuden traditiossa. Se on väkevä ja kipuisa kuorolaulu muistamisesta ja traumasta vuosikymmenien vaitiolon jälkeen sekä laaja tutkielma siitä, mitä ihmiselle tapahtuu sodassa. Ja yksi vuoden vaikuttavimmista lukukokemuksista.

Kirjasta ovat kirjoittaneet myös Lukuisa, Tuntematon lukija, Keltainen kirjasto, Oksan hyllyltä, Sivumerkkejä, Marissa Mehr, Luetut, lukemattomat, Jokken kirjanurkka

Varastaisinko?

×××× = vaatii ryöstöä

Oletko tutustunut Nobel-voittajan tuotantoon?

 

Elisabeth Åsbrink – 1947. Mistä historiamme alkaa?

”Kiertoteitse täytyy selvittää, etsiä ja päätellä, mitä tapahtui näinä kuukausina, jotka yhdessä muodostavat vuoden 1947, ajankohdan, jolloin kaikki tuntui mahdolliselta, koska kaikki oli jo tapahtunut.”

Maailma vuonna 1947. Toinen maailmansota on ohi ja hidas toipuminen keskitysleirien ja atomipommien aiheuttamasta järkytyksestä alkamassa. Miljoonat matkustavat sieltä, mihin sota on heidät heittänyt, kotiin vain todetakseen olevansa kodittomia raunioiden keskellä. Poltetun maan taktiikka korventaa yhä Eurooppaa loputtomana nälkänä. Järkytyksessä ja hävityksessä kaikuu yksi ajatus: ei koskaan enää.

Sota on järkyttävä inhimillinen katastrofi, josta muistettavien sankaritarinoiden alle lakaistaan pakolaiset, kodittomat, nälkäiset, raiskatut, kadonneet, sairastuneet, traumatisoituneet… Historiankirjat kertovat paljon siitä, mikä rintamalinja liikkui mihinkin suuntaan ja milloin, millaisilla aseilla mikäkin armeija oli varustettu ja mitä motiiveja kenenkin sodanjulistajan päässä liikkui. Sellaiseen kliinisyyteen ei sovi se kollektiivinen trauma, josta sodan jälkeen on selvittävä eikä tavallisen ihmisen katkennut elämäntarina. Mutta eivät toteutetut sodankäyntitekniikat tai voittoon/häviöön johtaneet syy-seuraussuhteet ole alkusoitto kirjalle 1947 vaan sodan varjo, joka on hävittänyt niin paljon, että uudella on tilaa kasvaa miksi vain.

Elisabeth Åsbrink käy teoksessaan 1947. Mistä historiamme alkaa? läpi vuotta, jona sodan jälkeisessä tyhjiössä alkaa hahmottua meidän tuntemamme maailma. Kuukausi kuukaudelta etenevä, lyhyisiin kappaleisiin jaettu kirja tikittää eteenpäin kuin aikapommi.

Vuonna 1947 kirjoitetaan Pariisin rauhansopimus. Britit jättävät Palestiinan kysymyksen YK:n ratkaistavaksi. He haluavat myös eroon Intiasta, joka jaetaan Intiaksi, Pakistaniksi ja Bangladeshiksi. Simone de Beauvoir alkaa kirjoittaa Toista sukupuolta. Kalashnikovina tunnettu rynnäkkökivääri AK-47 kehitellään Neuvostoliitossa. Grace Hopper ryhtyy luomaan yhteistä ohjelmointikieltä. H & M perustetaan yhtenä ensimmäisistä halpavaatekaupoista. Syntyy ajatus Saksan jakamisesta mutta myös yhtenäisestä, kansallisvaltioiden rajoista piittaamattomasta Euroopasta. Moni asia, jota alkuvuonna pidetään silkkana mahdottomuutena, on loppuvuodesta tapahtunut jo.

YK:ssa aletaan Eleanor Rooseveltin johdolla hahmotella yleismaailmallisia ihmisoikeuksia, jotka eivät riipu uskonnosta, ihonväristä, varallisuudesta, sukupuolesta tai synnyinmaasta. Raphael Lemkin työskentelee väsymättä saadakseen oikeuden tunnustamaan rikoksen nimeltä kansanmurha. Nürnbergin säännöstöissä määritellään lääketieteellisten kokeiden etiikkaa.

Ei koskaan enää. Ja silti fasistit kokoavat rivejään ja pitävät ensimmäiset kokoontumisajonsa Roomassa. Silti juutalaisilta pakolaisilta evätään turvapaikka ja käännytetään takaisin Saksaan. Silti kansalaisuuteen kohdistuva viha on niin vahvaa, että sukujuuriltaan saksalaiset karkoitetaan Hollannista.

Muun muassa näistä palasista Åsbrink kokoaa kuvaa vuodesta, joka luo suuntaa monelle seuraavalle. Yksilönäkökulmien kautta hän hahmottelee ajan maailmanpolitiikkaa ja ideologioita, jotka muovasivat maailmaa kohti tuntematonta – tulevaisuutta.

”Sodan kertomusta ei ole vielä kirjoitettu. Historijoitsijat eivät ole vielä käyneet läpi jälkeen jääneitä arkistoja. Oikeudenkäynnin selonteosta tulee ensimmäinen kokonaiskuvaus natsien väkivaltaherruudesta. Tuomioistuin pitää historiantunnin, kerää tosiasioita ja todistaa, että oikeus on voittanut.”

Vuosi 1947 on myös ajankohta, jolloin päätetään, miten ja kenen näkökulmasta toinen maailmansota muistetaan. Emme voi tarkastella 71 vuoden takaista tilannetta nykyhetkestämme käsin tiedostamatta kuluneiden vuosikymmenten tapahtumia tai sitä, mihin tuolloin niin sattumanvaraisilta tai hoipertevilta tuntuneet päätökset ja keksinnöt ovat johtaneet. Läpikäymme yhä menneisyyttämme kartoittaaksemme tätä päivää, maailmaamme tai ehkä sittenkin itseämme. Näitä asioita pohtimalla Åsbrink kirjoittaa myös ajan käsiteen ja historiankirjoituksen teemoiksi kirjaansa.

Åsbrinkin tapa lähestyä vuoden 1947 kohtalonhetkiä yksilöperspektiivistä kertomuksellisessa muodossa tekee monista käänteentekevistä muutoksista abstraktin selostuksen sijaan koettuja tapahtumia. Lukiessani ehdin jo toivoa, että olisin lukenut 1947:n historian ylioppilaskokeisiin valmistautuessa, sillä tieto on niin paljon elävämpää ja samastuttavampaa tässä muodossa, jossa yleinen ja yksityinen yhdistyvät.

Tietokirjasta ovat kirjoittaneet myös Nannan kirjakimara ja Lukuisa sekä siitä on puhuttu myös Sivumennen-podcastissa

Varastaisinko?

×××× = vaatii ryöstöä

Populaarin historiankirjoituksen ystäville suosittelen myös Yuval Noah Hararin kirjoja Sapiens. Ihmisen lyhyt historia ja Homo Deus. Huomisen lyhyt historia

Oletko lukenut hyviä tietokirjoja viime aikoina?