Elena Favilli & Francesca Cavallo – Iltasatuja kapinallisille tytöille

”Tyttöjen on tärkeää ymmärtää, millaisia esteitä heidän tiellään yhä edelleen on. Täsmälleen yhtä tärkeää on tietää, että nuo esteet eivät ole ylitsepääsemättömiä. Esteet voi paitsi voittaa, niitä voi myös raivata pois tieltä jälkipolvia varten, niin kuin tämän kirjan suurnaiset ovat tehneet.”

Yksi viime vuoden suurimmista hiteistä kirjamaailmassa oli kiistatta Elena Favillin ja Francesca Cavallon Iltasatuja kapinallisille tytöille, joka kertoo sadan menestyksekkään naisen tarinan. Nyt ei siis ole kyseessä keksityt prinsessat ja kuviteltujen urotöiden fiktiiviset tekijät vaan oikeasti eläneet tai yhä elävät naiset ja tytöt, jotka ovat olleet suunnannäyttäjiä ja arvostettuja alallaan. Heitä ovat niin aktivistit, tieteilijät, kuningattaret, urheilijat kuin taiteilijatkin. Mukana on sekä nimiä, jotka kaikki tuntevat kuten Elizabeth I tai Malala Yousafsai sekä vähän tuntemattomampia kuuluisuuksia kuten Michaela DePrince ja Maria Reiche.

Kirjan idea on aivan loistava: tarjota lapsille (nimestä päätellen erityisesti tytöille mutta yhtä hyvin myös muille sukupuolille) perinteisten prinssin rohkeuden varaan laskevien prinsessasatujen sijaan esimerkkejä naisista ja tytöistä, jotka ovat ottaneet ohjat omiin käsiinsä ja saavuttaneet jotain huikeaa. He ovat rohkeita, älykkäitä ja toimijoita. Kirjan viesti onkin, että sinäkin voit olla mitä haluat ja tulla miksi haluat. Vaikka Suomessa, jossa moni lasikatto on rikottu muun muassa sillä, että meillä on ollut naispresidentti, usein puhutaan jo toteutuneen tasa-arvon puolesta, ei yksikään kerta kannustusta tavoitella unelmiaan ole liikaa.

Tytöt ja naiset, jotka kyseenalaistavat odotuksia sukupuolelleen tyypillisestä käytöksestä ja hakeutuvat esimerkiksi perinteisesti miesvaltaisille aloille, kohtaavat yhä ennakkoluuloja, vähättelyä ja vastustusta. Myös monet kirjan naisista ovat kokeneet väheksyntää ja joitakin on jopa yritetty pyyhkiä pois historiasta. Esimerkiksi kaikkea tietotekniikkaan liittyvää on totuttu pitämään hyvin miehisenä alana, mutta ensimmäisen tietokoneohjelman kirjoittanut oli itse asiassa nainen, Ada Lovelace. Kirjan naisia yhdistää myös se, etteivät he lannistuneet vaan vähät välittivät epäilijöistä ja uskoivat omiin kykyihinsä ja unelmiinsa.

”Olipa kerran aika, jolloin miehet ajattelivat, että naiset olivat maailmassa pelkästään palvellakseen heitä. He ajattelivat, että naisten kuului laittaa ruokaa, siivota ja hoitaa lapsia eikä huolehtia mistään muusta. Heidän mielestään naisen kuului pukeutua ’naisellisiin vaatteisiin’ – eli pitkiin mekkoihin ja tiukalle nyöritettyihin korsetteihin. Mitä siitä, että niissä naiset pystyivät hädin tuskin liikkumaan tai edes hengittämään – pääasia, että he näyttivät näteiltä. – – Mutta Kate oli sitä mieltä, että naisilla piti olla samat vapaudet kuin miehilläkin: vapaus sanoa mitä ajatteli, äänestää ketä halusi ja pukeutua mukaviin vaatteisiin.”

Näin kerrotaan esimerkiksi Kate Sheppardista, jonka keräämään vetoomuksen myötä naiset saivat ensimmäisenä maailmassa äänioikeuden Uudessa-Seelannissa. Vaikka kirja asettaa naiset valokeilaan, parissa kohtaa se hieman horjuu näkökulman valinnassa: esimerkiksi Kleopatrasta kerrotaan suhteessa aikansa vaikutusvaltaisiin miehiin, joiden kanssa hänellä oli suhde, sen sijaan että olisi kerrottu, kuinka sivistynyt hän oli tai millainen hän oli hallitsijana. Räikein esimerkki on ehkä kuitenkin Serena ja Venus Williamsin tarina, joka alkaa tacomyyjä Raulista, miehestä joka myi tacoja tyttöjen harjoituskentän laidalla, ja päättyy siihen, kuinka ylpeitä tacomies ja tyttöjen isä olivat Serenan ja Venuksen menestyksestä. Jaa kenen olisi pitänytkään olla ylpeä itsestään?

Kirjassa on myös upeita kuvituksia kymmeniltä eri naistaiteilijoilta, mikä korostaa feminististä sanomaa. Sivun kokoisen kuvan vieressä on sivun mittainen lyhyt kertomus kulloisestakin merkkinaisesta, hänen elämästään ja saavutuksistaan. Lastenkirjalle (ja satukirjalle erityisesti) ominaisella tavalla elämäkerrat on sovitettu pientenkin lukijoiden ja kuulijoiden korviin sopivaksi sadun tekstilajiksi. Vanhempien lukijoiden mielestä tekstien tyylilaji voi kuulostaa väliin hieman sievistelevältä, mutta kirjan ensisijaisen kohderyhmä selittää kerrontavalintoja – tosin tekstiin mahtuu myös muutama käsite, kuten fasismi, joita voi olla vaikea selittää pienimmille lukijoille.

Kirja on saanut myös kritiikkiä erityisesti nimestään. Miksi kertomukset olisi suunnattu pelkästään tytöille? Ymmärrän niiden esimerkkiarvon erityisesti tytöille, jotka voivat kohdata kaikenlaisia sukupuoleensa kohdistettuja ennakkoluuloja, mutta kirjan sanoma on tärkeä kaikille sukupuolesta riippumatta. Myös pojille, jotta hekin oppivat katsomaan maailmaa sillä tavalla, ettei sukupuoli määrittele kenenkään kykyjä tai pätevyyttä. Ja miksi erityisen kapinallisille? Eikö 2010-luvulla voisi jo ajatella, että on normi pyrkiä kohti omia unelmiaan miettimättä, olenko sopiva tähän tai tuohon, koska olen nainen/mies/muunsukupuolinen? Tai ehkä se on vain utopiani.

Hyvistä tarkoitusperistään huolimatta kirja tuntuu kuitenkin tarjoilevan käsitystä, että menestynyt nainen on poikkeustapaus. Jos et usko, mieti tätä: kukaan ei ole tuntenut tarvetta kirjoittaa tällaista kirjaa miesesimerkeistä, koska heitä on historiankirjoituksemme pullollaan. Ja tätä: tämän kirjan ilmestyminen on saanut monet suitsuttamaan, että vihdoinkin kerrotaan tällaisia aiemmin niin marginaalisia kertomuksia naisista menestyjinä, toimijoina ja muutoksen tuojina. Ja kyllä, elämme vuotta 2018. Ja jos ajatusta menestyvistä naisista poikkeustapauksina viedään vielä pidemmälle, rivien välistä välittyy ajatus, että naisen täytyy saavuttaa arvostusta jollakin miesten arvostamalla/dominoimalla alalla ollakseen menestynyt. Tokihan kirjaan on otettu mukaan perinteisesti naisvaltaisiksi aloiksi miellettyjen ammattien menestyjiä, mutta pääpaino on siinä, että sinäkin, tyttö, voit menestyä tässä miehisessä maailmassa/ammatissa. Ja älkää nyt käsittäkö minua väärin, ajatus on toki itsessään tärkeä. Mitä luimme kerran -blogin Laura pohti kuitenkin oivaltavasti, että kun sanotaan tyttökin voi olla, vahvistetaan (ehkä huomaamatta ja tahattomasti) käsitystä, että kyseessä oleva ammatti/saavutus/asia kuuluu lähtökohtaisesti miehille.

Ajatus ”minä voin olla tätä” on hieno ja tärkeä, mutta sen usein implisiittiseksi jäävä jatko ”vaikka se (oli sitten kyseessä ura, luonteenpiirre, elämäntyyli tai ihan mitä tahansa) on miehille/naisille/muille/valkoisille/mustille/jne ominaisempaa/tarkoitettu” luo harmittavasti käsitystä, että näin on ja tulee olemaan. No joo, kyllähän asiat vielä tässä maailmassa ovat niin, että tietyt ammatit ovat korostetun mies- tai naisvaltaisia, ja se on pakko tiedostaa, mikäli asiaa haluaa muuttaa.  Mutta kuten eräs David Hume jo 1700-luvulla totesi: se, miten asiat nyt ovat, ei tarkoita sitä, miten niiden pitäisi olla. Menestyneen naisen kohteleminen poikkeuksena tuntuu ikävästi vahvistavan mantraa poikkeus vahvistaa säännön (tässä tapauksessa sitä että miehet ovat menestyjiä ja toimijoita), mutta tuntuva muutos vaatii poikkeusten käsittämistä normina. Toivottavasti, toivottavasti, tämä kirja pääsee tavoitteeseensa eli rohkaisee lapsia – ja miksei muitakin – olemaan välittämättä ennakkoluuloista ja olemaan ennakkoluulottomia keksiessään ja tavoitellessaan unelmiaan.

Kritiikistä huolimatta sanon silti, että kirjan esimerkkien arvo on huomattava. Vaikka sadut olisivat kaivanneet hieman terävöittämistä, Iltasatuja kapinallisille tytöille toi tietoisuuteeni monta upeaa naista joka puolelta maapalloa. En välttämättä olisi kuullut heidän tarinoitaan ja tiennyt arvostaa heidän tekojaan ilman tätä kirjaa. Ostin tämän kirjan ihanan idean innostamana 11-vuotiaalle pikkusiskolleni joululahjaksi, ja vaikkei hän ole yhtä innokas lukija kuin isosiskonsa, Iltasatuja kapinallisille tytöille näytti uppoavan kiitettävällä innolla. Ja on hän saanut lainaillakin sitä suuntaan jos toiseenkin (myös minulle). Näkisin, että tämä kirja on hedelmällinen keskustelunaloitus niin tasa-arvosta, tyttöjen ja naisten oikeuksista, maailman muuttumisesta kuin vielä tarvittavasta muutoksesta. Nämä yllä olevat varaukset huomioon otettuina voisin suositella kirjaa laajalle lukijakunnalle.

Kirjalle on tulossa myös jatko-osa myöhemmin tänä vuonna. Jään odottamaan mielenkiinnolla, miten se on vastannut kritiikkiin sekä myös sitä, keitä on valikoitu täydentämään merkkinaisten kaanonia.

Jos Tuhkimo olisi mies ja lisää kirjasta täällä.

Kirjasta on kirjoitettu mukavasti, esimerkiksi näissä blogeissa: Bibbidi Bobbidi Book, Lukujonossa, Luetaanko tämä?, Lumiomena, Yöpöydän kirjat, Hannan kirjokansi, Amman kirjablogi, Kirjojen keskellä, Lukuneuvoja, Pieni kirjasto, Oi mutsi mutsi, Mitä luimme kerran

Mitä mieltä sinä olet tästä hittikirjasta?

 

Advertisement

Yaa Gyasi – Matkalla kotiin

”Mun sydän meinaa särkyä, kun mä nään, että sulla – mun pojalla ja mun isän lapsenlapsella – on täällä Harlemissa lapsia, jotka ei edes tiedä sun nimeä, saati sitä, miltä sä näytät. Mä en voi ajatella muuta kuin että näin ei pitäis olla. Sä et ole oppinut kaikkea multa: on asioita, jotka sä opit sun isältä, vaikka sä et tuntenu sitä, ja se oppi ne valkosilta miehiltä. Surettaa nähdä, että oma poika on narkkari, vaikka mä marssin niin pitkän matkan, mutta vielä enemmän surettaa nähdä, että sä voit omasta mielestäs häipyä ihan kuin sun isä. Jos sä jatkat samaan malliin kuin nyt, valkosten miesten ei tarvitse enää tehdä mitään. Niiden ei tarvitse myydä sua eikä panna sua hiilikaivokseen, jotta ne omistais sut. Ne omistaa sut muutenkin ja ne sanoo, että se johtuu susta. Se on sun oma syy.”

Ghanalais-yhdysvaltalaisen Yaa Gyasin vahva esikoisromaani kertoo kahden siskon jälkeläisistä kahdelta puolen valtamerta. Toisena kiintopisteenä on orjakaupan ja heimosotien koettelema Ghana, toisena orjuuden ja rotuerottelun värittämä Yhdysvallat. Ghanaan jää Effia, brittiupseerille naitettu kaunis heimotyttö, joka elää Cape Coastin orjalinnoituksen ylemmissä kerroksissa. Linnoituksen pohjakerroksen haiseviin tyrmiin joutuu hänen siskopuolensa Esi, joka rahdataan orjalaivalla Amerikkaan.

Samasta linnoituksesta lähtee kaksi aivan eri suuntiin risteävää sukuhaaraa. Sukupolvien ketju ulottuu 14 päähenkilön kautta 250 vuoden päähän. Tiuhaan vaihtuvat päähenkilöt, näkökulmat ja vuosikymmenet tekevät romaanin rakenteesta novellimaisen kertomuksen, jonka jokainen luku paljastaa vilauksen päähenkilönsä ajasta, toiveista ja kamppailusta orjuuden ja vapauden välissä. Ghanaan jäävät saavat vuorollaan todistaa isäntien ja alistettujen monimutkaisia, verenpunaisiksi värjäytyviä suhteita ja sovittaa valintojaan heimoyhteisön tapoihin, perinteisiin ja uskomuksiin. Amerikassa Esin jälkeläisten tie vie plantaaseilta hiilikaivoksiin, vankiloihin ja inhoavien katseiden alaiseksi. Orjuuden päättymisestäkin on pitkä matka ihmisarvon saavuttamiseen.

”Siis tapoit miehen? Tiedätkö miks poliisit otti kiinni mun kaverin Joecyn, joka on tuolla noin? Se ei siirtyny kadun toiselle puolen, kun valkonen nainen käveli ohi. Se sai yhdeksän vuoden tuomion. Sä sait yhtä pitkän tuomion taposta.”

Valtameren erottamia serkkuja yhdistää samanlainen levoton juurettomuuden tunne, tarve päästä kotiin. He vaeltavat jatkuvasti paikasta toiseen tietämättä ehkä itsekään, mitä etsivät. Monet heistä eivät tunne vanhempiaan, vielä harvemmat vanhempiensa menneisyyttä. Silti heidän elämässään näkyy menneiden sukupolvien paino, orjuuden, uskottujen kirousten ja syrjinnän kaiut.  Gyasin romaanissa näkyykin samanlainen revisionistinen pyrkimys uudelleenkirjoittaa historiaa kuin Toni Morrisonilla: mustien näkökulmasta, mustien kokemuksesta, vaietusta näkyväksi.

Huolimatta valtavasta ajallisesta ja kulttuurisesta etäisyydestä, joka minulla on 1700-luvun Ghanaan tai muihin romaanin tapahtumapaikkoihin- ja aikoihin, Matkalla kotiin kosketti, ravisteli ja ui ihon alle. Niin kuin hyvä kaunokirja tekee, se supisti kolmensadan vuoden ja tuhansien kilometrien matkan näkö- ja kosketusetäisyydeksi, joka mahdollistaa elämisen ja kokemisen toisen ihmisen nahoissa.

Jos et halua pienintäkään vinkkiä tarinan loppuasetelmasta, hyppää tämän kappaleen yli. Romaanin nätistä, ympyrä sulkeutuu -lopusta on oltu montaa mieltä. Se on toiveikkaan helppo ja sovinnollinen loppu, ja kun sitä alkaa ajattelemaan, ehkä hieman lattea ja liian tarkaksi solmuksi kaikki neljätoista lankaa sitova verrattuna laajaan ja räiskyvään tunne- ja tapahtumaskaalaan, joka edeltää sitä. Ylipäätään loppuratkaisu voisi olla jotain enemmän kuin toivorikas ja anteeksiantava menneisyyden haamuja ja demoneita kohtaan. Pysäytän tässä kohtaa ajatukseni vastakysymykseen: miksi sen pitäisi olla? Jotta syyllistäminen aiheuttaisi syyllisyyttä ja katumusta? Eikö kotiinpaluun lohdullisuus ja toivo ole arvoisensa lopetus kärsimyksen kyllästämälle kertomukselle? Mahdollisuus meennen kohtaamiseen, kierteen katkaisemiseen ja parempaan tulevaan? Haluan uskoa, että se on.

Helmet-lukuhaaste: 26. Sukutarina

Varastaisinko?
×××× = vaatii ryöstöä

Suosittelepas tähän jatkoksi afrikkalaista kirjallisuutta, joka on tehnyt sinuun vaikutuksen.

Åke Persson & Thomas Oldrup – Maailman pisin pajunköysi. 101 historiallista harhakäsitystä

Oletko aina luullut, että orjat rakensivat pyramidit, Einsteinilla oli huono koulutodistus, Magalhães purjehti ensimmäisenä maailman ympäri ja Marie Antoinette totesi nälkiintyneistä kansalaisistaan ”Syökööt leivoksia”? Jos näin on, Åke Perssonin ja Thomas Oldrupin kirja Maailman pisin pajunköysi. 101 historiallista harhakäsitystä on oikea teos tekemään lopun harhaluuloistasi. Mikään näistä, tai kirjassa esitetyistä muista 97 historiallisena totuutena elämään jääneestä tarinasta, ei nimittäin ole totta.

Persson ja Oldrup ovat historiaan eikoistuneita toimittajia, jotka ovat työskennelleet kauan populaaritieteellisen historiantutkimuksen parissa. Kirja on saanut alkunsa heidän viehtymyksestään harhakäsitysten voimaan: monet kirjan myyteistä ovat säilyneet yleisessä tietoisuudessa vuosisatoja.

Miksi näin? Toisinaan kyse on ollut puhtaista väärinymmäryksistä, joskus siitä, että hyvä tarina elää ja saa kuulijoita totuutta helpommin. Usein harhakäsitysten takana on myös poliittisia motiiveja. Propagandaa ja suoranaisia valheita on aina käytetty mustamaalaamaan vastustajia ja pönkittämään omaa asemaa. Siinä mielessä Maailman pisin pajunköysi on myös muistutus siitä, ettei kaikkea tarvitse tai pidä uskoa. Samanlaisia myyttejä ja harhakäsityksiä luodaan ja tulee luoduksi myös omalla ajallamme.

Pidän paljon kirjan ideasta ja historiasta kiinnostuneena se kuulosti mielenkiintoiselta lähestymistavalta populaariin historiaan. Kirja tarjoaa juuri sitä mitä se lupaa: tunnettuja ja tuntemattomampiakin harhakäsityksiä ja niiden oikaisuja sekä selityksiä, joista toiset ovat vieraampia kuin toiset. Voinkin suositella kirjaa sekä niille, jotka haluavat päivittää tietämystään historian yksityiskohdista että niille, jotka haluavat tehdä vaikutuksen tuttavapiiriinsä briljeeraamalla.

Minulle lukukokemus ei jälkeenpäin ajatellen ollut niin antoisa kuin olin ehkä odottanut. Kirja ei sinänsä tuottanut pettymystä vaan pikemminkin yliarvioin innostukseni aiheeseen, ja kirja tuli valittua luettavaksi vääränä ajankohtana. Hain siitä kevyttä ja viihdyttävää välipalaluettavaa (mitä se oli) kurssien lukulistoja keventämään, kun mieli olisi sittenkin tehnyt enemmän uppoutua laadukkaaseen romaaniin pakollisten lukemisten välissäkin. Kelpo teos silti, jos tykkää vastaavanlaisesta kirjallisuudesta.

Helmet-lukuhaaste: 18. Kirjan nimessä on vähintään neljä sanaa

Varastaisinko?

××× = syyllistyn taskuvarkauteen

Oletko jäänyt kiinni historiallisesta harhakäsityksestä?

 

Mary Shelley – Frankenstein

”Eräänä synkkänä marraskuun yönä näin uurastusteni tuloksen valmiina silmieni edessä. Lähes tuskallisen levottomuuden vallassa kokosin ympärilleni tarpeelliset välineet ja sytytin elämän kipinän jalkojeni juuressa elottomana makaavaan ruumiiseen.”

Mary Shelleyn kauhukirjallisuuden klassikkoromaani Frankenstein on tarina kunnianhimoisesta tiedemiehestä, joka luo elämän ja kuoleman rajaa uhmaten vain etäisesti ihmistä muistuttavan olion. Luomistyön seuraukset ovat kammottavat: Frankenstein huomaa antaneensa elämän kauhistuttavalle hirviölle, jota kaikki inhimillinen kammoaa.

”Oi, ei yksikään kuolevainen voisi kestää noiden kasvojen herätämää kauhua. Uudelleen henkiin herätetty muumio ei voisi olla yhtä kammottava kuin tuo kurjimus. Olin katsellut häntä keskeneräisenä; silloin hän oli ruma; mutta kun nuo lihakset ja nivelet saivat liikkumiskyvyn, tuloksen oli olento, jollaista ei edes Dante olisi pystynyt keksimään.”

Frankenstein ei suinkaan ala kuuluisasta hamartian hetkestä, jolloin kuoleman salaisuudet keriytyvät auki lähes loppuun palaneen kynttilän valaisemassa huoneessa. Kirjan alkupisteessä Pohjoisnavan valloittamisesta unelmoiva Walton-löytöretkeilijä poimii aluksensa kannelle kuolemansairaan muukalaisen. Muukalainen uskoo synkän tarinansa Waltonille varoituksena kunnianhimon haitallisesta puolesta, hän on maksanut tiedonjanostaan kovan hinnan.

Romaanin alku on mielestäni hämmentävä, eikä vähiten siksi, että jäätiköltä poimittu tiedemies on Frankenstein. Olen koko pienen elämäni elänyt siinä uskossa, jonka kirjan pohjalta syntynyt populaarikulttuuri luo: Frankenstein on tarinan hirviö. Eipä olekaan, jämäpaloista kokoon kursittu olio jää nimettömäksi.

Frankenstein ei ole kauhua genren nykyisessä merkityksessä ja sopii siten myös niille, jotka eivät ”oikeasta” kauhusta välitä (kuten minä). Enemmän kuin suoranaiseen pelottavuuteen, Frankensteinin vaikuttavuus perustuu kirjan rohkaisemaan ajatusleikkiin siitä, kuka onkaan tarinan hirviö hirviönä olemisen todellisessa merkityksessä. Frankensteinin luoma olento kuvottavine ulkonäköineen on helppo rajata inhimillisen kokemuspiirin ulottumattomiin, mutta kun oliolle suo puheenvuoron, sen tarpeet ja toiveet ovat inhimillisyydessään viiltäviä.

”Usko minua, Frankenstein; minä olin lempeä, sieluni hehkui rakkautta ja inhimillisyyttä, mutta minä olen niin yksinäinen.”

Murha ei ole vieras asia oliolle; olio on hirviö. Murha on tuttu ihmiselle; ihminen on inhimillinen. Olio janoaa rakkautta ja hyväksyntää, mutta on kauhistuttavan ulkoisen olemuksensa takia tuomittu vihatuksi ja kartelluksi. Ihminen pitää vuorovaikutusta ja läheisyyttä välttämättömyytenä, mutta vain ihmisille sallittuna kokemuksena. Kuka on uhri ja kuka hirviö?

Frankenstein on hyvin erilainen tarina kuin millainen oletin sen olevan. Positiivisen yllätyksen lisäksi erotin siitä joitain heikkouksia ja hyvin naiiveja ratkaisuja, jotka hieman latistivat lukukokemusta. Ihmisyyttä koskevien pohdintojen herättäjänä klassikko on kuitenkin mainio.

Varastaisinko?

××× = syyllistyn taskuvarkauteen

Millainen suhde sinulla on Frankensteiniin tai kauhukirjallisuuteen?

Milja Kaunisto – Luxus

”Ranska tulisi muuttumaan, totesin mielessäni, voi, kuinka se muuttuisi! Kulttuurin, luksuksen, uskonnon ja tieteen, noiden yläluokan hapatusten, saasta häviäisi. Tilalle syntyisi uusi Ranska, Rousseaun kuvailema, sellainen, jonka ihmiset ovat puhtaita ja jaloja, niin kuin ihminen on luonnontilassaan, ilman alistajaa.”

Milja Kauniston historiallinen romaani Luxus on kertomus siitä, kuinka ylhäinen ja alhainen kohtaavat Ranskan vallankumouksessa. Vallankumous mittaa raa’asti halua selviytyä ja halua luopua välittämättä siitä, onko selviytyjällä luovutettavanaan omaisuuden arvosta koruja, ammatti vai pelkkä kunnia. Siellä missä on halua, on myös häpeää ja missä on häpeää on valtaa.

Purppuragiljotiini-sarjan avausosa saattaa yhteen kolme henkilöä, jotka eivät olisi ilman vallankumousta huomioineet toistensa olemassaoloa. Ensimmäinen heistä on orpo pyövelinkisälli Isidore Borealis, kaunopuheinen, sivistynyt ja idealistinen mies, joka on asemansa tähden tuomittu elämään yhteiskunnan laitamilla. Toinen on nuoruuden hairahduksen ikuisesti tahraama Sancerren kreivitär Marie-Constance de Lyonne de Boucard ja kolmas irstas ja skandaalinkäryinen takinkääntäjä, kirjailija markiisi de Sade.

1700-luvun lopun Ranskaan sukelletaan ensimmäiseksi Isidoren matkassa. Hän on kolmikosta filosofisin ja pohtii niin pyövelin ammattiin liittyviä moraalisia kysymyksiä (jotka tulivat hienosti esiin vähän aikaa sitten lukemassani Anneli Kannon Pyövelissä) kuin ihanteellista valtiomuotoa. Enemmän kuin hänen idealismiaan Luxus keskittyy kuvailemaan Marie-Constancen pudotusta linnoista, hyveistä ja kauniista vaatteista raunioihin, nälkään ja hirsipuuhun. Maallisen omaisuuden lisäksi hänen paikkansa maailmasta katoaa:

”Olenko enää Marie-Constance de Lyonne de Boucard, vai olenko vain Marie Lyonne? Kuka hän on, tämä Marie Lyonne? Hänellä ei ole edes lapsia, joita opastaa ritarihyveissä, niin kuin meitä on opastettu. Kertaan asemamme velvoituksia mielessäni, mutta muistan sitten, että asemaamme ei enää ole. Tarkoittaako se siis, että velvoitukseni ovat lakanneet olemasta?”

Isidoreen ja Marieen verrattuna markiisi de Sade on mukana juonessa vain vähän aikaa, mutta hänen selviytyjän vaistonsa, avoimuutensa paheille ja intonsa lankeemukseen ovat kolmikon ainoa toivo selvitä vallankumouksesta. Pilkkalaulut raikuvat, palatsit roihuavat liekeissä ja päitä putoilee: vallankumouksen Pariisi vaatii veriuhrinsa.

Luxusta lukiessani tulin jälleen miettineeksi sitä, kuinka erilaista on lukea historian oppikirjaa ja historiallista romaania. Oppikirjoissa Ranskan vallankukous on sarja tärkeiden tapahtumien päivämääriä, jotka tuntuvat helposti seuraavan toisiaan välttämättä. Näin tapahtui ja se oli ainoa tapa tapahtua, lähes ennustettava jatkumo. Luxus kertoo kuitenkin jotain aivan muuta: epävarmuutta, kaaosta, käsistä riistäytymistä. Vallankumous on hurrikaani, joka pyyhkäisee tieltään niin ihmisten yksityisen kuin julkisen elämän, uskonnon, arvot, ystävät, ammatin, minuuden.

Ranskan vallankumous on traagisuudessaan kiehtova aikakausi, mikä sai minut sijoittamaan Luxuksen yhdeksi tämän vuoden odotetuimmista uutuuksista. Kauniston ronski ja kaunistelematon tapa kuvata vallankumousta ansaitsee kiittelyä. Se ei sorru selittelemään vaan luottaa lukijaan. Eri yhteiskuntaluokista tulevat hahmot valottavat kukin suuntaansa kumouksen kulkua ja vaikutuksia.

Luxus on sekä viihdyttävä että historiallisesti avartava lukukokemus, jota luin mielelläni 550 sivun edestä. Aion lukea myös seuraavat osat.

Varastaisinko?

××× = syyllistyn taskuvarkauteen

Oletko lukenut tämän vuoden uutuuskirjoja? Mitä olet pitänyt?

Jane Austen – Ylpeys ja ennakkoluulo

”On yleisesti tunnustettu totuus, että naimaton mies, jolla on huomattava omaisuus, on välttämättä vaimon tarpeessa.”

Jane Austenin Ylpeys ja ennakkoluulo on minulle niin tärkeä kirja, että siitä kirjoittaminen on vaikeaa. Kun yritän sanoa, että se on yksi kirjallisuudenhistorian unohtumattomimmista rakkaustarinoista, sanon, että se on kuin tuttu syli, jonka lämpöön käpertyä, kun elämä vilustuttaa. Kun yritän kertoa, että se on vielä kahdensadan vuoden jälkeenkin raikas ja ilahduttava tapakomedia, kerron, että se on varma tapa saada minut hymyilemään.

Jos kuitenkin antaisin siitä muita tietoja kuin henkilökohtaisen kiintymykseni, sanoisin ehkä näin: Ylpeys ja ennakkoluulo kertoo maalaisaateliin kuuluvasta Elizabeth Bennetistä, hänen perheestään ja lyhyehköstä mutta tapahtumarikkaasta ajasta heidän elämänpiirissään 1700-luvun Englannissa. Tyttöjen hupsutuksia vaivoin sietävä herra Bennet, hysteerisyyteen taipuva, tyttöjä innokkaasti naittava rouva Bennet, lempeä Jane, eloisa Elizabeth, kuivakka Mary, hupsu Kitty ja vastuuton, huikentelvainen Lydia muodostavan aikamoisen perheen, jonka hellän ironisessa kuvauksessa Austen on parhaimmillaan.

Kirjan alkaessa läheinen Netherfieldin kartano on juuri vuokrattu rikkaalle, naimattomalle miehelle ja siitäkös rouva Bennet innostuu: miehen on naitava joku hänen tyttäristään! Netherfieldin uuden asukkaan herra Bingleyn mukana paikkakunnalle saapuu myös toinen vielä rikkaampi, naimaton mies, herra Darcy, jonka töykeys ja epäystävällisyys karkottaa kaiken häneen kohdistuneen orastavan ihailun.

Ehkä pahinta, mitä klassikolle voi tehdä, on lukea sen haudanvakavana kuvauksena 1700-luvun yhteiskunnasta. Erityisesti Austenin henkilökuvauksen hienous on sen riemukkaassa ironiassa, joka ei kuitenkaan lipsahda parodian puolelle. Austenin kanssa saa nauraa inhimillisen hupsuille luonteenpiirteille! Kepeämmän luonnekuvauksen alta löytyy myös vakavampia sävyjä, joihin kirjan suosio perustuu yhtä lailla: niin avioliitto, sosiaalisten odotusten mukaan eläminen ja naisen asema puhuttavat.

Ja ah, se rakkaustarina.

Luin nyt ensimmäistä kertaa uuden suomennoksen, jonka on kynäillyt Kersti Juva ja jonka äärimmäisen kauniin kannen on suunnitellut Elina Warsta. Olisin halunnut vertailla uutta suomennosta muutamaan kertaan lukemaani vanhaan, mutta lukiessani huomasinkin, ettei minulla ollut juurikaan muistikuvia suomennoksesta vaan alkuperäisestä englanninkielisestä versiosta. Olin ehkä odottanut uuteen käännökseen hieman modernimpaa otetta, mutta vanhahtava kieli jäljitteli hienosti Austenin tyyliä.

Ylpeys ja ennakkoluulo on myös populaarikulttuurissa suosittu aihe ja siitä on tehty lukuisia sovituksia. Lukuprojektin yhteydessä katsoin sekä iki-ihanan BBC:n minisarjan, vuoden 2005 elokuvan että minulle aivan uuden tuttavuuden, The Lizzie Bennet Diaries -sarjan. Pieni mainospuhe: The Lizzie Bennet Diaries on muutama vuosi sitten kuvattu videoblogi, joka siirtää Ylpeyden ja ennakkoluulon hienosti nykyaikaan. Videoblogia pitää pääsääntöisesti Lizzie Bennet, mutta siellä vilahtavat enemmän tai vähemmän myös muut tutut hahmot kuten Jane, Lydia, herra Collins ja Bing Lee. Jos sinulla on vaikeuksia lukea tarinaa kirjana, sen seuraaminen lyhyissä videopätkissä voi helpottaa urakkaa – ja muutenkin sen on varsin hurmaava ja hauska sovitus! Sarjan kaikki jaksot löytyvät kätevästi YouTubesta.

Kirjasta on myös kirjoitettu uusia versioita, joista Seth Grahame-Smithin Ylpeys ja ennakkoluulo ja zombit on minulle vieras, Jo Bakerin Longbournin talossa mukavan erilainen kurkistus klassikon maailmaan palvelusväen näkökulmasta ja P. D. Jamesin Syystanssiaiset keskinkertainen murhamysteeri.

Varastaisinko?

××××× = turvatoimetkaan eivät pidättele rikokselta

Ovatko Ylpeydestä ja ennakkoluulosta tehdyt sovitukset tai itse kirja sinulle tuttuja?

Yuval Noah Harari – Sapiens. Ihmisen lyhyt historia

”Seitsemänkymmentätuhatta vuotta sitten Homo sapiens oli vähäpätöinen eläin, joka puuhaili omiaan yhdessä Afrikan kolkassa. Seuraavien vuosituhansien aikana se teki itsestään koko planeetan herran ja ekosysteemien kauhun. Nykyisin sapiensista on tulossa jumala ja se on hankkimassa itselleen paitsi ikuisen nuoruuden myös jumalallisen kyvyn luoda ja tuhota.”

Oxfordissa historian tohtoriksi väitelleen Yuval Noah Hararin menestysteos Sapiens. Ihmisen lyhyt historia kaivaa ihmiskunnan luurangot esiin kaapistaan. Luurankojen esittely koko ihmisen historian ajalta voi kuulostaa puuduttavalta, mutta Hararin oivaltavat teoriat ja käytännönläheiset esimerkit pitävät tylsistymisen kaukana.

100 000 vuotta sitten maapallolla eli ainakin kuusi ihmislajia, joista on enää jäljellä vain yksi, Homo sapiens. Tuhansien vuosien kuluessa ihminen siirtyi metsästäjä-keräilijästä maanviljelijäksi, alkoi rakentaa imperiumeja ja muodosti maailmankatsomuksensa myyttien varaan. Myyteistä kehittyi lukuisia arkipäivää ohjaavia järjestelmiä rahasta ja kansallisvaltioista uskontoihin ja tieteeseen. Miten tämä muutos tapahtui – tai toisella tavalla muotoiltuna: miten ihmisestä tuli ihminen? Miten ihminen sovitti päähänsä luomakunnan kruunun?

Sapiens yrittää vastata muun muassa  näihin kysymyksiin ja mutkistaa samalla historian oppikirjoissa suoristetut mutkat. Harari ei tyydy esittämään faktoja loogisessa järjestyksessä tai listaamaan syy-seuraus-ketjuja oppikirjamaiseen tyyliin vaan etsii ymmärrystä suurien kehityslinjojen takaa. Apunaan hän käyttää havainnollisia ja käytännönläheisiä esimerkkejä, jotka takaavat sen, että myös maallikko pysyy vauhdissa mukana.

Kursiakseen ihmisen taipaleen Afrikasta maailman valtaistuimille uskottavasti kasaan Harari esittää joukon hypoteeseja, jotka rikkovat niin yleisen mielipiteen kuin historiankirjoituksen myyttejä:

”Älä usko puunhalaajia, jotka väittävät esi-isiemme eläneen sopusoinnussa luonnon kanssa. Jo kauan ennen teollista vallankumousta Homo sapiens piti hallussaan ennätystä useimpien kasvi- ja eläinlajien ajamisessa sukupuuttoon. Meillä ihmisillä on kyseenalainen kunnia olla biologian historian tappavin laji.”

Hararin teoriat saavat lukijan kysenalaistamaan omia ja muiden käsityksiä ihmisestä ja ihmisyydestä. Hänen provokatiivinen, ajatuksia ravisteleva tyylinsä rohkaisee ottamaan kantaa, eikä kohtelemaan lukemaansa lopullisena totuutena. Harari tuo nimittäin vahvasti esille myös sen, että tiede määrittää itseään jatkuvasti uudelleen. Hänen väitteensä eivät ole lopullisia nauloja Homo sapiensin arkkuun vaan avoimia keskustelulle, kritiikille ja tutkimukselle.

Varsinkin viimeisen luvun väitteet saivat minut katsomaan ylös kirjasta ja hetkeksi vain sisäistämään juuri lukemiani lauseita. Geenitekniikka tai kyborgit eivät ole minulle kokonaan vieraita asioita, mutta Hararin olettamukset alan edistymisestä ja arkipäiväistymisestä yllättivät minut ennakoidulla tavalla:

”Väitetään, että ellei ydintuho tai ekologinen katastrofi tule väliin, nopea tekninen kehitys johtaa pian siihen, että Homo sapiensin syrjäyttävät kokonaan toisenlaiset olennot, jotka ovat erilaisia paitsi fyysiseltä olemukseltaan myös kognitiivisilta ja emotionaalisilta ominaisuuksiltaan. Useimmat sapiensit pitävät ajatusta äärimmäisen hämmentävänä. Uskomme mieluiten, että tulevaisuudessa aivan meidän kaltaisemme ihmiset matkustavat planeetalta toiselle nopeissa avaruusaluksissa.”

Sapiens ravisteleee lukijoitaan ulos tutusta ja turvallisesta kuplasta ja katsomaan sekä oivaltamaan asioita suuremmassa mittakaavassa – vaikka se tuntuisi epämukavalta. Teoksen asenne ihmiseen on virkistävän kriittinen ja sen rohkeus provosoida tekee lukemisesta koukuttavaa. Harari kääntää sen, mikä ihmisille opetetaan heidän historiansa läpäisevänä parempaan suuntautuvana kehityskulkuna, lähestulkoon päälaelleen. Jos kehityksemme onkin oikeasti taantumista, mihin olemme menossa? Sapiens ei lopu lohtua ja toivoa tuovaan vakuutukseen siitä, että ihminen osaa rangaista ongelmansa vaan viimeiseen painavaan kysymykseen:

”Onko mitään vaarallisempaa kuin tyytymättömät ja vastuuttomat jumalat, jotka eivät tiedä, mitä haluavat?”

Varastaisinko?

××××× = turvatoimetkaan eivät pidättele rikokselta

Mikä kirja tarjosi sinulle ahaa-elämyksiä?

 

P. D. James – Syystanssiaiset

”Hän on kuollut! Hyvä Jumala, Denny on kuollut! Hän oli ystäväni, ainoa ystäväni, ja olen tappanut hänet! Olen tappanut hänet! Se on minun syytäni.”

P. D. Jamesin Syystanssiaiset alkaa ajasta kuusi vuotta Ylpeyden ja ennakkoluulon jälkeen (jos et ole siis lukenut Jane Austenin klassikkoa, juonipaljastuksia luvassa). Merytonin juorut siitä, miksi Elizabeth Bennet suostui kaikkien inhoaman Mr. Darcyn kosintaan ovat vaimenneet, samoin kuin Pemberleyn hämmästys isäntänsä vaatimattomasta naimakaupasta. Pemberleyn lastenhuoneesta kuuluu leikin ääniä ja pian vaunut kaartavat pihaan tuodakseen Janen ja Bingleyn jälleen yhdelle vierailulle. On lady Annen tanssiaisten aatto: takkoihin sytytetään tulia, keittiössä valmistellaan herkkuja ja kukkaloisto odottaa maljakoihin asettelua.

Valmistelujen keskellä Pemberly saa kutsumattoman vieraan, kun hysteerinen Lydia saatetaan sisälle. Hän kirkuu uutisensa ja sortuu sitten nyyhkäyksiin – hänen miehensä Mr. Wickham on kuollut! Ruumis, joka metsästä löydetään, on kuitenkin kapteeni Dennyn, ja humalainen, verinen Wickham on ystävänsä murhan ainoa todistaja.

Se, että kirjailija lainaa toisen kirjailijan luomia hahmoja omaan tekeleeseensä, on mielestäni aina enemmän tai vähemmän kiistanalainen asia. Raja fanfictionin ja ”oikean” kirjallisuuden välillä hämärtyy. Toisaalta tuntuu siltä kuin rakastamansa henkilöt olisivat palanneet kuolleista, toisaalta kirjailijaa tekee mieli ahdistella uskottavuuskysymyksillä: Tekisikö Elizabeth näin? Sallisiko Austen tätä?

Kallistuin enemmän sille puolelle, että on ihanaa päästä vierailemaan Pemberleyssä pitkän tauon jälkeen, enkä analysoinut henkilöiden luonteenpiirteiden paikkansa pitävyyttä sen kummemmin. Silti Hunsfordin pappilasta saapuneesta kirjeestä tehty huomio pisti silmään positiivisessa mielessä, se on taattua Mr. Collinsia:

”Herra Collins aloitti väittämällä, ettei kyennyt löytämään sanoja osoittaakseen järkytystään ja kauhistustaan, ja löysi niitä sitten melkoisen määrän, joista harva sopi tilanteeseen eikä yhdestäkään ollut apua.”

Toisin kuin Ylpeys ja ennakkoluulo, Syystanssiaiset ei ole rakkausromaani vaan murhamysteeri, jossa Mr. Darcy ei joudu kyseenalaistamaan tunteitaan vaan luottamuksensa oikeusjärjestelmään:

”- – hänen elämänsä tai kuolemansa, on siis kiinni kahdestatoista miehestä, joiden arvioon väistämättä vaikuttavat heidän omat ennakko-oletuksensa, syytetyn puheenvuoron uskottavuus ja kanneviskaalin puhetaito.”

Kautta Euroopan arvostettu Englannin laki muuttuu käytännön tasolla kansan sirkushuveiksi. Oikeudenkäynti on yleisölle viihdyttävä jännitysnäytelmä, jonne kokoonnutaan kuin amfiteatteriin – vaikuttavin puhuja voittakoon! Onko oikeudessa annettu tuomio enemmän retoriikan ja asenteiden kuin todisteiden ja tiedon asia?

Jos olisin lukenut enemmän rikoskirjallisuutta, olisi ollut mielenkiintoista verrata 1800-luvun taitteen rikostutkintaa ja oikeudenkäyntiprosessia nykyiseen.

Viihdyin tuttujen henkilöiden kanssa, enkä suhtautunut Syystanssiaisiin vakavana jatkona klassikolle, pikemminkin yhtenä ajatusleikkinä tulevaisuudesta. Kevyenä välipalana luettuna kirja lääkitsi ikävääni Austenin aikaan, mutta yltäisi vain kahteen ja puoleen tähteen mikäli käyttäisin puolikkaita.

Varastaisinko?

××× = syyllistyn taskuvarkauteen

Oletko lukenut tätä tai muita Ylpeyden ja ennakkoluulon pohjalta tehtyjä ”jatko-osia”? Mitä mieltä olet toisen kirjailijan henkilöiden ja maailman lainaamisesta?