Yuval Noah Harari – Sapiens. Ihmisen lyhyt historia

”Seitsemänkymmentätuhatta vuotta sitten Homo sapiens oli vähäpätöinen eläin, joka puuhaili omiaan yhdessä Afrikan kolkassa. Seuraavien vuosituhansien aikana se teki itsestään koko planeetan herran ja ekosysteemien kauhun. Nykyisin sapiensista on tulossa jumala ja se on hankkimassa itselleen paitsi ikuisen nuoruuden myös jumalallisen kyvyn luoda ja tuhota.”

yuval noah harari sapiens ihmisen lyhyt historia blogi arvosteluOxfordissa historian tohtoriksi väitelleen Yuval Noah Hararin menestysteos Sapiens. Ihmisen lyhyt historia kaivaa ihmiskunnan luurangot esiin kaapistaan. Luurankojen esittely koko ihmisen historian ajalta voi kuulostaa puuduttavalta, mutta Hararin oivaltavat teoriat ja käytännönläheiset esimerkit pitävät tylsistymisen kaukana.

100 000 vuotta sitten maapallolla eli ainakin kuusi ihmislajia, joista on enää jäljellä vain yksi, Homo sapiens. Tuhansien vuosien kuluessa ihminen siirtyi metsästäjä-keräilijästä maanviljelijäksi, alkoi rakentaa imperiumeja ja muodosti maailmankatsomuksensa myyttien varaan. Myyteistä kehittyi lukuisia arkipäivää ohjaavia järjestelmiä rahasta ja kansallisvaltioista uskontoihin ja tieteeseen. Miten tämä muutos tapahtui – tai toisella tavalla muotoiltuna: miten ihmisestä tuli ihminen? Miten ihminen sovitti päähänsä luomakunnan kruunun?

Sapiens yrittää vastata muun muassa  näihin kysymyksiin ja mutkistaa samalla historian oppikirjoissa suoristetut mutkat. Harari ei tyydy esittämään faktoja loogisessa järjestyksessä tai listaamaan syy-seuraus-ketjuja oppikirjamaiseen tyyliin vaan etsii ymmärrystä suurien kehityslinjojen takaa. Apunaan hän käyttää havainnollisia ja käytännönläheisiä esimerkkejä, jotka takaavat sen, että myös maallikko pysyy vauhdissa mukana.

Kursiakseen ihmisen taipaleen Afrikasta maailman valtaistuimille uskottavasti kasaan Harari esittää joukon hypoteeseja, jotka rikkovat niin yleisen mielipiteen kuin historiankirjoituksen myyttejä:

”Älä usko puunhalaajia, jotka väittävät esi-isiemme eläneen sopusoinnussa luonnon kanssa. Jo kauan ennen teollista vallankumousta Homo sapiens piti hallussaan ennätystä useimpien kasvi- ja eläinlajien ajamisessa sukupuuttoon. Meillä ihmisillä on kyseenalainen kunnia olla biologian historian tappavin laji.”

Hararin teoriat saavat lukijan kysenalaistamaan omia ja muiden käsityksiä ihmisestä ja ihmisyydestä. Hänen provokatiivinen, ajatuksia ravisteleva tyylinsä rohkaisee ottamaan kantaa, eikä kohtelemaan lukemaansa lopullisena totuutena. Harari tuo nimittäin vahvasti esille myös sen, että tiede määrittää itseään jatkuvasti uudelleen. Hänen väitteensä eivät ole lopullisia nauloja Homo sapiensin arkkuun vaan avoimia keskustelulle, kritiikille ja tutkimukselle.

Varsinkin viimeisen luvun väitteet saivat minut katsomaan ylös kirjasta ja hetkeksi vain sisäistämään juuri lukemiani lauseita. Geenitekniikka tai kyborgit eivät ole minulle kokonaan vieraita asioita, mutta Hararin olettamukset alan edistymisestä ja arkipäiväistymisestä yllättivät minut ennakoidulla tavalla:

”Väitetään, että ellei ydintuho tai ekologinen katastrofi tule väliin, nopea tekninen kehitys johtaa pian siihen, että Homo sapiensin syrjäyttävät kokonaan toisenlaiset olennot, jotka ovat erilaisia paitsi fyysiseltä olemukseltaan myös kognitiivisilta ja emotionaalisilta ominaisuuksiltaan. Useimmat sapiensit pitävät ajatusta äärimmäisen hämmentävänä. Uskomme mieluiten, että tulevaisuudessa aivan meidän kaltaisemme ihmiset matkustavat planeetalta toiselle nopeissa avaruusaluksissa.”

Sapiens ravisteleee lukijoitaan ulos tutusta ja turvallisesta kuplasta ja katsomaan sekä oivaltamaan asioita suuremmassa mittakaavassa – vaikka se tuntuisi epämukavalta. Teoksen asenne ihmiseen on virkistävän kriittinen ja sen rohkeus provosoida tekee lukemisesta koukuttavaa. Harari kääntää sen, mikä ihmisille opetetaan heidän historiansa läpäisevänä parempaan suuntautuvana kehityskulkuna, lähestulkoon päälaelleen. Jos kehityksemme onkin oikeasti taantumista, mihin olemme menossa? Sapiens ei lopu lohtua ja toivoa tuovaan vakuutukseen siitä, että ihminen osaa rangaista ongelmansa vaan viimeiseen painavaan kysymykseen:

”Onko mitään vaarallisempaa kuin tyytymättömät ja vastuuttomat jumalat, jotka eivät tiedä, mitä haluavat?”

Varastaisinko?

××××× = turvatoimetkaan eivät pidättele rikokselta

Mikä kirja tarjosi sinulle ahaa-elämyksiä?

 

Laura Lindstedt – Oneiron

”Rivi on kaunis kuin kaunein hautajaissaatto, surullinen kuin surullisin sävel, lohdullinen kuin äiti maan syli. Rivi on täydellinen. Naiset eivät pelkää.”

Kirjavarkaan tunnustuksia -kirjablogi: Laura Lindstedt - OneironOneiron haastaa. Oneiron hämmentää. Oneiron vetää puoleensa ja työntää kauemmas. Siihen eivät päde samat säännöt kuin kaunokirjallisuuteen yleensä: se pakottaa lukijan keskelle valkoista, muodotonta ja hahmotonta tilan, paikan ja ajan puutetta, jossa täytyy keksiä kokonaan uusi tapa liikkua.

Kuoleman jälkeisessä välitilassa ovat newyorkilainen performanssitaiteilija Slomith, itävaltalainen teinityttö Ulrike, moskovalainen kirjanpitäjä Polina, brasilialainen sydänsiirtopotilas Rosa Imacudala, marseillelainen kaksosia odottava hienostorouva Nina, hollantilainen syövän kuihduttama Wlbgis ja mallinurasta haaveileva senegalilainen Maimuna.

Moniulotteinen joukko siis. Keskeinen kysymys ei ole kuitenkaan se, miksi he ovat päätyneet samaan yliaistilliseen tilaan, miksi he ovat toisilleen niin tärkeitä, että jakavat keskenään ruumiillisuuden viimeiset sekunnit vaan se, mikä tuota tilannetta edelsi, miten he joutuivat tilaan, jota päätyvät kutsumaan kuolemaksi.

Jokaisella on oma tarinansa esitettävänä kuudelle ventovieraalle, eri kultuurista tulevalle, eri kieliä puhuvalle naiselle. Tajunnanvirran lailla sinne tänne rönsyilevä, toisinaan tieteellisen tarkasti taustoitettu ja välillä muun muassa uutisen, runon ja kuolinilmoituksen tekstilajeista vaihtelevuutta hakeva kerronta hahmottelee päällekkäisiä totuuksia, subjektiivisia käsityksiä, elämäksi kutsuttua kokonaisuutta, joka näyttäytyy jokaiselle eri tavalla mutta joka silti on kaikille jotain samaa. Vaikka Oneiron on ”fantasia kuoleman jälkeisistä sekunneista”, siinä on kyse elämästä – varsinkin silloin, kun se puhuu kuolemasta, sillä silloin se kysyy elämän mahdollisuutta kuoleman jälkeen.

Kuten kantensa, romaani on yhtä aikaa herkkä ja runollinen sekä ronski ja rujo. Se on tyylillisesti harkittu, kunnianhimoinen kokonaisuus, joka on bloggaripiireissä lähes mystifioitu. Oneiron on ilmiö. Määritelmiä pakenevassa romaanissa on jotain, mitä ei voi referoida vaan mikä on koettava itse. Siksi en halua paljastaa siitä paljoa.

Oneiron on pakko lausua ääneen, tavuttaa eri tavalla, painottaa eri lailla. Tunnustella, josko se siten paljastaisi itsestään jotain lisää. Miten kaunis, hämmentävä sana. Juuri siitä sanasta Lindstedt kertoo lähteneensä liikkeelle kahdeksan vuotta sitten.

Minun matkani Oneironin kanssa oli konkreettisesti erittäin mutkainen. Katselin sitä kirjaston hyllyssä jo alkusyksystä, mutten lainannut. Ensimmäiset ylistävät blogiarviot luettuani kiinnostuin kirjasta uudelleen, mutta en vieläkään kotiuttanut sitä. Sitten julkaistiin Finlandia-ehdokkaat ja ihastuneita arvioita ilmestyi kuin liukuhihnalta. Tietäähän sen, mitä varausjonoille käy siinä tapauksessa. Väijyin Oneironin ilmestymistä pikalainoihin (joita ei siis voi varata), ja sain kuin sainkin sen lainattua juuri sinä päivänä, kun Finlandia-voittaja julkaistiin. Ensimmäiset 247 sivua luettuani minun oli pakko luovuttaa kirja muiden lainaajien iloksi, koska lähdin Wieniin, eikä laina-aika kestänyt reissun yli. Wienistä paluuta seurasi suuren luokan jäljitysoperaatio, joka ei kuitenkaan tuottanut tulosta ennen tammikuuta, jolloin lukutauko oli ehtinyt vierähtää jo yli kuukauden mittaiseksi. Ja sinä samaisena päivänä, kun kannoin Oneironin voitonriemuisesti kirjastosta ulos, mitä löysinkään poikaystäväni yöpöydältä? Niin. Siinähän se oli maannut joulusta lähtien, aivan ulottuvillani.

Luin Oneironin siis kahdessa osassa, mikä ei ollut kovin onnistunut, joskin pakon sanelema ratkaisu. Sen monisyiseen, sykkivään kerrontaan olisi pitänyt upota kokonaisvaltaisemmin, säännöllisempänä jatkumona. Lukemisen epätasaisuus ja varsinkin ensimmäisen puolikkaan kohdalla hätäisyys näkyi esimerkiksi siinä, etten kirjoittanut yhtäkään lainausta ylös. Nyt se harmittaa. Kunhan varausjonot lyhenevät (lue: kun näpistän kirjan poikaystävältäni), otan uusintakierroksen. Oneironissa on monia kerroksia, paikoin jopa läkähdyttävän paljon asiaa, johon en päässyt käsiksi.

Tämäkin teksti on tehnyt tuloaan kuukauden verran, koska en halunnut, enkä osannut, arvostella kirjaa heti lukemisen jälkeen. En osaa vieläkään. Oneiron oli hämmentävä ja kiehtova, ristiriitainen lukukokemus. En osaa päättää, levisikö se hallitsemattomasti joka suuntaan vai muodostiko sävähdyttävän monisäikeisen kokonaiskuvan elämästä ja/tai kuolemasta. Arvosteluillani on kuitenkin tapana päättyä yhteen kysymykseen: varastaisinko? Siihen on pakko vastata että kyllä. Ehdottomasti.

Varastaisinko?

××××vaatii ryöstöä

Oneironista on puhuttu paljon, mutta kysyn vielä kerran: mitä sinä pidit siitä?

Venla Hiidensalo – Karhunpesä

”Muisti oli kuin sangollinen kehitysnesteeseen upotettuja valokuvia. Osa kuvista oli painunut niin syvälle, ettei niitä enää erottanut. En ollut varma, haluaisinko nähdä niitä kuvia, jotka piilottelivat pohjalla.”

Kirjvarkaan tunnustuksia -kirjablogi: Venla Hiidensalo - KarhunpesäVenla Hiidensalon Karhunpesä jäljittää kuvia, joista muistuttavat vain ruskeat liisteritahrat albumin sivuilla. Revityt kuvat kertovat sanatonta tarinaansa hiljaisuudesta, johon vajosivat kadonneet sukulaiset, vääränvärinen nauha käsivarressa ja mielisairaalan lohduttomat seinät.

Suomeen palaava Matalena saa sairaalassa elämän viimeisiin rippeisiin tarrautuneelta isoäidiltään pyynnön: ”Etsi isä.”  Punapäällikönä toiminut Voitto katosi sisällissodassa, kun idässä keisarillisen Venäjän raunioille perustettu sosialistinen ihanneyhteiskunta imaisi hänet sisuksiinsa. Matalenan tehtäväksi jää pyyhkiä historian                                                                              kerrostama pöly isoisoisänsä jalanjäljiltä.

Voitto ei ole suvussa ainut, joka elää vain haalistuneissa muistoissa vailla hautakiveä, jonka äärellä häntä muistella. Matalenan toinen isoäiti Alexandra maalailee kauhukuvia Ohtolan kirouksesta, joka iski erityisesti hänen anoppinsa Senjan siskoon Olgaan. Mustatukkainen, mykkä Olga, jonka pahat kielet kuiskivat olevan metsän vaihdokas, karhun morsian, katosi hänkin sisällissodan ruudinkatkuun.

Sukupolvelta toiselle kulkevien huhujen ytimistä, kehittämättä jätetyistä mustavalkoisista valokuvista ja paikoin pelkästä järkähtämättömästä hiljaisuudesta Matalena alkaa etsiä punaista lankaa sukunsa historiaan. Sota ei ole hänelle uusi tuttavuus: siinä missä aiemmat sukupolvet puhuivat kauhuista kavahtaen, Matalena etsii konflikteja katsoakseen niitä kameran linssin läpi. Omilla kotikulmillaan hän ei voi sulkea inhimillisiä tunteita pois samalla tavalla kuin pommitetussa kolumbialaisessa vuoristokylässä vaan joutuu tekemään tiliä myös henkilökohtaisista syistä, jotka ajoivat hänet dokumentoimaan toisten kärsimystä.

Karhunpesä on laaja sukuromaani, joka rönsyilee kokonaiskuvan 1900-luvun suomalaisista kohtaloista. Se käsittelee niitä vaiettuja, kalvavia kokemuksia, jotka on jätetty tuleville sukupolville avattaviksi ja sovitettaviksi. Aihe on ollut paljon esillä kirjallisuudessa. Lajitovereihinsa suhteutettuna Karhunpesä koostuu aika tavanomaisista aineksista, mutta henkilöiden kirjo tuo syvyyttä ja moniulotteisuutta kerrontaan.

Pääpainon ja -mielenkiinnon kohdistuessa edellisiin sukupolviin Matalenan oma elämä on aika suuressa roolissa, mutta jää silti toisten jalkoihin ja hieman hämäräksikin. Kehyskertomuksena hänen rooliinsa olisi voinut olla pienempi ja jättää pääjuonille enemmän tilaa. Toisaalta se, että hänellä on viimein lupa kysellä ja kapinoida, tuo kontrastin puhumattomuuden ilmapiiriin.

Sotien aikaan sijoittuvaa kirjallisuutta olen lukenut viime aikoina paljon, mikä on tehnyt minusta kriittisemmän. Karhunpesän kunniaksi täytyy sanoa, että näin kattavaa toisiinsa kutoutuvien kohtaloiden verkkoa en ole aiemmin saanut selvitettäväksi.

Hiidensalolla on myös blogi, josta löytyy hieno henkilögalleria Karhunpesän hahmoista. Sitä kannattaa käydä kurkkaamassa täällä.

Varastaisinko?

××× = syyllistyn taskuvarkauteen

Onko teidän kohdallenne sattunut paljon sodista kertovia romaaneja? Mitkä ovat olleet parhaimpia?