Yaa Gyasi – Matkalla kotiin

”Mun sydän meinaa särkyä, kun mä nään, että sulla – mun pojalla ja mun isän lapsenlapsella – on täällä Harlemissa lapsia, jotka ei edes tiedä sun nimeä, saati sitä, miltä sä näytät. Mä en voi ajatella muuta kuin että näin ei pitäis olla. Sä et ole oppinut kaikkea multa: on asioita, jotka sä opit sun isältä, vaikka sä et tuntenu sitä, ja se oppi ne valkosilta miehiltä. Surettaa nähdä, että oma poika on narkkari, vaikka mä marssin niin pitkän matkan, mutta vielä enemmän surettaa nähdä, että sä voit omasta mielestäs häipyä ihan kuin sun isä. Jos sä jatkat samaan malliin kuin nyt, valkosten miesten ei tarvitse enää tehdä mitään. Niiden ei tarvitse myydä sua eikä panna sua hiilikaivokseen, jotta ne omistais sut. Ne omistaa sut muutenkin ja ne sanoo, että se johtuu susta. Se on sun oma syy.”

yaa gyasi matkalla kotiin

Ghanalais-yhdysvaltalaisen Yaa Gyasin vahva esikoisromaani kertoo kahden siskon jälkeläisistä kahdelta puolen valtamerta. Toisena kiintopisteenä on orjakaupan ja heimosotien koettelema Ghana, toisena orjuuden ja rotuerottelun värittämä Yhdysvallat. Ghanaan jää Effia, brittiupseerille naitettu kaunis heimotyttö, joka elää Cape Coastin orjalinnoituksen ylemmissä kerroksissa. Linnoituksen pohjakerroksen haiseviin tyrmiin joutuu hänen siskopuolensa Esi, joka rahdataan orjalaivalla Amerikkaan.

Samasta linnoituksesta lähtee kaksi aivan eri suuntiin risteävää sukuhaaraa. Sukupolvien ketju ulottuu 14 päähenkilön kautta 250 vuoden päähän. Tiuhaan vaihtuvat päähenkilöt, näkökulmat ja vuosikymmenet tekevät romaanin rakenteesta novellimaisen kertomuksen, jonka jokainen luku paljastaa vilauksen päähenkilönsä ajasta, toiveista ja kamppailusta orjuuden ja vapauden välissä. Ghanaan jäävät saavat vuorollaan todistaa isäntien ja alistettujen monimutkaisia, verenpunaisiksi värjäytyviä suhteita ja sovittaa valintojaan heimoyhteisön tapoihin, perinteisiin ja uskomuksiin. Amerikassa Esin jälkeläisten tie vie plantaaseilta hiilikaivoksiin, vankiloihin ja inhoavien katseiden alaiseksi. Orjuuden päättymisestäkin on pitkä matka ihmisarvon saavuttamiseen.

”Siis tapoit miehen? Tiedätkö miks poliisit otti kiinni mun kaverin Joecyn, joka on tuolla noin? Se ei siirtyny kadun toiselle puolen, kun valkonen nainen käveli ohi. Se sai yhdeksän vuoden tuomion. Sä sait yhtä pitkän tuomion taposta.”

Valtameren erottamia serkkuja yhdistää samanlainen levoton juurettomuuden tunne, tarve päästä kotiin. He vaeltavat jatkuvasti paikasta toiseen tietämättä ehkä itsekään, mitä etsivät. Monet heistä eivät tunne vanhempiaan, vielä harvemmat vanhempiensa menneisyyttä. Silti heidän elämässään näkyy menneiden sukupolvien paino, orjuuden, uskottujen kirousten ja syrjinnän kaiut.  Gyasin romaanissa näkyykin samanlainen revisionistinen pyrkimys uudelleenkirjoittaa historiaa kuin Toni Morrisonilla: mustien näkökulmasta, mustien kokemuksesta, vaietusta näkyväksi.

Huolimatta valtavasta ajallisesta ja kulttuurisesta etäisyydestä, joka minulla on 1700-luvun Ghanaan tai muihin romaanin tapahtumapaikkoihin- ja aikoihin, Matkalla kotiin kosketti, ravisteli ja ui ihon alle. Niin kuin hyvä kaunokirja tekee, se supisti kolmensadan vuoden ja tuhansien kilometrien matkan näkö- ja kosketusetäisyydeksi, joka mahdollistaa elämisen ja kokemisen toisen ihmisen nahoissa.

Jos et halua pienintäkään vinkkiä tarinan loppuasetelmasta, hyppää tämän kappaleen yli. Romaanin nätistä, ympyrä sulkeutuu -lopusta on oltu montaa mieltä. Se on toiveikkaan helppo ja sovinnollinen loppu, ja kun sitä alkaa ajattelemaan, ehkä hieman lattea ja liian tarkaksi solmuksi kaikki neljätoista lankaa sitova verrattuna laajaan ja räiskyvään tunne- ja tapahtumaskaalaan, joka edeltää sitä. Ylipäätään loppuratkaisu voisi olla jotain enemmän kuin toivorikas ja anteeksiantava menneisyyden haamuja ja demoneita kohtaan. Pysäytän tässä kohtaa ajatukseni vastakysymykseen: miksi sen pitäisi olla? Jotta syyllistäminen aiheuttaisi syyllisyyttä ja katumusta? Eikö kotiinpaluun lohdullisuus ja toivo ole arvoisensa lopetus kärsimyksen kyllästämälle kertomukselle? Mahdollisuus meennen kohtaamiseen, kierteen katkaisemiseen ja parempaan tulevaan? Haluan uskoa, että se on.

Helmet-lukuhaaste: 26. Sukutarina

Varastaisinko?
×××× = vaatii ryöstöä

Suosittelepas tähän jatkoksi afrikkalaista kirjallisuutta, joka on tehnyt sinuun vaikutuksen.

Toukokuun tunnustukset

TÄSSÄ KUUSSA

Toukokuu lensi ohi jättämättä hengähdystaukoja. Jälkeenpäin ajateltuna ei ollut kovin järkevää aloittaa työt juuri silloin, kun olisi pitänyt hoitaa kaikkien kurssien loppuesseet, -tentit ja muut. Jotenkin siitä kuitenkin selvittiin, tekemällä 12-tuntisia päiviä, nipistämällä yöunista ja pitämällä vapaapäivät vain haaveiden tasolla. Loppukuusta olikin outoa, kun työpäivinä pystyi keskittymään pelkästään töihin ja päivinä, jolloin ei ollut töitä, ei tarvinut huolehtia deadlineista tai arvosanoista. Silloin sain luvan kanssa maata sängyssä koko päivän, sillä eiköhän kuume noussut heti, kun ensimmäinen vapaapäivä uskalsi tulla lähietäisyydelle. Nyt viimeisen viikon aikana on sentään ollut aikaa käydä lenkillä ja etsiä kevään merkkejä luonnosta (nimenomaan etsiä, sillä tässä kuussa on useampina päivinä satanut räntää kuin ollut satamatta) tai istua alas kirjan kanssa ja maistella siinä sivussa voileipäkakkua, jonka leivoimme kämppisten kanssa, vaikka kukaan ei valmistunut vielä miksikään.

toukokuun tunnustukset

Toukokuun kiireisyys näkyy myös siinä, ettei ajalta löydy yhtä ainoatakaan kirjakuvaa, mutta jospa kirsikankukat kelpaisivat, ovathan ne sentään nättejä 😀

LUETTUA

Minna Canth – Hanna

Teuvo Pakkala – Vaaralla

Arvid Järnefelt – Isänmaa

Virginia Woolf – Orlando (tunnustus tulossa?)

Nicola Yoon – Everything Everything (tunnustus tulossa?)

Malin Persson Giolito – Suurin kaikista (tunnustus tulossa)

Toukokuu oli lukukuukautena varsin hajanainen. Alkukuusta ahmin viimeiset kirjat 1800-luvun kirjallisuuden kurssille ja jälkikäteen ajateltuna niistä jäi päällimmäisenä käteen kiireen tuntu. Kun ne, sekä toiselle kurssille luettava Orlando oli hurjasteltu pois alta, alkoi lukemisen suhteen loma, johon tottumattomana epätavallisuuden tunnusmerkit täyttyivät heti, kun valitsin luettavakseni nuortenkirjallisuutta ja dekkarin.

Toukokuussa en lukenut yhtään viiden tähden kirjaa, mutta Woolfin Orlando jäi mieleen vahvimpana ja vaikuttavimpana ja luen sen varmaan joskus uudestaan suomeksi käännettynä. Vaaralla ja Isänmaa jäivät aika etäisiksi klassikoiksi, mihin syypäänä on suurelta osin kiire, jossa luin kirjat. Maailmalle allergisen tytön ensirakkaudesta kertova Everything Everything ei hypetyksestä huolimatta oikein iskenyt, ja vaikka kouluampumistapauksen oikeudenkäynnistä kertova Suurin kaikista oli karmealla tavalla viihdyttävä, ei siinäkään ollut lemppariainesta. Ei toukokuu silti huono lukukuukausi ollut vaan loppujen lopuksi ihanan rauhallinen muutamaan viime kuukauten verrattuna.

ENSI KUUSSA

Nyt ei tarvitse vähään aikaan ajatella, mitä minun pitäisi lukea, vaan mitä haluaisin lukea. Tavoitteenani on lukea loput kirjastolainat pois alta, jotta pääsen oman hyllyni lukemattomien kimppuun. Kesäsuunnitelmiini kuuluu myös maratoonata Potterit pitkästä aikaa, joten Viisasten kivi lähtee varmaan lukuun sopivan vapaapäivän sattuessa kohdalle. Jospa kesällä olisi myös aikaa ottaa kiinni kaksi kuukautta jäljessä laahaavat bloggaukset.

Mitä sinun kevääseesi kuului?

Huhtikuun tunnustukset

TÄSSÄ KUUSSA

Reippaasti toukokuun puolivälin jälkeen alkaisi jo melkein olla aika toukokuun tunnustuksille, mutta huhtikuunkin kirjavarkaudet odottavat vielä tunnustamistaan (enkä uskalla vilkuilla maaliskuun puolelle, sillä sielläkin saattaa vielä roikkua huomiota kaipaavia tapauksia). Palataan siis räntäsateiden, lukuvuoden viimeisten luentojen ja pääsiäisloman tauottamaan huhtikuuhun. Päätin maaliskuun koontipostaukseen kainoon toiveeseen siitä, että eihän minun tarvitse tehdä huhtikuussa muuta kuin lukea. Noh, ihan niin yksinkertaisesti ei kirjallisuuden opiskelijankaan arki pyöri. Aika hyvässä lukuaikataulussa minut ovat silti pitäneet sekä kurssien lopputöiden deadlinet että kirjaston lainojen palautuspäivät. Niin hyvässä, että lukusaldona on tässäkin kuussa yli 10 kirjaa (12) ja 3000 sivua (3331).

huhtikuun tunnustukset

LUETTUA

Aleksis Kivi – Nummisuutarit

Selvän teeman kuukaudelle asetti jälleen 1800-luvun kotimaisen kirjallisuuden kurssi, jonka ensimmäinen huhtikuinen etappi oli tutustuminen Aleksis Kiveen. Komedia kosioretkelle lähtevästä Eskosta upposi paljon Seitsemää veljestä paremmin.

Olof Lagercrantz – Helvetistä Paratiisiin. Dante ja hänen komediansa

Syksyllä käymäni kirjallisuushistorian kurssin lukulistaan kuului Danten Jumalainen näytelmä, mutta olin ehtinyt lukea runoelman jo lukiossa, ja ajattelin kuitata kohdan tutustumalla klassikkoa käsittelevään tutkimukseen. Sitä kautta käsiini päätyi Lagercrantzin Helvetistä Paratiisiin, joka on lyhyt läpileikkaus tiettyihin kohtiin, hahmoihin ja piirteisiin Jumalaisessa näytelmässä. Kyseisen kurssin tentti oli ja meni aikoja sitten, mutta sain kirjan loppuun vasta reilusti myöhemmin.

Petina Gappah – Muistojen kirja (tunnustus)

Muistojen kirja oli ensimmäinen erittäin houkuttelevasta uutuuskirjojen pinosta, joka majaili huhtikuussa hyllyssäni. Romaani kertoo albiinonaisesta Memorystä, joka istuu Zimbabwen pahamaineisessa kuolemansellissä ja palaa lapsuutensa muistoihin odottaessaan tuomiotaan.

Aleksis Kivi – Seitsemän veljestä

Suurin osa kirjoista, jotka kuuluivat 1800-luvun pakettiin, olivat mieluisia lukukokemuksia, mutta Seitsemän veljestä ei jaksanut sytyttää, ei sitten millään.

Anu Kaaja – Leda (tunnustus tulossa?)

Leda on nimensä mukaisesti uudelleenkerronta antiikin Leda-myytistä, jossa ylijumala Juppiter häpäisee nuoren neidon joutsenhahmoiseksi muuttuneena. Oikukas ja monikerroksinen romaani kertoo ja jättää kertomatta asioita niin kertojastaan kuin kerrottavasta. Harmi kyllä jouduin lukemaan Ledan niin nopeasti, että jälkikäteen tuntuu, että minulta jäi jotain tärkeää huomaamatta.

Juhani Aho – Papin tytär ja Papin rouva

Klassikkolistalla seuraavana oli romaanipari, joka kertoo maalaispappilassa kasvaneesta Ellistä, joka haaveissaan kurkottaa paljon pidemmälle kuin mitä olosuhteet hänelle sallivat. Teokset kommentoivat niin tyttöjen kasvatusta ja oikeutta koulutukseen kuin avioliittokäsityksiä.

huhtikuun tunnustukset2

Hanya Yanagihara – Pieni elämä (tunnustus tulossa)

Pieni elämä on nimestään huolimatta yli 900 sivua pitkä, ja se käsittää neljä elämää, joista keskeisin on salaperäisen, satutetun Juden tarina. Rankka, rankka kirja.

Yaa Gyasi – Matkalla kotiin (tunnustus tulossa)

Toinen kuukauden esikois- ja uutuuskirjoista, joka vei Afrikan mantereelle, oli Matkalla kotiin. Suuntana oli tällä kertaa Ghana, jossa kahden sisarpuolen tiet erosivat  valtameren verran: toinen jäi synnyinseudulleen ja toinen kuljetettiin orjalaivalla Amerikkaan.

Minna Canth – Työmiehen vaimo (tunnustus tulossa)

Hyvin miesvoittoisen kirjalistan suuri naisnimi on ehdottomasti, oikeutetusti Minna Canth, jolta luettavana kurssille oli kaksi teosta. Toinen niistä oli Työmiehen vaimo, kiivaasti yhteiskunnalliseen epäoikeudenmukaisuuteen puuttuva näytelmä Johannasta ja hänen juomarimiehestään, joka tuhlaa vaimonsa rahat.

K. A. Tavaststjerna – Kovina aikoina

Vierain nimi kirjallisuushistorian lukulistalla oli ensimmäisiin suomalaisiin modernisteihin kuulunut K. A. Tavaststjerna, jonka teos Kovina aikoina kertoo nälkävuosista niin ylhäisten kuin alhaisten näkökulmasta ja antaa samalla läpileikkauksen tuolloiseen suomalaiseen yhteiskuntaan.

Franz Kafka – Muodonmuutos ja Rangaistussiirtolassa

Suomalaisten klassikoiden rinnalle luettavaksi nousi modernismin suuri nimi Franz Kafka, joka oli minulle uusi tuttavuus. Lukemani teoksen kaksi novellia, Muodonmuutos ja Rangaistussiirtolassa olivat Kafkan maineen mukaisia: absurdeja ja synkkiä.

ENSI KUUSSA

Toukokuu on jo niin pitkällä, että varsinaisista suunnitelmista alkaa olla turha puhua. Katsotaan siis muutaman päivän päästä toukokuun tunnustuksissa, mitä kaikkea viimeisiin viikkoihin on sisältynyt.

Mitä sinä olet lukenut viime aikoina?

Kirjaostoksia

Kirjaostoksia

Kirjavarkaiden ammattitauteihin kuuluu yletön mielenkiinto toisten kirjahyllyjen sisältöä kohtaan ja siksi luen mielelläni muiden postauksia siitä, minkälaisilla kirjoilla he hyllyään täyttävät. Ennen Helsinkiin muuttamista ostin kirjoja harvoin ja tarkkaan harkiten, eikä satunnaisissa löydöissäni oikein ollut esiteltävää postaukseksi asti. Helsinki sen sijaan on tuonut houkutukset vaarallisen lähelle ja etenkin kierrätyskeskuksissa on tullut kierreltyä helppojen saaliiden edullisten löytöjen perässä. Ei siis ihme, että kirjahyllyyn on alkanut kertyä lukuvuoroaan odottavia kirjoja. Aika ei nyt tunnu opiskelu- ja työkiireiden vuoksi millään riittävän kunnollisen tunnustuksen kirjoittamiseen, joten tässäpä välipalapostauksena alkuvuoden kirjaostoksia.

kirjaostoksia2

Uskokaa tai älkää, mutta tilasin ensimmäistä kertaa elämässäni kirjoja Adlibrikselta. Tilaukseen päätyi tarkkaan harkittu kirjakolmikko, joista olen kuullut paljon hyvää mutta joihin ei helposti törmää kirjakaupoissa. Benjamin Alire Sáenzin romaanilla Aristotle and Dante Discover the Secrets of the Universe on kutsuvan runollinen nimi, liuta palkintoja ja lukuisia hyviä arvosteluja. Tästä kolmikosta se on ainoa, jota en ole vielä lukenut. Rupi Kaurin milk and honeya kehuin jo runokoostebloggauksessani, mutta kehutaan vielä toisen kerran: se on helposti lähestyttävä mutta koskettava ja vavahduttava runokokoelma kaksikymppistä koskettavista aiheista. Toinen yhtä vaikuttava lukukokemus oli Laura Batesin Everyday Sexism, joka pureutuu arkipäiväiseen ja sosiaalisesti hyväksyttyyn seksismiin ja sen ongelmiin.

kirjaostoksia3

Heittämällä alkuvuoden kauneimpia kirjaostoksiani ovat WSOY:n juhlapainokset 12 suomalaisesta klassikosta, joista tammikuussa ilmestyi Juhani Ahon Rautatie ja helmikuussa Tove Janssonin Kesäkirja. Ostan harvoin normaalihintaisia kirjoja, mutta näiden kohdalla on pakko venyttää budjettia, ne ovat niin kauniita!

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Viimeisinä vaan ei vähäisimpinä muita matkaan pomittuja eli alelöydöt Suomalaisesta: Pasi Pekkolan Lohikäärmeen värit minun piti lukea viime vuonna Kurjen siivellä -haasteeseen, mutta en ehtinyt ja John Boynen Kuudes mies, jota kaverini kehui yhdeksi lempikirjoistaan. Punainen väri on selvästi omiaan kiinnittämään huomioni kierrätyskeskuksessa, josta neljä muuta ovat kotoisin. Väriharmonian rikkova Mikko Rimmisen Nenäpäivä oli puhdas heräteostos, Anne Brontën Agnes kotiopettajataren ostin täydentämään klassikkohyllyäni kauniilla selkämyksellään, Chinua Acheben Kaikki hajoaa löytyy tämän(kin) vuoden lukusuunnitelmista ja Toni Morrison vetosi kirjallaan Rakkaus, koska aloitin hänen tuotantoonsa tutustumisen viime vuonna.

Yritän kovasti olla lainaamatta kirjoja kirjastosta järjestääkseni lukuaikaa näille (ja muille) oman hyllyn lukemattomille. Toivottavasti sitä järjestyy pian, ainakin silloin, kun saan viimeisetkin koulujutut hoidettua pois alta.

Oletko tehnyt hyviä kirjalöytöjä viime aikoina?

Petina Gappah – Muistojen kirja

”Tarina, jonka pyysit kertomaan, ei suinkaan ala Lloydin kuoleman säälittävästä rumuudesta. Se alkaa kaukaisesta elokuun päivästä, jolloin aurinko porotti rakkulaisille kasvoilleni, minä olin yhdeksän ja isä ja äiti myivät minut ventovieraalle miehelle.”

petina gappah muistojen kirja blogi arvostelu

Muistojen kirja on Petina Gappahin ensimmäinen romaani. Se tarkastelee kirjailijan kotimaata Zimbabwea albiinonaisen silmin ja vankilasta käsin kommentoiden maan oikeuslaitoksen tilaa sekä tiukassa istuvia käsityksiä albiinoista paholaisen välikappaleina.

Romaani on Memoryn, vankilassa valkoisen miehen murhasta syytettynä istuvan albiinonaisen, kirje amerikkalaiselle journalistille, joka on kiinnostunut Memoryn tarinasta ja haluaa sille kansainvälistä huomiota. Kohun lisäksi Memory voi pistää toivonsa armahduksesta vaalien varaan: uusi hallitus tarkoittaa usein vankilan porttien raottumista. Muuten Memoryn kohtalo on tuomittu mutta määrittelemätön. Hänen pitää herätä joka päivä koko määrittelemättömän pituisen loppuelämänsä ajatukseen, että se saattaa olla päivä, jolloin hänen tuomionsa pannaan täytäntöön tai se voi olla vain yksi päivä lisää tunkkaisia sellejä, vain vaivoin ravinnoksi tunnistettavaa ruokaa ja puolikkaita kuukautissuojia.

Muistot vievät Memoryn lapsuuden muistoihin, kotikadun hajuihin ja ääniin. Leikkeihin, joihin albiinotyttö ei voinut osallistua porottavan auringon takia, sekä naapuruston lasten pilkkaan ja nimittelyyn. Kertoakseen tarinansa Memoryn on palattava päivään, jolloin hänen vanhempansa veivät hänet ostoskeskukseen, antoivat ostaa herkkuja ja tapasivat sitten rikkaan vaaleaihoisen miehen, Lloydin. Raha vaihtoi omistajaa, eikä Memory saanutkaan palata kotiin vanhempiensa mukana vaan joutui lähtemään vieraan miehen matkaan. Tuon päivän jälkeen Memory on yrittänyt selittää itselleen, mikä sai hänen vanhempansa hylkäämään hänet. Valkoisen, etuoikeutetun miehen taloudessa ja ulkomailla yliopistomaailmassa vietettyjen vuosien jälkeen hän päätyy Hararen pahamaineisen vankilan kuolemanselliin kerimään auki elämänsä taitekohtia.

Muistojen kirja on matka yhteen aiemmin vierailemattomaan maailmankolkkaan ja yhteiskuntaan, joka kärsii kolonialismin jälkeisestä epävakaudesta ja yrittää sovittaa vanhoja myyttejä ja uskomuksia modernisoituvaan elämäntyyliin. Se tekee elämänmakuisen läpileikkauksien niin yhteiskunnan eri kerroksiin kuin taustalla pauhaavaan poliittiseen kehitykseen, mutta jäi mieleen harmittavan hitaanpuoleisena. Välillä huomasin kerronnan viipyvän kohdissa, jotka olisin voinut ohittaa nopeammin ja sitten taas harppovan kohtia, joista olisin halunnut tietää enemmän. Romaani jää minun arviossani kolmen tähden lukukokemukseksi, mutta on silti kirjallisille maailmanmatkaajille suositeltava teos.

Varastaisinko?

××× = syyllistyn taskuvarkauteen

Minne olet kirjamatkaillut viimeeksi?

Sōseki Natsume – Kokoro

”Kun kesä oli kuumimmillaan, keisari Meiji sitten kuoli. Minusta tuntui että koko Meiji-kauden henki oli lähtöisin hänestä ja katosi hänen kuollessaan. Mieleni valtasi tunne että me, joihin Meiji-uudistus oli vaikuttanut kaikkein voimakkaimmin, jäimme nyt elämään tähän aikaan kuulumattomina muinaisjäänteinä.”

soseki natsume kokoro suomi blogi arvostelu

Sōseki Natsumen Kokoro on yksi modernin japanilaisen kirjallisuuden suurimmista klassikoista. Romaanin tapahtumat yltävät vuoteen 1912, johon mennessä japanilaista yhteiskuntaa on modernisoitu kovalla kädellä. Feodaalijärjestelmästä on luovuttu, teollistuminen on täydessä vauhdissa ja kaupungistuminen arkipäivää. On pohdittu, millä kirjoitusmerkeillä japania pitäisi kirjoittaa vai opetettaisiinko lukutaidottomalle kansalle suoraan englantia. Lännestä otetaan vaikutteita, jotka etäännyttävät ihmisiä traditioista. Ilmassa väreilee mahdollisuuksia, se on suorastaan sähköistynyt niistä: vapaudesta, rakkaudesta, yhteiskunnasta, kirjallisuudesta ja kaikista muista uusista käsitteistä, jotka virtaavat maahan.

Vaikka edessä aukeavat mahdollisuudet herättävät enemmän innostusta kuin pelkoa, (länsimainen) moderniteetti ei istu kitkatta vanhaan tapakulttuuriin ja ajatusmaailmaan. Sōseki Natsumea onkin pidetty näiden hankauskohtien kuvaajana, joka ei Meiji-restauraation aikana hypännyt kaikenkattavan optimismin vaunuun vaan erotti kehityksestä myös tummia sävyjä.

Kokoron ensimmäisen ja toisen osan kertoja on nuori, kasvavassa Tokiossa asuva opiskelijapoika, joka tutustuu vanhempaan mieheen, jonka eristäytyneessä ja pessimistisessäkin elämäntavassa on vihjeitä menneisyyden salaisuuksista ja jotain niin kiehtovaa, että opiskelijanuorukainen haluaa ehdottomasti tutustua mieheen. Hän kutsuu tätä aina kunnioittavasti senseiksi, joka on suomennettu sanalla maisteri. Varsinkin aluksi varsin yksipuolisen ystävyyssuhteen lisäksi kertojan elämään kuuluvat opiskelu ja lomat maalla asuvan perheensä luona. Sukupolvien (vai modernisaation?) aiheuttama kuilu näkyy selvästi esimerkiksi siinä, kuinka kertoja huomaa ajattelevansa asioista hyvin eri tavalla kuin vanhempansa.

Romaanissa ei varsinaisesti tapahdu paljon, mikä siirtää huomion kuvattuihin ihmissuhteisiin. Pinnalta katsottuna Kokoro käsittelee hyvin moderneja teemoja kuten kaupungistuvaa ja modernisoituvaa elämäntyyliä, kaupungin ja maaseudun vastakkaisasettelua, nuoruutta, perhe- ja sukuyhteisöstä irrottautumista ja yksinäisyyden sekä eristäytymisen kokemusta. Henkilöiden välisiä suhteita tarkasteltaessa modernisaation pinnan alta kuitenkin pilkistää jotain paljon vanhempaa ja samalla myös uhanalaisempaa: isän ja pojan, nuoremman ja vanhemman ystävän, hallitsijan ja alamaisen väliset suhteet ja näissä suhteissa taitavasti toimimisen tärkeys. Kun vuorovaikutussuhteiden yhtälöön lisää modernisaation tuoman ja luoman käsityksen minästä, minuudesta ja yksilön identiteetistä, kahdenvälinen suhde joutuu epätasapainoon. Kungfutselaisten suhteiden roolit ja moderni minuus joutuvat törmäyskurssille, jonka kuvaus romaanissa on sanalla sanoen kiehtovaa.

Minun kulttuurinen etäisyyteni Kokoron tapahtumapaikkaan ja aikaan on valtava, minkä vuoksi vastikään kuuntelemani luento itäaasialaisista modernismeista toimi ratkaisevassa roolissa Japanin senhetkisen tilanteen ymmärtämisessä. Paremmilla taustatiedoilla Kokorosta löytyy lukuisia mielenkiintoisia teemoja, mutta myös kylmiltään se antaa välähdyksen todella erilaisesta mutta ensisijaisesti lukemisen arvoisesta ajatusmaailmasta.

Helmet-lukuhaaste: 23. Käännöskirja

Varastaisinko?

×××× = vaatii ryöstöä

Minulle Sōseki Natsume oli aivan uusi tuttavuus, oletko sinä kuullut hänestä aiemmin?

Maaliskuun runokoonti

maaliskuun runokoonti kaur milk & honey kanteletar szymborska hetki budelaire pahan kukkia

Maaliskuu oli piiitkästä, pitkästä aikaa hyvä runokuukausi. Maaliskuun tunnustuksista kävi jo ilmi, että vietin ylipäätään suurimman osan kuuta runomitassa. Sen lisäksi alkukevääseen mahtui monenlaista muuta runoutta, jonka ajattelin tuoda ihmeteltäväksi ja ihasteltavaksi blogiini koontipostauksena yksittäisten tunnustusten sijaan.

Nyt kun olen levittänyt runokokoelmat eteeni niistä kirjoittamista varten, huomaan, että luettavakseni sattui varsin monipuolinen ja värikäs kokoelma kotimaista ja ulkomaista sekä uutta ja vanhaa. Vanhimmat runot on kerätty runonlaulajilta Karjalasta, uusimmat kirjoitettu tämän päivän Yhdysvalloissa ja siihen väliin mahtuu runoja useilta vuosikymmeniltä 1900-luvun Puolasta ja 1800-luvun dekadenssia Ranskasta. Toivottavasti sama rytmi pysyy yllä vastedeskin!

KANTELETTAREN LAULUJA

kanteletar kirjablogi arvosteluAloitetaan vanhimmasta eli Kanteletar liene monelle suomalaiselle ainakin etäisesti tuttu nimi. Kyse on alun perin vuonna 1840 Kanteletar taikka Suomen Kansan Wanhoja Lauluja ja Wirsiä -nimellä ilmestyneestä teoksesta, jonka Lönnrot kokosi kalevalaista runoutta olevista kansanrunoista samoilla keruumatkoilla, joiden tuloksena synti Kalevala. Lukemani painos on vuodelta 1990, eikä se ole yhtä laaja kuin aito Kanteletar vaan siihen on valittu Kantelettaren kauneimpia lauluja. (Tunnustan siis hieman oikoneeni kirjallisuushistorian kurssilla, mutta shhh ei kerrota kenellekään. 😉 ) Kantelettaresta löytyy lauluja joka tilanteeseen ja tunteeseen, oli kyseessä sitten lemmentaiat tai veneenveisto.

Kuten Kalevalan kohdalla jo totesin, pidän kalevalamitan poljennosta ja runonlaulajien kielellisestä rikkaudesta. Kantelettaren lauluja oli tiukasta aikataulusta johtuen ahmittava kuitenkin niin nopeasti, että turruin kumpaakin piirteeseen niin, että mitään kovin erittelevää tai analyyttistä en osaa kokoelmasta, saati yksittäisistä lauluista enää sanoa. Tällä kertaa piti tyytyä yleiskuvan saamiseen ja se näyttäisi riittäneen minulle ihan hyvin, koska mitään suurempaa halua palata teoksen pariin ei ainakaan tällä hetkellä ole. Pelkkää pakkopullaa lukeminen ei sentään ollut, sillä Kanteletar tarjosi myös viihdyttäviä hetkiä: luin parhaimpia paloja ääneen kämppiksilleni ja niistä riitti riemua pitkäksi aikaa.

”En mä huoli huitukoille,
Huitukoille, haitukoille,
Mie tahon tasaisen varren
Tasaiselle varrelleni,
Tahon muovon muhkiamman
Muhkioille muovoilleni,
Tahon kasvon kaunihimman
Kaunihille kasvoilleni.”

     laulusta En mä huoli huitukoille

Varastaisinko?

×× = näpistys jää harkinnan tasolle

CHARLES BAUDELAIRE – PAHAN KUKKIA

charles baudelaire pahan kukkia blogi arvosteluVuosi 1857 on yksi niitä harvoja vuosilukuja, jotka ovat kirjallisuushistorian luennoilta jääneet mieleen. Tuona vuonna ilmestyi kaksi huomattavaa merkkiteosta, jotka kumpikin haastettiin oikeuteen yleisen moraalin ja hyvien tapojen halventamisesta. Toinen oli Gustave Flaubertin Rouva Bovary, toinen Charles Baudelairen Pahan kukat. Toisin kuin Rouva Bovary, Pahan kukat tuomittiin ja kokoelmasta määrättiin sensuroitavaksi kuusi runoa. Pahan kukilla on siten värikäs historia, joka kiinnostaa lukijoita sukupolvi toisensa jälkeen.

Pahan kukista löytyy mätäneviä ruumiita ja riivaavia himoja, lankeemuksia ja heikkouksia. Sen shokkiarvo ei ehkä enää ole niin iso kuin puolitoista vuosisataa sitten, mutta vieläkin sen kuvat hätkähdyttävät. Luin Yrjö Kaijärven suomentaman valikoiman hieman malttamattomasti ja varmaan vielä joskus palaan Pahan kukkiin Antti Nylénin suomennoksessa, joka käsittää koko kokoelman, ja eroaa lukemastani myös siinä, että sitä ei ole käännetty runomittaan.

”Olen hautausmaa, kuu kammoten ylitse kulkee,

siellä tunnonvaivat kuin madot ryömivät

ja ne rakkaita vainajiani järsivät.

Olen budoaari, täynnä ruusuja kuihtuneita,

ja sekaisin, kasoittain, muoteja palvelleita,

joku akvarelli, Boucher, värit haalistuneet,

ovat tuoksua väljähtänyttä ne hengittäneet.”

    runosta Spleen

Varastaisinko?

××× = syyllistyn taskuvarkauteen

WISLAWA SZYMBORSKA – HETKI

wislawa szymborska hetki blogi arvosteluIhastuin ikihyviksi Szymborskalta viime vuonna lukemaani kokoelmaan Täällä ja pakkohan siihen hätään oli saada lisää luettavaa. Käännyin Hetki-kokoelman puoleen, johon on koottu runoja Szymborskan uran varrelta vuosilta 1945-2004.

Olin kirjoittaa, että Hetkestä jäi paljon vaisumpi kuva kuin Täällä-kokoelmasta, mutta turhan nopeasta tuomiosta voin syyttää kahta asiaa: Lukemisesta on kulunut jo kauan ja muistikuvat haalistuneet, sillä muistiinpanoni kokoelmasta ovat harvat. Toiseksi Hetki oli paljon pidempi ja sisälsi paljon enemmän runoja, toisin sanoen paljon enemmän tekemistä, mikä on tällaiselle silloin tällöin -runonlukijalle jonkinlainen punainen vaate. Samoista harvoista muistiinpanoista löytyy kuitenkin viittauksia sellaisiin helmiin, että otan sanani takaisin.

Szymborskan tuotannossa kaikuvat sodan kauhut ja kysymys kärsimyksestä. Välittämien ja välinpitämättömyys ovat teemoja, joita hän värittää ahkerasti. Szymborskan runojen lukeminen on jollain tavalla hyvin palkitsevaa, sillä ne tarjoavat ahaa-elämyksiä, jotka muuttavat tai täsmentävät runon tulkintaa ennakoimattomalla tavalla. Kirjoitin Täällä-kokoelman yhteydessä Szymborskasta näin ja allekirjoitan sen yhä: ”Hänen ilmaisutapansa on jollain tapaa hyvin arkinen ja siten helposti lähestyttävä, mutta hänen kielestään löytyy tasoja ja ulottuvuuksia, jotka kääntävät tavanomaisuuden päälaelleen. Szymborska puhuu älykkäästi ja haastaen vaikeista asioista: ajasta, kuolemasta ja olemisen suhteellisuudesta, mutta hänen tarkat oivalluksensa ja yllättävät näkökulmansa tuovat myös huumoria vakavuuden rinnalle.”

”Elämä – on ainut keino,

peittyä lehtiin,

hengittää raskaasti hietikolla,

nousta lentoon siiville;”

      runosta Muistiliuska

Varastaisinko?

×××× = vaatii ryöstöä

RUPI KAUR – MILK & HONEY

rupi kaur milk & honey suomi blogi arvosteluVuonna 2015 ilmestynyt milk & honey on ollut aikamoinen ilmiö ja tulee edelleen vastaan lähes päivittäin Instagramin puolella. Kaiken hehkutuksen takia suhtauduin teokseen varsin skeptiseksi, vaikka hankinkin sen suoraan ja lukematta omaan hyllyyn, koska siihen käsiksi pääseminen ei onnistunut muuten. Äkkiäpä se skeptisyys karisi, milk & honey on nimittäin heittämällä kuukauden mieluisin, koskettavin ja vaikuttavin runotuttavuus.

Kaurin runot kertovat rakkaudesta ja sydämen särkymisestä, halusta, menetyksestä ja hyväksikäytöstä, parantumisesta sekä naiseudesta. Jotkut runoista ovat erittäin rankkoja välähdyksiä pahoinpitelystä, toiset pohtivat rakastamisen, läheisyyden ja seksin problematiikkaa, osa keskustelee feminiinisyydestä ja feminismistäkin. Kuten takakannessakin sanotaan ”this is the journey of / surviving through poetry / this is blood sweat tears / of twenty-one years”. Kaurin runot ovat todella helposti lähestyttäviä myös tavallisesti runoja karttaville, ja hänen runoistaan löytyy hienoja, kivuliaita tai voimaa antavia, oivalluksia kaksikymppisen elämästä. Kerta kaikkiaan tämä iski nyt johonkin sellaiseen paikkaan, että olen aika aseeton – halusin tai en.

”did you think i was a city

big enough for a weekend getaway

i am the town surrounding it

the one you’ve never heard of

but always pass through

there are no neon lights here

no skyscrapers or statues

but there is thunder

for i make bridges tremble”

Varastaisinko?

××××× = turvatoimetkaan eivät pidättele rikokselta

Tämän koontipostauksen kirjoittamisella on nyt sellainen vakava sivuoire, että marssin huomenna ensimmäisen vapaan hetken koittaessa kirjastoon lainaamaan lisää runoja, sillä olen tällä hetkellä tilanteessa, ettei yhden yhtä lukematonta löydy hyllystäni.

Siispä, onko sinulla antaa suosituksia runokokoelmista? Viihdytkö runojen parissa?

 

 

Maaliskuun tunnustukset

TÄSSÄ KUUSSA

Mistä johtuu, että kuluva vuosi tuntuu kuukausi kuukaudelta kiireisemmältä? Kiireiseltä siinä mielessä, että kalenteri täyttyy innolla odotetuista asioista ja jälkeenpäin selailtuna se kertoo monista kivoista muistoista, vaikka mukaan livahtaa silloin tällöin stressinpoikanenkin. Maaliskuussa bullet journaliini tekemistä merkinnöistä löytyy niin koulutöiden deadlineja, sitsijärjestelyjä, tulevaan kurottelua kesätöihin ja tuutorointiin orientautuessa, muihin bloggaajiin tutustumista ( ❤ ) kuin kulttuuririentoja museosta leffaan ja oopperaan. Niiden lisäksi maaliskuu on ollut kuppikakkujen leipomista, keväästä iloitsemista (vaikka tänään maa oli taas valkoinen), paljon naurua ja Gilmore Girlsiin koukuttumista.

Listasin viime kuussa lukutavoitteikseni runokirjojen lukemista loppuun, novelleja, paljon vapaa-ajan lukemista ja opiskelun puolesta vahvaa modernismipainotusta. Näin suunnitteli siis lukuvapautta maistanut kirjallisuuden opiskelija, jolla oli loppukevään kursseille vain kolme kirjaa luettavana. Kuinkas sitten kävikään? Tunnollinen opiskelija meni lupaamaan kirjatenttivänsä 1800-luvun kotimaisen kirjallisuuden ja sai 14 kirjaa lisää lukulistallensa tosta noin vaan. Tästä voikin jo päätellä, missä tunnelmissa ja missä ajassa olen viettänyt pari viimeistä viikkoa… En silti valita: tästäkin ”pakkolukemisesta” on löytynyt helmiä! Ja on kuukauteeni mahtunut uskomaton määrä muutakin. En oikein tiedä mistä olen näpistänyt ajan hurjalle lukusaldolleni, kun tuntuu, että olen koko ajan ollut menossa jonnekin ja tekemässä jotakin, mutta niin vain Goodreads näyttää 13 luettua kirjaa ja 3 507 sivua. Mitä?

maaliskuun tunnustukset

LUETTUA

Minna Rytisalo – Lempi (tunnustus)

Vielä onnellisesti siinä luulossa, että voin maaliskuussa lueskella mitä haluan, ja ennenkuulumattoman ajankohtaisesti Blogistanian palkinnonjaon alla sain viimein luettavaksi Minna Rytisalon kehutun esikoisteoksen, Lempin. Lempi sukeltaa Lapin sotaan ja sota-ajan kiirehtimiin, kolmen kertojan ja kirjan nimikkohenkilön Lempin tekemiin päätöksiin, joiden kanssa heidän on elettävä sekä sodan myrskynsilmässä että rauhan aikana.

Åke Persson & Thoma Oldrup – Maailman pisin pajunköysi. 101 historiallista harhakäsitystä (tunnustus)

Maailman pisin pajunköysi kokoaa nimensä mukaisesti yhteen 101 elämään jäänyttä harhakäsitystä historiallisista henkilöistä ja tapahtumista. Se pohtii, mistä käsitykset ovat syntyneet ja mikä on totuus niiden takana.

R. J. Palacio – Ihme (tunnustus)

Juuri suomennettu Ihme on kertomus 10-vuotiaasta pojasta, jonka kasvot ovat pahasti epämuodostuneet. Auggie on tottunut ulkonäkönsä herättämään sääliin, pelkoon ja inhoon, mutta joutuu käsittelemään niitä uudella tavalla mennessään ensimmäistä kertaa kouluun.

 

Kalevala (tunnustus)

Mitä voisin sanoa? Jokaisen suomalaisen, peruskoulun käyneen jotenkin tuntema Suomen kansalliseepos, jossa seurataan pääasiassa Väinämöisen, Ilmarisen ja Lemminkäinen edesottamuksia.

J. L. Runeberg – Vänrikki Stoolin tarinat

Runebergin päivä oli ja meni, enkä tainnut edes yhtä runebergintorttua syödä, mutta ensi vuonna voin ylpeästi sanoa, että olen lukenut kansallisrunoilijamme tuotantoa. Vänrikki Stoolin tarinat sisältää legendaarisen Sven Dufvan tarinan lisäksi koko joukon muita lyhyehköjä, runomuotoisia tarinoita Suomen sodasta.

J. L. Runeberg – Hirvenhiihtäjät

Hirvenhiihtäjät kertoo puolestaan yhteen kietoutuvista hirvenajosta ja kosiomatkasta. Sotasankarien sijaan se kuvaa levollisen rauhallisella tavallaan kansanelämää.

Sōseki Natsume – Kokoro (tunnustus tulossa)

Pääsin ajassa satakunta vuotta eteenpäin ja maantieteellisesti toiselle puolelle maailmaa sukeltaessani tähän Japanin kirjallisuuden moderniin klassikkoon. Kokoro kertoo vuodesta 1912, Meiji-restauraation päättävästä vuodesta, jolloin kaupungistuminen ja modernisaatio ovat jättäneet jälkensä niin yhteiskuntaan, ympäristöön, tapakulttuuriin kuin uudistukset kokeneeseen sukupolveen. Vähän pintaa raaputtamalla löytyy kuitenkin jotain paljon vanhempaa, joka ei kitkatta sovi moderniin aikaan tai modernin ihmisen ideaan.

Johannes Ekholm – Rakkaus niinku (tunnustus tulossa)

Silloin kun klassikoilta ehdin, luin jotain mahdollisimman erilaista. Se sai luvan olla Rakkaus niinku, kokeellinen romaani kolmekymppisestä Joonasta, joka osaksi vastavetona isänsä knausgårdilaiselle autofiktiolle aloittaa oman kirjaprojektin. Hän nauhoittaa keskustelunsa salaa ja litteroi keskustelut materiaaliksi kirjaansa.

Fredrika Runeberg – Rouva Katariina Boije ja hänen tyttärensä (tunnustus tulossa?)

Tästä lukukokemuksesta teki erityisen se, että lukemani painos oli reilusti yli sata vuotta vanha, vuodelta 1881 ja kaiken lisäksi kirjoitettu vanhoilla kirjaimilla. Kirjoituksesta selvän saaminen oli aluksi työn ja tuskan takana, kun koot ja ässät menivät sekaisin, mutta kun lukeminen alkoi sujumaan, kertomus tempaisi mukaansa. Miehensä varjoon jääneen Fredrika Runebergin historiallinen romaani kertoo aatelisrouva Katariina Boijesta ja hänen kahdesta tyttärestään isonvihan ajalla sotatoimien runtelemassa Suomessa.

maaliskuun runot

Näiden lisäksi olen sukeltanut kunnolla runouden maailmaan ja ainakin sen puolesta voin sanoa päässeeni tavoitteeseeni, vaikka muut lukusuunnitelmat jäivät unohduksiin kuukauden mittaan. Kirjoitan näistä vielä erillisen koontipostauksen.

Wislawa Szymborska – Hetki

Rupi Kaur – milk & honey

Kantelettaren lauluja

Charles Baudelaire – Pahan kukkia

ENSI KUUSSA

Suurien suomalaisten klassikoiden lukeminen jatkuu muun muassa Aleksis Kivellä ja Minna Canthilla. Niiden lisäksi klassikkopuolelta löytyy vielä Kafkaa ja Woolfia. Hyllyssä odottaisi myös vino ja erittäin houkuttava pino tuoreinta kotimaista ja käännöskirjallisuutta. Lisäksi olisi mukava pysyä tahdissa runojen kanssa ja ottaa loppukiri novellihaasteen kanssa. Eihän minun tarvitse tehdä huhtikuussa muuta kuin lukea?

Onko maaliskuu ollut sinulle hyvä lukukuukausi?

Kalevala

”Virsiä virittämiä 

Vyöltä vanhan Väinämöisen, 

Alta ahjon Ilmarisen, 

Päästä kalvan Kaukomielen, 

Joukahaisen jousen tiestä, 

Pohjan peltojen periltä, 

Kalevalan kankahilta.”

kalevala elias lönnrot blogi arvostelu

Kalevala on, kuten kaikki hyvin tiedämme, Suomen kansalliseepos. Varmasti kaikilla suomalaisilla peruskoulun käyneillä ihmisillä on jokin kuva siitä, miten Kalevala on syntynyt, mitä siinä tapahtuu ja ketkä ovat sen keskeiset henkilöt.

Kertauksen vuoksi: Kalevala perustuu suomalais-karjalaisiin kansanrunoihin, joita muuan Elias Lönnrot keräsi runonlaulajilta 1800-luvun alkupuolella. Niiden pohjalta Lönnrot sepitti, karsi ja yhtenäisti eeppisen runoelman, jonka tunnemme nykyään Kalevalana. Eepos kertoo  muun muassa Kalevalan ja Pohjolan kansoista, Pohjolaan tehdyistä kosiomatkoista, kostoretkistä sekä rikkauksia tuottavan sammon taonnasta ja ryöstöstä. Siinä on mukana runsaasti myyttistä ainesta maailman luomisesta eri jumaliin, eikä siitä puhuttaessa voi tietenkään unohtaa Väinämöistä, ”tietäjää iän-ikuista”, Ilmarista tai Lemmikäistä – eikä Ainoa, Louhea tai Lemminkäisen äitiäkään.

Minä kuulun niihin, joiden ei ole tarvinnut lukea opusta (joitain aivan satunnaisia oppikirjoissa olevia pätkiä lukuun ottamatta) koulussa. Tai ei tarvinnut, kunnes huomasin, että minun on tentittävä se (ja 13 muuta suurta suomalaista klassikkoa) 1800-luvun kotimaisen kirjallisuuden kurssilla päästäkseni eteenpäin opinnoissani. Kalevala on teos, johon olisin varmasti tarttunut jossain vaiheessa jo sen takia, millainen asema sillä on suomalaisessa kirjallisuudessa, mutta tuskin olisin ottanut sen lukulistalleni juuri nyt. Mutta hei – mikä olisikaan sopivampi ajankohta lukea Kalevala kuin Suomen 100-vuotisjuhlavuosi?

kalevala

Kalevala on ainutlaatuinen lukukokemus. Se poikkeaa tavallisesta lukuprosessista jo siinä, etten tiedä toista teosta, jonka tapahtumat ja henkilöt olisin tuntenut yhtä tarkasti ennen ensimmäisenkään sivun lukemista. Tapahtumien tunteminen ennalta helpottaa muuten tuntuvasti juonen seuraamista, sillä vanhahtavan kielen muuttaminen konkreettisiksi, juonta eteenpäin vieviksi tapahtumiksi voi tuottaa hankaluuksia. Minun painoksessani oli lisäksi marginaalissa huomautuksia siitä, mitä kussakin runossa tapahtuu, mikä vielä helpotti vauhdissa pysymistä. Vaikka äidinkielen tunnit ovat tarjonneet varsin kattavan kuvan Kalevalan keskeisistä tapahtumista, kaikkea ei ole sentään tullut opeteltua ulkoa ja oli virkistävää törmätä myös tapahtumiin ja henkilöihin, joita en muistanut tai tiennyt etukäteen.

Eepos arveluttaa monia lukijoita vanhanaikaisen ja vaikean kielensä sekä runomuotonsa takia. Omasta puolestani voin kuitenkin sanoa, että juuri ne tekevät Kalevalasta niin hienon elämyksen. Jotkin ilmaukset jäivät arvoituksiksi, mutta Kalevalan kieli on niin rikasta ja kaunista suomen kieltä, etten ole vastaavaan törmännyt. Sitä kuuluisaa nelipolvista trokeetakaan ei kannata säikkyä, sillä se keinuttaa tekstiä sopivassa tahdissa ja istuu hyvin ainakin minun suuhuni.

En voi väittää, ettei Kalevalan lukeminen ole vaikeampaa kuin keskivertoromaanin: se voi tuntua välillä jopa työläältä. Eepokseen rikkauteen ei kuitenkaan pääse yhtä autenttisesti ja eläväisesti käsiksi juoni- ja henkilökaavioiden tai lyhennelmien kautta. Siksi kannustan jokaista, joka epäröi: kokeile!

Helmet-lukuhaaste: 32. Kirja on inspiroinut muuta taidetta

Varastaisinko?

×××× vaatii ryöstöä

Pitikö sinun lukea Kalevala koulussa? Tai oletko lukenut sen ihan vain huvin vuoksi?

Åke Persson & Thomas Oldrup – Maailman pisin pajunköysi. 101 historiallista harhakäsitystä

maailman pisin pajunköysi 101 historiallista harhakäsitystä

Oletko aina luullut, että orjat rakensivat pyramidit, Einsteinilla oli huono koulutodistus, Magalhães purjehti ensimmäisenä maailman ympäri ja Marie Antoinette totesi nälkiintyneistä kansalaisistaan ”Syökööt leivoksia”? Jos näin on, Åke Perssonin ja Thomas Oldrupin kirja Maailman pisin pajunköysi. 101 historiallista harhakäsitystä on oikea teos tekemään lopun harhaluuloistasi. Mikään näistä, tai kirjassa esitetyistä muista 97 historiallisena totuutena elämään jääneestä tarinasta, ei nimittäin ole totta.

Persson ja Oldrup ovat historiaan eikoistuneita toimittajia, jotka ovat työskennelleet kauan populaaritieteellisen historiantutkimuksen parissa. Kirja on saanut alkunsa heidän viehtymyksestään harhakäsitysten voimaan: monet kirjan myyteistä ovat säilyneet yleisessä tietoisuudessa vuosisatoja.

Miksi näin? Toisinaan kyse on ollut puhtaista väärinymmäryksistä, joskus siitä, että hyvä tarina elää ja saa kuulijoita totuutta helpommin. Usein harhakäsitysten takana on myös poliittisia motiiveja. Propagandaa ja suoranaisia valheita on aina käytetty mustamaalaamaan vastustajia ja pönkittämään omaa asemaa. Siinä mielessä Maailman pisin pajunköysi on myös muistutus siitä, ettei kaikkea tarvitse tai pidä uskoa. Samanlaisia myyttejä ja harhakäsityksiä luodaan ja tulee luoduksi myös omalla ajallamme.

Pidän paljon kirjan ideasta ja historiasta kiinnostuneena se kuulosti mielenkiintoiselta lähestymistavalta populaariin historiaan. Kirja tarjoaa juuri sitä mitä se lupaa: tunnettuja ja tuntemattomampiakin harhakäsityksiä ja niiden oikaisuja sekä selityksiä, joista toiset ovat vieraampia kuin toiset. Voinkin suositella kirjaa sekä niille, jotka haluavat päivittää tietämystään historian yksityiskohdista että niille, jotka haluavat tehdä vaikutuksen tuttavapiiriinsä briljeeraamalla.

Minulle lukukokemus ei jälkeenpäin ajatellen ollut niin antoisa kuin olin ehkä odottanut. Kirja ei sinänsä tuottanut pettymystä vaan pikemminkin yliarvioin innostukseni aiheeseen, ja kirja tuli valittua luettavaksi vääränä ajankohtana. Hain siitä kevyttä ja viihdyttävää välipalaluettavaa (mitä se oli) kurssien lukulistoja keventämään, kun mieli olisi sittenkin tehnyt enemmän uppoutua laadukkaaseen romaaniin pakollisten lukemisten välissäkin. Kelpo teos silti, jos tykkää vastaavanlaisesta kirjallisuudesta.

Helmet-lukuhaaste: 18. Kirjan nimessä on vähintään neljä sanaa

Varastaisinko?

××× = syyllistyn taskuvarkauteen

Oletko jäänyt kiinni historiallisesta harhakäsityksestä?