Maryam Abdulkarim ja Eveliina Talvitie – Noin 10 myyttiä feminismistä

”Tasa-arvon edistäminen ei ole toistaiseksi johtanut muuhun kuin parempaan tilanteeseen yhä useamman osalta. Alistavat rakenteet ovat kaikkien ongelma, ei vain osan. Siksi muutos vaatii kaikkien panosta.”

Maryam Abdulkarim ja Eveliina Talvitie kutsuvat lukijansa myyttäreihin: myytinmurtajaisiin jonka kohteena ovat yhteiskunnassamme sitkeästi elävät harhakäsitykset feminismistä. Ai miksi puhua feminismistä, koska Suomi on tasa-arvoinen maa? Ja että mitenkö feministit kehtaavat sanoa ajavansa tasa-arvoa, koska he vihaavat miehiä tai vähintäänkin pyrkivät naisten ylivaltaan?

Näissä kahdessa usein kuullussa kysymyksessä pitäisi olla jo tarpeeksi syytä myyttäreiden tärkeyden perustelemiseksi. Ne sisältävät kolme Abdulkarimin ja Talvitien käsittelemistä myyteistä, jotka liitetään usein virheellisesti feminismin määritelmään ja joita käytetään feminismiä, feministejä ja feministisiä puheenvuoroja – oikeastaan mitä tahansa mihin tuo f-sana saadaan liitettyä – vastaan argumentoitaessa. Mikään näissä kysymyksissä mainitsemistani olettamuksista ei kuitenkaan ole totta, mikä tekee kyseisten asioiden inttämisestä vasta-argumentteina feministisiä teemoja koskevissa keskuteluissa turhaa ja epärelevanttia, sillä ne vievät huomion aivan vääriin asioihin ja estävät keskustelun etenemisen niihin asioihin, joita feministit haluavat edistää. Siitä huolimatta nämä ja muut harhakäsitykset ovat sen verran laajalle levinneitä ajatuksia feminismin olemuksesta, että monesti kuulee ihmisten suusta sellaista absurdia väitettä, että kannatan tasa-arvoa, mutta en ole feministi. Feministi nyt vain on sellainen mystinen, hieman pelottava nimitys, jolla on vähän ikävä maine. Kuka nyt sellainen haluaisi olla?

”Kuinka moni feministejä vastustava sanoisi, että kannattaa lähisuhdeväkivaltaa, vammaisten oikeuksien polkemista tai sitä, että ihmisille maksetaan huonompaa palkkaa sukupuolen tai kehitysvamman vuoksi?”

Tässäpä teille tässä bloggauksessa oikaistava harhakäsitys numero 1 korjattuna: feminismi tarkoittaa tasa-arvon puolustamista ja kaikenlaisen sorron vastustamista.

Feminismi on pitkälti syytön ikävästä maineestaan. Hankala se osaa kyllä olla, koska feminismin käsittelemät kysymykset ovat monimutkaisia ja aiheet isoja ja tärkeitä, mutta sen mustamaalaamisesta voi paljolti syyttää pelkoa, jonka sen julkituomat epäkohdat ja status quon haastavat ajatukset ovat synnyttäneet. Niin kauan kun keskustelu jumittaa pelkkien myyttien toistelussa ilman mitään perusteltua argumenttia, sillä ei päästä mihinkään tulokseen. Mutta vaikka myyteillä ja harhakäsityksillä feminismiä vastaan argumentointi on uuvuttavaa, näiden myyttien lähempi tarkastelu on sen sijaan todella kiinnostavaa.

Abdulkarim ja Talvitie ovat valinneet käsiteltäväkseen noin kymmenen myyttiä, jotka ovat ahkerasti yrittäneet ottaa niskalenkkiä feminismistä, ja hajottavat ne sitten alkutekijöihinsä. Heidän tekstinsä ovat herkullisia dialogeja, joissa puheenvuorot täydentävät toisiaan ja joissa he uskaltavat kysyä sekä myöntää aukot omassa tietämyksessään. Lukiessani huomasin toivovani pääseväni samaan pöytään näiden keskustelijoiden kanssa: kommentoimaan, esittämään kysymyksiä, tuomaan omat mielipiteeni ja tiedonmuruseni jaettavaksi. Montaa keskustelua olisi voinut jatkaa ja aiheita syventää edelleen; välillä luvut tuntuivat loppuvan kesken juuri silloin kun olisi halunnut jatkaa aiheen pohtimista. Toisaalta Abdulkarim ja Talvitie ehtivät reilussa sadassaviidessäkymmenessä sivussa käsitellä laajan kirjon aiheita, ajankohtaisia keskusteluja ja monipuolisesti feministisiä ajattelijoita, ja maltillinen pituus houkuttelee kirjan ääreen myös niitä, jotka haluavat napakamman yleiskatsauksen aiheeseen. Noin 10 myyttiä feminismistä ei ole, eikä sen ole tarkoituskaan olla, mikään kaikenkattava ensyklopedia feminismistä vaan se on enemmänkin keskustelunavaus, jotka kutsuu lukijansa pohtimaan asennoitumistaan feminismiin.

Tässä bloggauksessa oikaistava harhakäsitys numero 2 korjattuna: feminismistä lukeminen voi olla hauskaa.

Tämän lausunnon takana kummitteleva myytti on läheisesti sukua sille käsitykselle, etteivät feministit osaa ottaa vitsejä vitseinä / eivät ymmärrä ironiaa / eivät osaa ”höllätä nutturaa” / ovat kaikissa asioissa tosikkoja. Yhteiskunnallisista epäkohdista, syrjinnästä ja epäoikeudenmukaisuudesta lukeminen herättää kieltämättä enemmän raivon ja vihan tunteita kuin positiivisia mielleyhtymiä (lukekaa vaikka Laura Batesin Everyday Sexism niin tiedätte mistä puhun), mutta feministiset tekstit aiheuttavat myös just näin minäkin ajattelen -sielunsisaruushuutoja (esimerkiksi Roxane Gayn Bad Feministin ajatus siitä, ettei feministin tarvitse olla täydellinen vaan erehtyminen kuuluu ihmisyyteen, eikä feminismiä voi aatteena syyttää yksittäisten ihmisten ylilyönneistä), eikä huumorikaan ole vieras laji feministeille: tarvitsee vain vilkaista Liv Strömquistin suuntaan tämän väitteen vahvistamiseksi. Myös Noin 10 myyttiä feminismistä tarjoilee muutamia hulvattomia kohtia kuten esimerkkejä yrityksistä määritellä feminismi siten, että se ”kannustaa naisia jättämään aviopuolisonsa, tappamaan lapsensa, harjoittamaan noituutta, tuhoamaan kapitalismin ja muuttumaan lesboiksi” (siis count me in, missä voi ilmoittautua tällaisen feminismin kannattajaksi?). Erityisen paljon nauroin ääneen Abdulkarimin myötäilylle myytistä, jonka mukaan feminismi tappaa ilon elämästä, sillä me feministit olemme harvinaisen ilotonta porukkaa:

”Feminismi tappaa ilon. Esimerkiksi tämän kirjan tekemisen piti olla hauskaa, mutta tästä tulikin vakavampi. Feministin elo on harmautta ja kurjuutta täynnä. Kerran luulin kuulleeni feministiystäväni nauravan. Erehdyin. Se oli sämpylän kauppatorilla varastanut lokki, joka äänteli. – – Otin uudelleen haltuun roolini vakavamielisenä ihmisenä, jonka eloa määrittelee kurjuus, katkeruus ja suklaanhimo. Se ei ole helppoa, mutta ei ole kukaan väittänyt feminismiä helpoksi.”

Abdulkarim ja Talvitie käsittelevät myyttejä peratessaan muun muassa valtaa, normeja, taidetta, sukupuolirooleja, työelämää, uskontoa ja kauneusihanteita. He ottavat dialogeissaan esille myös intersektionaalisen feminismin näkökulman, siis sen, ettei sukupuoli ole ainut syrjinnän peruste vaan sen ymmärtämiseksi ja vastustamiseksi on otettava huomioon ihminen kokonaisuutena ja hänen kokemansa syrjinnän eri perusteiden moninaisuus ja risteävyys: sukupuolen lisäksi on tarkasteltava esimerkiksi luokan, ihonvärin, seksuaalisen suuntautumisen, uskonnon ja toimintakyvyn vaikutusta yksilön kokemaan syrjintään.

Noin 10 myyttiä feminismistä on loistava kirja aloittelevalle feministille tai sellaiselle, joka tuntee feminismin etäiseksi tai hankalaksi asiaksi, mutta haluaa tietää, mistä koko käsitteessä on kyse. Erityisen loistava se on kaikille niille, jotka pitävät feminismiä kirosanana (tosin epäilen, tarttuuko kirjaan kovin moni, johon tämä määritelmä sopii) ja niille, jotka julistautuvat tasa-arvon kannattajiksi, mutta vierastavat feminismi-leimaa. Jutusteleva sävy tekee kirjasta helposti lähestyttävän ja siihen on koottu myös selitykset joillekin termeille, jotka esiintyvät usein feminismistä puhuttaessa, mikä takaa sen, ettei kärryiltä putoa vaikeampien tai enemmän perehtymistä vaativien asioiden kohdallakaan. Eipä kirja ole ollenkaan hullumpaa lukemista myöskään niille, jotka ovat perehtyneet feminismiin enemmän.

”Samalla kun tätä vihaamismyyttiä hoetaan, vahvistetaan ajatusta naisista ja feministeistä yhtenäisenä ryhmänä. Kuten naisia myös feministejä on monenlaisia. Ajat muuttuvat ja aallot seuraa toisiaan. Jokaisella sukupolvella on omat erityiset taistelunsa eikä samanikäistenkään feministien ajattelutapa ole identtinen.”

Varastaisinko?
×××× = vaatii ryöstöä

Kirjan lukeminen on poikinut myös useita upeita bloggauksia, jotka jatkavat Abdulkarimin ja Talvitien aloittamaa keskustelua: Mitä luimme kerran, Reader, why did I marry him?, Kirjanurkkaus, bookishteaparty, Ruskeat Tytöt

Minkä feminismiin liittyvän myytin sinä haluaisit murtaa?

Advertisement

Liv Strömquist – Kielletty hedelmä

”No mutta hei! Te ehkä luulette kulttuurissamme olevan ongelmana, että se jota tavataan kutsua ”naisen sukuelimkeksi” on vähätelty ja häpeällinen… että se käsitetään joksikin, mistä ei saa puhua… että se on lakaistu maton alle, vaiennettu, koettu kiusalliseksi… ja ettei sillä ole edes kunnollista nimeä!”

Liv Strömquist veti maton jalkojeni alta sarjakuva-albumillaan Prinssi Charlesin tunne, jossa hän kyseenalaisti kaiken, mitä kuvittelin tietäväni romanttisesta rakkaudesta ja länsimaisesta parisuhdeinstituutiosta. Strömquistin lukeminen tuntui vähän samalta kuin nyrkinisku vatsaan: se jätti haukkomaan henkeä hämmentyneenä siitä, mitä oikein pääsi tapahtumaan. Ensijärkytyksestä toettuani olin, ja olen yhä, ehdottoman varma siitä, että kyseinen sarjakuva-albumi on menneen vuoden vaikuttavimpia lukukokemuksia. Stömquistin tapa kyseenalaistaa itsestäänselvyyksiä pidettyjä asioita ja asettaa naurunalaiseksi jokaiselle tuttuja ajatusmalleja on riemastuttavan terävä ja olon aavistuksen epämukavaksi tekevän provosoiva. Siispä minun oli ehdottomasti luettava häneltä lisää, ja niin käteeni päätyi Kielletty hedelmä.

Kielletty hedelmä on Strömquistin ensimmäinen suomennettu sarjakuva-albumi, ja se käsittelee sitä, jota tavataan kutsua ”naisen sukuelimeksi”. Se on erään huonosti ymmärretyn elimen kulttuurihistoriaa, tai no, sanotaan nyt suoraan, pillun kulttuurihistoriaa. Ja huh mikä määrä kuraa historian lehdiltä löytyykään.

Sarjakuva-albumin avaa viehättävä listaus miehistä, jotka ovat olleet liian kiinnostuneita siitä, jota tavataan kutsua ”naisen sukuelimeksi”. Listalta löytyvät muun muassa Isaac Baker-Brown, joka piti klitoriksen poistoa validina lääkkeenä muun muassa naisen päänsärkyyn, masennukseen, niskoitteluun ja avioerohaluihin (ja joka erotettiin lääkäriliitosta, koska suoritti kyseisen leikkauksen ilman aviomiehen suostumusta – siis mitä, kuinka se kehtasi sivuuttaa aviomiehen päätöksen naisen sukuelimiä koskevassa kysymyksessä?!) sekä kuningatar Kristiinan haudan avanneet miehet, joiden kannustin toimenpiteelle oli tutkia 400 vuotta vanhan luurangon ”sukupuolista rakennetta”, koska Kristiina oli eläessään osoittanut kykyä niin hallita Ruotsia kuin taitaa matemaattiset tieteet, eikä hän ollut ollut kovin kiinnostunut ulkonäöstään tai – Luoja varjele – halunnut naimisiin (-> pakko olla hermafrodiitti). Strömquistin tapausesimerkit ja laajempi historiallinen analyysi osoittavat sen, kuinka pakkomielteisiä erityisesti valta-asemissa olleet miehet ovat olleet naisen seksuaalisuuden määrittelystä ja määräämisestä sekä kaksijakoisen sukupuolijärjestelmän luomisesta ja ylläpitämisestä.

”Miehet, jotka ovat (olleet) LIIAN kiinnostuneita siitä jota tavataan kutsua ”naisen sukuelimeksi” ovat saaneet aikaan VALTAVIA yhteiskunnallisia ongelmia! Samaan tapaan kuin Kolumbus juoksenteli nimeämässä Etelä-Amerikan maita itsensä ja jätkäkaveriensa mukaan on myös naiskeho haluttu paikoin YLENPALTTISELLA TARMOLLA, erilaisin menetelmin, kolonisoida jokaista pientä, pimeää, kosteaa pikku sopukkaa myöten! Ja on toki kiva, että ihmiset jaksavat puuhastella, mutta minä – ja monet muut – peräänkuulutamme näiltä miehiltä, jotka ovat liian kiinnostuneita siitä, jota tavataan kutsua ”naisen sukuelimeksi” HIUKAN vähemmän tarmokkuutta ja päämäärähakuisuutta.”

Siksi onkin niin ironista, kuinka pihalla nämä sankarit ovat kautta aikain olleet juuri siitä asiasta, joka tuntui herättävän heissä ylitsepääsemättömiä intohimoja. Kehitellessään uskomuksia klitoriksesta noituuden merkkinä ja tieteellisiä teorioita naisten seksuaalisesta haluttomuudesta sekä politisoidessaan kuukautiset argumenttina naisten epärationaalisuudesta sekä alemmuudesta miessukupuoleen nähden he olivat olevinaan hurjan kiinnostuneita naisista, mutta tutkimustulosten perusteella katse taisi olla enemmän omassa jalkovälissä ja sen pitämisessä yhteiskuntarakenteen huipulla. Nimittäin tästä naisen alapäähän suuntautuneesta suunnattomasta mielenkiinnosta huolimatta esimerkiksi klitoriksen koko saatiin selville vasta vuonna 1998. 1998. Siis vasta kun ihminen oli käynyt avaruudessa ja kehittänyt internetin ja selvittänyt DNA:n kemiallisen rakenteen. Että näin.

Kielletty hedelmä pureutuu myös niihin myytteihin ja tabuihin, jotka liittyvät kulttuurissamme naisen sukuelimeen ja kuukautisiin. Tulilinjalla ovat erityisesti laajalti viljelty käsitys kuukautisveren epäpuhtaudesta sekä häpeä, jota naiset kokevat kuukautisistaan ja sukuelimestään. Vaihtoehdoiksi näille Strömquist esittelee myös ennen patriarkaalisia uskontoja vallinneita käsityksiä kuukautisista jumalallisena ja pyhänä voimana sekä vulvan tärkeydestä erilaisissa rituaaleissa. Sarjakuva-albumi tuo esille kulttuurissamme syvälle juurtuneet käsitykset siitä, jota tavataan kutsua ”naisen sukuelimeksi” ja paljastaa niiden keinotekoisuuden kohdistamalla kritiikkinsä kärjen näitä käsityksiä tehtailleisiin henkilöihin, suurimmaksi osaksi miehiin, sekä tapoihin, joilla nämä myytit ovat saaneet alkunsa.

Strömquistin sarjakuvat ovat räävittömiä, anteeksipyytelemättömiä ja tuskallisen tarkkanäköisiä. Ennen hänen teoksiaan en tiennyt, miten mikään näin hulvattomasti esitetty voi saada ihmisen näin raivon valtaan ja tehdä sen niin hyvin, että tekee mieli vain nostaa kädet ylös ja päivitellä juuri luetun nerokkuutta.

Varastaisinko?
××××× = turvatoimetkaan eivät pidättele rikokselta

Sarjakuva on tehnyt vaikutuksen myös muihin bloggaajiin: Bookishteaparty, Bibbidi Bobbidi Book, Eniten minua kiinnostaa tie, Kirjojen keskellä, Kirjailuja, Luettua elämää, Mitä luimme kerran, Nti Kirjastotäti, Todella vaiheessa, Reader, why did I marry him?, Yöpöydän kirjat, ja Strömquistille on kirjoitettu avoin rakkauskirje myös Lukuvika-podcastissa

Lisää Strömquistilta: Prinssi Charlesin tunne

Mikä kirja on järisyttänyt sinun ajattelumaailmaasi?

Liv Strömquist – Prinssi Charlesin tunne

”Parisuhteita ei enää tänä päivänä muodosteta – kuten tiedämme – taloudellisista syistä tai sukulaisten tekemien sopimusten vuoksi vaan siitä tunteesta, jota kutsumme ’rakkaudeksi’. Tämän seurauksena ’rakastumisen’ tunne saa erittäin korkean aseman – ratkaisevan merkityksen – siinä, miten järjestämme yhteiselomme toisten ihmisten kanssa.”

Ai että kuinka olenkaan odottanut tämän tunnustuksen kirjoittamista! Luin Prinssi Charlesin tunteen ensimmäistä kertaa viime joulukuussa, mutta humpsahdin silloin niin perusteellisesti Strömquistin kritiikin ja ahaa-elämysten pariin, ettei muistiinpanojen ja sittemmin bloggauksen kirjoittamisesta tullut yhtään mitään. Otin sarjakuvan uuteen syyniin ystävänpäivän lukumaratonilla, jolla nautin sekä Strömquistin ajatusten että omien oivallusteni ylöskirjaamisesta vaikka se lukuvauhtiani hidastikin, mutta silloinkaan en ehtinyt tuoda kirjaa blogiin asti ennen laina-ajan loppumista. Sittemmin olen suositellut kirjaa vähintään joka toiselle vastaantulijalle. Mutta nyt, nyt olen vihdoin kotiuttanut itselleni ihka oman kappaleen sarjakuva-albumia ja selailukappale ulottuvillani sekä muistiinpanot henkisenä tukenani uskallan vihdoin kysyä, missä ihmeessä olet ollut, jos et ole lukenut Liv Strömquistiä.

Voisin sanoa vain lyhyesti, että Prinssi Charlesin tunne on loistava. Lukekaa se. Tässä kiteytyksessä on kaikki oleellinen, eikä samalla yhtään mitään, mitä haluaisin sanoa, mikä ehkä selittää sitä, miksi tämä tunnustus on antanut odottaa itseään niin kauan. Oikeasti haluaisin leväyttää tähän koko teoksen yksissä isoissa lainausmerkeissä, jotta ette varmasti jäisi paitsi mistään, mutta yritän kovasti vastustaa tätä mielihalua. Ehkä näin puolen vuoden jälkeen olen vihdoin kypsytellyt ajatuksiani tarpeeksi, jotta pystyn hieman tiivistämään. Aloitetaan siis alusta.

Prinssi Charlesin tunne on kymmenen sarjakuvan sarjakuva-albumi, joka kyseenalaistaa kaiken, mitä luulit tietäväsi parisuhteista, romanttisesta rakkaudesta ja länsimaisesta avioliittokäsityksestä. Tai näin mahtipontisesti minä olen ainakin sitä kavereilleni mainostanut. Hieman neutraalimmin ilmaistuna Prinssi Charlesin tunne pohtii ja perkaa kulttuurissamme vallitsevia käsityksiä miesten ja naisten välisistä suhteista ja niissä ilmenevistä valta-asemista, rakkausavioliitosta ja siihen liittyvistä ehdoista sekä parisuhdemarkkinoista ja seksistä vaihdon välineenä.

En ole koskaan lukenut mitään, mikä olisi yhtä kriittinen romanttista rakkautta kohtaan kuin nämä sarjakuvat. Kuten Strömquist toteaa, romanttisella rakkaudella on hyvin horjuttamaton ja tärkeä asema yhteiskunnassamme, minkä takia se aiheuttaa myös suunnattomasti stressiä, puhumattakaan siitä kuinka normitettua sen toteuttaminen on. Strömquist vie lukijansa romanttisen rakkauden syntyhetkille 1800-luvulle (kyllä, seksuaalisen omistusoikeuden ja taloudellisen riippuvuuden eli avioliiton perustuminen rakkaudeksi sanotulle tunteelle on niin uusi keksintö) ja tarkastelee sitä, miten patriarkaatti ja kapitalismi muovasivat parisuhteen sellaiseksi kulttuuriseksi konstruktioksi, jona me sen tunnemme. Sellaiseksi jossa parisuhdemarkkinoista puhutaan kapitalismin kielellä ja jossa uuden ystävän hankkiminen on uhka seksuaalisen omistusoikeuden periaatteelle seurustelusuhteessa. Sellaiseksi jota miesten väitetään välttelevän viimeiseen asti (tämän kuvion esittäminen viihteessä on muuten rahakasta hommaa, kysykää vaikka viime vuosien parhaiten palkatuilta TV-koomikoilta) ja jossa saadun hyväksynnän jahtaamisen odotetaan olevan naiselle itsetarkoitus. Strömquistin pointti on, että niin parisuhde, romanttinen rakkaus kuin kumpaankin liittyvät tavat ja uskomukset eivät ole lopullisia totuuksia vaan kulttuurissamme muovautuneita käsityksiä, joiden kriittinen tarkastelu paljastaa, kuinka hullunkurisia osa niistä on.

Ja hullunkuriseen valoon Strömquist asettaakin monet miesten ja naisten välisiin suhteisiin liittyvät konventiot. Hänen kynänsä kärki on terävä ja nokkela, ja erityisesti oivaltava kuvitus tuo painavaan asiaan huumoria, riemakkuutta räväkkään ja provosoivaankin tyyliin. Minuun hänen tapansa käsitellä asioita iskee ainakin täysillä: se on yhtä aikaa sekä asiantuntevaa, paneutunutta ja ajatuksia herättävää että huvittavaa ja viihdyttävää. Nauru onkin yksi tehokkaimmista vaikutuskeinoista. Asettaessaan itsestäänselvyyksiä naurunalaisiksi Strömquist tulee osoittaneeksi kulttuuriimme ja ajatteluumme asumaan jääneitä epäkohtia ja epäloogisuuksia ja kuinka hassuilta (ja joidenkin kohdalla raivostuttavilta) ne tuntuvat kunhan ne tiedostaa.

Pelkästään omien mielipiteidensä tai havaintojensa pohjalle Strömqvist ei sarjakuvia rakenna, vaan hän viittaa tekstissään useisiin tieteellisiin tutkimuksiin ja tutkijoihin sekä käyttää lähdeviitteitä ruuduissa ankkuroimaan väitteitään tutkittuun tietoon. Tutkimusten lisäksi hän käyttää monia populaarikulttuurin esimerkkejä ja julkisuuden henkilöitä sanottavaansa konkretisoidakseen.

Prinssi Charlesin tunne on kirja, joka on kulkenut mukanani ajatuksissani pitkään lukemisen jälkeen. Olen pohdiskellut sen herättämiä ajatuksia useasti ja peilaillut sen tarjoamia oivalluksia pari- ja ihmissuhteista käymissäni keskusteluissa. (Terveisiä vaan kaikille, jotka joutuivat siihen keskusteluun kanssani lähtemään. Kiitos ja anteeksi.) Siitähän vaikuttavimmat kirjat usein tunnistaa, ne jäävät mieleen pitkäksi aikaa.

Vaikka Strömquistia paljon tässä hehkutankin, se ei tarkoita, että olisin hänen kanssaan kaikesta samaa mieltä. En usko, että kaikki hänen esittelemänsä skenaariot ja teoriat pätisivät kaikkiin yksittäistapauksiin. Uskon, että Strömquistin räväkän ja mustavalkoisen tyylin rinnalla maailmassa on enemmän harmaan sävyjä, mutta en myöskään moiti kärjistämisen käyttöä tehokeinona, se kun on oleellinen osa sarjakuva-albumia. Tarvitsemme Liv Strömquistin kaltaisia tyyppejä kritisoimaan kulttuuriamme ja kyseenalaistamaan normittuneita ja itsestäänselviä ajattelumalleja ja toimintatapoja.

Sarjakuvasta ovat kirjoittaneet myös Kirjanurkkaus, Mitä luimme kerran, Oksan hyllyltä, Bookishteaparty, Bibbidi Bobbidi Book, Reader, why did I marry him?, Kirjojen keskellä, Nti Kirjastotäti, Sateenkaarenmaalari ja Eniten minua kiinnostaa tie

Varastaisinko?
××××× = turvatoimetkaan eivät pidättele rikokselta

Onko sinulla sarjakuvasuosikkeja tai -suosituksia?

Elena Favilli & Francesca Cavallo – Iltasatuja kapinallisille tytöille

”Tyttöjen on tärkeää ymmärtää, millaisia esteitä heidän tiellään yhä edelleen on. Täsmälleen yhtä tärkeää on tietää, että nuo esteet eivät ole ylitsepääsemättömiä. Esteet voi paitsi voittaa, niitä voi myös raivata pois tieltä jälkipolvia varten, niin kuin tämän kirjan suurnaiset ovat tehneet.”

Yksi viime vuoden suurimmista hiteistä kirjamaailmassa oli kiistatta Elena Favillin ja Francesca Cavallon Iltasatuja kapinallisille tytöille, joka kertoo sadan menestyksekkään naisen tarinan. Nyt ei siis ole kyseessä keksityt prinsessat ja kuviteltujen urotöiden fiktiiviset tekijät vaan oikeasti eläneet tai yhä elävät naiset ja tytöt, jotka ovat olleet suunnannäyttäjiä ja arvostettuja alallaan. Heitä ovat niin aktivistit, tieteilijät, kuningattaret, urheilijat kuin taiteilijatkin. Mukana on sekä nimiä, jotka kaikki tuntevat kuten Elizabeth I tai Malala Yousafsai sekä vähän tuntemattomampia kuuluisuuksia kuten Michaela DePrince ja Maria Reiche.

Kirjan idea on aivan loistava: tarjota lapsille (nimestä päätellen erityisesti tytöille mutta yhtä hyvin myös muille sukupuolille) perinteisten prinssin rohkeuden varaan laskevien prinsessasatujen sijaan esimerkkejä naisista ja tytöistä, jotka ovat ottaneet ohjat omiin käsiinsä ja saavuttaneet jotain huikeaa. He ovat rohkeita, älykkäitä ja toimijoita. Kirjan viesti onkin, että sinäkin voit olla mitä haluat ja tulla miksi haluat. Vaikka Suomessa, jossa moni lasikatto on rikottu muun muassa sillä, että meillä on ollut naispresidentti, usein puhutaan jo toteutuneen tasa-arvon puolesta, ei yksikään kerta kannustusta tavoitella unelmiaan ole liikaa.

Tytöt ja naiset, jotka kyseenalaistavat odotuksia sukupuolelleen tyypillisestä käytöksestä ja hakeutuvat esimerkiksi perinteisesti miesvaltaisille aloille, kohtaavat yhä ennakkoluuloja, vähättelyä ja vastustusta. Myös monet kirjan naisista ovat kokeneet väheksyntää ja joitakin on jopa yritetty pyyhkiä pois historiasta. Esimerkiksi kaikkea tietotekniikkaan liittyvää on totuttu pitämään hyvin miehisenä alana, mutta ensimmäisen tietokoneohjelman kirjoittanut oli itse asiassa nainen, Ada Lovelace. Kirjan naisia yhdistää myös se, etteivät he lannistuneet vaan vähät välittivät epäilijöistä ja uskoivat omiin kykyihinsä ja unelmiinsa.

”Olipa kerran aika, jolloin miehet ajattelivat, että naiset olivat maailmassa pelkästään palvellakseen heitä. He ajattelivat, että naisten kuului laittaa ruokaa, siivota ja hoitaa lapsia eikä huolehtia mistään muusta. Heidän mielestään naisen kuului pukeutua ’naisellisiin vaatteisiin’ – eli pitkiin mekkoihin ja tiukalle nyöritettyihin korsetteihin. Mitä siitä, että niissä naiset pystyivät hädin tuskin liikkumaan tai edes hengittämään – pääasia, että he näyttivät näteiltä. – – Mutta Kate oli sitä mieltä, että naisilla piti olla samat vapaudet kuin miehilläkin: vapaus sanoa mitä ajatteli, äänestää ketä halusi ja pukeutua mukaviin vaatteisiin.”

Näin kerrotaan esimerkiksi Kate Sheppardista, jonka keräämään vetoomuksen myötä naiset saivat ensimmäisenä maailmassa äänioikeuden Uudessa-Seelannissa. Vaikka kirja asettaa naiset valokeilaan, parissa kohtaa se hieman horjuu näkökulman valinnassa: esimerkiksi Kleopatrasta kerrotaan suhteessa aikansa vaikutusvaltaisiin miehiin, joiden kanssa hänellä oli suhde, sen sijaan että olisi kerrottu, kuinka sivistynyt hän oli tai millainen hän oli hallitsijana. Räikein esimerkki on ehkä kuitenkin Serena ja Venus Williamsin tarina, joka alkaa tacomyyjä Raulista, miehestä joka myi tacoja tyttöjen harjoituskentän laidalla, ja päättyy siihen, kuinka ylpeitä tacomies ja tyttöjen isä olivat Serenan ja Venuksen menestyksestä. Jaa kenen olisi pitänytkään olla ylpeä itsestään?

Kirjassa on myös upeita kuvituksia kymmeniltä eri naistaiteilijoilta, mikä korostaa feminististä sanomaa. Sivun kokoisen kuvan vieressä on sivun mittainen lyhyt kertomus kulloisestakin merkkinaisesta, hänen elämästään ja saavutuksistaan. Lastenkirjalle (ja satukirjalle erityisesti) ominaisella tavalla elämäkerrat on sovitettu pientenkin lukijoiden ja kuulijoiden korviin sopivaksi sadun tekstilajiksi. Vanhempien lukijoiden mielestä tekstien tyylilaji voi kuulostaa väliin hieman sievistelevältä, mutta kirjan ensisijaisen kohderyhmä selittää kerrontavalintoja – tosin tekstiin mahtuu myös muutama käsite, kuten fasismi, joita voi olla vaikea selittää pienimmille lukijoille.

Kirja on saanut myös kritiikkiä erityisesti nimestään. Miksi kertomukset olisi suunnattu pelkästään tytöille? Ymmärrän niiden esimerkkiarvon erityisesti tytöille, jotka voivat kohdata kaikenlaisia sukupuoleensa kohdistettuja ennakkoluuloja, mutta kirjan sanoma on tärkeä kaikille sukupuolesta riippumatta. Myös pojille, jotta hekin oppivat katsomaan maailmaa sillä tavalla, ettei sukupuoli määrittele kenenkään kykyjä tai pätevyyttä. Ja miksi erityisen kapinallisille? Eikö 2010-luvulla voisi jo ajatella, että on normi pyrkiä kohti omia unelmiaan miettimättä, olenko sopiva tähän tai tuohon, koska olen nainen/mies/muunsukupuolinen? Tai ehkä se on vain utopiani.

Hyvistä tarkoitusperistään huolimatta kirja tuntuu kuitenkin tarjoilevan käsitystä, että menestynyt nainen on poikkeustapaus. Jos et usko, mieti tätä: kukaan ei ole tuntenut tarvetta kirjoittaa tällaista kirjaa miesesimerkeistä, koska heitä on historiankirjoituksemme pullollaan. Ja tätä: tämän kirjan ilmestyminen on saanut monet suitsuttamaan, että vihdoinkin kerrotaan tällaisia aiemmin niin marginaalisia kertomuksia naisista menestyjinä, toimijoina ja muutoksen tuojina. Ja kyllä, elämme vuotta 2018. Ja jos ajatusta menestyvistä naisista poikkeustapauksina viedään vielä pidemmälle, rivien välistä välittyy ajatus, että naisen täytyy saavuttaa arvostusta jollakin miesten arvostamalla/dominoimalla alalla ollakseen menestynyt. Tokihan kirjaan on otettu mukaan perinteisesti naisvaltaisiksi aloiksi miellettyjen ammattien menestyjiä, mutta pääpaino on siinä, että sinäkin, tyttö, voit menestyä tässä miehisessä maailmassa/ammatissa. Ja älkää nyt käsittäkö minua väärin, ajatus on toki itsessään tärkeä. Mitä luimme kerran -blogin Laura pohti kuitenkin oivaltavasti, että kun sanotaan tyttökin voi olla, vahvistetaan (ehkä huomaamatta ja tahattomasti) käsitystä, että kyseessä oleva ammatti/saavutus/asia kuuluu lähtökohtaisesti miehille.

Ajatus ”minä voin olla tätä” on hieno ja tärkeä, mutta sen usein implisiittiseksi jäävä jatko ”vaikka se (oli sitten kyseessä ura, luonteenpiirre, elämäntyyli tai ihan mitä tahansa) on miehille/naisille/muille/valkoisille/mustille/jne ominaisempaa/tarkoitettu” luo harmittavasti käsitystä, että näin on ja tulee olemaan. No joo, kyllähän asiat vielä tässä maailmassa ovat niin, että tietyt ammatit ovat korostetun mies- tai naisvaltaisia, ja se on pakko tiedostaa, mikäli asiaa haluaa muuttaa.  Mutta kuten eräs David Hume jo 1700-luvulla totesi: se, miten asiat nyt ovat, ei tarkoita sitä, miten niiden pitäisi olla. Menestyneen naisen kohteleminen poikkeuksena tuntuu ikävästi vahvistavan mantraa poikkeus vahvistaa säännön (tässä tapauksessa sitä että miehet ovat menestyjiä ja toimijoita), mutta tuntuva muutos vaatii poikkeusten käsittämistä normina. Toivottavasti, toivottavasti, tämä kirja pääsee tavoitteeseensa eli rohkaisee lapsia – ja miksei muitakin – olemaan välittämättä ennakkoluuloista ja olemaan ennakkoluulottomia keksiessään ja tavoitellessaan unelmiaan.

Kritiikistä huolimatta sanon silti, että kirjan esimerkkien arvo on huomattava. Vaikka sadut olisivat kaivanneet hieman terävöittämistä, Iltasatuja kapinallisille tytöille toi tietoisuuteeni monta upeaa naista joka puolelta maapalloa. En välttämättä olisi kuullut heidän tarinoitaan ja tiennyt arvostaa heidän tekojaan ilman tätä kirjaa. Ostin tämän kirjan ihanan idean innostamana 11-vuotiaalle pikkusiskolleni joululahjaksi, ja vaikkei hän ole yhtä innokas lukija kuin isosiskonsa, Iltasatuja kapinallisille tytöille näytti uppoavan kiitettävällä innolla. Ja on hän saanut lainaillakin sitä suuntaan jos toiseenkin (myös minulle). Näkisin, että tämä kirja on hedelmällinen keskustelunaloitus niin tasa-arvosta, tyttöjen ja naisten oikeuksista, maailman muuttumisesta kuin vielä tarvittavasta muutoksesta. Nämä yllä olevat varaukset huomioon otettuina voisin suositella kirjaa laajalle lukijakunnalle.

Kirjalle on tulossa myös jatko-osa myöhemmin tänä vuonna. Jään odottamaan mielenkiinnolla, miten se on vastannut kritiikkiin sekä myös sitä, keitä on valikoitu täydentämään merkkinaisten kaanonia.

Jos Tuhkimo olisi mies ja lisää kirjasta täällä.

Kirjasta on kirjoitettu mukavasti, esimerkiksi näissä blogeissa: Bibbidi Bobbidi Book, Lukujonossa, Luetaanko tämä?, Lumiomena, Yöpöydän kirjat, Hannan kirjokansi, Amman kirjablogi, Kirjojen keskellä, Lukuneuvoja, Pieni kirjasto, Oi mutsi mutsi, Mitä luimme kerran

Mitä mieltä sinä olet tästä hittikirjasta?

 

Roxane Gay – Bad Feminist

”How do we reconcile the imperfections of feminism with all the good it can do? In truth, feminism is flawed because it is movement powered by people and people are inherently flawed.”

Roxane Gayn esseekokoelma Bad Feminist on noussut ilmiöksi maailmalla ja on saanut hyvän vastaanoton myös meillä. Gayn esseet pohtivat feminismiä, kritisoivat tiukasti naisia koskevia epäkohtia niin arkipäivässä kuin lainsäädännössä asti, analysoivat populaarikulttuuria ja sen ilmiöitä oivaltavasti ja pohtivat laajaa kirjoa asioita kehonkuvasta tarinoihin ja kirjoittamiseen ja seksuaalisuudesta Scrabbleen. Mukana ovat vahvasti myös rotua ja rakenteellista syrjintää koskevat kysymykset.

Aiheiden kirjo yllätti ainakin minut, joka oli osannut odottaa populaarikulttuurin analyysiä ja feministisiä teemoja, mutta ei ollut osannut varautua aihepiirien laajenemiseen. Gay osoittaa, kuinka seksismin, seksuaalisuuden, sukupuolen ja rodun kysymykset kietoutuvat kaikki yhteen, vaikka feminismi on ennen hylkinyt kysymyksiä esimerkiksi rodun ja ihonvärin vaikutuksista kokemukseen seksismistä.

Aiheiden moninaisuuden lisäksi Bad Feministissä on huomattavaa se, ettei se ei ole yksinpuhelu vaan moniääninen teos. Eikä tämä tarkoita sitä, että kaikki äänet laulaisivat samaa säveltä vaan Gay antaa mahdollisuuden myös ihmisille, joiden kanssa hän on eri mieltä. Hän ei kompastu huutokilpailuun vaan avaa dialogin esittämällä ja kommentoimalla myös ajatuksia ja tekstejä, jotka eivät jaa hänen arvomaailmaansa.

Gay analysoi esseissään monia kulttuurisia ilmiöitä sekä yksittäisiä kulttuurituotteita kuten elokuvia Piiat, 12 Years A Slave, tv-sarjoja kuten Girls ja kirjoja kuten Fifty Shades of Grey ja Nälkäpeli ja liittää analyysinsä osaksi laajempaa kulttuurikritiikkiä. Elokuvista kertovat esseet nivoutuvat kritiikiksi siitä, miten elokuvateollisuus käsittelee mustaa kokemusta. Mustista kertovat elokuvat ovat pääasiassa samaan muottiin mahtuvia selviytymistarinoita ja orjakertomuksia, joiden narratiivit on jo ammennettu tyhjiin. Kyse ei ole siitä, ettei orjatarinoita tarvitsisi enää esittää vaan siitä, ettei niitä pitäisi toistaa aina samana (usein valkoisen käsikirjoittamana ja ohjaamana) tarinana vaan laajentaa perspektiiviä toisenlaisille kuvauksille joko samasta aiheesta tai, mikä vielä radikaalimpaa ja kenties tärkeämpää, laajentaa mustista kertovien elokuvien aiheita elämän muihin ilmiöihin. Gay tuntuu olevan parhaimmillaan pohtiessaan juuri tämäntyyppisiä kysymyksiä siitä, miten kulttuurimme tuottaa ja vahvistaa malleja tiettyjen ihmisryhmien käytöksestä ja näihin suhtautumisesta ja kuinka ne toimivat myös itseään toteuttavina ennusteina.

Gay arvostelee kovin sanoin raiskauskulttuuria, lainsäädäntöä joka koskee naisen oikeutta päättää omasta kehostaan, lisääntymisoikeus- ja aborttikeskustelua USA:ssa ja asian ruotimiseen käytettyjä villeimpiä puheenvuoroja (puheen jota useimmiten johtavat miehet). En voi olla näkemättä verkkokalvoillani aiemmin tänä vuonna netissä kiertänyttä kuvaa Trumpista ja huoneellisesta miehiä tekemässä päätöksiä naisten terveydenhuollosta. En voi pukea sanoiksi sitä, kuinka turhauttavaa ja raivostuttavaa on se, että keskustelua naisten oikeudesta päättää omasta kehostaan johtavat miehet, ja se, että asiasta pitää ylipäätään keskustella.

Aloittelevana feministinä ja feminismiin ja sen ajattelumalleihin tutustuvana ihmisenä kokoelman parhainta antia minulle olivat feminismin olemusta pohtivat kirjoitukset. Gay käy sorkkaraudalla käsiksi ”oikeaoppisen feminismin” myyttiin ja hajottaa sen kappaleiksi. Feministit karttavat pinkkiä, feministit eivät valitse lapsia uran sijaan, feministit eivät meikkaa, feministit eivät voi pyytää miehiltä apua, kaikki nämä myyttiä ruokkineet käsitykset joutavat romukoppaan, yhtä lailla kuin se kuuluisin harhakäsitys siitä, että feministit vihaavat miehiä. Gay esittelee armollisemman käsityksen feminismistä, sellaisen joka erottaa feminismin ja feministit. Se ei syytä feminismiä aatteena yksittäisten henkilöiden ylilyönneistä tai näkemyseroista tai oleta, että ihmisen pitäisi olla jossain suhteessa täydellinen ollakseen feministi. Feministi voi katsoa tv-sarjaa, jonka naiskuvaus on jämähtänyt kivikaudelle tai tanssia lyriikoihin, jotka kieltävät hänen arvonsa. Feministit ovat ihmisiä.

”I embrace the label of bad feminist because I am a human. I am messy. I’m not trying to be an example. I’m not trying to be perfect. I’m not trying to say I have all the answers. I’m not trying to say I’m right. I am just trying – trying to support what I believe in, trying to do some good in this world, trying to make some noise with my writing while also being myself: a woman who loves pink and likes to get freaky and sometimes dances her ass off to music she knows, she knows, is terrible for women and who sometimes plays dumb with repairmen because it’s just easier to let them feel macho than it is to stand on the moral high ground.”

Osansa kritiikistä saavat myös muut populaarikulttuurin ilmiöt kuten musiikki, erityisesti tanssimaan innostavat hittibiisit joiden lyriikat ovat naisia halventavaa roskaa mutta jotka siitä huolimatta niin tanssittavat. Myönnän, tanssin itsekin kuvottaviin kappaleisiin (ja mikä vielä pahempaa, ajattelematta ollenkaan), hoilaan mukana asioita jotka ovat täysin arvojeni vastaisia, mutta Gay kertoo minulle että se on ihan ok, olenhan ihminen. Silti minusta löytyy ehdottomuutta: olisiko sillä enemmän muutosvoimaa jos hauskanpito ei menisi arvojen edelle, jos ei enää kuunneltaisi musiikkia joka oikeuttaa toisen iholle tulemisen väkisin, jos baarissa ei enää tanssittaisi niihin lyriikoihin, jos ei enää soitettaisi sellaista musiikkia, koska sille ei olisi tilausta. Arvosteltaisiinko sitä pelkkänä takakireytenä vai nähtäisiinkö se merkkinä siitä, että toista ei ole hyväksyttävää kohdella/toisesta ei tule puhua alempiarvoisena?

Gayn lempimääritelmän mukaan feministit ovat just women who don’t want to be treated like shit. Feminismi ei ole äärimmäisyyttä vaativa ilmiö, kaikki tai ei mitään -valintatilanne. Saa olla oma itsensä, saa olla ihminen, ei tarvitse pyrkiä täydellisyyteen. Ajatus on lohdullinen: feminismiä ei tarvitse ylisuorittaa. Ollakseen feministi ei tarvitse olla tietynlainen.

Luin Bad Feministiä odottamaani vaisummalla mielellä ja olemattomilla muistiinpanoilla, vaikka luulin että mieleni tekisi hiirenkorvittaa joka toinen sivu (ei sillä että olisin sellainen barbaari) ja nyt kiroan itseäni kun en merkinnyt muistiin niitä sivuja, joilla muistan nyt olevan hyviä oivalluksia ja selaan kirjaa niin että selkämyksestä nousee savu. Bad Feminist sisälsi paljon mielenkiintoista analyysia ja toivoisin sen päätyvän monen ihmisen luettavaksi keskustelunavaajana moniin tärkeisiin aiheisiin. Siti ihan samanlaiseen ylistyslauluun en puhkea kuin moni muu, sillä mielestäni kirjoitusten aihepiirit poukkoilivat toisinaan hieman liian lavealle kokonaisuuden keskeisistä aiheista ja välillä Gay johdatteli ajatuksiaan niin kaukaa että hukkasin lopputuloksen. Esseekokoelman ei ollut tarkoitus tai tarve olla akateemisen tarkkaa analyysia, mutta terävän analyysin rinnalla oli harmi, että välillä dialogisuuteen herättelevä keskeneräisyys jäi turhan avonaiseksi. Tästä huolimatta ja vaikka Bad Feminist ei mikään ohjekirja ole, aion omia Gayltä kolme hyvää ohjenuoraa:

1. Olet vain ihminen
2. Kuuntele myös niitä jotka ovat eri mieltä kanssasi
3. Kulje silmät auki, kyseenalaista, ole tietoinen siitä millaisia käsityksiä naiseudesta/sukupuolesta/rodusta/mistä vaan populaarikulttuuri/kulttuuri/yhteskunta syöttää sinulle

”I am a bad feminist. I would rather be a bad feminist than no feminist at all.”

Loistavia bloggauksia kirjasta on esimerkiksi blogeissa Mitä luimme kerran, Reader, why did I marry him? ja Lukuisa, jotka nostivat kirjan lukulistalleni. Heidän postauksistaan löytyy myös linkkejä muiden bloggauksiin.

Lisää aiheesta: Laura Bates – Everyday Sexism

Helmet-lukuhaaste: 13. Kirja kertoo ”sinusta”

Varastaisinko?

×××× = vaatii ryöstöä

Laura Bates – Everyday Sexism

“The incidents that go unwitnessed definitely help to keep sexism off the radar, and unacknowledged problem we don’t discuss. But so too do the regular occurrences that hide in plain sight, within a society that has normalized sexism and allowed it to become so ingrained that we no longer notice or object to it. Sexism is a socially acceptable prejudice and everybody is getting in on the act.”

Maaliskuussa 2012 Laura Bates sai tarpeekseen. Kyse ei ollut mistään epätavallisesta sattumuksesta vaan viikon mittaan kertyneistä tavanomaisista välikohtauksista: tyypistä joka seurasi häntä bussilta kotiovelle, miehestä joka teki hänelle seksuaalisen eleen ja huusi: ”Etsin vaimoa!” Näissä tapahtumissa ei ollut mitään sellaista, mitä Bates ei kohtaisi päivittäin arjessaan, mutta ne toivat hänen mieleensä sellaisen vyöryn muita samanlaisia tapauksia, että hän pysähtyi miettimään, miksei ollut koskaan valittanut asiasta tai oikeastaan edes ajatellut sitä. Sitten hän ryhtyi kyselemään lähipiirinsä naisilta samanlaisista kokemuksista ja kuuli yllätyksekseen, että jokaisella oli samanlaista kerrottavaa, eikä vain vuosien takaisia satunnaisjuttuja vaan tuoreita, usein toistuvia syrjinnän ja ahdistelun kokemuksia.

Mitä enemmän Bates kuuli samanlaisia tarinoita, sitä enemmän hän yritti puhua ongelmasta, mutta sai aina saman lannistavan vastauksen: seksismiä ei enää ole. Naiset ovat tasa-arvoisia, enemmän tai vähemmän. Älä tee tästä isoa numeroa, löysää nutturaasi, opettele vastaanottamaan kohteliaisuus. Tästä epäuskosta sisuuntuneena hän pisti pystyyn Everyday Sexism Projectin kerätäkseen muutaman kymmenen naisen tarinat nettisivulleen todistaakseen, että ongelma on olemassa. Projektista tuli maailmanlaajuinen ilmiö lyhyessä ajassa ja se laajeni myös Twitteriin. Tasan kolmessa vuodessa se keräsi satatuhatta kirjoitusta seksismin ilmenemisestä.

”As an alien coming to Earth for the first time and taking the media as your reference point for how the human race works – – you’d realize that women’s looks are crucial factor in defining their value, that black women are to be sexualized and exoticized and disabled women pitied and portrayed as ’srivers’, that lesbian and bisexual women’s entire lives revolve obsessively around their sexuality, and that fat woman are generally reserved to provide the butt of a joke. You’d discover that women can be virgins or whores but rarely stray into the territory in between – -”

– Laura Bates seksismistä mediassa

Everyday Sexism syntyi kirjana näiden Everyday Sexism Projectin nettisivuille ja Twitteriin tulvineiden kirjoitusten pohjalta. Bates jakaa seksismin kymmeneen kategoriaan sen ilmenemisen mukaan politiikasta mediaan ja äitiyteen ja esittää jokaisessa luvussa niin tilastotietoa kuin ihmisten kertomuksia ja kokemuksia aiheesta. Everyday Sexism ei ole kaikenkattava ensyklopedia vaan uskottava ja monipuolinen esitys seksismin ilmenemisestä, siihen liittyvistä ongelmista sekä sen kitkemiseksi tehdyistä asioista.

Suurin seksismiin liittyvä ongelma on se, että siltä usein suljetaan silmät. Silloinkin kun se on avoimesti näkyvillä, sen olemassaolo kielletään. Naisten perään huutelu ja seksististen pilojen tekeminen on sosiaalisesti hyväksyttyä ja moni seksismin kirjoon kuuluva toiminta on normalisoitu. Kirja pyrkiikin ensisijaisesti kiinnitämään huomiota seksismiin ja saamaan ihmiset tiedostamaan ongelman, sillä ilman tiedostamista ei myöskään voi tapahtua muutosta parempaan.

Batesilta kysytään usein, mikä asia on järkyttänyt häntä eniten Everyday Sexism Projectissa. Helposti luulisi, että vastaus olisi jotain pahoinpitely- ja raiskauskertomusten väliltä, mutta kamalinta Batesille on ollut lukuisat kirjoitukset alle 18-vuotiailta nuorilta, lapsilta, jotka kohtaavat huutelua, seksuaalista häirintää tai ihan vain alistumista sosiaalisen paineeseen ja odotuksiin.

“I’m fifteen and I feel like girl my age are under a lot of pressure that boys are not under. I know I am smart, I know I am kind and funny, and I know that everyone around me keeps telling me that I can be whatever I want to be. I know all this but I just don’t feel that way. I always feel like if I don’t look a certain way, if boys don’t think I’m ‘sexy’ or ‘hot’ then I’ve failed and it doesn’t even matter if I am a doctor or writer, I’ll still feel like nothing. I hate that I feel like that because it makes me seem shallow, but I know all of my friends feel like that, and even my little sister. I feel like successful women are only considered a success if they are successful AND hot, and I worry constantly that I won’t be. What if my boobs don’t grow, what if I don’t have the perfect body, what if my hips don’t widen and give me a little waist, if none of that happens I feel like what’s the point of doing anything because I’ll just be the ‘fat ugly girl’ regardless of whether I do become a doctor or not.”

– kirjoitus Everyday Sexism Projetin nettisivuilla

Everyday Sexism oli minulle äärimmäisen vaikuttava lukukokemus, joka sai minut miettimään monia asioita uudella tavalla. Se toi tietoisuuteeni asioita, joita en ole ennen huomannut ajatella tai yksinkertaisesti tiennyt ja vahvisti ajatuksiani ja mielipiteitäni toisissa asioissa. Kirjan lukeminen herätti toisaalta paljon vihan ja turhautumisen tunteita, mutta toisaalta toivoa asioiden kääntymisestä parempaan, sillä mitä muutakaan Everyday Sexism on kuin merkki siitä, että ongelman tiedostaminen on nyt alkanut ja sille voidaan tehdä jotain. Everyday Sexismin lukeminen oli minulle ensimmäinen askel tähän suuntaan, enkä voi tarpeeksi suositella sen askeleen ottamista muille.

Helmet-lukuhaaste: 11. Jonkun muun alan ammattilaisena tunnetun ihmisen kirjoittama kirja

Varastaisinko?

××××× = turvatoimetkaan eivät pidättele rikokselta

———

Kiittäen bookishteapartyn Katria, joka ei lakannut ottamasta tätä kirjaa ja asiaa esille

Mistä kaikki alkoi omalla kohdallani: Chimamanda Ngozi Adichien puhe We should all be feminists

Ja mitä siitä seurasi: Laura Bates puhumassa Everyday Sexism Projectista

Niille jotka eivät usko että ongelma on todellinen: klikkaa tästä ja/tai tästä

Everyday Sexism Projectin nettisivut

Everyday Sexism Projectin Twitter

 

Kuinka tuttu tämä aihe on sinulle?