Ananda Devi – Näistä raunioista

”Jonain päivänä sitä herää ja huomaa, että tulevaisuus on kadonnut. Taivas peittää ikkunat. Yö muuttaa kehoon asumaan eikä suostu lähtemään.”

Näistä raunioista on kertomus Mauritiuksen turistisaaren kääntöpuolelta, suljetun tehtaan kupeesta, jossa maailma on kellertävän ruskeaa massaa ja taivas riippuu harmaana liian matalalla, jotta siltä voisi nähdä tulevaisuuden. Se on kertomus neljästä kiihkeästi elämän laidassa kiinni roikkuvasta nuoresta, joiden ympäriltä köyhyys ja muut sosiaaliset ongelmat ovat kitkeneet naurun ja toivon jättäen yhden pakottavan ajatuksen: täältä on päästävä pois jos ei halua tukehtua.

On Éve, jolla ei ole muuta mahdollisuutta käydä kauppaa tulevaisuudestaan kuin käyttää kehoaan vaihdon välineenä. Häntä jumaloi Sadiq, joka viettää päivänsä älyköiden seurassa koulussa Rimbaudista ja kirjailijahaaveista viehättyen ja yönsä jengin kanssa liikkuen Troumaronin todellisuudesta selvitäkseen. Jengiin kuuluu myös Clélio, jolle kotikadut ovat sotatanner johon purkaa vihansa ja raivonsa. Hänen elämänsä suunta määräytyy yhtäkkiä Savitan kautta, joka on ainoa, jonka Éve päästää lähelleen.

Pienoisromaanin lyhyet, uhoavat lauseet vangitsevat teini-ikäisten kertojien kuohuvan vihan ja räjähdysherkän uhman. Samalla sen raaka runollisuus sovittaa painostavaan helteeseen ja himoon toivonrippeen aidosta yhteydestä toiseen ihmiseen ja tulevaisuudesta, joka ei toista pakolaisten, alkoholistien, pahoinpideltyjen ja toivonsa menettäneiden väsynyttä tanssia kuoleman kanssa. Tanssia kuoleman kanssa, sitä elämä Troumaronissa on – ja silti: olla seitsemäntoista, olla elossa, olla rakastunut, olla voimiensa tunnossa.

Kertojanelikosta juuri Éve on se, jossa kuolemantanssi ruumiillistuu. Epätoivoisessa kamppailussa ulospääsystä ja tulevaisuudesta Éve takoo kehostaan aseen, joka on ainut valta ja valuutta, mitä hänellä on. Luomalla omat sääntönsä hän luulee olevansa haavoittumaton, mutta hangatessaan muiden jälkiä iholtaan hän menettää vähä vähältä lisää itsestään. Jokin virvaliekki tuntuu ajavan Éveä yhä pimeämpiin paikkoihin. Valta, jonka Éve kehollaan saa, valehtelee hänet voimakkaaksi, kunnes se paljastaa tilalleen jättämänsä tyhjiön.

”Etsin elämän pohjaa. Haluan tietää, minkä värinen se on. Miltä näyttää piste, jonka jälkeen ei ole paluuta ja joka kertoo vihdoin, mitä minä olen.”

Devillä on hyvin intensiivinen tapa kirjoittaa, niin intensiivinen, että isomman sivumäärän kanssa se voisi hengästyttää liiaksi asti. Romaanissa on suorastaan pakahduttavan vahva alku, eikä Devin ote herpaannu myöhemminkään. Näistä raunioista on ehdottomasti yksi vahvimpia romaaneja, jonka olen vähään aikaan lukenut, eikä se johdu pelkästään siitä, että luin sen lähes yhdeltä istumalta ja osittain kahdesti heti peräkkäin.

”Minun on vaikea kävellä. Kompuroin ja onnun eteenpäin asfaltilla. Joka askeleella syntyy täysikasvuinen petoeläin.”

Romaanista on kirjoitettu myös Mitä luimme kerran ja Mummo matkalla -blogeissa

Varastaisinko?

×××× = vaatii ryöstöä

Minnepäin maailmaa sijoittuu romaani, jota luet tällä hetkellä?

Advertisement

Hanya Yanagihara – Pieni elämä

”Aina kun Harold kysyi häneltä henkilökohtaisia kysymyksiä, hän tunsi kylmän pyyhkäisyn, ikään kuin häntä olisi jäädytetty sisältäpäin, aivan kuin elimet ja hermot olisi suojattu ohuella huurrekerroksella. Sillä hetkellä hänestä tosin tuntui, että hän voisi murtua, että jos hän sanoisi jotain, jääkerros pirstotuisi ja hän halkeaisi ja murtuisi.”

Tämä on bloggaus, jota minun ei pitänyt kirjoittaa. Tai piti, silloin kun pääsiäislomalla kahlasin Pientä elämää läpi, mutta sitten kun kului kuukausi jos toinenkin, enkä ehtinyt blogata, kirjavarkaus jäi tunnustamatta. Jääköön, ajattelin. Eilen rästibloggauspinoa organisoidessani törmäsin kuitenkin Pienestä elämästä talteen ottamiini lainauksiin ja huomasin, etten sittenkään pysty niin vain ohittamaan kirjaa.

Totuus on, ettei Hanya Yanagiharan palkintoehdokkuuksia kahmineessa Pienessä elämässä ei ole mitään pientä: kirja on pahimman luokan tiiliskivi, joka kätkee sisälleen luvuittain kärsimystä, hahmokaupalla syväluotaavia ihmis- erityisesti ystävyyssuhteita ja sylin täydeltä painavia teemoja. Siinä ei liioin ole paljoa sellaista, minkä pystyisi ohittamaan vaan lukija imaistaan hyvin keskelle kertomusta, katsomaan silmästä silmään masennusta, hyväksikäyttöä, väkivaltaakin. Kaltoinkohtelu tai pahoinvointi eivät ole etäistä kuiskuttelua tai kielikuvin pehmennettyjä vihjauksia vaan ne esitetään suoraan vasten lukijan kasvoja. Pieni elämä on rankka, raskas kirja.

Romaanin alku on klassinen New York -asetelma. Neljä rahatonta mutta lahjakasta opiskelukaveria muuttaa New Yorkiin tavoittelemaan unelmiaan. Maatilalla kasvanut Willem työskentelee ravintolassa tarjoilijana ja haaveilee näyttelijän urasta, varakkaasta perheestä tuleva Malcolm haluaa arkkitehdiksi, juuriltaan haitilainen J-B tavoittelee taiteilijan uraa ja Jude pyrkii asianajajaksi.

Neljä ystävystä, neljä elämää, joista kolme muuta alkavat kiertää neljännen ympärillä. Tarinan keskus on pikemminkin musta aukko kuin aurinko, tuntematon, tutkimaton Jude, joka imee elämää ympäriltään antamatta – voimatta antaa – paljoakaan takaisin. Synkän menneisyyden kokenutta Judea määrittävät kipu, itseinho ja kykenemättömyys antaa itselleen anteeksi tai edes armoa. Judea hallitsee trauma, josta hän ei kykene puhumaan, ja kolme muuta joutuvat hyväksymään sen, ettei Judea voi auttaa, hänen kanssaan on vain elettävä ja annettava olla rikkinäinen.

”Useimmat ihmiset ovat helppoja: heidän onnettomuutensa on meidän onnettomuuttamme, heidän murheensa ovat ymmärrettäviä, heidän itseinhon puuskansa ovat ohimeneviä, ja niiden kanssa voi tulla toimeen. Mutta hänellä ne eivät olleet sitä. Me emme tienneet, miten olisimme auttaneet häntä, koska meiltä puuttui mielikuvitus, jota ongelmien diagnosointi edellytti. Mutta tämä on tekosyiden keksimistä.”

Juden läheiset ovat jatkuvasti vastakkain tilanteen kanssa, jossa he tietävät hänen voivan pahoin, mutta eivät voi tehdä asialle mitään. Kuinka hyväksyä se, ettei toinen halua kertoa itsestään juuri mitään? Miten olla sellaisen ihmisen lähellä, jota painavat synkät ajatukset ja käsittelemättömät, traumaattiset asiat menneisyydestä? Miten toimia, kun läheinen on itsetuhoinen? Ovatko jotkut ihmiset avun ulottumattomissa?

Neljän kuukauden haalistamissa muistoissa synkät värit dominoivat mielikuvaani Pienestä elämästä. Juden loputonta kärsimysnäytelmää vasten ja trauman tahdittamaa tunnelmaa vasten nousee kuitenkin esiin myös toisenlaisia sävyjä. Vaikka ystävyyttä hallitsevat romaanissa monet vaikeat kysymykset, tiiliskivi on ensisijaisesti kertomus ystävyydestä voimavarana. Ystävyys ja ahdistuneisuus eivät sulje toisiaan pois, ne eivät pyri tai pysty kumoamaan toisiaan vaan elävät romaanin maailmassa rinnakkain. Kun aloin kirjoittamaan tätä bloggausta, mietin, mahtuiko Pieneen elämään mitään kaunista, mutta nyt havahdun huomioon, että vaikuttavimmat kohtaukset eivät olleet niitä, jotka kertoivat Juden kujanjuoksusta vaan niitä, jotka kertoivat toiveikkaammista sävyistä.

”Ystävinä kaksi ihmistä pysyi yhdessä päivästä toiseen, vaikka heitä ei sitonut yhteen seksi tai fyysinen viehätys tai raha tai lapset tai omaisuus, vaan ainoastaan se, että yhteisestä sopimuksesta jatkettiin, omistauduttiin molemminpuolisesti liitolle, jota ei voinut koskaan virallistaa. Ystävyys oli sitä, että seurasi toisen elämän kurjuuden hidasta tipottelua ja pitkiä tylsiä jaksoja ja ajoittaisia voittoja. Se oli sitä, että sai kunnian olla läsnä toisen kurjimmalla hetkellä ja samalla tietää, että sai vastavuoroisesti olla kurjana toisen lähellä.”

Helmet-lukuhaaste: 23. Käännöskirja

Varastaisinko?

××× = syyllistyn taskuvarkauteen

Laurent Binet – HHhH: Heydrichin salamurhan jäljillä

”Juuri kuvaamani kohtaus on täydellisen uskottava ja täysin fiktiivinen, kuten sitä edeltänytkin. Aivan hävytöntä leikkiä aikaa sitten kuolleella, puolustuskyvyttömällä ihmisellä kuin nukella! Panna hänet juomaan teetä vaikka saattaa hyvin olla, että hän piti vain kahvista. Panna hänet pukemaan kaksi päällystakkia, vaikkei hänellä ehkä ollut edes kuin yksi. Panna hänet nousemaan linja-autoon, vaikka hän saattoi matkustaa junalla. Päättää, että hän lähti eräänä iltana eikä aamuna. Minua hävettää.”

Laurent Binet’n HHhH: Heydrichin salamurhan jäljillä on romaani, jolla on kerrottavanaan dramaattinen tarina. Tositarina, tosin lajityypiltään fiktiota oleva tositarina. Romaani on huikean kaamea kertomus natsipomo Reinhard Heydrichista, häneen kohdistuneesta salamurhayrityksestä sekä attentaatin takana olevista vastarintamiehistä, mutta kiinnostavampaa kuin se, mitä historialliset henkilöt aikanaan tekivät, on se, mitä heistä jätetään kertomatta ja miten heistä kerrottu kerrotaan.

HHhH:n nimikkohenkilö (ei välttämättä päähenkilö mutta hänen mukaansa kirja on nimetty) on pahamaineinen Reinhard Heydrich, jolle lempinimiensä vaalea peto ja Prahan teurastaja lisäksi on soviteltu kolmannen valtakunnan tunteettomimman miehen tietteliä. Heydrich oli SS:n ja Gestapon päällikön Heinrich Himmlerin oikea käsi, jolla oli sormensa (vai pitäisikö sanoa aivonsa) tiukasti pelissä esimerkiksi lopullisen ratkaisun suunnittelussa. Heydrichin ja Himmlerin nimistä johtuvasta sanaleikistä juontuu kirjan nimikin: Himmlers Hirn heisst Heydrich. Himmlerin aivojen nimi on Heydrich. Romaani kertoo natsien noususta, Heydrichin nopeasta kohoamisesta sen valtakoneistossa Böömin ja Määrin protektoraatin käskynhaltijaksi sekä operaatio Anthropoidina tunnetusta salamurhayrityksestä.

Kuulin kirjasta ensimmäistä kertaa Reader, why did I marry him -blogista (Ompun hienon bloggauksen voi lukea täältä) ja se, miten kirja vaikutti kommentoivan syntyään ja kerrontatapaansa, sai minut heti kiinnostumaan. Historiallinen romaani, joka kyseenalaistaa historialliselle romaanille tyypilliset konventiot? Kyllä kiitos. HHhH tuli minua yllättäen vastaan myös toisen romaanin kohdalla. Terhi Rannelan Frau kertoo myös salamurhasta, sen kostamisesta ja kostosta kärsineistä, mutta valokeila kohdistuu Heydrichin vaimoon Linaan, joka eli huomattavasti miestään kauemmin. Fraun ohessa julkaistussa työpäiväkirjassaan Rannela kertoo, kuinka HHhH:n lukeminen kirjoitusprojektin keskellä oli tehdä lopun koko romaanista. Siinä kohtaa viimeistään päätin hankkia HHhH:n luettavakseni. Niin vaikuttavaa kirjaa ei voi ohittaa.

HHhH:n tekee erikoiseksi se, kuinka se leikittelee proosallisemmilla ja neutraalimmeilla, asiapitoisimmilla jaksoilla. Välillä Binet tekee tiukan asiallista selkoa historiallisista seikoista, väliin kommentoi omaa taustatyötään, lähteitään, muita kirjailijoita ja yksityiselämäänsä. Romaanin sisällä ikään kuin kulkee työpäiväkirja, jossa kirjoittamisen prosessi on jätetty näkyville.

”Tämä kohtaus ei ole kovin hyödyllinen, sitä paitsi keksin käytännössä koko jutun päästäni. En usko, että jätän tätä kirjaan.”

Lisäksi juonen etenemisen keskeyttävät vähän väliä kerrontaa koskevat huomautukset, jotka kommentoivat sitä, kuinka luotettavasti historiallisista henkilöistä voidaan kertoa ja miten vähän vaaditaan oletusten ja arvailujen puolelle suistumiseksi. Binet ei ollenkaan arvostaa tapaa kertoa historiallisista henkilöistä kuin tietäisi, mitä he ajattelevat tai millaisia keskusteluja he käyvät. Jos ei edes voida tietää, oliko auto, jossa Heydrich salamurhayrityksen hetkellä istui, musta vai tummanvihreä, olisi pöyristyttävää väittää, että tämä tai tuo henkilö joi aamulla kahvia tai sanoi näin tai noin – mikäli siitä ei ole minkäänlaisia todisteita. Historiallisen romaanin (tai itse historian) kirjoittaminen on aina valintaa, jossa jotain jätetään kertomatta tahallisesti tai tahattomasti, ja kirjoitettu vaikuttaa meihin eri tavalla riippuen siitä, miten se on ilmaistu. Tällaisiin seikkoihin Binet haluaa lukijan kiinnittävän huomiota.

Vaikka Binet’llä on vahvoja mielipiteitä siitä, miten historiaa pitäisi tai ei pitäisi kertoa, hän ei aina noudata tai pysty noudattamaan omia ohjeitaan. Hän moittii välillä itseään, paljastaen kerrotun virheitä ja historiallisia tai kerronnallisia epätarkkuuksia. Loppujen lopuksi kyseessä on kuitenkin romaani, ja fiktiiviseltä romaanilta voi odottaa anakronismeja ja asiavirheitä. Keksiminen on se, mikä tekee romaanista fiktiota, mutta Binet suhtautuu keksimiseen vastenmielisenä asiana. Ja lukija, kuten Binet’kin, odottaa historialliselta romaanilta realistisuutta, ja tositapahtumiin perustuvalta romaanilta historiallista tarkkuutta. Kuinka paljon tositapahtumiin perustuva romaani voi siis ottaa vapauksia? Historiallisesta romaanilta oletetaan fiktion väriä, mutta vaaditaan silti todenmukaisuutta, vaikka väritys johtaa aina arvailuun ja tositapahtumien tuolle puolen karkaamiseen. HHhH tematisoi omalta osaltaan tätä jännitettä.

HHhH:ta lukiessani luulin lukevani historiallista romaania, mutta mitä enemmän pohdin lukemaani, sitä epävarmempi olen lajin määrittelystä. Tietokirjaksikaan en arvaa teosta laskea, mutta ehkä joksikin puolilajiksi. Romaanissa on mukana niin paljon meta-ainesta, että klassinen historiallinen romaani se ei ole vaan enemmänkin tutkielma historian kirjoittamisesta ja sen suodenkuopista. Herkullinen hybridi, sanoisin.

Helmet-lukuhaaste: 43. Kirja, jonka lukemista olet suunnitellut pidempään

Varastaisinko?

×××× = vaatii ryöstöä

Olitko paikalla, kun Laurent Binet vieraili Suomessa Helsinki Lit:issä?

Maaliskuun runokoonti

Maaliskuu oli piiitkästä, pitkästä aikaa hyvä runokuukausi. Maaliskuun tunnustuksista kävi jo ilmi, että vietin ylipäätään suurimman osan kuuta runomitassa. Sen lisäksi alkukevääseen mahtui monenlaista muuta runoutta, jonka ajattelin tuoda ihmeteltäväksi ja ihasteltavaksi blogiini koontipostauksena yksittäisten tunnustusten sijaan.

Nyt kun olen levittänyt runokokoelmat eteeni niistä kirjoittamista varten, huomaan, että luettavakseni sattui varsin monipuolinen ja värikäs kokoelma kotimaista ja ulkomaista sekä uutta ja vanhaa. Vanhimmat runot on kerätty runonlaulajilta Karjalasta, uusimmat kirjoitettu tämän päivän Yhdysvalloissa ja siihen väliin mahtuu runoja useilta vuosikymmeniltä 1900-luvun Puolasta ja 1800-luvun dekadenssia Ranskasta. Toivottavasti sama rytmi pysyy yllä vastedeskin!

KANTELETTAREN LAULUJA

Aloitetaan vanhimmasta eli Kanteletar liene monelle suomalaiselle ainakin etäisesti tuttu nimi. Kyse on alun perin vuonna 1840 Kanteletar taikka Suomen Kansan Wanhoja Lauluja ja Wirsiä -nimellä ilmestyneestä teoksesta, jonka Lönnrot kokosi kalevalaista runoutta olevista kansanrunoista samoilla keruumatkoilla, joiden tuloksena synti Kalevala. Lukemani painos on vuodelta 1990, eikä se ole yhtä laaja kuin aito Kanteletar vaan siihen on valittu Kantelettaren kauneimpia lauluja. (Tunnustan siis hieman oikoneeni kirjallisuushistorian kurssilla, mutta shhh ei kerrota kenellekään. 😉 ) Kantelettaresta löytyy lauluja joka tilanteeseen ja tunteeseen, oli kyseessä sitten lemmentaiat tai veneenveisto.

Kuten Kalevalan kohdalla jo totesin, pidän kalevalamitan poljennosta ja runonlaulajien kielellisestä rikkaudesta. Kantelettaren lauluja oli tiukasta aikataulusta johtuen ahmittava kuitenkin niin nopeasti, että turruin kumpaakin piirteeseen niin, että mitään kovin erittelevää tai analyyttistä en osaa kokoelmasta, saati yksittäisistä lauluista enää sanoa. Tällä kertaa piti tyytyä yleiskuvan saamiseen ja se näyttäisi riittäneen minulle ihan hyvin, koska mitään suurempaa halua palata teoksen pariin ei ainakaan tällä hetkellä ole. Pelkkää pakkopullaa lukeminen ei sentään ollut, sillä Kanteletar tarjosi myös viihdyttäviä hetkiä: luin parhaimpia paloja ääneen kämppiksilleni ja niistä riitti riemua pitkäksi aikaa.

”En mä huoli huitukoille,
Huitukoille, haitukoille,
Mie tahon tasaisen varren
Tasaiselle varrelleni,
Tahon muovon muhkiamman
Muhkioille muovoilleni,
Tahon kasvon kaunihimman
Kaunihille kasvoilleni.”

     laulusta En mä huoli huitukoille

Varastaisinko?

×× = näpistys jää harkinnan tasolle

CHARLES BAUDELAIRE – PAHAN KUKKIA

Vuosi 1857 on yksi niitä harvoja vuosilukuja, jotka ovat kirjallisuushistorian luennoilta jääneet mieleen. Tuona vuonna ilmestyi kaksi huomattavaa merkkiteosta, jotka kumpikin haastettiin oikeuteen yleisen moraalin ja hyvien tapojen halventamisesta. Toinen oli Gustave Flaubertin Rouva Bovary, toinen Charles Baudelairen Pahan kukat. Toisin kuin Rouva Bovary, Pahan kukat tuomittiin ja kokoelmasta määrättiin sensuroitavaksi kuusi runoa. Pahan kukilla on siten värikäs historia, joka kiinnostaa lukijoita sukupolvi toisensa jälkeen.

Pahan kukista löytyy mätäneviä ruumiita ja riivaavia himoja, lankeemuksia ja heikkouksia. Sen shokkiarvo ei ehkä enää ole niin iso kuin puolitoista vuosisataa sitten, mutta vieläkin sen kuvat hätkähdyttävät. Luin Yrjö Kaijärven suomentaman valikoiman hieman malttamattomasti ja varmaan vielä joskus palaan Pahan kukkiin Antti Nylénin suomennoksessa, joka käsittää koko kokoelman, ja eroaa lukemastani myös siinä, että sitä ei ole käännetty runomittaan.

”Olen hautausmaa, kuu kammoten ylitse kulkee,

siellä tunnonvaivat kuin madot ryömivät

ja ne rakkaita vainajiani järsivät.

Olen budoaari, täynnä ruusuja kuihtuneita,

ja sekaisin, kasoittain, muoteja palvelleita,

joku akvarelli, Boucher, värit haalistuneet,

ovat tuoksua väljähtänyttä ne hengittäneet.”

    runosta Spleen

Varastaisinko?

××× = syyllistyn taskuvarkauteen

WISLAWA SZYMBORSKA – HETKI

Ihastuin ikihyviksi Szymborskalta viime vuonna lukemaani kokoelmaan Täällä ja pakkohan siihen hätään oli saada lisää luettavaa. Käännyin Hetki-kokoelman puoleen, johon on koottu runoja Szymborskan uran varrelta vuosilta 1945-2004.

Olin kirjoittaa, että Hetkestä jäi paljon vaisumpi kuva kuin Täällä-kokoelmasta, mutta turhan nopeasta tuomiosta voin syyttää kahta asiaa: Lukemisesta on kulunut jo kauan ja muistikuvat haalistuneet, sillä muistiinpanoni kokoelmasta ovat harvat. Toiseksi Hetki oli paljon pidempi ja sisälsi paljon enemmän runoja, toisin sanoen paljon enemmän tekemistä, mikä on tällaiselle silloin tällöin -runonlukijalle jonkinlainen punainen vaate. Samoista harvoista muistiinpanoista löytyy kuitenkin viittauksia sellaisiin helmiin, että otan sanani takaisin.

Szymborskan tuotannossa kaikuvat sodan kauhut ja kysymys kärsimyksestä. Välittämien ja välinpitämättömyys ovat teemoja, joita hän värittää ahkerasti. Szymborskan runojen lukeminen on jollain tavalla hyvin palkitsevaa, sillä ne tarjoavat ahaa-elämyksiä, jotka muuttavat tai täsmentävät runon tulkintaa ennakoimattomalla tavalla. Kirjoitin Täällä-kokoelman yhteydessä Szymborskasta näin ja allekirjoitan sen yhä: ”Hänen ilmaisutapansa on jollain tapaa hyvin arkinen ja siten helposti lähestyttävä, mutta hänen kielestään löytyy tasoja ja ulottuvuuksia, jotka kääntävät tavanomaisuuden päälaelleen. Szymborska puhuu älykkäästi ja haastaen vaikeista asioista: ajasta, kuolemasta ja olemisen suhteellisuudesta, mutta hänen tarkat oivalluksensa ja yllättävät näkökulmansa tuovat myös huumoria vakavuuden rinnalle.”

”Elämä – on ainut keino,

peittyä lehtiin,

hengittää raskaasti hietikolla,

nousta lentoon siiville;”

      runosta Muistiliuska

Varastaisinko?

×××× = vaatii ryöstöä

RUPI KAUR – MILK & HONEY

Vuonna 2015 ilmestynyt milk & honey on ollut aikamoinen ilmiö ja tulee edelleen vastaan lähes päivittäin Instagramin puolella. Kaiken hehkutuksen takia suhtauduin teokseen varsin skeptiseksi, vaikka hankinkin sen suoraan ja lukematta omaan hyllyyn, koska siihen käsiksi pääseminen ei onnistunut muuten. Äkkiäpä se skeptisyys karisi, milk & honey on nimittäin heittämällä kuukauden mieluisin, koskettavin ja vaikuttavin runotuttavuus.

Kaurin runot kertovat rakkaudesta ja sydämen särkymisestä, halusta, menetyksestä ja hyväksikäytöstä, parantumisesta sekä naiseudesta. Jotkut runoista ovat erittäin rankkoja välähdyksiä pahoinpitelystä, toiset pohtivat rakastamisen, läheisyyden ja seksin problematiikkaa, osa keskustelee feminiinisyydestä ja feminismistäkin. Kuten takakannessakin sanotaan ”this is the journey of / surviving through poetry / this is blood sweat tears / of twenty-one years”. Kaurin runot ovat todella helposti lähestyttäviä myös tavallisesti runoja karttaville, ja hänen runoistaan löytyy hienoja, kivuliaita tai voimaa antavia, oivalluksia kaksikymppisen elämästä. Kerta kaikkiaan tämä iski nyt johonkin sellaiseen paikkaan, että olen aika aseeton – halusin tai en.

”did you think i was a city

big enough for a weekend getaway

i am the town surrounding it

the one you’ve never heard of

but always pass through

there are no neon lights here

no skyscrapers or statues

but there is thunder

for i make bridges tremble”

Varastaisinko?

××××× = turvatoimetkaan eivät pidättele rikokselta

Tämän koontipostauksen kirjoittamisella on nyt sellainen vakava sivuoire, että marssin huomenna ensimmäisen vapaan hetken koittaessa kirjastoon lainaamaan lisää runoja, sillä olen tällä hetkellä tilanteessa, ettei yhden yhtä lukematonta löydy hyllystäni.

Siispä, onko sinulla antaa suosituksia runokokoelmista? Viihdytkö runojen parissa?

 

 

Milja Kaunisto – Luxus

”Ranska tulisi muuttumaan, totesin mielessäni, voi, kuinka se muuttuisi! Kulttuurin, luksuksen, uskonnon ja tieteen, noiden yläluokan hapatusten, saasta häviäisi. Tilalle syntyisi uusi Ranska, Rousseaun kuvailema, sellainen, jonka ihmiset ovat puhtaita ja jaloja, niin kuin ihminen on luonnontilassaan, ilman alistajaa.”

Milja Kauniston historiallinen romaani Luxus on kertomus siitä, kuinka ylhäinen ja alhainen kohtaavat Ranskan vallankumouksessa. Vallankumous mittaa raa’asti halua selviytyä ja halua luopua välittämättä siitä, onko selviytyjällä luovutettavanaan omaisuuden arvosta koruja, ammatti vai pelkkä kunnia. Siellä missä on halua, on myös häpeää ja missä on häpeää on valtaa.

Purppuragiljotiini-sarjan avausosa saattaa yhteen kolme henkilöä, jotka eivät olisi ilman vallankumousta huomioineet toistensa olemassaoloa. Ensimmäinen heistä on orpo pyövelinkisälli Isidore Borealis, kaunopuheinen, sivistynyt ja idealistinen mies, joka on asemansa tähden tuomittu elämään yhteiskunnan laitamilla. Toinen on nuoruuden hairahduksen ikuisesti tahraama Sancerren kreivitär Marie-Constance de Lyonne de Boucard ja kolmas irstas ja skandaalinkäryinen takinkääntäjä, kirjailija markiisi de Sade.

1700-luvun lopun Ranskaan sukelletaan ensimmäiseksi Isidoren matkassa. Hän on kolmikosta filosofisin ja pohtii niin pyövelin ammattiin liittyviä moraalisia kysymyksiä (jotka tulivat hienosti esiin vähän aikaa sitten lukemassani Anneli Kannon Pyövelissä) kuin ihanteellista valtiomuotoa. Enemmän kuin hänen idealismiaan Luxus keskittyy kuvailemaan Marie-Constancen pudotusta linnoista, hyveistä ja kauniista vaatteista raunioihin, nälkään ja hirsipuuhun. Maallisen omaisuuden lisäksi hänen paikkansa maailmasta katoaa:

”Olenko enää Marie-Constance de Lyonne de Boucard, vai olenko vain Marie Lyonne? Kuka hän on, tämä Marie Lyonne? Hänellä ei ole edes lapsia, joita opastaa ritarihyveissä, niin kuin meitä on opastettu. Kertaan asemamme velvoituksia mielessäni, mutta muistan sitten, että asemaamme ei enää ole. Tarkoittaako se siis, että velvoitukseni ovat lakanneet olemasta?”

Isidoreen ja Marieen verrattuna markiisi de Sade on mukana juonessa vain vähän aikaa, mutta hänen selviytyjän vaistonsa, avoimuutensa paheille ja intonsa lankeemukseen ovat kolmikon ainoa toivo selvitä vallankumouksesta. Pilkkalaulut raikuvat, palatsit roihuavat liekeissä ja päitä putoilee: vallankumouksen Pariisi vaatii veriuhrinsa.

Luxusta lukiessani tulin jälleen miettineeksi sitä, kuinka erilaista on lukea historian oppikirjaa ja historiallista romaania. Oppikirjoissa Ranskan vallankukous on sarja tärkeiden tapahtumien päivämääriä, jotka tuntuvat helposti seuraavan toisiaan välttämättä. Näin tapahtui ja se oli ainoa tapa tapahtua, lähes ennustettava jatkumo. Luxus kertoo kuitenkin jotain aivan muuta: epävarmuutta, kaaosta, käsistä riistäytymistä. Vallankumous on hurrikaani, joka pyyhkäisee tieltään niin ihmisten yksityisen kuin julkisen elämän, uskonnon, arvot, ystävät, ammatin, minuuden.

Ranskan vallankumous on traagisuudessaan kiehtova aikakausi, mikä sai minut sijoittamaan Luxuksen yhdeksi tämän vuoden odotetuimmista uutuuksista. Kauniston ronski ja kaunistelematon tapa kuvata vallankumousta ansaitsee kiittelyä. Se ei sorru selittelemään vaan luottaa lukijaan. Eri yhteiskuntaluokista tulevat hahmot valottavat kukin suuntaansa kumouksen kulkua ja vaikutuksia.

Luxus on sekä viihdyttävä että historiallisesti avartava lukukokemus, jota luin mielelläni 550 sivun edestä. Aion lukea myös seuraavat osat.

Varastaisinko?

××× = syyllistyn taskuvarkauteen

Oletko lukenut tämän vuoden uutuuskirjoja? Mitä olet pitänyt?

Khaled Hosseini – Leijapoika

”Hassan ja minä olimme saman rinnan ruokkimat. Me otimme ensi askeleemme samalla pihanurmikolla. Ja sanoimme ensimmäiset sanamme saman katon alla.”

Khaled Hosseinin ylistetty esikoisteos Leijapoika on rankka kertomus kahdesta pojasta, heidän ystävyydestään ja ystävyyden väliin tulevasta tarpeesta olla hyväksytty. Lapsuuden virheistä jää kannettavaksi syyllisyys, jonka sovittamiseksi on etsittävä itsestään hyvyyttä, josta luulee luopuneensa jo lapsena.

Amir on rikkaan miehen poika Kabulista, Hassan halveksittuun hazaravähemmistöön kuuluvan palvelijan poika. Eroista huolimatta äidittömien poikien välillä on syvä yhteys: he ovat saman rinnan ruokkimia, ikään kuin veljiä. Eräänä kammottavana päivänä heidän välisensä yhteys murtuu ja jättää jälkeensä vain painostavan hiljaisuuden. Vuosia myöhemmin, Amirin kotouduttua Yhdysvaltoihin, hän saa puhelun vanhalta tutultaan:

”Nyt on tilaisuus olla jälleen hyvä.”

Ystävyyden lisäksi Leijapoika kertoo isän ja pojan suhteen kipupisteistä. Amir taiteilijasieluineen on urheilua ja miehekkyyttä arvostavalle isälleen vain vaivoin peitelty pettymys, ja isänsä hyväksynnän saamisesta tulee Amirille kilpailu, johon hän ryhtyy keinoja kaihtamatta.

Niin perhe- kuin ystävyyssuhteissa tuntuu Amirin kohdalla olevan kyse vallasta, ylemmän oikeudesta hyväksyä tai tuomita toinen. On oltava jotain, jotta voi kelvata toiselle. Amir käyttää isältään omaksumaansa mallia Hassaniin. Hän testaa jatkuvasti läpeensä lojaalin pojan uskollisuutta ja tekee siitä sitten pilaa. Hän ylpeilee koulukirjoillaan ja opettaa Hassanille uusia sanoja väärin merkityksin. Minkälaista ystävyyttä se oikein on?

Yksi poikien väliin tulevista asioista ei ole kummankaan syytä. Turvallisen lapsuuden perustukset järkkyvät yhtä aikaa Afganistanin rauhan kanssa. Kertoessaan päähenkilöiden elämäntarinoita Hosseini tulee ikään kuin vaivihkaa nostaneeksi valokeilaan myös entisen kotimaansa ja sen verisen lähihistorian. (Mielestäni erityisesti Ja vuoret kaikuivat kunnostautui tässä, välillä jopa niin että moniulotteisen kuvan rakentaminen Afganistanin vaiheista vei huomion pois päähenkilöistä ja heidän tarinansa pitämisestä tiiviinä ja helposti seurattavana.) Kiinnitin huomiota Afganistanin rooliin jo lukiessani Tuhatta loistavaa aurinkoa englannin kurssille ja kirjoitinkin aineeseeni, että vaikka lännessä Afganistanista puhutaan yleensä vain samassa lauseessa terrorismin kanssa, Hosseini valottaa myös maan unohdettua, kaunista puolta.

Tuhatta loistavaa aurinkoa luin henkeäni haukkoen, Ja vuoret kaikuivat sen rinnalla pettymys, Leijapoika jää jonnekin näiden kahden väliin. Siitä löytyy raakuutta ja herkkyyttä sekä piinaava kysymys: miten ihminen pystyy silmittömään väkivaltaan? Ihan kalleimpien aarteiden joukkoon Leijapoika ei yllä. Niin kuin Laura osuvasti sanoi Ja vuoret kaikuivat -kommenteissa, kirja oli hippusen liikaa hollywoodmainen elämää suurempi tarina.

Varastaisinko?

×××× = vaatii ryöstöä

Oletko lukenut Leijapojan tai nähnyt sen elokuvaversion? Mitä pidit?