Angie Thomas – Viha jonka kylvät

”Keittiöön lankeaa totuuden varjo – tällaisessa tilanteessa meidänlaiset ihmiset saa twiitteihin oman häshtägin, mutta oikeutta me saadaan harvoin. Musta tuntuu, että me kaikki kumminkin odotetaan sitä kertaa, sitä yhtä kertaa, kun kaikki päättyy oikein. Jospa tämä voisi olla se kerta.”

Angie Thomasin nuortenromaanin Viha jonka kylvät päähenkilö on 16-vuotias Starr, mustaihoinen teinityttö, joka asuu slummissa mutta käy parempaa, pääasiassa valkoihoisten oppilaiden koulua. Kahden maailman välillä matkustaessaan Starr on kehittänyt kaksi identiteettiä: on slummissa asuva, slangia puhuva Starr sekä Williamsonin Starr, joka yrittää olla mahdollisimman sopiva ja mukava valkoisten silmissä häivyttämällä taustansa. Näiden kahden roolin yhteensovittamisen ongelmakohtia ovat muun muassa valkoinen poikaystävä, jonka ihonväriä tai oikeastaan olemassaoloakaan ei voi vankilassakin istuneelle isälle paljastaa ja jonka kanssa seurusteleminen saa Starrin tuntemaan, että hän on pettänyt mustan yhteisön, sekä rasistisia piloja heittelevä paras kaveri, jonka loukkaavia vitsejä Starr ei haluaisi enää sivuuttaa olankohautuksella.

”Williamsonin Starr ei puhu slangia – jos räppäri käyttää jotain sanaa, Starr ei käytä, ei vaikka valkoiset kaverit käyttäysivät. Niiden suussa slangi on coolia. Starrin suussa se on ghettopuhetta. Williamsonin Starr pitää suunsa kiinni vaikka joku ärsyttäisi, ettei kukaan pidä sitä ’vihaisena mustana muijana’. Williamsonin Starr on kohtelias. Se ei katso pahasti, ei vilkuile syrjäsilmin, ei mulkoile. Williamsonin Starr ei haasta riitaa. Williamsonin Starr ei ylipäätään anna kenellekään syytä nimittää sitä ghettomuijaksi.

Mä vihaan itseäni kun käyttäyden sillä lailla, mutta teen niin siitä huolimatta.”

Eräänä iltana Starr tulee todistaneeksi, kuinka poliisi ampuu hänen ystävänsä Khalilin. Tilanteen ainoana silminnäkijänä Starrille on selvää, että aseettoman ja rauhallisesti käyttäytyneen Khalilin ampuminen on murha, mutta taposta uutisoiva media laittaa ”aseettoman” tilalle nuoren mustan miehen määritteeksi ”huumeita diilanneen” tai ”jengiin kuuluneen” otsikosta riippuen. Mustiin kohdistuvat ennakkoluulot toimivat tuomarina, kun media rakentaa valkoisesta poliisimiehestä kuvaa uhrina, joka turvautui peloissaan itsepuolustukseen ja kaivaa esille luurankoja Khalilin menneisyydestä, jotta murhatusta tulisikin tarinan konna.

Alkaa oikeudenkäynti, joka saa paljon huomiota valtakunnallisilla kanavilla asti. Näkyvän roolin ottaminen todistajana kuitenkin mietityttää Starria, koska se tietää uhkaa niin omaa oikeuttaan jakavien jengien taholta kuin valtion poliisivoimista. Mustassa yhteisössä kytee viha, joka johtuu turhautumisesta oikeudenjakoon – oikeuden jota he tuskin saavat.

”’Ette ole kysyneet tytöltä vielä mitään siitä poliisista’, mutsi sanoo. ’Kyselette Khalilista niin kuin se olisi syypää siihen että kuoli. Niinku Starr sanoi, ei poika itseään ampunut.'”

Viha jonka kylvät ei ole ainoastaan yhden oikeuskamppailun näyttämö vaan se luo kompleksisen kuvan Starrista teinityttönä ja kaikista kysymyksistä, jotka ovat teini-ikäisen elämässä keskeisessä osassa. Rotu, vaikka se läpäiseekin Starrin kuvan itsestään, ihmissuhteistaan ja ympäristöstään, ei ole ainut huomionarvoinen seikka hänen elämässään vaan pinnalla Starrin ajatuksissa ovat myös kaverisuhteet, seurustelu ja seksuaalisuus, perhedynamiikka, populaarikulttuuri ja urheilu. Rakenteellisen rasismin ja poliisiväkivallan seurausten terävän kuvauksen lisäksi Starrin hahmon monipuolisuus on se, mikä tekee kirjasta niin hienon.

Kirjasensaatiolle on satanut ylistyssanoja (Goodreadsissakin sillä on huikeat 4.59 tähteä) ja lähden täysillä lauluun mukaan. Viha jonka kylvät on aiheeltaan niin tärkeä, että minulta loppuvat sanat kesken. Se on omaäänisesti kerrottu tarina, jota maailma kaipaa. Tyrmäävä.

”Minkä tähden ihmisellä on ääni, jos se päättää olla hiljaa silloinkin kun ei pitäis?”

Kirjasta on blogattu ilahduttavan paljon: Carry On Reading, Reader, why did I marry him?, Mitä luimme kerran, Tekstiluola, Notko, se lukeva peikko, Opus eka, Kirjasähkökäyrä, Kirjapöllön huhuiluja, Amman lukuhetki, Kirja vieköön!, Helmi Kekkonen

Helmet-lukuhaaste: 30. Kirjan nimessä on tunne

Varastaisinko?

××××× = turvatoimetkaan eivät pidättele rikokselta

Oletko lukenut tämän paljon puhuttaneen teoksen?

Advertisement

Petina Gappah – Muistojen kirja

”Tarina, jonka pyysit kertomaan, ei suinkaan ala Lloydin kuoleman säälittävästä rumuudesta. Se alkaa kaukaisesta elokuun päivästä, jolloin aurinko porotti rakkulaisille kasvoilleni, minä olin yhdeksän ja isä ja äiti myivät minut ventovieraalle miehelle.”

Muistojen kirja on Petina Gappahin ensimmäinen romaani. Se tarkastelee kirjailijan kotimaata Zimbabwea albiinonaisen silmin ja vankilasta käsin kommentoiden maan oikeuslaitoksen tilaa sekä tiukassa istuvia käsityksiä albiinoista paholaisen välikappaleina.

Romaani on Memoryn, vankilassa valkoisen miehen murhasta syytettynä istuvan albiinonaisen, kirje amerikkalaiselle journalistille, joka on kiinnostunut Memoryn tarinasta ja haluaa sille kansainvälistä huomiota. Kohun lisäksi Memory voi pistää toivonsa armahduksesta vaalien varaan: uusi hallitus tarkoittaa usein vankilan porttien raottumista. Muuten Memoryn kohtalo on tuomittu mutta määrittelemätön. Hänen pitää herätä joka päivä koko määrittelemättömän pituisen loppuelämänsä ajatukseen, että se saattaa olla päivä, jolloin hänen tuomionsa pannaan täytäntöön tai se voi olla vain yksi päivä lisää tunkkaisia sellejä, vain vaivoin ravinnoksi tunnistettavaa ruokaa ja puolikkaita kuukautissuojia.

Muistot vievät Memoryn lapsuuden muistoihin, kotikadun hajuihin ja ääniin. Leikkeihin, joihin albiinotyttö ei voinut osallistua porottavan auringon takia, sekä naapuruston lasten pilkkaan ja nimittelyyn. Kertoakseen tarinansa Memoryn on palattava päivään, jolloin hänen vanhempansa veivät hänet ostoskeskukseen, antoivat ostaa herkkuja ja tapasivat sitten rikkaan vaaleaihoisen miehen, Lloydin. Raha vaihtoi omistajaa, eikä Memory saanutkaan palata kotiin vanhempiensa mukana vaan joutui lähtemään vieraan miehen matkaan. Tuon päivän jälkeen Memory on yrittänyt selittää itselleen, mikä sai hänen vanhempansa hylkäämään hänet. Valkoisen, etuoikeutetun miehen taloudessa ja ulkomailla yliopistomaailmassa vietettyjen vuosien jälkeen hän päätyy Hararen pahamaineisen vankilan kuolemanselliin kerimään auki elämänsä taitekohtia.

Muistojen kirja on matka yhteen aiemmin vierailemattomaan maailmankolkkaan ja yhteiskuntaan, joka kärsii kolonialismin jälkeisestä epävakaudesta ja yrittää sovittaa vanhoja myyttejä ja uskomuksia modernisoituvaan elämäntyyliin. Se tekee elämänmakuisen läpileikkauksien niin yhteiskunnan eri kerroksiin kuin taustalla pauhaavaan poliittiseen kehitykseen, mutta jäi mieleen harmittavan hitaanpuoleisena. Välillä huomasin kerronnan viipyvän kohdissa, jotka olisin voinut ohittaa nopeammin ja sitten taas harppovan kohtia, joista olisin halunnut tietää enemmän. Romaani jää minun arviossani kolmen tähden lukukokemukseksi, mutta on silti kirjallisille maailmanmatkaajille suositeltava teos.

Helmet-lukuhaaste: 12. Politiikasta tai politikosta kertova kirja

Varastaisinko?

××× = syyllistyn taskuvarkauteen

Minne olet kirjamatkaillut viimeeksi?

Terhi Rannela – Frau

”Minä en tunne syyllisyyttä mistään. En absoluuttisesti mistään.”

Terhi Rannelan toinen historiallinen romaani Frau sukeltaa Kolmannen valtakunnan syövereihin kapteeninaan Reinhard ”Prahan teurastaja” Heydrichin puoliso Lina Heydrich. Frau on silti paljon enemmän kuin natsi-ideologialle omistautunut, syyllisyydestä kieltäytyvä kotirouva: se on palanen rakkaustarinoiden, vallan, koston ja kostosta kärsineiden historiaa.

Toimittaja Erich Richter saa Lina Heydrichin palaamaan vielä kerran onnellisimpiin muistoihinsa 1940-luvulle. Reinhard oli ylennetty Böömin ja Määrin protektoraatin käskynhaltijaksi ja perhe asettunut linnaan, jossa Lina vietti päivänsä ruusutarhaansa ja lapsiaan hoitaen. Sekään onni ei kestänyt ikuisesti: salamurhayrityksestä toipuva Reinhard menehtyi sairaalassa. 42 vuoden jälkeen Lina tuntee yhä miehensä läsnäolon.

Frau kertoo myös salamurhaan osallistuneen Jarekin paosta, attentaatin nähneestä Franz Vargasta ja Martasta, jonka kotikylä Lidice tuhotaan kostona natsipyövelin murhasta. Kirjan lyhyydestä ja Linan puolueellisuudesta huolimatta Rannela rakentaa monipuolisen kuvan koston kauhistuttavasta voimasta. Koston, johon Lina ei tunne millään tavalla liittyvänsä.

Terhi Rannela on yksi lempikirjailijoistani. Taivaan tuuliin oli juuri lukion aloittaneelle minulle pommi, joka järjesti maailmankatsomustani uudelleen. Punakhmereistä ja Demokraattisesta Kamputseasta kertova Punaisten kyynelten talo venytti diktatuurien tuntemustani aikaan ja paikkaan, joista en ollut ennen kuullut. Lina Heydrich ja Lidicen kohtalo avasivat minulle jälleen kerran uuden luvun maailmasta ja loppuivat kysymykseen, miksi en tiennyt tästä aiemmin. Fraun ohella julkaistussa romaanin synnystä kertovassa työpäiväkirjassa Rannela kertoo törmänneensä samaan kysymykseen ja toteaa:

”Syyllisyys, huono omatunto ja häpeä ovat tehokkaita kirjoittamisen polttoaineita.”

Ne ovat myös tehokkaita lukemisen polttoaineita. Frau oli ensimmäinen kirja, jonka aloitin kotouduttuani Berliinistä – kuinka sopivaan aikaan! Gestapon entiseen päämajaan rakennetussa Topographie des Terrors -näyttelyssä Reinhard Heydrichin nimi vilahti ohi, mutta hänen nimensä kaiku paljastui minulle vasta Fraun myötä. Kirjat ovat yksi yritys olla toistamatta edellisten sukupolvien virheitä; Frau on myös toive, ettei toista Lidiceä tule.

Frau on tiivis ja vähäeleinen mutta silti täyteläinen. Se on taitavasti rakennettu musta rakkaustarina, jonka uskon vetoavan myös niihin, jotka normaalisti välttävät sotahistoriaa. Suosittelen myös tutustumaan Rannelan taustatutkimuksesta, Linan perässä tehdyistä matkoista ja Fraun kirjoittamisesta kertovaan sekä historiallista romaania laajemmin pohtivaan työpäiväkirjaan, jonka voi ladata täältä.

Terhi Rannela on puhunut Frausta myös Aamun kirjassa.

Varastaisinko?

×××× = vaatii ryöstöä

Oletko lukenut Rannelan kirjoja?

 

Marissa Meyer – Scarlet

”She did not know that the wolf was a wicked sort of animal and she was not afraid of him.”

Marissa Meyerin huippusuosioon nousseen The Lunar Chronicles -sarjan toinen osa Scarlet vie tarinan aivan uusiin ulottuvuuksiin. Jos et ole lukenut ykkösosaa, luvassa on juonipaljastuksia!

Scarlet alkaa siitä, mihin Cinder jäi. Lunaa hallitseva ilkeä kuningatar Levana janoaa valtansa ulottamista myös Maahan, ja prinssi Kailla on täysi työ pitää hänet poissa. Yksi Levanan ehdoista on Cinder. Paetakseen kuningattaren tuomiota Scarlet lyöttäytyy vastahakoisesti yhteen toisen lainrikkojan, kapteeni Carswell Thornen seuraan, ja pakomatka alkaa.

 

Cinderiä suuremmassa roolissa on kuitenkin kirjan nimikkohenkilö Scarlet, joka on päättänyt löytää kadonneen isoäitinsä. Aloittaessaan etsintöjään Scarlet tapaa Wolfin, joka ansaitsee elantonsa katutappelijana ja joka tuntuu tietävän Scarletin isoäidin kohtalosta enemmän kuin välittäisi myöntää.

Annoin Cinderille jälkeenpäin ajateltuna hieman yläkanttiin neljä tähteä. Vaikka pidin Meyerin ideasta, tarina ei lähtenyt ihan sellaiseen lentoon kuin olin ajatellut. Scarlet, huolimatta siitä, että se keskittyy paljon Cinderin taustoittamiseen, löysi aivan toisen vaihteen. Sen juoni on nopeatempoinen ja mukaansa tempaava ja se sekä rakentaa että syventää Cinderissä esiteltyä maailmaa hurjan hienosti ja taitavasti. Scarletin ja Cinderin tarinat täydentävät toisiaan oivaltavasti ja niiden väliseen jännitteeseen syntyy aiempaa vivahteikkampi kuva tulevaisuuden yhteiskunnasta. En muista, milloin viimeeksi olen lukenut yhtä huolellisesti rakennettuun maailmaan sijoittuvan kirjan.

Kirja esittelee myös monia seuraavien osien kannalta tärkeitä henkilöitä. Plussaa Meyerille siitä, ettei hän leväyttänyt kaikkia henkilöitä lukijan silmille yhtä aikaa, vaan malttaa antaa heille aikaa ja tilaa tulla sinuiksi yleisönsä kanssa. Mieleistäni parannusta oli tapahtunut myös orastavien romanssien suhteen: Cinderin ja Kain väliltä uupui kemiaa, mutta Scarletin ja Wolfin välille sitä on annosteltu riittämiin.

Annettuani  muistiinpanojeni lojua pitkän aikaa muokkaamatta niitä postaukseksi olen ehtinyt jo lukea sarjan seuraavan osan Cressin. En siis voi sanoa odottavani innolla sen lukemista, mutta sen sijaan voin paljastaa, että myös Cress jätti minut janoamaan lisää.

××××   = vaatii ryöstöä

Onko Cinderin maailma tuttu sinulle?

Ryan Graudin – The Walled City

”Run fast. Trust no one. Always carry your knife.”

Mei Yeen isä myi tyttärensä prostituoiduksi Veljeskunnalle (Brotherhood) saadakseen rahaa riisiviinaan. Tytön ainoa kosketus bordellin ulkopuoliseen elämään on kalteroitu ikkuna.

Dai välittää huumeita kaupungin vaikutusvaltaisimmalle jengipomolle ja yrittää paeta menneisyyttään. Hänellä on 18 päivää aikaa suorittaa tehtävänsä ja ostaa sillä itselleen ulospääsy Hak Nam Walled Citystä.

Jin Ling on naamioitunut pojaksi säilyäkseen hengissä. Silloin kun hänen ei tarvitse paeta katujengejä, hän etsii kadonnutta siskoaan.

Hak Nam on huumejengien, prostituoitujen ja katulasten kaupunki. Sen tiheästi rakennetut, korkeat talot estävät auringon säteiden pääsemisen kapeille, aavemaisille kujille, joilla mikään laki ei ole voimassa. Armottomilla kaduilla selviämiseen on kolme sääntöä: Juokse nopeasti. Älä luota keheenkään. Pidä aina puukkoa mukanasi.

Kirjan miljöö on kiehtovan erilainen ja tarjoaa paljon mahdollisuuksia. Se on synkkä, kova ja raaka ja kätkee suojiinsa lohduttomia kohtaloita, joita kolme vuorottelevaa näkökulmaa paljastavat yksitellen. Jokaisella on salaisuutensa muttei luottamusta paljastaa niitä toiselle.

Koukuttavasta alkuasetelmasta huolimatta kirjan ensimmäinen puolikas on hitaanpuoleinen. Loppupuoli onkin sitten täynnä vauhtia ja vaarallisia tilanteita. En ole pitkään aikaan lukenut mitään näin juonivetoista, joten vaihtelu virkisti. Graudinin tapa kirjoittaa oli paikoitellen lumoavan kaunista, mikä muodosti raadollisen vastakohdan tummille sävyille:

”But I can only look at such brokenness and feel it inside me, echoing long and far, deeper than the darkness between stars.”

The Hak Nam Walled City, tai hyvin sen kaltainen kaupunki, on oikeasti ollut olemassa. Kowloon Walled Cityn paikalla sijaitsee tänä päivänä puisto, mutta vielä reilu kymmenen vuotta sitten se oli Hongkongin erittäin tiheään asuttu kaupunginosa. Kowloonissa asui 33 000 (joidenkin arvioiden mukaan jopa 50 000) ihmistä 6,2 hehtaarin alueella. Väestötiheys neliökilometrillä oli 1,3 miljoonaa asukasta. Vertailun vuoksi: Helsingin asukastiheys on 2 495 asukasta neliökilometrillä, Pekingin noin 1 200. Niin kuin Hak Namissa, Kowloonissa aurinko ei ulottunut maanpinnalle ja laillisen järjestyksen sijasta katuja hallitsi pelon ja vahvimman oikeus.

Olin odottanut The Walled Cityltä vähän toisenlaista tarinaa, mutta tämä toimi hyvin näinkin. Kolme tähteä on vähän alakanttiin, mutta ihan neljää tähteä en halunnut antaa.

Haaste: Kurjen siivellä

Varastaisinko?

××× = syyllistyn taskuvarkauteen

Nyt olen avannut myös Kurjen siivellä -haasteen. Mitä sinun lukuhaasteillesi kuuluu?

P. D. James – Syystanssiaiset

”Hän on kuollut! Hyvä Jumala, Denny on kuollut! Hän oli ystäväni, ainoa ystäväni, ja olen tappanut hänet! Olen tappanut hänet! Se on minun syytäni.”

P. D. Jamesin Syystanssiaiset alkaa ajasta kuusi vuotta Ylpeyden ja ennakkoluulon jälkeen (jos et ole siis lukenut Jane Austenin klassikkoa, juonipaljastuksia luvassa). Merytonin juorut siitä, miksi Elizabeth Bennet suostui kaikkien inhoaman Mr. Darcyn kosintaan ovat vaimenneet, samoin kuin Pemberleyn hämmästys isäntänsä vaatimattomasta naimakaupasta. Pemberleyn lastenhuoneesta kuuluu leikin ääniä ja pian vaunut kaartavat pihaan tuodakseen Janen ja Bingleyn jälleen yhdelle vierailulle. On lady Annen tanssiaisten aatto: takkoihin sytytetään tulia, keittiössä valmistellaan herkkuja ja kukkaloisto odottaa maljakoihin asettelua.

Valmistelujen keskellä Pemberly saa kutsumattoman vieraan, kun hysteerinen Lydia saatetaan sisälle. Hän kirkuu uutisensa ja sortuu sitten nyyhkäyksiin – hänen miehensä Mr. Wickham on kuollut! Ruumis, joka metsästä löydetään, on kuitenkin kapteeni Dennyn, ja humalainen, verinen Wickham on ystävänsä murhan ainoa todistaja.

Se, että kirjailija lainaa toisen kirjailijan luomia hahmoja omaan tekeleeseensä, on mielestäni aina enemmän tai vähemmän kiistanalainen asia. Raja fanfictionin ja ”oikean” kirjallisuuden välillä hämärtyy. Toisaalta tuntuu siltä kuin rakastamansa henkilöt olisivat palanneet kuolleista, toisaalta kirjailijaa tekee mieli ahdistella uskottavuuskysymyksillä: Tekisikö Elizabeth näin? Sallisiko Austen tätä?

Kallistuin enemmän sille puolelle, että on ihanaa päästä vierailemaan Pemberleyssä pitkän tauon jälkeen, enkä analysoinut henkilöiden luonteenpiirteiden paikkansa pitävyyttä sen kummemmin. Silti Hunsfordin pappilasta saapuneesta kirjeestä tehty huomio pisti silmään positiivisessa mielessä, se on taattua Mr. Collinsia:

”Herra Collins aloitti väittämällä, ettei kyennyt löytämään sanoja osoittaakseen järkytystään ja kauhistustaan, ja löysi niitä sitten melkoisen määrän, joista harva sopi tilanteeseen eikä yhdestäkään ollut apua.”

Toisin kuin Ylpeys ja ennakkoluulo, Syystanssiaiset ei ole rakkausromaani vaan murhamysteeri, jossa Mr. Darcy ei joudu kyseenalaistamaan tunteitaan vaan luottamuksensa oikeusjärjestelmään:

”- – hänen elämänsä tai kuolemansa, on siis kiinni kahdestatoista miehestä, joiden arvioon väistämättä vaikuttavat heidän omat ennakko-oletuksensa, syytetyn puheenvuoron uskottavuus ja kanneviskaalin puhetaito.”

Kautta Euroopan arvostettu Englannin laki muuttuu käytännön tasolla kansan sirkushuveiksi. Oikeudenkäynti on yleisölle viihdyttävä jännitysnäytelmä, jonne kokoonnutaan kuin amfiteatteriin – vaikuttavin puhuja voittakoon! Onko oikeudessa annettu tuomio enemmän retoriikan ja asenteiden kuin todisteiden ja tiedon asia?

Jos olisin lukenut enemmän rikoskirjallisuutta, olisi ollut mielenkiintoista verrata 1800-luvun taitteen rikostutkintaa ja oikeudenkäyntiprosessia nykyiseen.

Viihdyin tuttujen henkilöiden kanssa, enkä suhtautunut Syystanssiaisiin vakavana jatkona klassikolle, pikemminkin yhtenä ajatusleikkinä tulevaisuudesta. Kevyenä välipalana luettuna kirja lääkitsi ikävääni Austenin aikaan, mutta yltäisi vain kahteen ja puoleen tähteen mikäli käyttäisin puolikkaita.

Varastaisinko?

××× = syyllistyn taskuvarkauteen

Oletko lukenut tätä tai muita Ylpeyden ja ennakkoluulon pohjalta tehtyjä ”jatko-osia”? Mitä mieltä olet toisen kirjailijan henkilöiden ja maailman lainaamisesta?

Vladimir Nabokov – Lolita

”Lolita, elämäni valo, kupeitteni tuli. Minun syntini, minun sieluni. Lo-li-ta: kolme kertaa kielen kärki hypähtää kitalaella ja koskettaa kolmannella hampaita. Lo. Lii. Ta.

Hän oli Lo, vain Lo, aamulla; pituus neljä jalkaa kymmenen tuumaa toisessa jalassa nilkkasukka. Hän oli Lola housuasussa. Hän oli Dolly koulussa. Hän oli Dolores pisteviivalla. Mutta minun sylissäni hän oli aina Lolita.”

Yksi kiistanalaisimmista ja kohutuimmista klassikoista on Lolita, joka kiellettiin heti ilmestyttyään. Vladimir Nabokovin romaani on korrektisti ilmaistuna tarina pakkomielteeksi kasvavasta intohimosta ja epäsovinnaisesta rakkaudesta – yksinkertaisesti nimettynä se käsittelee pedofiliaa.

Humbert Humbert on nelikymppinen mies, jota riivaa suloisiin, vielä pojanvartaloisiin varhaisteinityttöihin kohdistuva himo. Nymfeteiksi kutsutut tytöt ovat kielletty nautinnonlähde, ja haluttavin heistä on Dolores Haze, Humbertin vuokranantajan tytär, jonka nimi miehen huumaantuneissa ajatuksissa kääntyy Lolitaksi.

Humbertilla on kertojana muutama ominaisuus, joille en lämpene ollenkaan, enkä nyt puhu hänen mieltymyksistään vaan puhtaasti teknisistä kertojaratkaisusta. Ensiksi hän puhuttelee lukijaa suoraan, eikä sellainen metatekstisyys sovi makuuni ollenkaan. Toiseksi hänen kertomuksensa vilisee ranskankielisiä ilmauksia, joille ei ole suomennoksia.

Kun nämä huomiot jättää omaan arvoonsa, Humbertin kertojaääni on hyvin kuvallinen ja lyyrinen vastapainona hänen tekojensa vastenmielisyydelle. Hän eksyy usein sivupoluille ja on pikkutarkkuudessaan ja epäolennaisuuksiin tarttuvaisuudessaan välillä raivostuttava. Sanojen notkeus ja soljuvuus sai silti minut paikoitellen hämmästelemään, enkä lukiessani edes vielä tiennyt, ettei englanti, jolla Lolita on kirjoitettu, suinkaan ollut Nabokovin äidinkieli.

Lolita on kuuluisa ja kammoksuttu ennen kaikkea aiheensa takia. Lapsen seksuaalinen hyväksikäyttö, korulauseihin puettunakin, on häiritsevää luettavaa. Lolita on 12-vuotias, kun Humbert iskee silmänsä häneen, loppuelämänsä tyttö on rikottu. Mietin 12-vuotiasta, kuudesluokkalaista itseäni ja mitä olisi tapahtunut, jos valkoinen pakettiauto tosielämän Humbert Humbert rattinsa takana olisi pysähtynyt kohdalleni.

Yllätyin siitä moniulotteisuudesta, joka Lolitasta paljastui. Hän on sekä Humbertin hellyyden kohde, suloinen, viattomuuden rippeissään kompuroiva nymfetti että demonimainen, manipuloiva ilmestys, joka on valmis niin alistumaan kuin kiristämään saadakseen haluamansa. Arvet, jotka hyväksikäyttö jättää häneen – kuinka syvälle ne ulottuvat? Humbertkaan ei selviä vahingoittumatta suhteestaan kauan himoitsemaansa nymfettiin, hän vajoaa syvemmälle vainoharhaisuuden ja mielisairauden umpitunneliin. Vapaa pääsy isä-tytär -suhteessa vankina olevan nymfetin iholle ei ole sellainen täyttymys kuin hän haaveili.

Mikä vetää meitä lukemaan tällaisia kirjoja? Onko kielletyn kirjan leima neonvärinen huutomerkki kirjan yllä: lue minut? Onko pedofilia kaikessa kieroutuneisuudessaan tabu, jonka haluamme rikkoa?

Jouduin kiistelemään itseni kanssa hetken, ennen kuin myönsin, ettei monesti kehuttu (vaikkakin ehkä yhtä monesti haukuttu) klassikko yllä asteikollani kahta tähteä ylemmäs.

Varastaisinko?

×× = näpistys jää harkinnan tasolle

Lolita herättää vahvoja mielipiteitä, eikö se toisaalta ole hyvän kirjallisuuden merkki? Kuulutteko te tykkääjiin, vihaajiin tai johonkin siltä väliltä?

Follow my blog with Bloglovin

Sofi Oksanen – Norma

”Se joka hallitsee unelmia, hallitsee maailmaa. Se joka hallitsee hiuksia, hallitsee naisia. Se joka hallitsee heidän lisääntymiskykyään, hallitsee myös miehiä. Se joka pitää naiset tyytyväisinä, tyydyttää miehetkin ja se joka tohtoroi hius- ja vauvakuumeisia ihmisiä, on heidän kuninkaansa.”

Sofi Oksasen viides romaani Norma loikkaa Viron lähihistoriasta Norma Rossin maailmaan. Norman maailmassa hallitseva tekijä on hänen hiuksensa, epätavallisen nopeasti kasvava letti, jonka avulla Norma pystyy lukemaan muiden ihmisten elintapoja, sairauksia ja tunnetiloja.

Skopolamiinilaastareihin ja tupakkaan epänormaaliutensa piilottanut Norma joutuu silmätysten sukunsa salaisuuksien ja hämärien bisnesten kanssa, kun hänen äitinsä jättäytyy metron alle. Mikä sai äidin päättämään elämänsä niin yllättäen?

Norma on varmasti yksi syksyn odotetuimmista ellei odotetuin kirjauutuus. Olin varautunut odottamaan hamaan tulevaisuuteen, jossa kirja vihdoin eksyisi käsiini, koska en ole ryhtynyt kirjaston kilometrinpituisen varauslistan jatkeeksi. Voitte siis kuvitella refleksini, kun kyseinen kirja lepäsi pikalainojen hyllyssä täysin vapaana. Ja onhan kirjan kansi aika houkutteleva, (minun kuvani ei tee sille oikeutta, mutta) katsokaa nyt sitä! Kauniimpaa kantta saa hakea.

Norma on hankalasti luokiteltava kirja. Siinä on maagisia elementtejä, aineksia rikosromaanista ja feminististä sanomaa. Oksanen on monipuolinen kirjailija, ei sitä käy kieltäminen.

Suhtautumiseni Normaan on aika kaksijakoinen. Sen käsittelemät teemat, hiuslisäkebisnes ja kohdunvuokraus, ovat ajankohtaisia mutta vähän kirjoitettuja. En ole ennen pahemmin pysähtynyt miettimään, mistä hurjan monelta löytyvät hiuspidennykset ovat peräisin, nyt pohdin, miten raakaa bisnestä sekin on tuotantoketjun toisessa päässä. Kohdunvuokraus on vielä pysäyttävämpi esimerkki ihmisen kaupallistamisesta.

Koska hiukset ovat niin keskeinen osa koko kirjaa, Norman erikoislaatuinen suhde hiuksiinsa avaa hyvin henkilökohtaisen näkökulman kylmän bisnesajattelun rinnalle. Toisaalta Norma itse uhkaa jäädä hiustensa summaksi – mikä on ironista, koska juuri sitä pelätessään hänen äitinsä ei halunnut asian paljastuvan ulkopuolisille.

Teemoiltaan Norma on vahva esitys. Toteutus jäi mielestäni ontumaan. Osasyynä voi olla sekin, että luin kirjan aika nopeasti, melkein yhdeltä istumalta, mutta juonesta ja henkilöiden linkittymisestä toisiinsa jäi sekava tunne. Olen lukenut Oksaselta vain Puhdistuksen, jossa hän kutoo kaikki langat yhteen, mutta Norman kanssa sain tehdä töitä pysyäkseni kyydissä. Loppuratkaisu ei sinänsä ollut hirveän avoin, mutta henkilöt ja heidän motiivinsa tuntuivat häilyväisiltä.

Minulle Oksasen uusin jätti ristiriitaisen vaikutelman. Tärkeintä kuitenkin on, että Normalla on sanottavaa.

Varastaisinko?

××× = syyllistyn taskuvarkauteen

Onko Normassa ainesta moderniksi Tähkäpääksi vai takkuiliko Oksasen kirjoitusvire?

Gillian Flynn – Kiltti tyttö

”Huomaan tutkivan katseen, kylmän laskelmoivat hyönteisen silmät, ja ajattelen: Tämä mies saattaa tappaa minut.”

Gillian Flynnin suurta huomiota saanut Kiltti tyttö on tarina kahdesta totuudesta. Toinen totuuksista on aviomiehen, toinen aviovaimon. Kun vaimo katoaa viisivuotishääpäivänä, miehestä tulee murhaaja: hajoava avioliitto, kovaääninen riita edellisenä iltana, kamppailun jälkiä talossa, lattiasta pestyt verijäljet.

Nick Dunne on köyhistä oloista ponnistanut työtön toimittaja, nykyinen baarin omistaja, Amy Elliott Dunne newyorkilainen psykologiparin lapsi, jonka mukaan nimetty lastenkirjasarja nosti perheen maineeseen ja varakkuuteen. Yhteistä Amylle ja Nickille on se, että he ovat menettäneet uskonsa avioliittoon. Kieroutuneen suhteen kipupisteet kärjistyvät yhteen aamuun.

Tartuin Kilttiin tyttöön, koska siitä tehdyn elokuvan traileri jäi pyörimään päähäni. Halusin lukea kirjan ennen kuin katson elokuvan, ja onhan ensi-illasta jo aikaa muutama ikuisuus, mutta tässä sitä viimein ollaan. Ei, itse lukemiseen ei mennyt näin kauaa vaan muutama päivä, mutta minkäs teet valtavan TBR-listan kanssa.

Totta puhuen Nick ja Amy ovat henkilöinä ärsyttäviä, mutta jännärissä, jossa puidaan pahalla tavalla pieleen mennyttä parisuhdetta, pääparin ei oletetakaan olevan rakastettavia ja puhtoisia. Kun kummankaan tulkintaan siitä, mikä ja kuka rikkoi heidän liittonsa ei voi luottaa, jää lukijan tehtäväksi valita, kumpi puhuu totta. Ainakin enemmän totta. Tarvitaanko lopullinen totuus vai riittääkö, että toisen totuus on uskottavampi? Siinä, miten väärin he ovat toisensa ymmärtäneet ja samalla siinä, kuinka läpikotaisin he tuntevat toisensa, on jotain kammottavaa. Juuri kun lukija uskoo selvittäneensä veritekoon johtaneet tummanpuhuvat polut, Flynn kääntää juonen päälaelleen.

Kilttiä tyttöä on toisaalta ylistetty, toisaalta sitä on sanottu kesyksi Flynnin toisiin romaaneihin (Teräviä esineitä ja Paha paikka) verrattuna. Varsinaisia kylmiä väreitä tämä nyrjähtänyt parisuhde ei minulle antanut, mutta Flynn käsitteli oivaltavasti median roolia johdattelijana ja mielipiteen muodostajana. Ehkä kylmäpäinen murha ei uinut painajaisiini sen takia, että olen kyllästetty tosielämän kauhutarinoilla, jotka nykymediassa kaupallistetaan klikkauksiksi ja lööpeiksi.

Viihdyin, mutta en ihan koukuttunut. Yllätyin, mutten jäänyt haukkomaan henkeäni.

Varastaisinko?

××× = syyllistyn taskuvarkauteen

Mitä sanotte, saisiko Terävistä esineistä tai Pahasta paikasta enemmän irti?

Aki Ollikainen – Musta satu

”Varas, kiireestä kantapäähän, sormenpäistä viimeiseen suolenmutkaan, hän on vain varas. Ei enempää, ei vähempää, jos nyt ylipäätään oli mahdollista olla vielä jotain vähemmän. Heino toivoo, että hänen kuorensa on kuitenkin sen verran paksu, että se pitää Tattarisuon pimeyden ulkopuolella. Häntä pelottaa ajatella mitä tapahtuisi, jos suon huuruinen synkkyys valuisi hänen sisäänsä ja täyttäisi hänet kuin tyhjän pirtukanisterin.”

Mystisen Tattarisuon pimeys luikertelee lukijan mieleen kahdessa aikatasossa Aki Ollikaisen romaanissa Musta satu. Tattarisuolla harjoitetut noitamenot aiheuttavat kylmiä väristyksiä lain tuolla puolen viihtyvässä pirtutrokari Heinossa ja nykyhetkessä vaivoin rämpivässä mieskertojassa. Kieltolain ja äärioikeiston aikainen Heinon Suomi tihkuu perheensä hylkäämän miehen vääristyneeseen tajuntaan.

Ollikaisen Nälkävuosi oli pakahduttavaa luettavaa. Niin pakahduttavaa, että odotukset hänen toista romaaniaan kohtaan olivat suorastaan hävyttömän korkealla. Lukeminen suurilla odotuksilla on aina riskialtista.

Ensimmäiseksi täytyy mainita kauniista kannesta, jonka mustuus imeytyy sisäsivuille pisteiksi, jotka vaeltavat muodostamiensa sanojen mukana sieluun asti. Jos Nälkävuoden jälkeen ajatukset olivat valkoista valkoista valkoista, Musta satu kääntää väripaletin ympäri. Mystisyys, tummuus ja varjoihin kätkeytyneet tosiasiat kannattelevat kerrontaa. Kirjan kiehtovin elementti on ehdottomasti salaperäinen Tattarisuo, joka näyttää upottavat kasvonsa sekä nykyisyydessä että menneisyydessä.

Pituudella tätäkään ei ole pilattu. Samoin Ollikaisen lyyrinen ja hiottu kieli on tallella. Sitä lukiessani en voi kuin ihailla mihin kaikkeen suomen kieli taipuu. Onko samanlaisten kielikuvien rakentaminen edes mahdollista muilla kielillä? Soivatko sanat yhtä kauniisti jollain muulla kuin omalla äidinkielellä?

Kielen kauneudesta huolimatta jään miettimään, sainko Mustaan satuun ollenkaan sellaista tarttumapintaa kuin olin odottanut. Historialliset elementit herättivät ihastusta, mutta nykyhetkeen tarrautuminen jätti kokonaisuuteen harmittavan ison loven nimeltä hajanaisuus. Nykyhetkessä palaset eivät loksahdelleet paikoilleen, ehkä nekin vajosivat Tattarisuon pimeyteen.

Musta satu jäi pettymyksekseni kategoriaan, josta olisin halunnut pitää enemmän kuin loppujen lopuksi pidin. Odotuksilleen on vaikea olla sokea.

Varastaisinko?

××× = syyllistyn taskuvarkauteen

Odotitteko te paljon Mustalta sadulta – ja mikä tärkeintä, miten se täytti odotuksenne?