Väinö Linna – Täällä Pohjantähden alla 1-3 (Klassikkohaaste osa 6)

”Alussa olivat suo, kuokka – ja Jussi.”

Väinö Linnan Täällä Pohjantähden alla -trilogia on sekä yhden perheen sukukronikka että läpileikkaus Suomen historiasta 70 vuoden ajalta. Se kertoo Pentinkulman hämäläiskylän asukkaiden vaiheista ja erityisesti Koskelan perheen elosta 1880-luvulta 1950-luvulle läpi sortokausien, itsenäistymisen, sisällissodan, äärioikeiston nousun ja toisen maailmansodan.

Trilogia lähtee liikkeelle vuodesta 1884 – ja kuten moni sellainen, joka ei ikinä ole Linnaan koskenutkaan, tietää – suosta, kuokasta ja Jussista. Silloin Jussista, pappilan vuosimiehestä tulee torppari, kun hän saa rovastilta luvan pystyttää torpan ja ottaa suon ylös viljelysmaaksi. Trilogian ensimmäinen osa seuraa lähinnä Jussin taivalta torpparina. Se kertoo hänen suunnitelmistaan raivata torppa ja laajentaa sitä, raskaasta työnteosta ja raatamisesta, joka rikkoo selän muttei lannista hänen sitkeyttään tai ahkeruuttaan, sekä torpparin ainaisesta nöyryydestä herroja kohtaan. Jussi on malliesimerkki viimeiseksi mainitusta: hän ei sano vastaan, vaikka pappila ottaa omistusoikeutensa valtuuttama takaisin haltuunsa maan, jonka torppari on muokannut tuotteliaaksi ja turvaksi itselleen.

Toista maata on Jussin poika Akseli Koskela, jossa rehottaa torppareiden ja tilallisten välille kasvatetusta juovasta itänyt epäoikeudenmukaisuuden tunne. Ensimmäisen kirjan puolella viritelty rakkaustarina Akselin ja Elinan välillä sekä torpan sukupolvenvaihdos nostavat Akselin trilogian toisen osan päähenkilöksi, jonka kautta kuvataan kahtiajakautuneen kansan tulenaran tilanteen leimahtamista sisällissodaksi ja sisällissodan jälkeen kytemään jääneen vihan purkautumista vankileireinä ja jatkuvana epäluulona toisella tapaa ajattelevia kohtaan. Kolmannessa osassa Akselin pojat aikuistuvat ja näkökulma siirtyy erityisesti Vilhoon, Tuntemattomassa sotilaassakin vänrikki Koskelana tunnettuun Koskelan poikaan, jonka vuoro on kokea Lapuan liikkeen nousu sekä toisen maailmansodan sivussa käydyt talvisota sekä jatkosota.

Kuvaan tässä trilogian pääpiirteisiä tapahtumia helposti lähestyttävällä tavalla, jota moni muukin on hyödyntänyt ennen minua: kuvaamalla Koskelan suvun vaiheita ja sen kietoutumista Suomen historiaan. Täällä Pohjantähden alla ei kuitenkaan rajoitu kuvaamaan vain yhtä perhettä vaan muodostaa miljöönään toimivasta Pentinkulmasta ikään kuin pienoismaailman, jossa tavataan jos jonkinlaista ihmistä: on kieliriidasta ja suojeluskunta-aatteesta kiinnostuneet pappilan ja kartanon väki, työläisten oikeuksien puolesta jatkuvasti ääntä pitävä räätäli Halme, Koskelat hyvin tunteva Kivivuoren perhe, Leppäsen niin ja näin elämässä roikkuvat tapaukset, yksinäisyyteen pakeneva ja kylähullun mainetta osakseen saava Susi-Kustaa sekä Suur-Suomesta haaveileva kansakoulun opettaja Rautajärvi – esimerkiksi. Henkilöhahmojen kirjo onkin yksi trilogian parhaita puolia. Linnan tarkka ihmiskuvaus ja vuosikymmenet läpäisevä kertomus, joka mahdollistaa hahmojen seuraamisen lähes heidän koko elämänkaarensa ajan, saa kiintymään henkilöihin syvästi.

Vaikka trilogiassa on paljon myös naishahmoja, ja osa heistä ovat hyvin tunnettuja ja hyvinkin tärkeässä roolissa, minulle jäi tunne, että he jäivät loppujen lopuksi mieshahmojen jalkoihin ja yksiulotteisemmin kuvatuiksi. Tämä on varsin intuitiivinen päätelmä, joka ei perustu sen tarkempaan analyysiin, mutta seuraavalla lukukerralla (jos/kun sellainen tulee) olisi mielenkiintoista tarkastella naishahmojen kuvausta lähemmin ja esimerkiksi sitä, ottaako kertoja tai joku henkilöhahmoista jonkinlaista moralisoivaa roolia kuvatessaan Aunen varsin silmiinpistävää seksuaalista aktiivisuutta. Päällimmäisenä ajatuksena Linna tuntuu kovin perinteiseltä sukupuoliroolien kuvaajalta, joka vahvistaa lähes myyttistä käsitystä suomalaisesta miehestä, joka ei puhu eikä pussaa, mutta hyvin koskettava on esimerkiksi Akselin vankileiriltä hyvästiksi lähettämä kirje, jossa näkyy herkkyyttä, jota hän ei aivan kehtaa pukea sanoiksi:

”Sinulle minun ei tarvitte sanoo mitään, kun me tiemme toisemme. On turha puhua semmosesta mikä ei sanomisesta muutu. Kyllä kai niissä kymmenessä vuodessa minun puoleltani oli paljon pahaakin, mutta minä uskon sinun tietävän minun oikeen luontoni.”

Kuten Linnan toisessa kuuluisassa romaanissa Tuntemattomassa sotilaassa, Täällä Pohjantähden alla -trilogiassa yhdistyy yleinen ja yksityinen näkökulma: toisaalla jylläävät Eurooppaa ja Suomea muuttaneet aatteet ja tapahtumaketjut, toisaalla torppari kuokkii maata ja haaveilee suopalstan muokkaamisesta viljelymaaksi. Täällä Pohjantähden alla on oiva esimerkki historiankirjoituksesta kaunokirjallisessa muodossa: siitä kuinka historia saa kasvot ja tunteet ja elämän asettuessaan romaanihenkilöiden maailmaan. Lukuhetkeni kuluivatkin varsin sopivalla ajoituksella joulukuussa 2017 ja tammikuussa 2018, kun itsenäisyyden juhlinta kääntyi sisällissodan satavuotismuisteluksi.

Täällä Pohjantähden alla on laaja niin sivumääränsä, henkilöhahmojensa, kattamansa aikavälin kuin tapahtumien määränsä puolesta ja se hakee vertaistaan niin suomalaisten historiallisten romaanien kuin klassikkoteosten joukossa. Trilogia on kerronnaltaan hyvin perinteinen ja konstailematon, mutta koskettaa lukijasukupolvea toisensa jälkeen kirjoittamalla auki Suomen historiaa hävinneiden näkökulmasta ja luomalla monia unohtumattomia henkilöhahmoja.

Vaikka pääsin jo sanomaan, että valitsin lukuhetkeni varsin sopivasti, otan sanojani sen verran takaisin, että lukemisen aikatauluttaminen ei onnistunut ollenkaan yhtä hyvin. Ensimmäisen osan luin Thaimaan auringon alla vailla huolta lukutahdistani ja nautin lukemisesta eniten, mutta toisen osan jälkimmäisen puoliskon ja viimeisen osan lukemisen jätin niin viime tinkaan, että lopulta hurjastelin niiden läpi harmittavan nopeaan tahtiin. Täällä Pohjantähden alla on massiivisuudessan kirja, joka olisi ansainnut ja tarvinnut hieman inhimillisemmän aikataulun: enemmän uppoutumista ja vähemmän jäljelläolevan sivumäärän laskemista. Ehkä siksi lukukokemukseni lopahti vaatimattomamman arvion puolelle huolimatta kaikista niistä kehuista, jotka innostivat minua lukemaan kirjan. Luin myös viime vuonna muutaman muun kuvauksen samoista ajoista kirjallisuushistorian kurssilla, joten olisin ehkä tehnyt viisaammin, jos olisin antanut torppari- ja sisällissotakertomuksille pienen hengähdystaon ennen seuraavaan tarttumista. Trilogian ansioita en silti kiistä: kirjana Täällä Pohjantähden alla on varmaan vähintään neljän tähden kirja, mutta koska arvostelulinjani on tähänkin asti ollut hyvin subjektiivinen ja lukukokemukseen pohjaava tunnearvio, tiputan tämänkertaista arviotani hieman.

Osallistuin Täällä Pohjantähden alla -trilogialla Klassikkohaasteen kuudenteen kierrokseen, josta voit lukea lisää täällä. Edellisellä kierroksella luin Victor Hugon Kurjat, joka oli lumoava lukukokemus.

Kirjasta on kirjoitettu myös ainakin näissä blogeissa: Kirsin Book Club, Sallan lukupäiväkirja, Kirjahamsterin lukuvinkit, Eniten minua kiinnostaa tie, Kirjaneidon tornihuone, Kirjakaapin kummitus, Jokken kirjanurkka

Varastaisinko?

××× = syyllistyn taskuvarkauteen

Oletko lukenut Täällä Pohjantähden alla -trilogiaa tai nähnyt siitä tehtyjä muita sovituksia? Erityisesti minua kiinnostaisi tietää, mitä ajattelet Linnan naiskuvauksesta.

Advertisement

Chinua Achebe – Kaikki hajoaa

”Kuinka sinä luulet, että me voimme taistella, kun omat veljemme ovat kääntyneet meitä vastaan? Valkoinen mies on hyvin älykäs. Hän toi uskontonsa tänne hyvin vaivihkaa ja rauhallisesti. Me nauroimme hänen typeryyttään ja annoimme hänen jäädä. Nyt hän on saanut veljiämme puolelleen eikä klaani voi enää toimia niin kuin sen tulisi. Hän on painanut veitsensä terän siihen mikä ennen piti meidät yhtenäisinä ja nyt me olemme hajallamme.”

Chinua Acheben Kaikki hajoaa on afrikkalaisen kirjallisuuden kulmakiviä ja romaani, joka toi afrikkalaisen kirjallisuuden myös länsimaailman maailmankartalle. Nigerialaisen Acheben alun perin englanniksi kirjoittama teos kertoo ibgo-heimon elämästä ja tavoista ennen Afrikan kolonisaatiota ja kuvaa kulttuurien törmäyksen tuhoisia vaikutuksia.

Romaanin keskushenkilö on Okonkwo, jonka pahin pelko on tulla isänsä kaltaiseksi. Okonkwon isä Unoka oli tyhjäntoimittaja, joka ei ollut kuollessaan ottanut minkäänlaista arvonimeä mutta oli pahasti veloissa. Okonkwon onneksi klaani ei kuitenkaan tuomitse miestä vanhempien perusteella (toisin kuin tuon ajan Euroopassa jossa vanhempien yhteiskunnallinen asema määritti pitkälle lasten tulevaisuuden) ja kunnianhimonsa sekä kovan työnsä ansiosta Okonkwo on voinut kohota korkealle yhteisönsä arvojärjestyksessä. Okonkwo on maineikas monen kylän painimestari, rikas viljelijä, urhea soturi ja kylässään arvostettu ja merkittävä mies. Hän on kiivasluonteinen ja ylpeä, eikä siedä saamattomuutta tai heikkouksia, ”naismaisuutta”, itsessään tai muissa.

Okonkwo ei ole mikään miellyttävin henkilöhahmo (eikä hänen tarvitsekaan olla), sen voin tässä paljastaa, ja se, kuinka patriarkaalisten näkemysten läpi hän näkee yhteisönsä, aiheutti paikoitellen inhon tuntemuksia. Hänen kolme vaimoaan elävät tuodakseen ruokaa hänen pöytäänsä ja synnyttääkseen hänelle poikia ja ovat hänen mielialojensa armoilla, sillä hän ei arastele kohottaa nyrkkiään heitä vastaan. Hyvät ominaisuudet menevät hukkaan hänen tyttäressään, koska tämä on tyttö, ja hänen poikansa oppivat varhaisella iällä, että ”jos mies ei kyennyt hallitsemaan naisiaan ja lapsiaan (ja varsinkaan naisiaan), hän ei ollut todellinen mies oli hän kuinka rikas tahansa”.

Okonkwon yksioikoisuudesta huolimatta Kaikki hajoaa välittää vivahteikkaan kuvan igbojen elämästä 1890-luvun Nigeriassa, heidän tavoistaan, yhteiskuntarakenteestaan ja uskomuksistaan. Esi-isien ja jumalien kunnioittaminen on tärkeää, riitit ovat muotoutuneet kunnioittamaan ikiaikaisia perinteitä, omien lakien ja tapojen mukaan toimiminen on takaa yhteisön toimivuuden ja erimielisyydet ratkaistaan sekä rangaistukset jaetaan totutun kaavan mukaan.

Tämä siis ennen kuin valkoinen mies uskontoineen ja yhteiskuntajärjestelmineen saapuu Okonkwon kotikylään. Oudot ja erilaiset tavat herättävät hämmennystä puolin ja toisin, mutta valkoisen miehen sanomassa on jotain, mikä viehättää varsinkin huono-osaisia ja niitä, jotka ovat eläneet Okonkwon kaltaisten miesten kiivauden ja äkkipikaisuuden pelossa. Ennen pitkää tapojen ja uskomusten erilaisuus koetaan kuitenkin uhaksi, vaikka rinnakkaiselon mahdollisuutta ei kokonaan haudattaisikaan:

”Kerro valkoiselle miehelle ettemme vahingoita häntä – – Mutta tämä temppeli jonka hän rakensi, on tuhottava. Me emme enää anna sen olla kylässämme. Se on tuonut keskellemme suunnattomasti taikauskoa, ja me olemme tulleet tekemään siitä lopun. – – Voit jäädä luoksemme jos pidät tavoistamme. Voit palvoa omaa jumalaasi. On oikein että mies palvoo isiensä jumalia ja henkiä. Mene takaisin taloosi niin ettet loukkaannu. Vihamme on suuri, mutta me olemme pitäneet sen kurissa niin että voimme puhua sinulle.”

Alkaa olla jo liian myöhäistä, kun Okonkwon kaltaiset perinteiden kannattajat huomaavat kaiken tutun murenevan ympäriltään. On joko sulauduttava valkoisen miehen osoittamaan järjestykseen tai noustava taistelemaan olemassa olonsa puolesta.

Achebe antaa äänen rikkaalle perinteelle, jonka valkoiset valloittajat tuomitsivat primitiivisenä vierauden pelossaan ja ylemmyyden tunnossaan. Historiankirjoitus tunsi pitkään vain valkoisen näkökulman, mutta näennäisen yksinkertainen ja sadunomainen kertomus nousee kriittiseksi ja omaehtoiseksi ääneksi valkoisen miehen ylivoimasta kertovan myytin rinnalle. Kahden erilaisen maailmankatsomuksen välille syntyviä ristiriitoja ja niiden ratkaisemattomuuden tuhoisia vaikutuksia kuvaava Kaikki hajoaa on tärkeä kirja, joka saa näkemään oman kulttuurisen kontekstinsa yli.

Varastaisinko?

××× = syyllistyn taskuvarkauteen

Onko Acheben kynäilemä moderni klassikko sinulle tuttu?

Laurent Binet – HHhH: Heydrichin salamurhan jäljillä

”Juuri kuvaamani kohtaus on täydellisen uskottava ja täysin fiktiivinen, kuten sitä edeltänytkin. Aivan hävytöntä leikkiä aikaa sitten kuolleella, puolustuskyvyttömällä ihmisellä kuin nukella! Panna hänet juomaan teetä vaikka saattaa hyvin olla, että hän piti vain kahvista. Panna hänet pukemaan kaksi päällystakkia, vaikkei hänellä ehkä ollut edes kuin yksi. Panna hänet nousemaan linja-autoon, vaikka hän saattoi matkustaa junalla. Päättää, että hän lähti eräänä iltana eikä aamuna. Minua hävettää.”

Laurent Binet’n HHhH: Heydrichin salamurhan jäljillä on romaani, jolla on kerrottavanaan dramaattinen tarina. Tositarina, tosin lajityypiltään fiktiota oleva tositarina. Romaani on huikean kaamea kertomus natsipomo Reinhard Heydrichista, häneen kohdistuneesta salamurhayrityksestä sekä attentaatin takana olevista vastarintamiehistä, mutta kiinnostavampaa kuin se, mitä historialliset henkilöt aikanaan tekivät, on se, mitä heistä jätetään kertomatta ja miten heistä kerrottu kerrotaan.

HHhH:n nimikkohenkilö (ei välttämättä päähenkilö mutta hänen mukaansa kirja on nimetty) on pahamaineinen Reinhard Heydrich, jolle lempinimiensä vaalea peto ja Prahan teurastaja lisäksi on soviteltu kolmannen valtakunnan tunteettomimman miehen tietteliä. Heydrich oli SS:n ja Gestapon päällikön Heinrich Himmlerin oikea käsi, jolla oli sormensa (vai pitäisikö sanoa aivonsa) tiukasti pelissä esimerkiksi lopullisen ratkaisun suunnittelussa. Heydrichin ja Himmlerin nimistä johtuvasta sanaleikistä juontuu kirjan nimikin: Himmlers Hirn heisst Heydrich. Himmlerin aivojen nimi on Heydrich. Romaani kertoo natsien noususta, Heydrichin nopeasta kohoamisesta sen valtakoneistossa Böömin ja Määrin protektoraatin käskynhaltijaksi sekä operaatio Anthropoidina tunnetusta salamurhayrityksestä.

Kuulin kirjasta ensimmäistä kertaa Reader, why did I marry him -blogista (Ompun hienon bloggauksen voi lukea täältä) ja se, miten kirja vaikutti kommentoivan syntyään ja kerrontatapaansa, sai minut heti kiinnostumaan. Historiallinen romaani, joka kyseenalaistaa historialliselle romaanille tyypilliset konventiot? Kyllä kiitos. HHhH tuli minua yllättäen vastaan myös toisen romaanin kohdalla. Terhi Rannelan Frau kertoo myös salamurhasta, sen kostamisesta ja kostosta kärsineistä, mutta valokeila kohdistuu Heydrichin vaimoon Linaan, joka eli huomattavasti miestään kauemmin. Fraun ohessa julkaistussa työpäiväkirjassaan Rannela kertoo, kuinka HHhH:n lukeminen kirjoitusprojektin keskellä oli tehdä lopun koko romaanista. Siinä kohtaa viimeistään päätin hankkia HHhH:n luettavakseni. Niin vaikuttavaa kirjaa ei voi ohittaa.

HHhH:n tekee erikoiseksi se, kuinka se leikittelee proosallisemmilla ja neutraalimmeilla, asiapitoisimmilla jaksoilla. Välillä Binet tekee tiukan asiallista selkoa historiallisista seikoista, väliin kommentoi omaa taustatyötään, lähteitään, muita kirjailijoita ja yksityiselämäänsä. Romaanin sisällä ikään kuin kulkee työpäiväkirja, jossa kirjoittamisen prosessi on jätetty näkyville.

”Tämä kohtaus ei ole kovin hyödyllinen, sitä paitsi keksin käytännössä koko jutun päästäni. En usko, että jätän tätä kirjaan.”

Lisäksi juonen etenemisen keskeyttävät vähän väliä kerrontaa koskevat huomautukset, jotka kommentoivat sitä, kuinka luotettavasti historiallisista henkilöistä voidaan kertoa ja miten vähän vaaditaan oletusten ja arvailujen puolelle suistumiseksi. Binet ei ollenkaan arvostaa tapaa kertoa historiallisista henkilöistä kuin tietäisi, mitä he ajattelevat tai millaisia keskusteluja he käyvät. Jos ei edes voida tietää, oliko auto, jossa Heydrich salamurhayrityksen hetkellä istui, musta vai tummanvihreä, olisi pöyristyttävää väittää, että tämä tai tuo henkilö joi aamulla kahvia tai sanoi näin tai noin – mikäli siitä ei ole minkäänlaisia todisteita. Historiallisen romaanin (tai itse historian) kirjoittaminen on aina valintaa, jossa jotain jätetään kertomatta tahallisesti tai tahattomasti, ja kirjoitettu vaikuttaa meihin eri tavalla riippuen siitä, miten se on ilmaistu. Tällaisiin seikkoihin Binet haluaa lukijan kiinnittävän huomiota.

Vaikka Binet’llä on vahvoja mielipiteitä siitä, miten historiaa pitäisi tai ei pitäisi kertoa, hän ei aina noudata tai pysty noudattamaan omia ohjeitaan. Hän moittii välillä itseään, paljastaen kerrotun virheitä ja historiallisia tai kerronnallisia epätarkkuuksia. Loppujen lopuksi kyseessä on kuitenkin romaani, ja fiktiiviseltä romaanilta voi odottaa anakronismeja ja asiavirheitä. Keksiminen on se, mikä tekee romaanista fiktiota, mutta Binet suhtautuu keksimiseen vastenmielisenä asiana. Ja lukija, kuten Binet’kin, odottaa historialliselta romaanilta realistisuutta, ja tositapahtumiin perustuvalta romaanilta historiallista tarkkuutta. Kuinka paljon tositapahtumiin perustuva romaani voi siis ottaa vapauksia? Historiallisesta romaanilta oletetaan fiktion väriä, mutta vaaditaan silti todenmukaisuutta, vaikka väritys johtaa aina arvailuun ja tositapahtumien tuolle puolen karkaamiseen. HHhH tematisoi omalta osaltaan tätä jännitettä.

HHhH:ta lukiessani luulin lukevani historiallista romaania, mutta mitä enemmän pohdin lukemaani, sitä epävarmempi olen lajin määrittelystä. Tietokirjaksikaan en arvaa teosta laskea, mutta ehkä joksikin puolilajiksi. Romaanissa on mukana niin paljon meta-ainesta, että klassinen historiallinen romaani se ei ole vaan enemmänkin tutkielma historian kirjoittamisesta ja sen suodenkuopista. Herkullinen hybridi, sanoisin.

Helmet-lukuhaaste: 43. Kirja, jonka lukemista olet suunnitellut pidempään

Varastaisinko?

×××× = vaatii ryöstöä

Olitko paikalla, kun Laurent Binet vieraili Suomessa Helsinki Lit:issä?

Jukka Viikilä – Akvarelleja Engelin kaupungista

”Koko Suomi on yksi ainoa kallionjärkäle. Yhtä ainoaa kalliota joka kohdasta. Olet sitten pohjoisessa tai etelässä, niin olet samassa paikassa, samalla kalliolla. Kallion voi räjäyttää kappaleiksi, mutta pimeä pysyy kiven sisällä. Otat pienen hiekanjyvän, ja se on sisältä yhtä synkkä ja laaja. Samaa sydänlihaa.”

Vuoden 2016 Finlandia-voittaja Akvarelleja Engelin kaupungista on kanneltaan ja kieleltään kaunis tunnelmapala 1800-luvun alun Suomesta. Runoilija ja dramaturgi Jukka Viikilä on kutsunut ensimmäistä romaaniaan yritykseksi salakuljettaa runoutta proosan maailmaan.

Akvarelleja Engelin kaupungista on saksalaisarkkitehti Carl Ludvig Engelin fiktiivinen yöpäiväkirja vuosilta 1816-1840. Hänen lyhyet merkintänsä maalaavat lukuisia pienoiskuvia Itämeren rannalle nousevasta Suomen suuriruhtinaskunnan pääkaupungista sävyinään kylmänpureva tuuli, rakentamisen kalske ja loisteliaat suunnitelmat.

Kuusi vuotta Engel on luvannut antaa elämästään syrjäisen kaupunkipahasen kohottamiseksi keisarillisen loiston arvoiseksi keskukseksi. Kuusi vuotta vaikka vaimo ikävöi Berliiniä ja pohjoisen sää koettelee tyttären terveyttä. Kuinka moni arkkitehti luopuisi mahdollisuudesta rakentaa kokonainen kaupunki? Vuosia vierähtää lopulta paljon luvattuja enemmän; suunnitelmat siirtyvät ideoista paperille ja paperilta rakennuksiksi.

”Kun kävelin jälleen kerran reittini torilta Bulevardille, sade näytti epäonnistuneelta lavastukselta, kuin joku olisi kaatanut katolta ämpärillisen vettä ja siihen olisi tarttunut sekava tuulenpuuska. Uudessa kaupungissa luonnonolotkin näyttävät vasta keksityiltä, jonkinlaisilta kokeiluilta.”

Lyhyistä, päiväkirjamuotoon kirjoitetuista katkelmista kuultavat haaleat vesivärisävyt: kallionharmaa joka panee vastaan parhaansa mukaan, visionäärinen punainen ja melankolinen sininen. Vauhtiviivat loistavat poissaolollaan, eivätkä räyhäkkäät neonvärit pilaa harmoniaa. Romaanin vaikuttavuus perustuu sen tunnelmaan, filosofisiin huomioihin ja etenkin runolliseen kieleen.

”Pakkasen avara sali ja pienet miniatyyrit lumella.”

Ansioistaan huolimatta Akvarelleja Engelin kaupungista jäi minusta hieman etäiseksi. Se jätti minut ihastelemaan sanavalintoja kun olisin voinut seurata rakennustyömaan melskettä ja kääntämään sivuja kun olisin voinut astella kaksisataa vuotta vanhemmissa saappaissa pitkin silloisen Helsingin katuja. Hieno kirja se silti on, vaikkei aivan temmannutkaan minua mukaansa.

Varastaisinko?

××× = syyllistyn taskuvarkauteen

Oletko lukenut tätä tai tämän vuoden Finladia-ehdokkaita?

Peter Ackroyd – The Fall of Troy

“I cannot wait to bring you to the plain of Troy. To show you the place where Hector and Achilles fought. To show you the palace of Priam. And the walls where the Trojan women watched their warriors in battle with the invader. It will stir your blood, Sophia.”

Peter Ackroydin romaani The Fall of Troy on fantastisia elementtejä hyödyntävä kertomus myyttisen Troijan kaupungin kaivauksilta. Se kyseenalaistaa hellimämme kuvan kulttuurimme antiikkiin ulottuvista loisteliaista juurista ja kysyy, mikä osuus idealismilla on historiankirjoituksessa.

Sophia Chrysanthis on 16-vuotias, kun hän vanhempiensa toiveesta nai itseään reilusti vanhemman saksalaisen arkeologin, herra Obemannin. Sophia saa kiittää naimakaupasta lukeneisuuttaan: Obermannin kriteerit avioitumiselle ovat kreikkalaisuus ja se, että tuleva rouva Obermann tuntee Homeroksen runoelmat. Avioliitto vie Sophian Turkkiin, Hissarlikin kaivauksille, josta Obermann vannoo nostavansa esiin muinaisen Troijan kaupungin.

Obermann on vankkumaton idealisti, joka ei anna minkään tai kenenkään tulla itsensä ja mielikuviensa Troijan väliin. Suojellakseen näkemystään hän on valmis valikoimaan ja tuhoamaan arvokkaita arkeologisia löytöjä ja kirjoittamaan modernia, tieteellistä historiaa tuhansia vuosia vanhojen eeppisten säkeiden mukaan. Harrastelija-arkeologin omistuneisuus ja innostuneisuus ovat lumoavaa ja mukaansa tempaavaa seurattavaa. Innoitus tekee Obermannista neron, mutta kiihkomielisyydessään hän on lähempänä hullua. Onko niiden välillä loppujen lopuksi kovinkaan suurta eroa?

“Archaeology is not a science,” Obermann says. “It is an art.”

Nerouden ja hulluuden raja ei ole ainoa rajapinta, jolla Sophia epäröi. Kaivausten ympärillä vallitsee mystiseen asti jännitteinen ilmapiiri. Eeppisten runonlaulajien maalailema kaupunki on raunioista paljastuessaan haluton jättämään tarunsa menneisyyteen. Tapahtuu siinä mielessä selittämättömiä asioita, että ne voi selittää kahdella tavalla kummankaan selityksen mitätöimättä toista. Joko tapahtuu niin kuin Obermann on vakuuttunut tapahtuvan: jumalat eivät suostu jäämään menneisyyteen tai unohduksiin, tai niin kuin rationaalinen ihminen selittää mysteerit auki nukkuakseen yönsä rauhassa: kaiken takana on luonnollisia sattumuksia tai korkeintaan jumalan asemaan korottautuvan ihmisen käsi.

The Fall of Troylla ja etenkin sen päähenkilöllä herra Obermannilla on innoittajansa tosielämässä. Se pohjautuu Heinrich Schliemannin 1800-luvulla johtamiin kaivauksiin, jolloin harrastelija-arkkitehti vastoin kaikkia odotuksia kaivoi ylös Troijaksi oletetun kaupungin rauniot. Löytö herätti aikanaan kiivasta keskustelua ja etenkin Schliemannin käyttämät menetelmät ovat jälkipolvien tuomitsemia. Halussaan ja kiireessään saavuttaa Troija hän kaivoi nopeasti nuorempien ja ylempien kerrosten läpi sekoittaen ja hävittäen suuren määrän arkeologisesti arvokasta esineistöä.

Obermannissa ja Schliemannissa on paljon samaa, mutta Obermann on imenyt mielipiteitään myös yleisestä 1800-luvun ilmapiiristä. Samoin kuin Euroopalle oli vaikea hyväksyä oikean Troijan tarunhohtoisuudesta barbaarisuuden puolelle lipsahtavia piirteitä, Obermaan on valmis tekemään mitä vain kaivaakseen Troijan ylös juuri sellaisena kuin Homeros on sen kuvaillut, rohkean, uljaan ja korkeamoraalisen soturikansan alkukotina. Barbaarinen Troija romuttaisi koko Euroopan kansallisromanttisen näkemyksen omasta ylevästä alkuperästään ja niimpä romaanista tulee yhden ihmisen idealismin ohella kuvaus kollektiivisesta narsismista.

The Fall of Troy on romaani, johon olisin tuskin törmännyt, jos en olisi päätynyt postmodernin historiallisen romaanin kurssille. The Fall of Troy päätyi luettavakseni siinä mielessä hyvään aikaan, että olin juuri kahlannut antiikin kirjallisuuden kurssille vaadittavan lukemiston läpi ja minulla oli sekä Homeros että Vergilius hyvässä muistissa kirjaa aloittaessani. Toisaalta antiikkiaiheeseen palaaminen uhkasi vaikuttaa yliannostukselta, mutta Ackroydin romaanin näkökulma myyttiseen aikaan oli niin erilainen ja mielenkiintoinen, ettei Troijan sodan jankkaaminen tuntunut uuvuttavalta. Suosittelen kirjaa ehdottomasti kaikille antiikin, historian, mytologian ja miksei fantastisten piirteidenkin ystäville!

Varastaisinko?

×××× = vaatii ryöstöä

Mitä kirjatuttavuuksia sinä olet löytänyt sattumalta?

Milja Kaunisto – Luxus

”Ranska tulisi muuttumaan, totesin mielessäni, voi, kuinka se muuttuisi! Kulttuurin, luksuksen, uskonnon ja tieteen, noiden yläluokan hapatusten, saasta häviäisi. Tilalle syntyisi uusi Ranska, Rousseaun kuvailema, sellainen, jonka ihmiset ovat puhtaita ja jaloja, niin kuin ihminen on luonnontilassaan, ilman alistajaa.”

Milja Kauniston historiallinen romaani Luxus on kertomus siitä, kuinka ylhäinen ja alhainen kohtaavat Ranskan vallankumouksessa. Vallankumous mittaa raa’asti halua selviytyä ja halua luopua välittämättä siitä, onko selviytyjällä luovutettavanaan omaisuuden arvosta koruja, ammatti vai pelkkä kunnia. Siellä missä on halua, on myös häpeää ja missä on häpeää on valtaa.

Purppuragiljotiini-sarjan avausosa saattaa yhteen kolme henkilöä, jotka eivät olisi ilman vallankumousta huomioineet toistensa olemassaoloa. Ensimmäinen heistä on orpo pyövelinkisälli Isidore Borealis, kaunopuheinen, sivistynyt ja idealistinen mies, joka on asemansa tähden tuomittu elämään yhteiskunnan laitamilla. Toinen on nuoruuden hairahduksen ikuisesti tahraama Sancerren kreivitär Marie-Constance de Lyonne de Boucard ja kolmas irstas ja skandaalinkäryinen takinkääntäjä, kirjailija markiisi de Sade.

1700-luvun lopun Ranskaan sukelletaan ensimmäiseksi Isidoren matkassa. Hän on kolmikosta filosofisin ja pohtii niin pyövelin ammattiin liittyviä moraalisia kysymyksiä (jotka tulivat hienosti esiin vähän aikaa sitten lukemassani Anneli Kannon Pyövelissä) kuin ihanteellista valtiomuotoa. Enemmän kuin hänen idealismiaan Luxus keskittyy kuvailemaan Marie-Constancen pudotusta linnoista, hyveistä ja kauniista vaatteista raunioihin, nälkään ja hirsipuuhun. Maallisen omaisuuden lisäksi hänen paikkansa maailmasta katoaa:

”Olenko enää Marie-Constance de Lyonne de Boucard, vai olenko vain Marie Lyonne? Kuka hän on, tämä Marie Lyonne? Hänellä ei ole edes lapsia, joita opastaa ritarihyveissä, niin kuin meitä on opastettu. Kertaan asemamme velvoituksia mielessäni, mutta muistan sitten, että asemaamme ei enää ole. Tarkoittaako se siis, että velvoitukseni ovat lakanneet olemasta?”

Isidoreen ja Marieen verrattuna markiisi de Sade on mukana juonessa vain vähän aikaa, mutta hänen selviytyjän vaistonsa, avoimuutensa paheille ja intonsa lankeemukseen ovat kolmikon ainoa toivo selvitä vallankumouksesta. Pilkkalaulut raikuvat, palatsit roihuavat liekeissä ja päitä putoilee: vallankumouksen Pariisi vaatii veriuhrinsa.

Luxusta lukiessani tulin jälleen miettineeksi sitä, kuinka erilaista on lukea historian oppikirjaa ja historiallista romaania. Oppikirjoissa Ranskan vallankukous on sarja tärkeiden tapahtumien päivämääriä, jotka tuntuvat helposti seuraavan toisiaan välttämättä. Näin tapahtui ja se oli ainoa tapa tapahtua, lähes ennustettava jatkumo. Luxus kertoo kuitenkin jotain aivan muuta: epävarmuutta, kaaosta, käsistä riistäytymistä. Vallankumous on hurrikaani, joka pyyhkäisee tieltään niin ihmisten yksityisen kuin julkisen elämän, uskonnon, arvot, ystävät, ammatin, minuuden.

Ranskan vallankumous on traagisuudessaan kiehtova aikakausi, mikä sai minut sijoittamaan Luxuksen yhdeksi tämän vuoden odotetuimmista uutuuksista. Kauniston ronski ja kaunistelematon tapa kuvata vallankumousta ansaitsee kiittelyä. Se ei sorru selittelemään vaan luottaa lukijaan. Eri yhteiskuntaluokista tulevat hahmot valottavat kukin suuntaansa kumouksen kulkua ja vaikutuksia.

Luxus on sekä viihdyttävä että historiallisesti avartava lukukokemus, jota luin mielelläni 550 sivun edestä. Aion lukea myös seuraavat osat.

Varastaisinko?

××× = syyllistyn taskuvarkauteen

Oletko lukenut tämän vuoden uutuuskirjoja? Mitä olet pitänyt?

Terhi Rannela – Frau

”Minä en tunne syyllisyyttä mistään. En absoluuttisesti mistään.”

Terhi Rannelan toinen historiallinen romaani Frau sukeltaa Kolmannen valtakunnan syövereihin kapteeninaan Reinhard ”Prahan teurastaja” Heydrichin puoliso Lina Heydrich. Frau on silti paljon enemmän kuin natsi-ideologialle omistautunut, syyllisyydestä kieltäytyvä kotirouva: se on palanen rakkaustarinoiden, vallan, koston ja kostosta kärsineiden historiaa.

Toimittaja Erich Richter saa Lina Heydrichin palaamaan vielä kerran onnellisimpiin muistoihinsa 1940-luvulle. Reinhard oli ylennetty Böömin ja Määrin protektoraatin käskynhaltijaksi ja perhe asettunut linnaan, jossa Lina vietti päivänsä ruusutarhaansa ja lapsiaan hoitaen. Sekään onni ei kestänyt ikuisesti: salamurhayrityksestä toipuva Reinhard menehtyi sairaalassa. 42 vuoden jälkeen Lina tuntee yhä miehensä läsnäolon.

Frau kertoo myös salamurhaan osallistuneen Jarekin paosta, attentaatin nähneestä Franz Vargasta ja Martasta, jonka kotikylä Lidice tuhotaan kostona natsipyövelin murhasta. Kirjan lyhyydestä ja Linan puolueellisuudesta huolimatta Rannela rakentaa monipuolisen kuvan koston kauhistuttavasta voimasta. Koston, johon Lina ei tunne millään tavalla liittyvänsä.

Terhi Rannela on yksi lempikirjailijoistani. Taivaan tuuliin oli juuri lukion aloittaneelle minulle pommi, joka järjesti maailmankatsomustani uudelleen. Punakhmereistä ja Demokraattisesta Kamputseasta kertova Punaisten kyynelten talo venytti diktatuurien tuntemustani aikaan ja paikkaan, joista en ollut ennen kuullut. Lina Heydrich ja Lidicen kohtalo avasivat minulle jälleen kerran uuden luvun maailmasta ja loppuivat kysymykseen, miksi en tiennyt tästä aiemmin. Fraun ohella julkaistussa romaanin synnystä kertovassa työpäiväkirjassa Rannela kertoo törmänneensä samaan kysymykseen ja toteaa:

”Syyllisyys, huono omatunto ja häpeä ovat tehokkaita kirjoittamisen polttoaineita.”

Ne ovat myös tehokkaita lukemisen polttoaineita. Frau oli ensimmäinen kirja, jonka aloitin kotouduttuani Berliinistä – kuinka sopivaan aikaan! Gestapon entiseen päämajaan rakennetussa Topographie des Terrors -näyttelyssä Reinhard Heydrichin nimi vilahti ohi, mutta hänen nimensä kaiku paljastui minulle vasta Fraun myötä. Kirjat ovat yksi yritys olla toistamatta edellisten sukupolvien virheitä; Frau on myös toive, ettei toista Lidiceä tule.

Frau on tiivis ja vähäeleinen mutta silti täyteläinen. Se on taitavasti rakennettu musta rakkaustarina, jonka uskon vetoavan myös niihin, jotka normaalisti välttävät sotahistoriaa. Suosittelen myös tutustumaan Rannelan taustatutkimuksesta, Linan perässä tehdyistä matkoista ja Fraun kirjoittamisesta kertovaan sekä historiallista romaania laajemmin pohtivaan työpäiväkirjaan, jonka voi ladata täältä.

Terhi Rannela on puhunut Frausta myös Aamun kirjassa.

Varastaisinko?

×××× = vaatii ryöstöä

Oletko lukenut Rannelan kirjoja?

 

Päivi Alasalmi – Pajulinnun huuto

”Olin pelännyt niin ankarasti hänen saapuvan jonain päivänä takaisin, että kun näin hänet seisomassa keskellä Aanaarin kylää, sydämessäni ei yllätyksekseni vellonutkaan enää viha eikä pelko vaan helpotus siitä, että enää minun ei tarvinnut herätä kauhuun ja valvoa öitäni.”

Päivi Alasalmen Pajulinnun huuto on odotettua jatkoa Joenjoen laulun 1500-luvulla eläneen saamelaistyttö-Soruian tarinaan. Jos et ole lukenut Joenjoen laulua, luvassa on juonipaljastuksia! Edeltäjänsä lailla Pajulinnun huuto käsittelee saamelaisten ja suomalaisten suhteen muodostumista ja saamelaisten oikeutta omaan uskontoonsa ja maahansa.

On kulunut useampi vuosi siitä, kun Soruia synnytti pirkkalaisen Kaukomielen lapsen. Hänen häpeänsä naiivista rakastumisesta muukalaiseen muuttuu peloksi koko yhteisön tulevaisuudesta, kun Kaukomieli palaa takaisin kultaa janoavan miesjoukon kanssa. Heidän mukanaan Saamen maahan saapuva munkki Tuomas haluaa kieltää noitarummut ja jumalille uhraamisen. Jääkö Soruian ja hänen kylänsä kohtaloksi alistua vieraan vallan alle?

On eri asia opiskella historiankirjasta Ruotsin vallan ja kristinuskon vakiinnuttamista Suomessa kuin lukea sama asia romaanina. Oppikirjassa se on vain fakta, seuraus jollekin tapahtumalle ja edellytys seuraavalle. Kuvitteellisten henkilöiden kautta historia muuttuu elämäksi ja tunteiksi: huoleksi, peloksi, vihaksi ja toivoksi. Mikrotason kuvaus menneistä tapahtumista tekee historiasta omaksuttavampaa ja omakohtaisempaa, mikä on yksi historiallisen fiktion viehätyksistä. Tämä viehätys on yksi suurimpia syitä siihen, miksi Alasalmen saamelaisten vaiheista kertovat kirjat ovat herättäneet ihastusta.

Pajulinnun huuto avaa saamelaisten historiasta rajun ja väkivaltaisen luvun. Munkki Tuomas uskoo omaan vakaumukseensa niin vimmaisesti, ettei toisen pyhä merkitse hänelle mitään. Hän pakkokastaa saamelaisia ja tuhoaa heille pyhiä esineitä sekä paikkoja. Hänen käytöksensä on kuvattu niin kuvottavaksi, että se likaa lähetystyön käsitteen. Myöskään muiden pirkkalaisten käytös ei herätä ihastusta; heidän suonissaan tuntuu kiertävän vain ahneus. Täytyyhän siellä jotain muuta olla, täytyykö? Ei silloin, kun heidät kuvataan valloittajina.

Jatko-osat ovat usein ongelmallisia, mutta Pajulinnun huuto täyttää edeltäjänsä herättämät toiveet Soruian tarinan jatkon kuulemisesta. Samalla se on toinen kirjani Kansojen juurilla -lukuhaasteeseen. Jos vain ehtisin ensi viikolla lukea kolmannen kirjan pian päättyvään haasteeseen, se olisi kunnialla suoritettu!

Varastaisinko?

×××× = vaatii ryöstöä

Mille kirjalle tai kenen henkilön tarinalle sinä toivoisit jatko-osaa?

 

Anneli Kanto – Pyöveli

”Tuomari on kaikkien yläpuolella. Mutta tuomarinkin yläpuolella on pyöveli, sillä ilman häntä ei rikollista rangaista. Tuomari ratkaisee, kuka on tehnyt pahan teon, varastanut, väärentänyt, puhunut valheita tai tappanut. Hän määrää syylliselle rangaistuksen, mutta laki ei toteudu ilman pyöveliä, joka on tuomarin oikea käsi.”

Anneli Kannon 1600-luvulle sijoittuva romaani Pyöveli on nimestään huolimatta kertomus kolmesta ammattimiehestä, joista vain yksi on kammoksuttu mestarismies. Kaikilla heistä on kuitenkin näppinsä pelissä kuoleman monopolissa: apteekkarin tehtävä on hillitä sitä, pyövelin jouduttaa ja tuomarin päättää, kumpi kohtalo päätyy kenenkin osaksi.

Pieti Sipinpoika saa tarpeekseen kurjasta elämästään ja karkaa Nevanlinnaan luomaan itselleen haluamaansa tulevaisuutta, johon hän kelpuuttaa mainetta, kunniaa ja maallista mammonaa muttei rakkautta. Oppipoikana apteekissa hänellä on mahdollisuus saada selville elämän ja kuoleman salat.

Kihlakunnantuomari Wisander huomaa joutuneensa loukkuun epämiellyttävään avioliittoon, mutta vaikka hän jää kotona vaimonsa oikkujen vietäväksi, Vaasassa hänellä on yhä valtaa. Valtaa tuomita tai olla tuomitsematta. Viran tuomaa arvovaltaa. Vallanhimoa.

Pyövelinpoika Johann oppii ajan tavan kantapään kautta. Pyöveleistä tulee pyöveleitä. Viis siitä, miten rakastettava persoona pyöveli on, muiden silmissä hän on ensisijaisesti ammattinsa edustaja, jonka on kirkossa pysyttävä poissa hienomman väen silmistä ja jolla ei ole astumista krouviin.

Erityisesti tuomarin ja pyövelin toisiinsa vertautuvien hahmojen kautta romaani nousee havahduttavaksi tutkielmaksi oikeuslaitoksen oikeellisuudesta ja vastuun sekä omantunnon kysymyksistä kuolemanrangaistuksessa. Tuomari määrää hirttosilmukasta, mutta pyöveli on se, joka takaa yhteiskunnan järjestyksen – kiitosta ansaitsematta. Tuomarin vastuu on päättää syyllisyydestä ja kuolemasta, mutta kalmanhaju takertuu pyövelin kirveeseen, ei tuomiolle paukuttavaan nuijaan. Pyöveli potee teostaan huonoa omaatuntoa, mutta tuomarin into oikeuden toteutumiseen on lähes hekumallinen. Kuoleman virkamiehistä toinen on ylistetty, toinen eristetty ja kumpikin välttämättömiä. Kenelle kuuluisi mikäkin osa?

Pyöveli ei suinkaan koostu yksinomaan filosofisesta pohdinnasta vaan lyhyiden lukujen rytmittämistä hyvällä sykkellä edistyvistä tapahtumasarjoista. Pohjaväri on synkkä, rapa roiskuu ja veri lentää. Pyövelin suorittamilla erilaisilla toimituksilla ei mässäillä, mutta niitä ei myöskään kaunistella, minkä takia en suosittele romaania herkimmille lukijoille.

Synkistä (tai verenpunaisista) sävyistä huolimatta Pyöveli oli minulle mieluinen lukukokemus ja viihdyin sen parissa. Kanto on tehnyt huolellista pohjatyötä aiheesta, joka on haluttu sysätä historian hämäriin. Myös pyövelit ansaitsevat puheenvuoronsa, koska kuten Kanto toteaa Ylen haastattelussa: ”Pyövelitkin olivat ihmisiä.”

Varastaisinko?

×××× = vaatii ryöstöä

Historiallisen fiktion suurkuluttajana haluaisin tietää, mihin aikakauteen sijoittuvia romaaneja sinä luet eniten.

Janice Y. K. Lee – Pianotunnit

”Hän on kaikkien aikojen viehättävin epäkohtelias ihminen. Ihmiset paistattelevat hänen huomiossaan.”

Janice Y. K. Leen Pianotunnit sijoittuu vuosiin 1942 ja 1953, sodanaikaiseen ja -jälkeiseen Hongkongiin. 1940-luvulla Will Truesdale tempaistaan mukaan Kaukoidän ylelliseen, juhlien täyttämään elämään, jossa hän rakastuu Trudy Liangiin, kiinalais-portugalilaiseen seurapiirikuningattareen. Kymmenen vuotta myöhemmin järkiavioliiton solminut Claire Pendleton saapuu Hongkongiin ja päätyy opettamaan pianonsoittoa varakkaan paikallisen perheen tyttärelle. Tahtomattaan hän huomaa joutuvansa käärimään auki kymmenen vuoden takaisia rakkauden ja petoksen säikeitä, jotka yhdistävät hänen työnantajansa, Willin ja salaperäisen Trudyn. Pianotunnit vie lukijan toisen maailmansodan melskeisiin ja keskelle salaisuuksia.

Takakannessaan kirja lupaa rakkautta, sotaa ja petosta, ja näitä kaikkia juoni kyllä tarjoaa, mutten oikein missään vaiheessa lämmennyt tarinalle. Eksoottinen tapahtumapaikka ja aasialainen näkökulma hyvin eurooppalaisesti käsiteltyyn maailmansotaan nosti odotuksia, mutta kirjan näkökulma oli hyvin englantilainen, sillä suurimmaksi osaksi se keskittyi Clairen ja Willin Hongkongissa viettämään aikaan.

Leen kerronta on aika suoraviivaista, eikä ainakaan alussa jättänyt tilaa tutustua tai kiintyä henkilöihin. Romaanin pääparin, Willin ja Trudyn, välinen kipinä ei välittynyt minulle asti, eikä heidän traaginen tarinansa koskettanut. Trudy oli muutenkin mielestäni epämiellyttävä henkilö: ailahtelevainen, naiivi, pinnallinen ja jopa töykeä. Hänen viehätttävyytensä ei kompensoinut hänen epäkohteliaisuuttaan.

Jos jostain etsin ansioita, sodan kuvaus ensin kaukaisena jylynä, sitten osana arkipäivää ja lopuksi alituisena seuralaisena oli onnistunut. Lee tosin esittää japanilaiset hyvin yksipuolisesti raakoina ja rellestävinä valloittajina, mutta harvoinpa vihollista pyritään kuvaaman hyvässä valossa. Sota kuulostaa mielettömältä myös maapallon toisella puolella:

”- – britit asettavat räjähdyspanoksiaan japanilaisten nähden, ja japanilaiset rakentavat yhtä uutterasti uutta siltaa, joka pystytetään paikalle räjähdyksen jälkeen. Kumpikin osapuoli yrittää olla kiinnittämättä huomiota viholliseen, kumpikaan ei kyseenalaista toisen tekemisiä eikä yritä estää vihollisen toimia.”

Useamman loistavan kirjan jälkeen Pianotunnit jäi yhdentekeväksi lukukokemukseksi. Jo alkupuoliskolla sain itseni kiinni ajatuksesta, että vaikka jotain ilmiselvästi salataan lukijalta, minulla ei ole välitöntä halua saada tietää, mitä se jokin on.

Haaste: Kurjen siivellä

Varastaisinko?

×× = näpistys jää harkinnan tasolle

Minkä kirjan lukemisen sinä aloitit hyvillä odotuksilla, mutta jouduit pettymään?