Ruth Kluger – Landscapes of Memory

”For a child it was different, for in the few years that I had lived as a conscious person, my rights had been removed piece by piece, so that Auschwitz had a kind of logic to it. It was as if I had invaded a stranger’s property and was told that my presence there was undesirable. – – Now the wheel had turned one further cog, and the soil on which you stood wanted you to disappear.”

Jokainen on varmasti ainakin kuullut Anne Frankin päiväkirjasta ja suuri osa lukenutkin sen, katsonut mahdollisesti Steven Spielbergin Schindlerin lista -elokuvan ja törmännyt sellaisiin hiteiksi nousseisiin keskitysleirikuvauksiin kuin John Boynen Poika raidallisessa pyjamassa tai Art Spiegelmanin Maus. Viimeisimpänä myyntilistojen kärkipäähän nousi Heather Morrisin Auschwitzin tatuoija, joka herätti keskustelua Auschwitz Memorial Research Centerissä asti ja jonka kyseinen taho tuomitsi historiallisesti virheellisenä kertomuksena, vaikka se kirjailijan mukaan perustui 95-prosenttisesti faktoihin. Tällaiset suursuosioon nousevat ja/tai kaanoniin jäävät holokaustikuvaukset vaikuttavat luonnollisesti siihen, minkälainen kuva meille, näiden kertomusten kuulijoille, muodostuu holokaustista ja keskitysleireistä. Sen takia näidenkin kertomusten kohdalla on syytä kysyä, kenen tarinaa tässä oikein kerrotaan.

Lukuun ottamatta Anne Frankia kukaan mainitsemistani esimerkkikirjailijoista ei kirjoita omasta kokemuksestaan vaan lähteenään keskitysleiriltä selviytyneeltä ihmiseltä kuulemansa kertomus tai oma mielikuvitus ja taustatutkimus. Myös lukuisat holokaustista selvinneet ovat julkaisseet muistelmiaan, mutta ne ovat harvoin saavuttaneet yhtä laajaa lukijakuntaa kuin kokonaan (tai joissain tapauksissa osittain) fiktiiviset kertomukset. Anne Frankin Nuoren tytön päiväkirja on ehkä kuuluisin ja luetuin kertomus holokaustista. Monelle se on historian tuntien ohella ensimmäinen kohtaaminen holokaustin kanssa ja useille myös ainoa. Vaikka Anne Frank kuoli keskitysleirillä, hänen päiväkirjansa ei (luonnollisesti) kerro leirillä kärsitystä ajasta mitään. Se pistää miettimään, onko siinä joku vääristymä, että maailman tunnetuin holokaustikertomus kertoo amsterdamilaisella ullakolla piileskelystä (joka oli varsin harvan juutalaisen kokemus holokaustista), eikä kuvaa kohtaloa jonka miljoonat juutalaiset jakoivat keskitysleirillä. En halua tällä vähätellä Nuoren tytön päiväkirjan arvoa tai ylipäätään asettaa mainitsemiani kirjoja arvojärjestykseen vaan pohtia sitä, mitä jää näiden suosituimpien kertomusten ulkopuolelle ja miten niiden välittämät tarinat vaikuttavat siihen, millainen kuva meille, jotka emme ole kokeneet kansanmurhaa, jää holokaustista.

Sitä, ketä kuunnellaan ja millaiset tarinat ja käsitykset saavat yleisöä ja kannatusta, pohtii myös Ruth Kluger muistelmateoksessaan Landscapes of Memory: A Holocaust Girlhood Remembered, joka kertoo hänen lapsuudestaan 1930-luvun Wienissä ja keskitysleireillä. Landscapes of Memory on yksi niistä kirjoista, johon tuskin olisin törmännyt ilman kirjallisuuden opintoja. Onneksi törmäsin! Klugerin älykäs ja väliin esseistinen tapa kuvata trauman, identiteetin ja muistin monimutkaista suhdetta sekä ulkopuolisten ihmisten suhtautumista sellaiseen, jonka voivat käsittää vain sen kokeneet, tekee siitä kirkkaasti sekä parhaan muistelmateoksen että holokaustikuvauksen, jonka olen lukenut.

Klugerin kertomuksessa nousee toistuvasti esiin se, kuinka hän vaikenee muistoistaan, koska ei halua tehdä muiden oloa epämukavaksi tai koska hänellä ei ajatella olevan mitään sanottavaa ikänsä tai sukupuolensa takia. Hän tuo mieleeni Svetlana Aleksijevitsin Sodalla ei ole naisen kasvoja -teoksen kertoessaan, kuinka häneltä harvoin kysytään hänen kokemuksistaan, koska sota ja sotamuistot – fasismista puhumattakaan – mielletään miesten omaisuudeksi. Joskus syy vaikenemiselle on se, ettei hän tiedä, miten kertoa ystävilleen asioista, joita he eivät voi ymmärtää. Mihin verrata ahtautta, joka tukehdutti Auschwitzin-kuljetuksissa tai miten väistää vaivautunut hiljaisuus ja tunnelman pilaaminen, kun ottaa ne esiin esimerkkinä ahtaanpaikankammosta?

”So what do you expect from us? my friends say. Should we treat a transport to Auschwitz like a stuck elevator, or even like an admittedly more dangerous night in an air-raid shelter? And again I am stumbling through the labyrinth of conflicting comparisons and asking the question how we can understand anything if we can’t relate to it.”

Toisilta kuulemansa muistot, käsitykset ja mielipiteet ympäröivät Klugerin omia muistoja koko ajan. Miten sovittaa yhteen muistot isästä ja tieto tavasta, jolla hän kuoli, ilman että jälkimmäisen kuvittelu syrjäyttää ensimmäisen? Kuinka kirjoittaa vaaditulla arvokkuudella murhatuista sukulaisista, kun omissa lapsenmuistoissa he ovat ärsyttäviä ja pikkumaisen vihantunteen kyllästämiä ? Kuinka hyväksyä varmistettu tieto läheisen kuolintavasta, kun on helpompi pitää elossa lukuisia kuvitelmia erilaisten kuolintapojen mahdollisuuksista, koska yksi niistä saattaisi olla selviytyminen? Miten kertoa omasta kokemuksestaan, kun se sotii muiden käsityksiä ja joskus jopa historiankirjoitusta vastaan: sanoa että oikeastaan Theresienstadtin leirillä oli helpompaa kuin viimeisinä aikoina Wienissä?

Ja miten kirjoittaa kuolemasta kun tulee väistämättä kirjoittaneeksi elämästä? Holokaustinarratiivissa Auschwitzista on tullut selviytyjien syntypaikka ja holokaustista selviytymisestä onnellinen loppu. Selviytyminen saa uroteon kaltaista hohdokkuutta, kun ihmiset halutessaan kertoa Klugerista jotain tärkeää sanovat hänen olleen Auschwitzissa. Mutta Klugerin sanoin selviytyminen oli vain poikkeus kuolemasta, ja tuo poikkeus erottaa hänet holokaustin oikeista todistajista, jotka menettivät henkensä kaasukammioissa. Ja siksi hänkin on kyvytön kirjoittamaan siitä katastrofista, joka holokausti oli ja päätyy kirjoittamaan jonkinlaisesta elämän voitosta.

”So how can I keep my readers from feeling good about the obvious drift of my story away from the gas chambers and the killing fields and towards the postwar period, where prosperity beckons? — We who escaped do not belong to the community of those victims, my brother among them, whose ghosts are unforgiving. By virtue of survival, we belong with you, who weren’t exposed to the genocidal danger, and we know that there is a black river between us and the true victims. Therefore this is not the story of a Holocaust victim and becomes less and less so as it nears the end. I was with them when they were alive, but now we are separated.”

Kluger kyseenalaistaa ja kritisoi viiltävän älykkäällä ja syvällisen henkilökohtaisella lähestymistavallaan useita holokaustiin liittyviä käsityksiä varoen kuitenkin asettamasta itseään auktoriteettiasemaan. Hänen kertomuksensa on koottu osin yhteensopimattomista palasista, jotka osoittavat, ettei yhtä jaettua kokemusta tai totuutta ole, ei vaikka tietomme keskitysleireistä jähmettyvät leirimuseoiden kaltaisiksi muistomerkeiksi ja tarkentuvat tieteelliseksi tutkimukseksi painettuun muotoon.

Ehdottomimmin hän kuitenkin suhtautuu kaikenlaisten positiivisten määreiden liittämiseen keskitysleireihin. Kun Kluger kuulee ihmettelyä siitä, miten keskitysleiriltä selvinnyt voi olla rasisti, hän toteaa, että Auschwitz was no instructional institution — You learned nothing there, least of all humanity and tolerance. Niin, Klugerin kuvauksen jälkeen on aika irvokasta kuvitella, että Auschwitzista olisi ollut mihinkään hyvään, että se olisi johtanut vangeilla minkäänlaiseen kasvamiseen ihmisenä tai maailmankuvan ja toisiin ihmisiin suhtautumisen muuttumiseen inhimillisemmäksi ja välittävämmäksi. Minkä arvon tai tarkoituksen se antaa uhrien ja selviytyjien kokemuksille, jos holokaustin sanotaan johtaneen johonkin katharsikseen, johonkin hyvään? Että heidän mieletön ja mielivaltaisesti aiheutettu kärsimyksensä oli tarkoituksenmukaista? Että kiitos heidän olemme saaneet oppitunnin inhimillisyydestä? Tällaisia ajattelun kieroutumia paljastaessaan ja pohtiessaan Kluger on parhaimmillaan.

Parhaita kirjoja ovat ne, jotka saavat näkemään asioita näkökulmista, joita ei ole ennen tullut mieleenkään pohtia. Landscapes of Memory on älykkyydessään ja koskettavuudessaan ehdottomasti yksi niistä, tänä vuonna lukemistani kirjoista vaikuttavimpia.

Mitä holokaustia käsitteleviä kirjoja sinä olet lukenut?

Advertisement

Virginia Woolf – Majakka (ja toisen lukukerran mullistavuudesta)

”So much depends then, thought Lily Briscoe, looking at the sea which had scarcely a stain on it, which was so soft that the sails and the clouds seemed set in its blue, so much depends, she thought, upon distance; whether people are near us or far from us.”

Luin Virginia Woolfin Majakan ensimmäistä kertaa aivan fuksisyksyni alussa kolme vuotta sitten. Se oli toinen kirja, joka tuli luettavakseni osana kirjallisuuden opintoja ja ensimmäinen modernistinen teos, jonka luin. Muistan edelleen kirkkaasti, kuinka hämmentynyt olin Woolfin kerrontatavasta, tajunnanvirran käytöstä ja salakavalasti vaihtuvista näkökulmista. Epätoivo iski, en tuntunut tajuavan yhtään missä mennään, mitä tapahtuu, kenestä puhutaan tai kuka edes puhuu. Aloitin alusta, ja pysyin kuin pysyinkin kerronnan mukana sen verran että pystyin kirjoittamaan romaanista vaaditun parin sivun esseen. Kirjoitin varsin epämieluisasta lukukokemuksesta myös hieman silotellun bloggauksen, josta kuitenkin ilmenee, että romaanin vaikeus selkeästi verotti siitä nauttimistani. Tähtiäkin annoin sille Goodreadsissa vain kaksi, bloggaukseen niitä on kuitenkin eksynyt jostain syystä kolme.

Siinä tilanteessa olisin ollut varsin valmis jättämään Majakan rauhaan, mutta Woolfin muu tuotanto kyllä kiinnosti, ja suhtauduin hänen kirjallisuutta uudistaviin teoksiinsa kunnioituksella, jossa oli myös ehkä häivä pelonsekaisuutta. Majakka jäi kuitenkin selvästi kytemään jonnekin mieleni perukoille, sillä englannin kurssille kirjoitettavan esseeni aiheeksi valikoitui ties mistä syystä tuo samainen kirja ja aina välillä se pulpahti pinnalle muiden kirjallisuutta opiskelevien kanssa käydyissä keskusteluissa. Saman vuoden keväällä luin Woolfilta myös Orlandon, mutta siihen jäi tutustumiseni hänen tuotantoonsa siltä erää. Nyt täällä vaihdossa törmäsin Majakkaan uudestaan yhden kurssini lukulistalla ja vähän hirvitti ajatus tarttua kirjaan, josta en suomeksikaan ollut tajuta yhtään mitään, alkukielisenä versiona. Majakka oli onneksi vuorossa vasta kurssin loppupuolella, kun olin jo ehtinyt tottua 1800- ja 1900- luvuilta olevien klassikoiden lukemiseen englanniksi, eikä tuo pelätty teos toiminut tulikasteena kirjallisuusanalyysikykyjeni mittaamiseen englannin kielellä (vähän niin kuin se oli suomeksi toiminut heti opintojeni alussa). Lopulta suhtauduin ajatukseen uudelleenluvusta varsin innoissani ja melkein malttamattomana päästäkseni syvemmälle teokseen ja ymmärtääkseni miksi se tuntui ensimmäisellä kerralla niin hankalalta ja mille se hankaluus sai minut sokeaksi.

Lukuprosessini oli tällä kertaa hyvin hidas ja perinpohjainen: se sisälsi paljon alleviivaamista, paljon marginaaleihin tehtyjä muistiinpanoja ja paljon mietiskelyä luennolla käsiteltyjen teemojen soveltamisesta. Näin kuvattuna se kuulostaa varsin työläältä ja raskaalta prosessilta, mutta vaikka tunteja tuli käytettyä varmasti paljon enemmän kuin olisi tarvinnut, en millään halunnut kiirehtiä, olin lumoutunut. Joten kyllä, tällä kertaa Majakka avautui paljon kiehtovampana kuin ensimmäisellä lukukerralla.

Mistä Majakka sitten oikein kertoo? Se kertoo herra ja rouva Ramsaystä, heidän perheestään ja joukosta heidän ystäviään, jotka lomailevat Skyen saarella. Romaanin ensimmäinen osa sijoittuu aikaan ennen ensimmäistä maailmansotaa, kolmas aikaan maailmansodan jälkeen, jolloin ne, jotka ovat perheestä ja ystäväjoukosta jäljellä, palaavat vanhaan kesänviettopaikkaan. Romaanissa ei oikeastaan tapahdu paljon mitään, mutta sen kiintopisteenä voi pitää retkeä majakalle, jota suunnitellaan ja jonka toteutumisesta kiistellään sääoloihin vedoten ensimmäisessä osassa mutta joka toteutuu vasta vuosien jälkeen kolmannessa osassa. Varsinaisia tapahtumia tärkeämpää on se, kuinka kerronta heijastelee eri henkilöhahmojen tajuntoja ja ajatuksia. Suuri osa romaanista tapahtuu nimittäin henkilöhahmojen mielessä, siinä mitä heidän mielensä liikkeet paljastavat heistä, millaisia asioita he assosioivat keskenään ja miten ajatukset yhdistävät muistoja ja nykyisyyttä.

Tiuhaan vaihtuva näkökulma antaa äänen lähes kaikille henkilöhahmoille ja heidän erilaiset ja ristiriitaiset tapansa nähdä toisensa ja itsensä dramatisoivat vaikeutta kohdata toinen ihminen sellaisena kuin hän on ja mahdottomuutta luoda kokonaiskuvaa toisista tai itsestä. Yksinäisyys ja mahdottomuus saavuttaa toinen ihminen ovat useasti toistuvia teemoja, vaikka henkilöhahmot ovat jatkuvasti toistensa seurassa. Yksinäisyyden ohella Woolf kuvaa hienosti ihmissuhteita ja niiden kipeyttä ja haurautta mutta toisinaan myös kauneutta. Avioliittoa, ystävyyssuhteita ja lapsen ja vanhemman välistä suhdetta tarkastellaan kaikkia myös vallan näkökulmasta: siitä kuinka voimakkaampi osapuoli on sokea vaikutusvallalleen tai vallankäytön seurauksille muissa ihmisissä ja kuinka tukahduttavaa ja raivostuttavaa se voi olla heikommalle osapuolelle.

Majakkaa lukiessa tuntuu kuin kelluisi ja aika velloisi ympärillä. Se ei ole suoraviivainen matka vaan hidastamista, samanaikaisuutta ja huomion viemistä pois siitä mikä normaalisti mielletään tärkeäksi. Woolf vie ajalla ja näkökulmalla kokeilun pisimmälle romaanin kuuluisassa toisessa osassa, joka häivyttää ihmiset näyttämöltä ja kuvaa hylätyn mökin rapistumista ja ajankulun vääjäämättömyyttä, joka ei odota ihmistä tai mukaudu hänen tapaansa tai toiveisiinsa kokea ajan hidastuvan tai pysähtyvän. Osa sitä vääjäämättömyyttä on myös surullisuuden tuntu, joka kulkee läpi koko romaanin ja konkretisoituu ystäväpiirin kokemissa menetyksissä romaanin viimeisessä osassa.

Hyvin maltillisesta pituudesta huolimatta Majakka on uskomattoman runsas romaani, jota on mahdotonta kuvailla lyhyesti tai selittää puhki. Juuri sen runsaus ja kokeileva tekniikka tekevät siitä haastavan ja vaikeaselkoisen mutta myös hyvin palkitsevan lukukokemuksen. Se taltioi ihmismielen liikahduksia ja jokaisesta ihmissuhteesta löytyvää tunnekirjoa niin hienovaraisesti ja välillä kipeän tarkasti, että en voi olla ihailematta Woolfin taitoa tai hänen kunnianhimoaan kokeilla ja kehittää uusia kerronnan tapoja.

Minulle Majakka on tämän kevään tärkeimpiä ja mieleenpainuvimpia lukukokemuksia myös sen takia, että sen lukeminen nyt muutamaa vuotta ensimmäistä varsin epäonnista yritystä myöhemmin on näyttänyt minulle sen, kuinka olen itse muuttunut ja kehittynyt lukijana. Ihan turhaan en siis ole luentosaleissa ja seminaarihuoneissa istunut ja sen oivaltaminen oli jollain tavalla todella pysäyttävää. Muutokselle on usein sokea kun on itse sen keskiössä, ja tälläinen perspektiivi ja vertailukohta ei olisi voinut tulla parempaan hetkeen, kun kanditutkielman kirjoittaminen on aivan nurkan takana.

Niin kuin jo mainitsin, olen blogannut Majakasta myös aiemmin. Nyt mielipiteeni ja tulkintani kirjasta on muuttunut sen verran, ettei ensimmäinen postaukseni tunnu tekevän oikeutta Woolfin hienolle teokselle. Hauskaahan tässä on se, että kyseinen postaus on yksi blogini luetuimpia ja se kerää yhä aktiivisesti uusia lukijoita vaikka on jo vanha ja varsinkin tällä hetkellä sellainen, josta en pahemmin itse välitä. Mietin ensin korvaavani sen tällä postauksella ja poistavani vanhemman, mutta tätä postausta kirjoittaessani olen tullut toisiin aatoksiin. Jätän sen luettavaksi, koska sen tarkkuus silloisen lukukokemukseni kuvauksena ei ole muuttunut ja koska se on tärkeä vertailukohta miettiessäni sitä, kuinka lukumaku voi muuttua ja kuinka joillekin vaikeilta tuntuville asioille kannattaa antaa aikaa.

Osallistun kirjalla #everydayiswomensdayreadingchallenge -haasteeseen.

Varastaisinko?

×××× = vaatii ryöstöä

Majakasta ovat kirjoittaneet myös Täysien sivujen nautinto

Onko sinulla vastaavia kokemuksia kirjasta, joka on eri lukukerroilla tuntunut aivan eri kirjalta?

Daphne du Maurier – Rebekka

”’Mitä pirua sinä oikein ajattelet?’ kysyi Maxim. Hätkähdin ja punastuin, sillä tuona lyhyenä hetkenä, ehkä minuutin aikana, olin niin perusteellisesti kuvitellut itseni Rebekaksi, ettei ikävää itseäni ollut olemassakaan, en ollut koskaan tullutkaan Manderleyhin. Olin täydellisesti siirtynyt menneisiin päiviin.”

Ah, Rebekka. Puhuin Rebekasta taukoamatta viime syksynä. Samalla tavalla kun Rebekan, romaanin traagisesti menehtyneen nimikkohahmon, henki tuntuu olevan yhä läsnä kaikkialla, Rebekka valtasi kaikki kirjoista ja kirjallisuudesta käymäni keskustelut puoli vuotta sitten. Puhuin siitä jokaiselle, joka vain jaksoi kuunnella tulkintahahmotelmiani ja esseesuunnitelmiani, sillä viime lukukauteni yliopistolla huipentui kyseisen romaanin pohtimiseen kymmenen sivun edestä. Ja kun viimein sain esseeprojektini valmiiksi deadlinea edeltävänä iltana (siihen nähden miten paljon vaahtosin kirjasta suullisesti, kirjoitettua analyysiä syntyi varsin hitaasti), oli aika pistää Manderley-vierailut hetkeksi jäähylle. Mutta nyt kun uudet esseeaiheet kolkuttelevat ovella, mikä olisikaan parempi tapa prokrastinoida niitä kuin kirjoittamalla vanhoista. Joten tässä sitä taas ollaan, flirttailemassa lumoavan mystisen Rebekan kanssa vielä kerran.

Romaanin nimetön kertoja työskentelee Monte Carlossa Mrs van Hopperin seuraneitinä, kun hän tapaa Maxim de Winterin, vuotta aikasemmin ensimmäisen vaimonsa traagisessa onnettomuudessa menettäneen synkkyyteen taipuvan leskimiehen. Orpo, vaatimattomista oloista oleva ja itseään hyvin mitäänsanomattomana ja yhdentekevän näköisenä pitävä sankaritar ja rikas, komea, arvoituksellinen ja hitusen vaaralliselta vaikuttava sankari rakastuvat ja menevät naimisiin – sehän on alkuasetelman luonnollisin lopputulos kuten romanttisen kertomuksen konventiot ovat meille opettaneet. Kun vastanaineet saapuvat kuherruskuukaudeltaan Maximin kotiin, legendaariseen Manderleyn kartanoon, kertoja saa huomata, että hänen ja hänen rakkaansa välissä on ylitsepääsemätön este: Rebekka, Maximin ensimmäisen vaimo.

Rebekka oli nimittäin kaikkea, mitä kertoja ei ole. Hän osasi esiintyä edukseen sosiaalisissa tilanteissa ja seurustella hurmaavasti jokaisen kanssa sekä järjestää loisteliaita juhlia siinä missä kertojaa hermostuttaa tuttujenkin seurassa ja vieraampien kanssa hän istuu mieluiten tuppisuuna. Hän osasi ratsastaa ja purjehtia, mutta kertojalla ei tunnu olevan sen suuremmin lahjakkuutta kuin intohimoakaan harrastaa kuin vähän piirtelyä ja sitäkin vain jonkin ajanvietteen nimetäkseen. Rebekka pyöritti vaivattomasti koko Manderlyä, kertoja ei osaa päättää mitä haluaisi kokin tekevän päivälliseksi. Rebekka elää hänet tunteneiden ihmisten muistoissa ja puheissa – paitsi yhden. Maxim ei halua Rebekkaa mainittavan sanallakaan. Rebekka, joka on läsnä jokaisessa tilassa, jossa hän elinaikanaan liikkui ja jokaisen hänet tavanneen ihmisen muistoissa, on tyhjä, saavuttamaton tila Maximin ja kertojan välissä. Rebekkaa on ilmestymisestään lähtien luettu rakkaustarinana, synkkänä sellaisena, mutta rakkaustarinana kuitenkin. Itse asiassa sen suosiolle on velkaa koko romanttisten sarjakirjojen kaanon ja sen perintö elää yhä vahvasti Gone Girlin ja The Girl on the Trainin kaltaisten hittikirjojen jännärijuonissa. Rebekka on kuvaus kateuden ja salaisuuksien myrkyttämästä suhteesta, jossa valta on jakautunut hyvin epätasaisesti. Se on sukua niin monelle suositulle kirjalle, elokuvalle ja muulle populaarikulttuurin tuotteelle esittäessään heikomman naisen ja dominoivassa asemassa olevan miehen ”rakkaustarinan”, joka tosielämän mittareilla kuulostaa todella epäterveeltä parisuhteen mallilta. Mutta uskallan väittää, että yksi Rebekan hienous on se, ettei se esitä väheksymiseen, määräilyyn ja toisinaan väkivallan uhkaan perustuvaa suhdetta romanttisena vaan tuhoavana.  

En vieläkään tiedä, kehen romaanin henkilöhahmoista luotan vai luotanko kehenkään ja pysähdyn jokaisen kirjoittamani lauseen jälkeen miettimään, voinko väittää tällaista. Rebekasta on vaikea kirjoittaa paljastamatta sen juonesta liikaa, mutta teemoista uskallan kertoa sen verran, että parisuhteen valtakamppailun lisäksi se pohtii luokkaa, sovinnaisuutta, sukupuolirooleja ja naisen asemaa avioliitossa – siis aika napakymppi teos kun miettii aiheita joista olen lukenut paljon viime aikoina. 

Rebekka on niitä romaaneja, joista en lukuhetkellä tai heti lukemisen jälkeen ajatellut pitäneeni mitenkään poikkeuksellisen paljon, mutta joka on jäänyt jäytämään mieltäni. En osaa ihan sanoa, mikä tekee Rebekasta niin vahvan ja mieleenpainuvan, mutta ehkä se on jonkinlaista vastahankaisuutta: Rebekka ei luovuta salaisuuksiaan helpolla ja jokaisen tulkinnan jälkeen törmää seuraavaan kerrokseen, joka on kuorittava saadakseen tietää, pitikö aiempi tulkinta paikkansa. Toisaalta se on viihdyttävä ja juonivetoinen kirja, joka tempaa mukaansa vauhdilla, joka ei jätä tilaa kysymyksille. Kenties juuri se, että romaanin voi lukaista jännärinä tai synkkänä rakkauskertomuksena ja se toimii sellaisenaan loistavasti tai sillä voi kiusata aivojaan lähes loputtomasti ja leikitellä eri tulkintamahdollisuuksilla yöt läpeensä, tekee siitä niin suositun.

Osallistun kirjalla #everydayiswomensdayreadingchallenge -lukuhaasteeseen

Varastaisinko?

×××× = vaatii ryöstöä

Blogeissa Rebekasta ovat kirjoittaneet myös: Lukuisa, Oksan hyllyltä, P. S. Rakastan kirjoja, Lumiomena, Vinttikamarissa, Tuntematon lukija ja Kirjahullun päiväkirja

Mitä sinä ajattelet Rebekasta?

Liv Strömquist – Kielletty hedelmä

”No mutta hei! Te ehkä luulette kulttuurissamme olevan ongelmana, että se jota tavataan kutsua ”naisen sukuelimkeksi” on vähätelty ja häpeällinen… että se käsitetään joksikin, mistä ei saa puhua… että se on lakaistu maton alle, vaiennettu, koettu kiusalliseksi… ja ettei sillä ole edes kunnollista nimeä!”

Liv Strömquist veti maton jalkojeni alta sarjakuva-albumillaan Prinssi Charlesin tunne, jossa hän kyseenalaisti kaiken, mitä kuvittelin tietäväni romanttisesta rakkaudesta ja länsimaisesta parisuhdeinstituutiosta. Strömquistin lukeminen tuntui vähän samalta kuin nyrkinisku vatsaan: se jätti haukkomaan henkeä hämmentyneenä siitä, mitä oikein pääsi tapahtumaan. Ensijärkytyksestä toettuani olin, ja olen yhä, ehdottoman varma siitä, että kyseinen sarjakuva-albumi on menneen vuoden vaikuttavimpia lukukokemuksia. Stömquistin tapa kyseenalaistaa itsestäänselvyyksiä pidettyjä asioita ja asettaa naurunalaiseksi jokaiselle tuttuja ajatusmalleja on riemastuttavan terävä ja olon aavistuksen epämukavaksi tekevän provosoiva. Siispä minun oli ehdottomasti luettava häneltä lisää, ja niin käteeni päätyi Kielletty hedelmä.

Kielletty hedelmä on Strömquistin ensimmäinen suomennettu sarjakuva-albumi, ja se käsittelee sitä, jota tavataan kutsua ”naisen sukuelimeksi”. Se on erään huonosti ymmärretyn elimen kulttuurihistoriaa, tai no, sanotaan nyt suoraan, pillun kulttuurihistoriaa. Ja huh mikä määrä kuraa historian lehdiltä löytyykään.

Sarjakuva-albumin avaa viehättävä listaus miehistä, jotka ovat olleet liian kiinnostuneita siitä, jota tavataan kutsua ”naisen sukuelimeksi”. Listalta löytyvät muun muassa Isaac Baker-Brown, joka piti klitoriksen poistoa validina lääkkeenä muun muassa naisen päänsärkyyn, masennukseen, niskoitteluun ja avioerohaluihin (ja joka erotettiin lääkäriliitosta, koska suoritti kyseisen leikkauksen ilman aviomiehen suostumusta – siis mitä, kuinka se kehtasi sivuuttaa aviomiehen päätöksen naisen sukuelimiä koskevassa kysymyksessä?!) sekä kuningatar Kristiinan haudan avanneet miehet, joiden kannustin toimenpiteelle oli tutkia 400 vuotta vanhan luurangon ”sukupuolista rakennetta”, koska Kristiina oli eläessään osoittanut kykyä niin hallita Ruotsia kuin taitaa matemaattiset tieteet, eikä hän ollut ollut kovin kiinnostunut ulkonäöstään tai – Luoja varjele – halunnut naimisiin (-> pakko olla hermafrodiitti). Strömquistin tapausesimerkit ja laajempi historiallinen analyysi osoittavat sen, kuinka pakkomielteisiä erityisesti valta-asemissa olleet miehet ovat olleet naisen seksuaalisuuden määrittelystä ja määräämisestä sekä kaksijakoisen sukupuolijärjestelmän luomisesta ja ylläpitämisestä.

”Miehet, jotka ovat (olleet) LIIAN kiinnostuneita siitä jota tavataan kutsua ”naisen sukuelimeksi” ovat saaneet aikaan VALTAVIA yhteiskunnallisia ongelmia! Samaan tapaan kuin Kolumbus juoksenteli nimeämässä Etelä-Amerikan maita itsensä ja jätkäkaveriensa mukaan on myös naiskeho haluttu paikoin YLENPALTTISELLA TARMOLLA, erilaisin menetelmin, kolonisoida jokaista pientä, pimeää, kosteaa pikku sopukkaa myöten! Ja on toki kiva, että ihmiset jaksavat puuhastella, mutta minä – ja monet muut – peräänkuulutamme näiltä miehiltä, jotka ovat liian kiinnostuneita siitä, jota tavataan kutsua ”naisen sukuelimeksi” HIUKAN vähemmän tarmokkuutta ja päämäärähakuisuutta.”

Siksi onkin niin ironista, kuinka pihalla nämä sankarit ovat kautta aikain olleet juuri siitä asiasta, joka tuntui herättävän heissä ylitsepääsemättömiä intohimoja. Kehitellessään uskomuksia klitoriksesta noituuden merkkinä ja tieteellisiä teorioita naisten seksuaalisesta haluttomuudesta sekä politisoidessaan kuukautiset argumenttina naisten epärationaalisuudesta sekä alemmuudesta miessukupuoleen nähden he olivat olevinaan hurjan kiinnostuneita naisista, mutta tutkimustulosten perusteella katse taisi olla enemmän omassa jalkovälissä ja sen pitämisessä yhteiskuntarakenteen huipulla. Nimittäin tästä naisen alapäähän suuntautuneesta suunnattomasta mielenkiinnosta huolimatta esimerkiksi klitoriksen koko saatiin selville vasta vuonna 1998. 1998. Siis vasta kun ihminen oli käynyt avaruudessa ja kehittänyt internetin ja selvittänyt DNA:n kemiallisen rakenteen. Että näin.

Kielletty hedelmä pureutuu myös niihin myytteihin ja tabuihin, jotka liittyvät kulttuurissamme naisen sukuelimeen ja kuukautisiin. Tulilinjalla ovat erityisesti laajalti viljelty käsitys kuukautisveren epäpuhtaudesta sekä häpeä, jota naiset kokevat kuukautisistaan ja sukuelimestään. Vaihtoehdoiksi näille Strömquist esittelee myös ennen patriarkaalisia uskontoja vallinneita käsityksiä kuukautisista jumalallisena ja pyhänä voimana sekä vulvan tärkeydestä erilaisissa rituaaleissa. Sarjakuva-albumi tuo esille kulttuurissamme syvälle juurtuneet käsitykset siitä, jota tavataan kutsua ”naisen sukuelimeksi” ja paljastaa niiden keinotekoisuuden kohdistamalla kritiikkinsä kärjen näitä käsityksiä tehtailleisiin henkilöihin, suurimmaksi osaksi miehiin, sekä tapoihin, joilla nämä myytit ovat saaneet alkunsa.

Strömquistin sarjakuvat ovat räävittömiä, anteeksipyytelemättömiä ja tuskallisen tarkkanäköisiä. Ennen hänen teoksiaan en tiennyt, miten mikään näin hulvattomasti esitetty voi saada ihmisen näin raivon valtaan ja tehdä sen niin hyvin, että tekee mieli vain nostaa kädet ylös ja päivitellä juuri luetun nerokkuutta.

Varastaisinko?
××××× = turvatoimetkaan eivät pidättele rikokselta

Sarjakuva on tehnyt vaikutuksen myös muihin bloggaajiin: Bookishteaparty, Bibbidi Bobbidi Book, Eniten minua kiinnostaa tie, Kirjojen keskellä, Kirjailuja, Luettua elämää, Mitä luimme kerran, Nti Kirjastotäti, Todella vaiheessa, Reader, why did I marry him?, Yöpöydän kirjat, ja Strömquistille on kirjoitettu avoin rakkauskirje myös Lukuvika-podcastissa

Lisää Strömquistilta: Prinssi Charlesin tunne

Mikä kirja on järisyttänyt sinun ajattelumaailmaasi?

Svetlana Aleksijevitš – Sodalla ei ole naisen kasvoja

”Miehen ääni on kertonut meille kaiken, minkä tiedämme sodasta. Me kaikki olemme miehisten käsitysten ja miehisten tunteiden vankeja. Miehisten sanojen. Naiset ovat aina vaienneet. – – Nekin naiset vaikenivat, jotka olivat olleet rintamalla. Ja jos he äkkiä ryhtyvätkin muistelemaan, eivät he kerro naisten sodasta vaan miesten. He yhtyvät kaanoniin. Vain yksin kotona tai rintamatovereiden piirissä itkiessään he alkavat puhua omasta sodastaan.”

Kuvittele miehisin maailma kaikista mahdollisista maailmoista: sota. Sitten kuvittele naiset siinä maailmassa. Lähes miljoona naista osallistui toiseen maailmansotaan Neuvostoliiton armeijan riveissä. He eivät olleet ainoastaan sairaanhoitajia ja  pyykkäreitä vaan he palvelivat kaikissa mahdollisissa tehtävissä ja monet raivasivat tiensä etulinjaan pakottavassa tarpeessaan puolustaa kotimaataan – vaikka tai nimenomaan ase kädessä. Nobel-voittaja Svetlana Aleksijevitšin teos Sodalla ei ole naisen kasvoja antaa äänen näiden naisten kuorolle, jonka sodan virallinen versio vaiensi ja jonka sen jälkeen annettiin unohtua.

Sodalla ei ole naisen kasvoja on reportaasiromaani, jota varten Aleksijevitš haastatteli satoja sotaan osallistuneita naisia heidän syistään lähteä tappajiksi tappajien keskelle, siitä mitä se vaati ja mitä antoi takaisin. Se, miten sotamuistot yhä vaikuttavat ja vaivaavat, tulee parhaiten esille Aleksijevitšin kuvailemissa haastattelutilanteissa, niiden tunteikkuudessa ja vaikeudessa, jonka voittaa tarve kertoa, koska vaikka muistaminen on hirveää, unohtaminen on kauheampaa. Jotkin haastattelut paljastavat myös sen, miten pelko ja häpeä ovat läsnä tilanteissa, joissa nainen avaa suunsa – varsinkin kun asia koskee jotain, minkä yleisesti tunnetusta ja hyväksytystä versiosta naisten äänet on sivuutettu. Näin sanoi eräskin mies vaimolleen ennen haastattelua, sen jälkeen kun oli lukenut koko yön ääneen Suuren isänmaallisen sodan historiaa jottei vaimo muistaisi väärin:

”Kerro sitten niin kuin olen sinulle opettanut. Ei mitään kyyneleitä eikä joutavuuksia siitä miten teki mieli olla kaunis ja miten itketti, kun letti katkaistiin.”

Vaikka sotaan osallistuneita neuvostonaisia oli lähes miljoona, sotaa ei selvästikään oltu suunniteltu heitä varten. Ei tehty tarpeeksi pieniä saappaita, eikä tosiaankaan naisten alusvaatteita vaan miesten alushousuissa oli pärjättävä sodan loppumetreille asti. Kiväärit olivat pidempiä kuin naiset itse ja marssiessa pistimet keikkuivat puoli metriä heidän päidensä yläpuolella.

Ehkä odottamattominta ja jollain tapaa myös koskettavinta on se, kuinka silti sodan liassa ja pelossa sekä sen arkipäivän epämukavuuksissa sotilaat halusivat pitää kiinni naisellisuudesta. He ompelivat jos sille vain suinkin jäi aikaa ja kietoivat uudet jalkarätit huiveiksi. Kuka piilotti korvakorut ja piti niitä nukkuessaan, kuka ompeli jalkaräteistä alushousuja ja rintaliivejä, kuka keräsi oksia edes jonkinlaiseksi kaunistukseksi. Luulisi että tuollaiset yksityiskohdat menettäisivät merkityksensä aseiden, luteiden ja nääntymyksen keskellä mutta ei. Lyhyiksi leikattujen hiusten, miestenvaatteiden ja ehtyneiden kuukautisten maailmassa niistä tuli entistä tärkeämpiä.

”Hän [yliluutnantti] sanoi meille, että sodassa kaivataan vain ja ainoastaan sotilaita. Vain sotilaat olivat tarpeen… Mutta halusin vielä olla kaunis… Koko sodan ajan pelkäsin rampautuvani. Minulla oli kauniit jalat. Mitäpä se miehelle merkitsisi? Jalan menettäminen ei ole miehelle niin paha juttu. Hän on kuitenkin sankari. Ja sulhanen! Mutta naisella rampautuminen ratkaisee kohtalon. Sellainen on naisen osa…”

Aleksijevitšin teoksen dokumentoimista kertomuksista pystyy lukemaan sen ristiriitaisen suhtautumisen, jolla rintamalle haluavat naiset otettiin vastaan. Tytöttelyllä ja vähättelyllä ensin, mutta lapsiahan osa heistä vielä oli: he valehtelivat ikänsä ja kärttivät lupaa päästä aseisiin vimmaisessa halussaan tehdä osansa. Sitten huolenpidolla ja jopa hellyydellä todistettuaan kelpoisuutensa tarpeeksi useasti. Ja sodan loputtua? Eihän rintamalla ollut tyttö ollut kotiäitiainesta vaan taatusti huora – sotakokemuksista oli siis vaiettava, sillä suurta osaa miesten lailla kotimaataan puolustaneista rintamatytöistä odotti yksinäinen tulevaisuus kommunaaliasuntoon unohdettuna ja häpeä loukkaantuneesta ja arpisesta kehostaan.

”Sodan jälkeen meillä naisilla alkoi toinen sota. Ja sekin oli kauhea. Miehet jotenkin vain hylkäsivät meidät. Eivät tottuneet meihin. Rintamalla kaikki oli ollut toisin. Pojat suojelivat… Ryömin eteenpäin, luodit ja sirpaleet viuhuivat ylitseni… Joku huutaa ’Maahan, sisar!’ ja heittäytyy itse päälle, suojelee omalla ruumiillaan. Ja luoti osuu häneen… Hän kuolee tai haavoittuu. Kolmesti minut pelastettiin sillä tavalla.”

Rintamalle lähteneiden naisten oli tehtävä valinta: olivatko he naisia vai sotilaita. Kumpaakin ei voinut olla, sillä naiseudelle ei ollut tilaa juoksuhaudoissa. Ja kun heistä kerran tuli sotilaita, vaikka sitten jalkaräteistä rintaliivejä ompelevia sotilaita, eivät muut ihmiset osanneet nähdä heitä enää siviilissäkään naisina. Todistettuaan kelpoisuutensa miesten maailmassa heistä tuli ulkomaailman silmissä jollain tapaa epänaisia, soveltumattomia naisen rooleihin, äideiksi ja vaimoiksi. Ja silti näiden naisten kertomusta ja kokemusta sodasta pidettiin vaarallisen erilaisena ja poikkeavana vääryyteen asti, sillä naisten kertomukselle sodasta ei ole tilaa historiankirjoituksessa. Kyllä, se on erilainen kertoessaan, kuinka ei voinut riisuutua yhteisellä nuotiolla polttaakseen luteita paidastaan tai tehdä tarpeitaan veneen laidan yli, mutta näkökulman vaihtaminen rintamalinjojen liikkumisesta ja kenraalien nimistä sotilaan kokemukseen ei tee kertomuksesta vähemmän totta. Vaikenemisessa ja vaientamisessa on kyse virallisen ja kylmänkunniallisen version suojelemisesta ja säilyttämisestä, ei henkilökohtaisen trauman käsittelystä. Asioista, joista on tai ole sopivaa tai sallittua puhua. Ehkä miessotilaatkin halusivat näyttää komeilta univormuissaan, mutta kuka sellaisen pinnallisen faktan kirjoittaisi osaksi suurinta sotakertomusta?

Aleksijevitšin teoksessa näkee hyvin konkreettisesti sen, kuinka miesten ja naisten ajateltiin olevan perustavanlaatuisesti erilaisia, ja miten se ilmeni hyvin maskuliinisessa ympäristössä. Osaltaan kirja myös vahvistaa tätä jakoa painottamalla miesten ja naisten sotakertomusten erilaisuutta ja pitämällä pehmeiden arvojen ja tunteiden värittämiä kertomuksia lähtökohtaisesti naisellisina. Kuitenkin Aleksijevitš tekee tärkeää työtä antaessaan naisille mahdollisuuden tulla kuulluiksi ja kuunnelluiksi pitkän vaitiolon jälkeen. Kootessaan naisten sotakokemuksia hän tulee myös näyttäneeksi ja altistaneeksi kritiikille sen kapean roolin, joka oli varattu naisille tuolloin.

Sodalla ei ole naisen kasvoja on inhimillisyydessään ja rehellisyydessään koskettava ja raastava kuva pienestä ihmisestä suuren sotakoneiston jaloissa – poikkeus sotakirjallisuuden traditiossa. Se on väkevä ja kipuisa kuorolaulu muistamisesta ja traumasta vuosikymmenien vaitiolon jälkeen sekä laaja tutkielma siitä, mitä ihmiselle tapahtuu sodassa. Ja yksi vuoden vaikuttavimmista lukukokemuksista.

Kirjasta ovat kirjoittaneet myös Lukuisa, Tuntematon lukija, Keltainen kirjasto, Oksan hyllyltä, Sivumerkkejä, Marissa Mehr, Luetut, lukemattomat, Jokken kirjanurkka

Varastaisinko?

×××× = vaatii ryöstöä

Oletko tutustunut Nobel-voittajan tuotantoon?

 

Elisabeth Åsbrink – 1947. Mistä historiamme alkaa?

”Kiertoteitse täytyy selvittää, etsiä ja päätellä, mitä tapahtui näinä kuukausina, jotka yhdessä muodostavat vuoden 1947, ajankohdan, jolloin kaikki tuntui mahdolliselta, koska kaikki oli jo tapahtunut.”

Maailma vuonna 1947. Toinen maailmansota on ohi ja hidas toipuminen keskitysleirien ja atomipommien aiheuttamasta järkytyksestä alkamassa. Miljoonat matkustavat sieltä, mihin sota on heidät heittänyt, kotiin vain todetakseen olevansa kodittomia raunioiden keskellä. Poltetun maan taktiikka korventaa yhä Eurooppaa loputtomana nälkänä. Järkytyksessä ja hävityksessä kaikuu yksi ajatus: ei koskaan enää.

Sota on järkyttävä inhimillinen katastrofi, josta muistettavien sankaritarinoiden alle lakaistaan pakolaiset, kodittomat, nälkäiset, raiskatut, kadonneet, sairastuneet, traumatisoituneet… Historiankirjat kertovat paljon siitä, mikä rintamalinja liikkui mihinkin suuntaan ja milloin, millaisilla aseilla mikäkin armeija oli varustettu ja mitä motiiveja kenenkin sodanjulistajan päässä liikkui. Sellaiseen kliinisyyteen ei sovi se kollektiivinen trauma, josta sodan jälkeen on selvittävä eikä tavallisen ihmisen katkennut elämäntarina. Mutta eivät toteutetut sodankäyntitekniikat tai voittoon/häviöön johtaneet syy-seuraussuhteet ole alkusoitto kirjalle 1947 vaan sodan varjo, joka on hävittänyt niin paljon, että uudella on tilaa kasvaa miksi vain.

Elisabeth Åsbrink käy teoksessaan 1947. Mistä historiamme alkaa? läpi vuotta, jona sodan jälkeisessä tyhjiössä alkaa hahmottua meidän tuntemamme maailma. Kuukausi kuukaudelta etenevä, lyhyisiin kappaleisiin jaettu kirja tikittää eteenpäin kuin aikapommi.

Vuonna 1947 kirjoitetaan Pariisin rauhansopimus. Britit jättävät Palestiinan kysymyksen YK:n ratkaistavaksi. He haluavat myös eroon Intiasta, joka jaetaan Intiaksi, Pakistaniksi ja Bangladeshiksi. Simone de Beauvoir alkaa kirjoittaa Toista sukupuolta. Kalashnikovina tunnettu rynnäkkökivääri AK-47 kehitellään Neuvostoliitossa. Grace Hopper ryhtyy luomaan yhteistä ohjelmointikieltä. H & M perustetaan yhtenä ensimmäisistä halpavaatekaupoista. Syntyy ajatus Saksan jakamisesta mutta myös yhtenäisestä, kansallisvaltioiden rajoista piittaamattomasta Euroopasta. Moni asia, jota alkuvuonna pidetään silkkana mahdottomuutena, on loppuvuodesta tapahtunut jo.

YK:ssa aletaan Eleanor Rooseveltin johdolla hahmotella yleismaailmallisia ihmisoikeuksia, jotka eivät riipu uskonnosta, ihonväristä, varallisuudesta, sukupuolesta tai synnyinmaasta. Raphael Lemkin työskentelee väsymättä saadakseen oikeuden tunnustamaan rikoksen nimeltä kansanmurha. Nürnbergin säännöstöissä määritellään lääketieteellisten kokeiden etiikkaa.

Ei koskaan enää. Ja silti fasistit kokoavat rivejään ja pitävät ensimmäiset kokoontumisajonsa Roomassa. Silti juutalaisilta pakolaisilta evätään turvapaikka ja käännytetään takaisin Saksaan. Silti kansalaisuuteen kohdistuva viha on niin vahvaa, että sukujuuriltaan saksalaiset karkoitetaan Hollannista.

Muun muassa näistä palasista Åsbrink kokoaa kuvaa vuodesta, joka luo suuntaa monelle seuraavalle. Yksilönäkökulmien kautta hän hahmottelee ajan maailmanpolitiikkaa ja ideologioita, jotka muovasivat maailmaa kohti tuntematonta – tulevaisuutta.

”Sodan kertomusta ei ole vielä kirjoitettu. Historijoitsijat eivät ole vielä käyneet läpi jälkeen jääneitä arkistoja. Oikeudenkäynnin selonteosta tulee ensimmäinen kokonaiskuvaus natsien väkivaltaherruudesta. Tuomioistuin pitää historiantunnin, kerää tosiasioita ja todistaa, että oikeus on voittanut.”

Vuosi 1947 on myös ajankohta, jolloin päätetään, miten ja kenen näkökulmasta toinen maailmansota muistetaan. Emme voi tarkastella 71 vuoden takaista tilannetta nykyhetkestämme käsin tiedostamatta kuluneiden vuosikymmenten tapahtumia tai sitä, mihin tuolloin niin sattumanvaraisilta tai hoipertevilta tuntuneet päätökset ja keksinnöt ovat johtaneet. Läpikäymme yhä menneisyyttämme kartoittaaksemme tätä päivää, maailmaamme tai ehkä sittenkin itseämme. Näitä asioita pohtimalla Åsbrink kirjoittaa myös ajan käsiteen ja historiankirjoituksen teemoiksi kirjaansa.

Åsbrinkin tapa lähestyä vuoden 1947 kohtalonhetkiä yksilöperspektiivistä kertomuksellisessa muodossa tekee monista käänteentekevistä muutoksista abstraktin selostuksen sijaan koettuja tapahtumia. Lukiessani ehdin jo toivoa, että olisin lukenut 1947:n historian ylioppilaskokeisiin valmistautuessa, sillä tieto on niin paljon elävämpää ja samastuttavampaa tässä muodossa, jossa yleinen ja yksityinen yhdistyvät.

Tietokirjasta ovat kirjoittaneet myös Nannan kirjakimara ja Lukuisa sekä siitä on puhuttu myös Sivumennen-podcastissa

Varastaisinko?

×××× = vaatii ryöstöä

Populaarin historiankirjoituksen ystäville suosittelen myös Yuval Noah Hararin kirjoja Sapiens. Ihmisen lyhyt historia ja Homo Deus. Huomisen lyhyt historia

Oletko lukenut hyviä tietokirjoja viime aikoina?

Elena Favilli & Francesca Cavallo – Iltasatuja kapinallisille tytöille

”Tyttöjen on tärkeää ymmärtää, millaisia esteitä heidän tiellään yhä edelleen on. Täsmälleen yhtä tärkeää on tietää, että nuo esteet eivät ole ylitsepääsemättömiä. Esteet voi paitsi voittaa, niitä voi myös raivata pois tieltä jälkipolvia varten, niin kuin tämän kirjan suurnaiset ovat tehneet.”

Yksi viime vuoden suurimmista hiteistä kirjamaailmassa oli kiistatta Elena Favillin ja Francesca Cavallon Iltasatuja kapinallisille tytöille, joka kertoo sadan menestyksekkään naisen tarinan. Nyt ei siis ole kyseessä keksityt prinsessat ja kuviteltujen urotöiden fiktiiviset tekijät vaan oikeasti eläneet tai yhä elävät naiset ja tytöt, jotka ovat olleet suunnannäyttäjiä ja arvostettuja alallaan. Heitä ovat niin aktivistit, tieteilijät, kuningattaret, urheilijat kuin taiteilijatkin. Mukana on sekä nimiä, jotka kaikki tuntevat kuten Elizabeth I tai Malala Yousafsai sekä vähän tuntemattomampia kuuluisuuksia kuten Michaela DePrince ja Maria Reiche.

Kirjan idea on aivan loistava: tarjota lapsille (nimestä päätellen erityisesti tytöille mutta yhtä hyvin myös muille sukupuolille) perinteisten prinssin rohkeuden varaan laskevien prinsessasatujen sijaan esimerkkejä naisista ja tytöistä, jotka ovat ottaneet ohjat omiin käsiinsä ja saavuttaneet jotain huikeaa. He ovat rohkeita, älykkäitä ja toimijoita. Kirjan viesti onkin, että sinäkin voit olla mitä haluat ja tulla miksi haluat. Vaikka Suomessa, jossa moni lasikatto on rikottu muun muassa sillä, että meillä on ollut naispresidentti, usein puhutaan jo toteutuneen tasa-arvon puolesta, ei yksikään kerta kannustusta tavoitella unelmiaan ole liikaa.

Tytöt ja naiset, jotka kyseenalaistavat odotuksia sukupuolelleen tyypillisestä käytöksestä ja hakeutuvat esimerkiksi perinteisesti miesvaltaisille aloille, kohtaavat yhä ennakkoluuloja, vähättelyä ja vastustusta. Myös monet kirjan naisista ovat kokeneet väheksyntää ja joitakin on jopa yritetty pyyhkiä pois historiasta. Esimerkiksi kaikkea tietotekniikkaan liittyvää on totuttu pitämään hyvin miehisenä alana, mutta ensimmäisen tietokoneohjelman kirjoittanut oli itse asiassa nainen, Ada Lovelace. Kirjan naisia yhdistää myös se, etteivät he lannistuneet vaan vähät välittivät epäilijöistä ja uskoivat omiin kykyihinsä ja unelmiinsa.

”Olipa kerran aika, jolloin miehet ajattelivat, että naiset olivat maailmassa pelkästään palvellakseen heitä. He ajattelivat, että naisten kuului laittaa ruokaa, siivota ja hoitaa lapsia eikä huolehtia mistään muusta. Heidän mielestään naisen kuului pukeutua ’naisellisiin vaatteisiin’ – eli pitkiin mekkoihin ja tiukalle nyöritettyihin korsetteihin. Mitä siitä, että niissä naiset pystyivät hädin tuskin liikkumaan tai edes hengittämään – pääasia, että he näyttivät näteiltä. – – Mutta Kate oli sitä mieltä, että naisilla piti olla samat vapaudet kuin miehilläkin: vapaus sanoa mitä ajatteli, äänestää ketä halusi ja pukeutua mukaviin vaatteisiin.”

Näin kerrotaan esimerkiksi Kate Sheppardista, jonka keräämään vetoomuksen myötä naiset saivat ensimmäisenä maailmassa äänioikeuden Uudessa-Seelannissa. Vaikka kirja asettaa naiset valokeilaan, parissa kohtaa se hieman horjuu näkökulman valinnassa: esimerkiksi Kleopatrasta kerrotaan suhteessa aikansa vaikutusvaltaisiin miehiin, joiden kanssa hänellä oli suhde, sen sijaan että olisi kerrottu, kuinka sivistynyt hän oli tai millainen hän oli hallitsijana. Räikein esimerkki on ehkä kuitenkin Serena ja Venus Williamsin tarina, joka alkaa tacomyyjä Raulista, miehestä joka myi tacoja tyttöjen harjoituskentän laidalla, ja päättyy siihen, kuinka ylpeitä tacomies ja tyttöjen isä olivat Serenan ja Venuksen menestyksestä. Jaa kenen olisi pitänytkään olla ylpeä itsestään?

Kirjassa on myös upeita kuvituksia kymmeniltä eri naistaiteilijoilta, mikä korostaa feminististä sanomaa. Sivun kokoisen kuvan vieressä on sivun mittainen lyhyt kertomus kulloisestakin merkkinaisesta, hänen elämästään ja saavutuksistaan. Lastenkirjalle (ja satukirjalle erityisesti) ominaisella tavalla elämäkerrat on sovitettu pientenkin lukijoiden ja kuulijoiden korviin sopivaksi sadun tekstilajiksi. Vanhempien lukijoiden mielestä tekstien tyylilaji voi kuulostaa väliin hieman sievistelevältä, mutta kirjan ensisijaisen kohderyhmä selittää kerrontavalintoja – tosin tekstiin mahtuu myös muutama käsite, kuten fasismi, joita voi olla vaikea selittää pienimmille lukijoille.

Kirja on saanut myös kritiikkiä erityisesti nimestään. Miksi kertomukset olisi suunnattu pelkästään tytöille? Ymmärrän niiden esimerkkiarvon erityisesti tytöille, jotka voivat kohdata kaikenlaisia sukupuoleensa kohdistettuja ennakkoluuloja, mutta kirjan sanoma on tärkeä kaikille sukupuolesta riippumatta. Myös pojille, jotta hekin oppivat katsomaan maailmaa sillä tavalla, ettei sukupuoli määrittele kenenkään kykyjä tai pätevyyttä. Ja miksi erityisen kapinallisille? Eikö 2010-luvulla voisi jo ajatella, että on normi pyrkiä kohti omia unelmiaan miettimättä, olenko sopiva tähän tai tuohon, koska olen nainen/mies/muunsukupuolinen? Tai ehkä se on vain utopiani.

Hyvistä tarkoitusperistään huolimatta kirja tuntuu kuitenkin tarjoilevan käsitystä, että menestynyt nainen on poikkeustapaus. Jos et usko, mieti tätä: kukaan ei ole tuntenut tarvetta kirjoittaa tällaista kirjaa miesesimerkeistä, koska heitä on historiankirjoituksemme pullollaan. Ja tätä: tämän kirjan ilmestyminen on saanut monet suitsuttamaan, että vihdoinkin kerrotaan tällaisia aiemmin niin marginaalisia kertomuksia naisista menestyjinä, toimijoina ja muutoksen tuojina. Ja kyllä, elämme vuotta 2018. Ja jos ajatusta menestyvistä naisista poikkeustapauksina viedään vielä pidemmälle, rivien välistä välittyy ajatus, että naisen täytyy saavuttaa arvostusta jollakin miesten arvostamalla/dominoimalla alalla ollakseen menestynyt. Tokihan kirjaan on otettu mukaan perinteisesti naisvaltaisiksi aloiksi miellettyjen ammattien menestyjiä, mutta pääpaino on siinä, että sinäkin, tyttö, voit menestyä tässä miehisessä maailmassa/ammatissa. Ja älkää nyt käsittäkö minua väärin, ajatus on toki itsessään tärkeä. Mitä luimme kerran -blogin Laura pohti kuitenkin oivaltavasti, että kun sanotaan tyttökin voi olla, vahvistetaan (ehkä huomaamatta ja tahattomasti) käsitystä, että kyseessä oleva ammatti/saavutus/asia kuuluu lähtökohtaisesti miehille.

Ajatus ”minä voin olla tätä” on hieno ja tärkeä, mutta sen usein implisiittiseksi jäävä jatko ”vaikka se (oli sitten kyseessä ura, luonteenpiirre, elämäntyyli tai ihan mitä tahansa) on miehille/naisille/muille/valkoisille/mustille/jne ominaisempaa/tarkoitettu” luo harmittavasti käsitystä, että näin on ja tulee olemaan. No joo, kyllähän asiat vielä tässä maailmassa ovat niin, että tietyt ammatit ovat korostetun mies- tai naisvaltaisia, ja se on pakko tiedostaa, mikäli asiaa haluaa muuttaa.  Mutta kuten eräs David Hume jo 1700-luvulla totesi: se, miten asiat nyt ovat, ei tarkoita sitä, miten niiden pitäisi olla. Menestyneen naisen kohteleminen poikkeuksena tuntuu ikävästi vahvistavan mantraa poikkeus vahvistaa säännön (tässä tapauksessa sitä että miehet ovat menestyjiä ja toimijoita), mutta tuntuva muutos vaatii poikkeusten käsittämistä normina. Toivottavasti, toivottavasti, tämä kirja pääsee tavoitteeseensa eli rohkaisee lapsia – ja miksei muitakin – olemaan välittämättä ennakkoluuloista ja olemaan ennakkoluulottomia keksiessään ja tavoitellessaan unelmiaan.

Kritiikistä huolimatta sanon silti, että kirjan esimerkkien arvo on huomattava. Vaikka sadut olisivat kaivanneet hieman terävöittämistä, Iltasatuja kapinallisille tytöille toi tietoisuuteeni monta upeaa naista joka puolelta maapalloa. En välttämättä olisi kuullut heidän tarinoitaan ja tiennyt arvostaa heidän tekojaan ilman tätä kirjaa. Ostin tämän kirjan ihanan idean innostamana 11-vuotiaalle pikkusiskolleni joululahjaksi, ja vaikkei hän ole yhtä innokas lukija kuin isosiskonsa, Iltasatuja kapinallisille tytöille näytti uppoavan kiitettävällä innolla. Ja on hän saanut lainaillakin sitä suuntaan jos toiseenkin (myös minulle). Näkisin, että tämä kirja on hedelmällinen keskustelunaloitus niin tasa-arvosta, tyttöjen ja naisten oikeuksista, maailman muuttumisesta kuin vielä tarvittavasta muutoksesta. Nämä yllä olevat varaukset huomioon otettuina voisin suositella kirjaa laajalle lukijakunnalle.

Kirjalle on tulossa myös jatko-osa myöhemmin tänä vuonna. Jään odottamaan mielenkiinnolla, miten se on vastannut kritiikkiin sekä myös sitä, keitä on valikoitu täydentämään merkkinaisten kaanonia.

Jos Tuhkimo olisi mies ja lisää kirjasta täällä.

Kirjasta on kirjoitettu mukavasti, esimerkiksi näissä blogeissa: Bibbidi Bobbidi Book, Lukujonossa, Luetaanko tämä?, Lumiomena, Yöpöydän kirjat, Hannan kirjokansi, Amman kirjablogi, Kirjojen keskellä, Lukuneuvoja, Pieni kirjasto, Oi mutsi mutsi, Mitä luimme kerran

Mitä mieltä sinä olet tästä hittikirjasta?

 

Väinö Linna – Täällä Pohjantähden alla 1-3 (Klassikkohaaste osa 6)

”Alussa olivat suo, kuokka – ja Jussi.”

Väinö Linnan Täällä Pohjantähden alla -trilogia on sekä yhden perheen sukukronikka että läpileikkaus Suomen historiasta 70 vuoden ajalta. Se kertoo Pentinkulman hämäläiskylän asukkaiden vaiheista ja erityisesti Koskelan perheen elosta 1880-luvulta 1950-luvulle läpi sortokausien, itsenäistymisen, sisällissodan, äärioikeiston nousun ja toisen maailmansodan.

Trilogia lähtee liikkeelle vuodesta 1884 – ja kuten moni sellainen, joka ei ikinä ole Linnaan koskenutkaan, tietää – suosta, kuokasta ja Jussista. Silloin Jussista, pappilan vuosimiehestä tulee torppari, kun hän saa rovastilta luvan pystyttää torpan ja ottaa suon ylös viljelysmaaksi. Trilogian ensimmäinen osa seuraa lähinnä Jussin taivalta torpparina. Se kertoo hänen suunnitelmistaan raivata torppa ja laajentaa sitä, raskaasta työnteosta ja raatamisesta, joka rikkoo selän muttei lannista hänen sitkeyttään tai ahkeruuttaan, sekä torpparin ainaisesta nöyryydestä herroja kohtaan. Jussi on malliesimerkki viimeiseksi mainitusta: hän ei sano vastaan, vaikka pappila ottaa omistusoikeutensa valtuuttama takaisin haltuunsa maan, jonka torppari on muokannut tuotteliaaksi ja turvaksi itselleen.

Toista maata on Jussin poika Akseli Koskela, jossa rehottaa torppareiden ja tilallisten välille kasvatetusta juovasta itänyt epäoikeudenmukaisuuden tunne. Ensimmäisen kirjan puolella viritelty rakkaustarina Akselin ja Elinan välillä sekä torpan sukupolvenvaihdos nostavat Akselin trilogian toisen osan päähenkilöksi, jonka kautta kuvataan kahtiajakautuneen kansan tulenaran tilanteen leimahtamista sisällissodaksi ja sisällissodan jälkeen kytemään jääneen vihan purkautumista vankileireinä ja jatkuvana epäluulona toisella tapaa ajattelevia kohtaan. Kolmannessa osassa Akselin pojat aikuistuvat ja näkökulma siirtyy erityisesti Vilhoon, Tuntemattomassa sotilaassakin vänrikki Koskelana tunnettuun Koskelan poikaan, jonka vuoro on kokea Lapuan liikkeen nousu sekä toisen maailmansodan sivussa käydyt talvisota sekä jatkosota.

Kuvaan tässä trilogian pääpiirteisiä tapahtumia helposti lähestyttävällä tavalla, jota moni muukin on hyödyntänyt ennen minua: kuvaamalla Koskelan suvun vaiheita ja sen kietoutumista Suomen historiaan. Täällä Pohjantähden alla ei kuitenkaan rajoitu kuvaamaan vain yhtä perhettä vaan muodostaa miljöönään toimivasta Pentinkulmasta ikään kuin pienoismaailman, jossa tavataan jos jonkinlaista ihmistä: on kieliriidasta ja suojeluskunta-aatteesta kiinnostuneet pappilan ja kartanon väki, työläisten oikeuksien puolesta jatkuvasti ääntä pitävä räätäli Halme, Koskelat hyvin tunteva Kivivuoren perhe, Leppäsen niin ja näin elämässä roikkuvat tapaukset, yksinäisyyteen pakeneva ja kylähullun mainetta osakseen saava Susi-Kustaa sekä Suur-Suomesta haaveileva kansakoulun opettaja Rautajärvi – esimerkiksi. Henkilöhahmojen kirjo onkin yksi trilogian parhaita puolia. Linnan tarkka ihmiskuvaus ja vuosikymmenet läpäisevä kertomus, joka mahdollistaa hahmojen seuraamisen lähes heidän koko elämänkaarensa ajan, saa kiintymään henkilöihin syvästi.

Vaikka trilogiassa on paljon myös naishahmoja, ja osa heistä ovat hyvin tunnettuja ja hyvinkin tärkeässä roolissa, minulle jäi tunne, että he jäivät loppujen lopuksi mieshahmojen jalkoihin ja yksiulotteisemmin kuvatuiksi. Tämä on varsin intuitiivinen päätelmä, joka ei perustu sen tarkempaan analyysiin, mutta seuraavalla lukukerralla (jos/kun sellainen tulee) olisi mielenkiintoista tarkastella naishahmojen kuvausta lähemmin ja esimerkiksi sitä, ottaako kertoja tai joku henkilöhahmoista jonkinlaista moralisoivaa roolia kuvatessaan Aunen varsin silmiinpistävää seksuaalista aktiivisuutta. Päällimmäisenä ajatuksena Linna tuntuu kovin perinteiseltä sukupuoliroolien kuvaajalta, joka vahvistaa lähes myyttistä käsitystä suomalaisesta miehestä, joka ei puhu eikä pussaa, mutta hyvin koskettava on esimerkiksi Akselin vankileiriltä hyvästiksi lähettämä kirje, jossa näkyy herkkyyttä, jota hän ei aivan kehtaa pukea sanoiksi:

”Sinulle minun ei tarvitte sanoo mitään, kun me tiemme toisemme. On turha puhua semmosesta mikä ei sanomisesta muutu. Kyllä kai niissä kymmenessä vuodessa minun puoleltani oli paljon pahaakin, mutta minä uskon sinun tietävän minun oikeen luontoni.”

Kuten Linnan toisessa kuuluisassa romaanissa Tuntemattomassa sotilaassa, Täällä Pohjantähden alla -trilogiassa yhdistyy yleinen ja yksityinen näkökulma: toisaalla jylläävät Eurooppaa ja Suomea muuttaneet aatteet ja tapahtumaketjut, toisaalla torppari kuokkii maata ja haaveilee suopalstan muokkaamisesta viljelymaaksi. Täällä Pohjantähden alla on oiva esimerkki historiankirjoituksesta kaunokirjallisessa muodossa: siitä kuinka historia saa kasvot ja tunteet ja elämän asettuessaan romaanihenkilöiden maailmaan. Lukuhetkeni kuluivatkin varsin sopivalla ajoituksella joulukuussa 2017 ja tammikuussa 2018, kun itsenäisyyden juhlinta kääntyi sisällissodan satavuotismuisteluksi.

Täällä Pohjantähden alla on laaja niin sivumääränsä, henkilöhahmojensa, kattamansa aikavälin kuin tapahtumien määränsä puolesta ja se hakee vertaistaan niin suomalaisten historiallisten romaanien kuin klassikkoteosten joukossa. Trilogia on kerronnaltaan hyvin perinteinen ja konstailematon, mutta koskettaa lukijasukupolvea toisensa jälkeen kirjoittamalla auki Suomen historiaa hävinneiden näkökulmasta ja luomalla monia unohtumattomia henkilöhahmoja.

Vaikka pääsin jo sanomaan, että valitsin lukuhetkeni varsin sopivasti, otan sanojani sen verran takaisin, että lukemisen aikatauluttaminen ei onnistunut ollenkaan yhtä hyvin. Ensimmäisen osan luin Thaimaan auringon alla vailla huolta lukutahdistani ja nautin lukemisesta eniten, mutta toisen osan jälkimmäisen puoliskon ja viimeisen osan lukemisen jätin niin viime tinkaan, että lopulta hurjastelin niiden läpi harmittavan nopeaan tahtiin. Täällä Pohjantähden alla on massiivisuudessan kirja, joka olisi ansainnut ja tarvinnut hieman inhimillisemmän aikataulun: enemmän uppoutumista ja vähemmän jäljelläolevan sivumäärän laskemista. Ehkä siksi lukukokemukseni lopahti vaatimattomamman arvion puolelle huolimatta kaikista niistä kehuista, jotka innostivat minua lukemaan kirjan. Luin myös viime vuonna muutaman muun kuvauksen samoista ajoista kirjallisuushistorian kurssilla, joten olisin ehkä tehnyt viisaammin, jos olisin antanut torppari- ja sisällissotakertomuksille pienen hengähdystaon ennen seuraavaan tarttumista. Trilogian ansioita en silti kiistä: kirjana Täällä Pohjantähden alla on varmaan vähintään neljän tähden kirja, mutta koska arvostelulinjani on tähänkin asti ollut hyvin subjektiivinen ja lukukokemukseen pohjaava tunnearvio, tiputan tämänkertaista arviotani hieman.

Osallistuin Täällä Pohjantähden alla -trilogialla Klassikkohaasteen kuudenteen kierrokseen, josta voit lukea lisää täällä. Edellisellä kierroksella luin Victor Hugon Kurjat, joka oli lumoava lukukokemus.

Kirjasta on kirjoitettu myös ainakin näissä blogeissa: Kirsin Book Club, Sallan lukupäiväkirja, Kirjahamsterin lukuvinkit, Eniten minua kiinnostaa tie, Kirjaneidon tornihuone, Kirjakaapin kummitus, Jokken kirjanurkka

Varastaisinko?

××× = syyllistyn taskuvarkauteen

Oletko lukenut Täällä Pohjantähden alla -trilogiaa tai nähnyt siitä tehtyjä muita sovituksia? Erityisesti minua kiinnostaisi tietää, mitä ajattelet Linnan naiskuvauksesta.

Albert Sánchez Piñol – Kylmä iho

”Emme koskaan pääse äärettömän kauas niistä, joita vihaamme. Samalla tavalla voisi sanoa, ettemme koskaan pääse tarpeeksi lähelle niitä, joita rakastamme.”

Albert Sánchez Piñolin romaani Kylmä iho kertoo menneisyyttään pakenevasta irlantilaismiehestä, joka hankkiutuu kaukaiselle saarelle lähelle Etelämannerta sääaseman hoitajaksi. Kun hän saapuu saarelle, sääaseman hoitajan mökki ammottaa kuitenkin tyhjyyttään, eikä edellisestä sääaseman hoitajasta näy jälkeäkään. Saaren ainut toinen ihmisasukas on tolaltaan oleva majakanvartija, jonka outo ja välttelevä käytös kiusaa ja loukkaa saarelle sääaseman hoitajaksi saapuvaa miestä, joka kaikesta huolimatta kaipaisi puhetoveria.

Jo ensimmäisenä yönä käy ilmi, etteivät kertojana toimiva irlantilaismies ja majakanvartija ole saarella yksin vaan he saavat pelätä henkensä edestä outoja, verenhimoisia sammakkoeläimiä, jotka yrittävät murtautua sääaseman hoitajan mökkiin sekä majakkaan. Käytössään rajallinen määrä ammuksia miehet ryhtyvät epätoivoiseen puolustustaisteluun hävittääkseen kamalat hirviöt.

Kylmä iho päätyi luettavakseni tekstianalyysikurssin lukulistalta, ja teoksen kirjastosta lainattuani huomasin kirjan selkämyksessä leiman, joka melkein sai minut hylkäämään sen siltä seisomalta: kauhu. Tasan vuosi sitten luin edelliselle tekstianalyysikurssille Mary Shelleyn Frankensteinin, mutta aika lailla siihen jää kauhukirjallisuuden tietämykseni, sillä välttelen kaikkea pelottavaa viimeiseen asti. Kylmä iho ei kuitenkaan ollut pelottava lukukokemus siinä mielessä, että se olisi pyrkinyt säikyttelemään lukijaa, vaan kauhun elementit kietoutuivat enemmän romaanin sanomaan kuin siinä käytettyyn kuvaustapaan.

Kauhukseen ja hämmennyksekseen kertoja alkaa nimittäin tunnistaa inhimillisiä piirteitä hirviömäisissä sammakkoeläimissä, jolloin kysymys siitä, kuka on hirviö ja kuka uhri, keikahtaa päälaelleen. Missä kulkee hirviömäisyyden ja inhimillisyyden, toiseuden ja samuuden raja?

”Se sanoi minulle, että Batis, Batis Caffo, oli mennyt niin pitkälle koettaessaan päästä etäälle sammakkoeläimistä, että oli itse muuttunut kauheimmaksi mahdolliseksi kuviteltavissa olevaksi hirviöksi: sammakkoeläimeksi jonka kanssa oli mahdoton käydä minkäänlaista vuoropuhelua.”

Kylmä iho kuvaa sitä, kuinka tuntemattomuuden pelko tuo ihmisessä esiin hirviön, joka on kyvytön tunnistamaan samuutta toisessa tai omaa hirviömäisyyttään. Eristyneisyyden ja yksinäisyyden ilmapiiri, joka saarella vallitsee sekä kertojan ja majakanvartijan vaikeat välit, kertovat myös kommunikoinnin vaikeudesta ja siitä, millaisia seurauksia haluttomuudella ja/tai kyvyttömyydellä ottaa kontaktia toiseen elävään olentoon on.

Unohdettu, kaukainen saari, majakan suoma hatara turva vihollisen hyökkäyksiä vastaan ja vain ammusten loppumiseen asti mahdollinen mutta silti päättymättömältä vaikuttava vastarinta luovat sykän kehyksen ihmisyyden ja hirviömäisyyden pohdinnalle. ”Tarvitsemme hirviön, jotta tietäisimme keitä olemme. Hirviö on peili, joka näyttää meille omat pimeät puolemme”, Sánchez Piñol on todennut. Kuinka lohduttoman kuvan Kylmä iho heijastaakaan.

Helmet-lukuhaaste: 17. Kirjan kannessa on sinistä ja valkoista

Varastaisinko?

××× = syyllistyn taskuvarkauteen

Luetko kauhukirjallisuutta?

Chinua Achebe – Kaikki hajoaa

”Kuinka sinä luulet, että me voimme taistella, kun omat veljemme ovat kääntyneet meitä vastaan? Valkoinen mies on hyvin älykäs. Hän toi uskontonsa tänne hyvin vaivihkaa ja rauhallisesti. Me nauroimme hänen typeryyttään ja annoimme hänen jäädä. Nyt hän on saanut veljiämme puolelleen eikä klaani voi enää toimia niin kuin sen tulisi. Hän on painanut veitsensä terän siihen mikä ennen piti meidät yhtenäisinä ja nyt me olemme hajallamme.”

Chinua Acheben Kaikki hajoaa on afrikkalaisen kirjallisuuden kulmakiviä ja romaani, joka toi afrikkalaisen kirjallisuuden myös länsimaailman maailmankartalle. Nigerialaisen Acheben alun perin englanniksi kirjoittama teos kertoo ibgo-heimon elämästä ja tavoista ennen Afrikan kolonisaatiota ja kuvaa kulttuurien törmäyksen tuhoisia vaikutuksia.

Romaanin keskushenkilö on Okonkwo, jonka pahin pelko on tulla isänsä kaltaiseksi. Okonkwon isä Unoka oli tyhjäntoimittaja, joka ei ollut kuollessaan ottanut minkäänlaista arvonimeä mutta oli pahasti veloissa. Okonkwon onneksi klaani ei kuitenkaan tuomitse miestä vanhempien perusteella (toisin kuin tuon ajan Euroopassa jossa vanhempien yhteiskunnallinen asema määritti pitkälle lasten tulevaisuuden) ja kunnianhimonsa sekä kovan työnsä ansiosta Okonkwo on voinut kohota korkealle yhteisönsä arvojärjestyksessä. Okonkwo on maineikas monen kylän painimestari, rikas viljelijä, urhea soturi ja kylässään arvostettu ja merkittävä mies. Hän on kiivasluonteinen ja ylpeä, eikä siedä saamattomuutta tai heikkouksia, ”naismaisuutta”, itsessään tai muissa.

Okonkwo ei ole mikään miellyttävin henkilöhahmo (eikä hänen tarvitsekaan olla), sen voin tässä paljastaa, ja se, kuinka patriarkaalisten näkemysten läpi hän näkee yhteisönsä, aiheutti paikoitellen inhon tuntemuksia. Hänen kolme vaimoaan elävät tuodakseen ruokaa hänen pöytäänsä ja synnyttääkseen hänelle poikia ja ovat hänen mielialojensa armoilla, sillä hän ei arastele kohottaa nyrkkiään heitä vastaan. Hyvät ominaisuudet menevät hukkaan hänen tyttäressään, koska tämä on tyttö, ja hänen poikansa oppivat varhaisella iällä, että ”jos mies ei kyennyt hallitsemaan naisiaan ja lapsiaan (ja varsinkaan naisiaan), hän ei ollut todellinen mies oli hän kuinka rikas tahansa”.

Okonkwon yksioikoisuudesta huolimatta Kaikki hajoaa välittää vivahteikkaan kuvan igbojen elämästä 1890-luvun Nigeriassa, heidän tavoistaan, yhteiskuntarakenteestaan ja uskomuksistaan. Esi-isien ja jumalien kunnioittaminen on tärkeää, riitit ovat muotoutuneet kunnioittamaan ikiaikaisia perinteitä, omien lakien ja tapojen mukaan toimiminen on takaa yhteisön toimivuuden ja erimielisyydet ratkaistaan sekä rangaistukset jaetaan totutun kaavan mukaan.

Tämä siis ennen kuin valkoinen mies uskontoineen ja yhteiskuntajärjestelmineen saapuu Okonkwon kotikylään. Oudot ja erilaiset tavat herättävät hämmennystä puolin ja toisin, mutta valkoisen miehen sanomassa on jotain, mikä viehättää varsinkin huono-osaisia ja niitä, jotka ovat eläneet Okonkwon kaltaisten miesten kiivauden ja äkkipikaisuuden pelossa. Ennen pitkää tapojen ja uskomusten erilaisuus koetaan kuitenkin uhaksi, vaikka rinnakkaiselon mahdollisuutta ei kokonaan haudattaisikaan:

”Kerro valkoiselle miehelle ettemme vahingoita häntä – – Mutta tämä temppeli jonka hän rakensi, on tuhottava. Me emme enää anna sen olla kylässämme. Se on tuonut keskellemme suunnattomasti taikauskoa, ja me olemme tulleet tekemään siitä lopun. – – Voit jäädä luoksemme jos pidät tavoistamme. Voit palvoa omaa jumalaasi. On oikein että mies palvoo isiensä jumalia ja henkiä. Mene takaisin taloosi niin ettet loukkaannu. Vihamme on suuri, mutta me olemme pitäneet sen kurissa niin että voimme puhua sinulle.”

Alkaa olla jo liian myöhäistä, kun Okonkwon kaltaiset perinteiden kannattajat huomaavat kaiken tutun murenevan ympäriltään. On joko sulauduttava valkoisen miehen osoittamaan järjestykseen tai noustava taistelemaan olemassa olonsa puolesta.

Achebe antaa äänen rikkaalle perinteelle, jonka valkoiset valloittajat tuomitsivat primitiivisenä vierauden pelossaan ja ylemmyyden tunnossaan. Historiankirjoitus tunsi pitkään vain valkoisen näkökulman, mutta näennäisen yksinkertainen ja sadunomainen kertomus nousee kriittiseksi ja omaehtoiseksi ääneksi valkoisen miehen ylivoimasta kertovan myytin rinnalle. Kahden erilaisen maailmankatsomuksen välille syntyviä ristiriitoja ja niiden ratkaisemattomuuden tuhoisia vaikutuksia kuvaava Kaikki hajoaa on tärkeä kirja, joka saa näkemään oman kulttuurisen kontekstinsa yli.

Varastaisinko?

××× = syyllistyn taskuvarkauteen

Onko Acheben kynäilemä moderni klassikko sinulle tuttu?