Laurent Binet – HHhH: Heydrichin salamurhan jäljillä

”Juuri kuvaamani kohtaus on täydellisen uskottava ja täysin fiktiivinen, kuten sitä edeltänytkin. Aivan hävytöntä leikkiä aikaa sitten kuolleella, puolustuskyvyttömällä ihmisellä kuin nukella! Panna hänet juomaan teetä vaikka saattaa hyvin olla, että hän piti vain kahvista. Panna hänet pukemaan kaksi päällystakkia, vaikkei hänellä ehkä ollut edes kuin yksi. Panna hänet nousemaan linja-autoon, vaikka hän saattoi matkustaa junalla. Päättää, että hän lähti eräänä iltana eikä aamuna. Minua hävettää.”

laurent binet heydrichin salamurhan jäljillä

Laurent Binet’n HHhH: Heydrichin salamurhan jäljillä on romaani, jolla on kerrottavanaan dramaattinen tarina. Tositarina, tosin lajityypiltään fiktiota oleva tositarina. Romaani on huikean kaamea kertomus natsipomo Reinhard Heydrichista, häneen kohdistuneesta salamurhayrityksestä sekä attentaatin takana olevista vastarintamiehistä, mutta kiinnostavampaa kuin se, mitä historialliset henkilöt aikanaan tekivät, on se, mitä heistä jätetään kertomatta ja miten heistä kerrottu kerrotaan.

HHhH:n nimikkohenkilö (ei välttämättä päähenkilö mutta hänen mukaansa kirja on nimetty) on pahamaineinen Reinhard Heydrich, jolle lempinimiensä vaalea peto ja Prahan teurastaja lisäksi on soviteltu kolmannen valtakunnan tunteettomimman miehen tietteliä. Heydrich oli SS:n ja Gestapon päällikön Heinrich Himmlerin oikea käsi, jolla oli sormensa (vai pitäisikö sanoa aivonsa) tiukasti pelissä esimerkiksi lopullisen ratkaisun suunnittelussa. Heydrichin ja Himmlerin nimistä johtuvasta sanaleikistä juontuu kirjan nimikin: Himmlers Hirn heisst Heydrich. Himmlerin aivojen nimi on Heydrich. Romaani kertoo natsien noususta, Heydrichin nopeasta kohoamisesta sen valtakoneistossa Böömin ja Määrin protektoraatin käskynhaltijaksi sekä operaatio Anthropoidina tunnetusta salamurhayrityksestä.

Kuulin kirjasta ensimmäistä kertaa Reader, why did I marry him -blogista (Ompun hienon bloggauksen voi lukea täältä) ja se, miten kirja vaikutti kommentoivan syntyään ja kerrontatapaansa, sai minut heti kiinnostumaan. Historiallinen romaani, joka kyseenalaistaa historialliselle romaanille tyypilliset konventiot? Kyllä kiitos. HHhH tuli minua yllättäen vastaan myös toisen romaanin kohdalla. Terhi Rannelan Frau kertoo myös salamurhasta, sen kostamisesta ja kostosta kärsineistä, mutta valokeila kohdistuu Heydrichin vaimoon Linaan, joka eli huomattavasti miestään kauemmin. Fraun ohessa julkaistussa työpäiväkirjassaan Rannela kertoo, kuinka HHhH:n lukeminen kirjoitusprojektin keskellä oli tehdä lopun koko romaanista. Siinä kohtaa viimeistään päätin hankkia HHhH:n luettavakseni. Niin vaikuttavaa kirjaa ei voi ohittaa.

HHhH:n tekee erikoiseksi se, kuinka se leikittelee proosallisemmilla ja neutraalimmeilla, asiapitoisimmilla jaksoilla. Välillä Binet tekee tiukan asiallista selkoa historiallisista seikoista, väliin kommentoi omaa taustatyötään, lähteitään, muita kirjailijoita ja yksityiselämäänsä. Romaanin sisällä ikään kuin kulkee työpäiväkirja, jossa kirjoittamisen prosessi on jätetty näkyville.

”Tämä kohtaus ei ole kovin hyödyllinen, sitä paitsi keksin käytännössä koko jutun päästäni. En usko, että jätän tätä kirjaan.”

Lisäksi juonen etenemisen keskeyttävät vähän väliä kerrontaa koskevat huomautukset, jotka kommentoivat sitä, kuinka luotettavasti historiallisista henkilöistä voidaan kertoa ja miten vähän vaaditaan oletusten ja arvailujen puolelle suistumiseksi. Binet ei ollenkaan arvostaa tapaa kertoa historiallisista henkilöistä kuin tietäisi, mitä he ajattelevat tai millaisia keskusteluja he käyvät. Jos ei edes voida tietää, oliko auto, jossa Heydrich salamurhayrityksen hetkellä istui, musta vai tummanvihreä, olisi pöyristyttävää väittää, että tämä tai tuo henkilö joi aamulla kahvia tai sanoi näin tai noin – mikäli siitä ei ole minkäänlaisia todisteita. Historiallisen romaanin (tai itse historian) kirjoittaminen on aina valintaa, jossa jotain jätetään kertomatta tahallisesti tai tahattomasti, ja kirjoitettu vaikuttaa meihin eri tavalla riippuen siitä, miten se on ilmaistu. Tällaisiin seikkoihin Binet haluaa lukijan kiinnittävän huomiota.

Vaikka Binet’llä on vahvoja mielipiteitä siitä, miten historiaa pitäisi tai ei pitäisi kertoa, hän ei aina noudata tai pysty noudattamaan omia ohjeitaan. Hän moittii välillä itseään, paljastaen kerrotun virheitä ja historiallisia tai kerronnallisia epätarkkuuksia. Loppujen lopuksi kyseessä on kuitenkin romaani, ja fiktiiviseltä romaanilta voi odottaa anakronismeja ja asiavirheitä. Keksiminen on se, mikä tekee romaanista fiktiota, mutta Binet suhtautuu keksimiseen vastenmielisenä asiana. Ja lukija, kuten Binet’kin, odottaa historialliselta romaanilta realistisuutta, ja tositapahtumiin perustuvalta romaanilta historiallista tarkkuutta. Kuinka paljon tositapahtumiin perustuva romaani voi siis ottaa vapauksia? Historiallisesta romaanilta oletetaan fiktion väriä, mutta vaaditaan silti todenmukaisuutta, vaikka väritys johtaa aina arvailuun ja tositapahtumien tuolle puolen karkaamiseen. HHhH tematisoi omalta osaltaan tätä jännitettä.

HHhH:ta lukiessani luulin lukevani historiallista romaania, mutta mitä enemmän pohdin lukemaani, sitä epävarmempi olen lajin määrittelystä. Tietokirjaksikaan en arvaa teosta laskea, mutta ehkä joksikin puolilajiksi. Romaanissa on mukana niin paljon meta-ainesta, että klassinen historiallinen romaani se ei ole vaan enemmänkin tutkielma historian kirjoittamisesta ja sen suodenkuopista. Herkullinen hybridi, sanoisin.

Helmet-lukuhaaste: 43. Kirja, jonka lukemista olet suunnitellut pidempään

Varastaisinko?

×××× = vaatii ryöstöä

Olitko paikalla, kun Laurent Binet vieraili Suomessa Helsinki Lit:issä?

Sōseki Natsume – Kokoro

”Kun kesä oli kuumimmillaan, keisari Meiji sitten kuoli. Minusta tuntui että koko Meiji-kauden henki oli lähtöisin hänestä ja katosi hänen kuollessaan. Mieleni valtasi tunne että me, joihin Meiji-uudistus oli vaikuttanut kaikkein voimakkaimmin, jäimme nyt elämään tähän aikaan kuulumattomina muinaisjäänteinä.”

soseki natsume kokoro suomi blogi arvostelu

Sōseki Natsumen Kokoro on yksi modernin japanilaisen kirjallisuuden suurimmista klassikoista. Romaanin tapahtumat yltävät vuoteen 1912, johon mennessä japanilaista yhteiskuntaa on modernisoitu kovalla kädellä. Feodaalijärjestelmästä on luovuttu, teollistuminen on täydessä vauhdissa ja kaupungistuminen arkipäivää. On pohdittu, millä kirjoitusmerkeillä japania pitäisi kirjoittaa vai opetettaisiinko lukutaidottomalle kansalle suoraan englantia. Lännestä otetaan vaikutteita, jotka etäännyttävät ihmisiä traditioista. Ilmassa väreilee mahdollisuuksia, se on suorastaan sähköistynyt niistä: vapaudesta, rakkaudesta, yhteiskunnasta, kirjallisuudesta ja kaikista muista uusista käsitteistä, jotka virtaavat maahan.

Vaikka edessä aukeavat mahdollisuudet herättävät enemmän innostusta kuin pelkoa, (länsimainen) moderniteetti ei istu kitkatta vanhaan tapakulttuuriin ja ajatusmaailmaan. Sōseki Natsumea onkin pidetty näiden hankauskohtien kuvaajana, joka ei Meiji-restauraation aikana hypännyt kaikenkattavan optimismin vaunuun vaan erotti kehityksestä myös tummia sävyjä.

Kokoron ensimmäisen ja toisen osan kertoja on nuori, kasvavassa Tokiossa asuva opiskelijapoika, joka tutustuu vanhempaan mieheen, jonka eristäytyneessä ja pessimistisessäkin elämäntavassa on vihjeitä menneisyyden salaisuuksista ja jotain niin kiehtovaa, että opiskelijanuorukainen haluaa ehdottomasti tutustua mieheen. Hän kutsuu tätä aina kunnioittavasti senseiksi, joka on suomennettu sanalla maisteri. Varsinkin aluksi varsin yksipuolisen ystävyyssuhteen lisäksi kertojan elämään kuuluvat opiskelu ja lomat maalla asuvan perheensä luona. Sukupolvien (vai modernisaation?) aiheuttama kuilu näkyy selvästi esimerkiksi siinä, kuinka kertoja huomaa ajattelevansa asioista hyvin eri tavalla kuin vanhempansa.

Romaanissa ei varsinaisesti tapahdu paljon, mikä siirtää huomion kuvattuihin ihmissuhteisiin. Pinnalta katsottuna Kokoro käsittelee hyvin moderneja teemoja kuten kaupungistuvaa ja modernisoituvaa elämäntyyliä, kaupungin ja maaseudun vastakkaisasettelua, nuoruutta, perhe- ja sukuyhteisöstä irrottautumista ja yksinäisyyden sekä eristäytymisen kokemusta. Henkilöiden välisiä suhteita tarkasteltaessa modernisaation pinnan alta kuitenkin pilkistää jotain paljon vanhempaa ja samalla myös uhanalaisempaa: isän ja pojan, nuoremman ja vanhemman ystävän, hallitsijan ja alamaisen väliset suhteet ja näissä suhteissa taitavasti toimimisen tärkeys. Kun vuorovaikutussuhteiden yhtälöön lisää modernisaation tuoman ja luoman käsityksen minästä, minuudesta ja yksilön identiteetistä, kahdenvälinen suhde joutuu epätasapainoon. Kungfutselaisten suhteiden roolit ja moderni minuus joutuvat törmäyskurssille, jonka kuvaus romaanissa on sanalla sanoen kiehtovaa.

Minun kulttuurinen etäisyyteni Kokoron tapahtumapaikkaan ja aikaan on valtava, minkä vuoksi vastikään kuuntelemani luento itäaasialaisista modernismeista toimi ratkaisevassa roolissa Japanin senhetkisen tilanteen ymmärtämisessä. Paremmilla taustatiedoilla Kokorosta löytyy lukuisia mielenkiintoisia teemoja, mutta myös kylmiltään se antaa välähdyksen todella erilaisesta mutta ensisijaisesti lukemisen arvoisesta ajatusmaailmasta.

Helmet-lukuhaaste: 23. Käännöskirja

Varastaisinko?

×××× = vaatii ryöstöä

Minulle Sōseki Natsume oli aivan uusi tuttavuus, oletko sinä kuullut hänestä aiemmin?

Maaliskuun runokoonti

maaliskuun runokoonti kaur milk & honey kanteletar szymborska hetki budelaire pahan kukkia

Maaliskuu oli piiitkästä, pitkästä aikaa hyvä runokuukausi. Maaliskuun tunnustuksista kävi jo ilmi, että vietin ylipäätään suurimman osan kuuta runomitassa. Sen lisäksi alkukevääseen mahtui monenlaista muuta runoutta, jonka ajattelin tuoda ihmeteltäväksi ja ihasteltavaksi blogiini koontipostauksena yksittäisten tunnustusten sijaan.

Nyt kun olen levittänyt runokokoelmat eteeni niistä kirjoittamista varten, huomaan, että luettavakseni sattui varsin monipuolinen ja värikäs kokoelma kotimaista ja ulkomaista sekä uutta ja vanhaa. Vanhimmat runot on kerätty runonlaulajilta Karjalasta, uusimmat kirjoitettu tämän päivän Yhdysvalloissa ja siihen väliin mahtuu runoja useilta vuosikymmeniltä 1900-luvun Puolasta ja 1800-luvun dekadenssia Ranskasta. Toivottavasti sama rytmi pysyy yllä vastedeskin!

KANTELETTAREN LAULUJA

kanteletar kirjablogi arvosteluAloitetaan vanhimmasta eli Kanteletar liene monelle suomalaiselle ainakin etäisesti tuttu nimi. Kyse on alun perin vuonna 1840 Kanteletar taikka Suomen Kansan Wanhoja Lauluja ja Wirsiä -nimellä ilmestyneestä teoksesta, jonka Lönnrot kokosi kalevalaista runoutta olevista kansanrunoista samoilla keruumatkoilla, joiden tuloksena synti Kalevala. Lukemani painos on vuodelta 1990, eikä se ole yhtä laaja kuin aito Kanteletar vaan siihen on valittu Kantelettaren kauneimpia lauluja. (Tunnustan siis hieman oikoneeni kirjallisuushistorian kurssilla, mutta shhh ei kerrota kenellekään. 😉 ) Kantelettaresta löytyy lauluja joka tilanteeseen ja tunteeseen, oli kyseessä sitten lemmentaiat tai veneenveisto.

Kuten Kalevalan kohdalla jo totesin, pidän kalevalamitan poljennosta ja runonlaulajien kielellisestä rikkaudesta. Kantelettaren lauluja oli tiukasta aikataulusta johtuen ahmittava kuitenkin niin nopeasti, että turruin kumpaakin piirteeseen niin, että mitään kovin erittelevää tai analyyttistä en osaa kokoelmasta, saati yksittäisistä lauluista enää sanoa. Tällä kertaa piti tyytyä yleiskuvan saamiseen ja se näyttäisi riittäneen minulle ihan hyvin, koska mitään suurempaa halua palata teoksen pariin ei ainakaan tällä hetkellä ole. Pelkkää pakkopullaa lukeminen ei sentään ollut, sillä Kanteletar tarjosi myös viihdyttäviä hetkiä: luin parhaimpia paloja ääneen kämppiksilleni ja niistä riitti riemua pitkäksi aikaa.

”En mä huoli huitukoille,
Huitukoille, haitukoille,
Mie tahon tasaisen varren
Tasaiselle varrelleni,
Tahon muovon muhkiamman
Muhkioille muovoilleni,
Tahon kasvon kaunihimman
Kaunihille kasvoilleni.”

     laulusta En mä huoli huitukoille

Varastaisinko?

×× = näpistys jää harkinnan tasolle

CHARLES BAUDELAIRE – PAHAN KUKKIA

charles baudelaire pahan kukkia blogi arvosteluVuosi 1857 on yksi niitä harvoja vuosilukuja, jotka ovat kirjallisuushistorian luennoilta jääneet mieleen. Tuona vuonna ilmestyi kaksi huomattavaa merkkiteosta, jotka kumpikin haastettiin oikeuteen yleisen moraalin ja hyvien tapojen halventamisesta. Toinen oli Gustave Flaubertin Rouva Bovary, toinen Charles Baudelairen Pahan kukat. Toisin kuin Rouva Bovary, Pahan kukat tuomittiin ja kokoelmasta määrättiin sensuroitavaksi kuusi runoa. Pahan kukilla on siten värikäs historia, joka kiinnostaa lukijoita sukupolvi toisensa jälkeen.

Pahan kukista löytyy mätäneviä ruumiita ja riivaavia himoja, lankeemuksia ja heikkouksia. Sen shokkiarvo ei ehkä enää ole niin iso kuin puolitoista vuosisataa sitten, mutta vieläkin sen kuvat hätkähdyttävät. Luin Yrjö Kaijärven suomentaman valikoiman hieman malttamattomasti ja varmaan vielä joskus palaan Pahan kukkiin Antti Nylénin suomennoksessa, joka käsittää koko kokoelman, ja eroaa lukemastani myös siinä, että sitä ei ole käännetty runomittaan.

”Olen hautausmaa, kuu kammoten ylitse kulkee,

siellä tunnonvaivat kuin madot ryömivät

ja ne rakkaita vainajiani järsivät.

Olen budoaari, täynnä ruusuja kuihtuneita,

ja sekaisin, kasoittain, muoteja palvelleita,

joku akvarelli, Boucher, värit haalistuneet,

ovat tuoksua väljähtänyttä ne hengittäneet.”

    runosta Spleen

Varastaisinko?

××× = syyllistyn taskuvarkauteen

WISLAWA SZYMBORSKA – HETKI

wislawa szymborska hetki blogi arvosteluIhastuin ikihyviksi Szymborskalta viime vuonna lukemaani kokoelmaan Täällä ja pakkohan siihen hätään oli saada lisää luettavaa. Käännyin Hetki-kokoelman puoleen, johon on koottu runoja Szymborskan uran varrelta vuosilta 1945-2004.

Olin kirjoittaa, että Hetkestä jäi paljon vaisumpi kuva kuin Täällä-kokoelmasta, mutta turhan nopeasta tuomiosta voin syyttää kahta asiaa: Lukemisesta on kulunut jo kauan ja muistikuvat haalistuneet, sillä muistiinpanoni kokoelmasta ovat harvat. Toiseksi Hetki oli paljon pidempi ja sisälsi paljon enemmän runoja, toisin sanoen paljon enemmän tekemistä, mikä on tällaiselle silloin tällöin -runonlukijalle jonkinlainen punainen vaate. Samoista harvoista muistiinpanoista löytyy kuitenkin viittauksia sellaisiin helmiin, että otan sanani takaisin.

Szymborskan tuotannossa kaikuvat sodan kauhut ja kysymys kärsimyksestä. Välittämien ja välinpitämättömyys ovat teemoja, joita hän värittää ahkerasti. Szymborskan runojen lukeminen on jollain tavalla hyvin palkitsevaa, sillä ne tarjoavat ahaa-elämyksiä, jotka muuttavat tai täsmentävät runon tulkintaa ennakoimattomalla tavalla. Kirjoitin Täällä-kokoelman yhteydessä Szymborskasta näin ja allekirjoitan sen yhä: ”Hänen ilmaisutapansa on jollain tapaa hyvin arkinen ja siten helposti lähestyttävä, mutta hänen kielestään löytyy tasoja ja ulottuvuuksia, jotka kääntävät tavanomaisuuden päälaelleen. Szymborska puhuu älykkäästi ja haastaen vaikeista asioista: ajasta, kuolemasta ja olemisen suhteellisuudesta, mutta hänen tarkat oivalluksensa ja yllättävät näkökulmansa tuovat myös huumoria vakavuuden rinnalle.”

”Elämä – on ainut keino,

peittyä lehtiin,

hengittää raskaasti hietikolla,

nousta lentoon siiville;”

      runosta Muistiliuska

Varastaisinko?

×××× = vaatii ryöstöä

RUPI KAUR – MILK & HONEY

rupi kaur milk & honey suomi blogi arvosteluVuonna 2015 ilmestynyt milk & honey on ollut aikamoinen ilmiö ja tulee edelleen vastaan lähes päivittäin Instagramin puolella. Kaiken hehkutuksen takia suhtauduin teokseen varsin skeptiseksi, vaikka hankinkin sen suoraan ja lukematta omaan hyllyyn, koska siihen käsiksi pääseminen ei onnistunut muuten. Äkkiäpä se skeptisyys karisi, milk & honey on nimittäin heittämällä kuukauden mieluisin, koskettavin ja vaikuttavin runotuttavuus.

Kaurin runot kertovat rakkaudesta ja sydämen särkymisestä, halusta, menetyksestä ja hyväksikäytöstä, parantumisesta sekä naiseudesta. Jotkut runoista ovat erittäin rankkoja välähdyksiä pahoinpitelystä, toiset pohtivat rakastamisen, läheisyyden ja seksin problematiikkaa, osa keskustelee feminiinisyydestä ja feminismistäkin. Kuten takakannessakin sanotaan ”this is the journey of / surviving through poetry / this is blood sweat tears / of twenty-one years”. Kaurin runot ovat todella helposti lähestyttäviä myös tavallisesti runoja karttaville, ja hänen runoistaan löytyy hienoja, kivuliaita tai voimaa antavia, oivalluksia kaksikymppisen elämästä. Kerta kaikkiaan tämä iski nyt johonkin sellaiseen paikkaan, että olen aika aseeton – halusin tai en.

”did you think i was a city

big enough for a weekend getaway

i am the town surrounding it

the one you’ve never heard of

but always pass through

there are no neon lights here

no skyscrapers or statues

but there is thunder

for i make bridges tremble”

Varastaisinko?

××××× = turvatoimetkaan eivät pidättele rikokselta

Tämän koontipostauksen kirjoittamisella on nyt sellainen vakava sivuoire, että marssin huomenna ensimmäisen vapaan hetken koittaessa kirjastoon lainaamaan lisää runoja, sillä olen tällä hetkellä tilanteessa, ettei yhden yhtä lukematonta löydy hyllystäni.

Siispä, onko sinulla antaa suosituksia runokokoelmista? Viihdytkö runojen parissa?

 

 

Åke Persson & Thomas Oldrup – Maailman pisin pajunköysi. 101 historiallista harhakäsitystä

maailman pisin pajunköysi 101 historiallista harhakäsitystä

Oletko aina luullut, että orjat rakensivat pyramidit, Einsteinilla oli huono koulutodistus, Magalhães purjehti ensimmäisenä maailman ympäri ja Marie Antoinette totesi nälkiintyneistä kansalaisistaan ”Syökööt leivoksia”? Jos näin on, Åke Perssonin ja Thomas Oldrupin kirja Maailman pisin pajunköysi. 101 historiallista harhakäsitystä on oikea teos tekemään lopun harhaluuloistasi. Mikään näistä, tai kirjassa esitetyistä muista 97 historiallisena totuutena elämään jääneestä tarinasta, ei nimittäin ole totta.

Persson ja Oldrup ovat historiaan eikoistuneita toimittajia, jotka ovat työskennelleet kauan populaaritieteellisen historiantutkimuksen parissa. Kirja on saanut alkunsa heidän viehtymyksestään harhakäsitysten voimaan: monet kirjan myyteistä ovat säilyneet yleisessä tietoisuudessa vuosisatoja.

Miksi näin? Toisinaan kyse on ollut puhtaista väärinymmäryksistä, joskus siitä, että hyvä tarina elää ja saa kuulijoita totuutta helpommin. Usein harhakäsitysten takana on myös poliittisia motiiveja. Propagandaa ja suoranaisia valheita on aina käytetty mustamaalaamaan vastustajia ja pönkittämään omaa asemaa. Siinä mielessä Maailman pisin pajunköysi on myös muistutus siitä, ettei kaikkea tarvitse tai pidä uskoa. Samanlaisia myyttejä ja harhakäsityksiä luodaan ja tulee luoduksi myös omalla ajallamme.

Pidän paljon kirjan ideasta ja historiasta kiinnostuneena se kuulosti mielenkiintoiselta lähestymistavalta populaariin historiaan. Kirja tarjoaa juuri sitä mitä se lupaa: tunnettuja ja tuntemattomampiakin harhakäsityksiä ja niiden oikaisuja sekä selityksiä, joista toiset ovat vieraampia kuin toiset. Voinkin suositella kirjaa sekä niille, jotka haluavat päivittää tietämystään historian yksityiskohdista että niille, jotka haluavat tehdä vaikutuksen tuttavapiiriinsä briljeeraamalla.

Minulle lukukokemus ei jälkeenpäin ajatellen ollut niin antoisa kuin olin ehkä odottanut. Kirja ei sinänsä tuottanut pettymystä vaan pikemminkin yliarvioin innostukseni aiheeseen, ja kirja tuli valittua luettavaksi vääränä ajankohtana. Hain siitä kevyttä ja viihdyttävää välipalaluettavaa (mitä se oli) kurssien lukulistoja keventämään, kun mieli olisi sittenkin tehnyt enemmän uppoutua laadukkaaseen romaaniin pakollisten lukemisten välissäkin. Kelpo teos silti, jos tykkää vastaavanlaisesta kirjallisuudesta.

Helmet-lukuhaaste: 18. Kirjan nimessä on vähintään neljä sanaa

Varastaisinko?

××× = syyllistyn taskuvarkauteen

Oletko jäänyt kiinni historiallisesta harhakäsityksestä?

 

Tuula Karjalainen – Tove Jansson: Tee työtä ja rakasta

”Oma ateljee oli hänelle vapauden symboli, se oli kuin Virginia Woolfin Oma huone, paikka, jossa nainen voi luoda ja säilyttää riittävän osan itsenäisyydestään. Se oli tila, josta hän ei ollut koskaan eikä kenenkään vuoksi valmis luopumaan. Se takasi hänelle vapauden siinä määrin kuin se on maailmassa mahdollista. Mikään rakkaus tai parisuhde ei olisi saanut häntä luopumaan omasta työtilastaan. Työ oli viime kädessä hänelle vapautta ja todellista olemassaoloa.”

tuula karjalainen tee työtä ja rakasta blogi arvostelu

Tuula Karjalaisen kirjoittama elämäkerta Tee työtä ja rakasta Tove Janssonista on kattava läpileikkaus niin Toven pitkästä ja vaiheikkaasta elämästä kuin hänen runsaasta ja monipuolisesta taiteestaan. Elämäkerta asettaa Toven elämän hyvin kontekstiinsa 1900-luvun historiaan, sota-aikaan ja rauhaan, ja näyttää nimensä mukaisesti, miten Tove eli elämäänsä työnteko ja rakastaminen edellä – tässä järjestyksessä.

Tove Jansson tunnetaan kautta maailman muumien luojana, mutta pelkästään Muumilaaksosta asukkaineen puhuminen antaa hänen taiteestaan hyvin kapean kuvan. Taiteilija teki paljon muutakin: hän oli kuvittaja, taidemaalari, lavastaja, dramaturgi, kirjailija, runoilija, poliittisten kuvien tekijä ja sarjakuvanpiirtäjä. Vaikka muumit osoittautuivat suurimmaksi menestykseksi, Jansson piti itseään ensisijaisesti taidemaalarina.

Taide, erilaiset luomiskaudet ja merkittävät hetket Janssonin uralla liitetään tiiviisti yhteen hänen muun elämänsä kanssa, ja ura ja yksityiselämä kulkevat ikään kuin käsi kädessä teoksen läpi. Niin perhedynamiikka, sota-ajan tuoma puute ja huoli, rakkaussuhteet kuin ajat rakkaalla Klovharun saarella on otettu osaksi Janssonin elämäntarinaa. Sen lisäksi, että elämäkerta laajentaa kuvaa Janssonin taiteesta, se käsittelee hienosti häntä henkilönä kipupisteineen, toiveineen ja onnenhetkineen.

Ennen kirjan lukemista en tiennyt Tove Janssonista paljoakaan. Muumit ovat minulle tietysti tuttuja, ja tiedän muumien luojan itsensä vaiheista ainakin hänen pitkäaikaisen elämänkumppaninsa Tuulikki Pietilän. Oli paljon, mitä en ollut osannut sijoittaa kontekstiinsa: sota-ajan ja sen vaikutuksen Janssonin elämään ja muumien syntyyn, Tovelle läheisten ihmisten näkymisen muumihahmoissa. Eniten minua kuitenkin yllätti, kuinka monipuolisen uran hän on tehnyt. Oli ilahduttavaa, kuinka paljon teoksessa käsiteltiin hänen taidettaan ja kuinka paljon kuvia hänen töistään oli otettu mukaan.

Tahattoman hyvällä ajoituksella kävin pian kirjan lukemisen jälkeen myös Helsingin taidemuseossa HAMissa, jossa on esillä Tove Janssonin taidetta, muun muassa hänen hienot freskonsa. Mikäli Janssonin taide kiinnostaa, suosittelen sekä kirjaa että näyttelyä lämpimästi. Lisävinkkinä mainitsen vielä, että Ateneumissa on meneillään Tuulikki Pietilän näyttely, jonka haluaisin ainakin itse käydä kurkkaamassa.

HAM

Helmet-haaste: 36. Elämäkerta tai muistelmateos

Varastaisinko?

×××× vaatii ryöstöä

Kuinka hyvin tunnet Tove Janssonin elämää ja taidetta?

 

Minna Rytisalo – Lempi

”Niin että en minä niin tarkkaan tiennyt, mitä rakkaus on. Kestävä tai vähemmän kestävä. Ja tarvitseeko kaikkea kestää, sitä toimittajalta kysyin, tosiaan, että missä menee kestämisen raja ja eikö ihmisellä muka todellakaan ole vaihtoehtoja.”

minna rytisalo lempi blogi arvostelu

Minna Rytisalon kehuttu esikoisteos Lempi on vahva kolmiääninen romaani Lapin sodasta. Se on tarina rakkauksista, viattomista ja murhanhimoisista, lihallisista ja platonisista, toiveikkaista ja tuomituista sekä rakkauden tuolla puolen odottavasta vihasta. Rakkaudesta ja sen tarpeesta motivoituvat sota-ajan kiirehtimät päätökset ja teot, joiden kanssa elettävä silloinkin, kun koittaa rauha, loppuun asti.

Lempin taitava rakenne koostuu kolmesta kertojaäänestä, jotka puhuttelevat poissaolevaa Lempiä, vaimoa, emäntää ja siskoa. Lempi itse ei pääse ääneen, vaan kuva hänestä rakentuu ulkopuolisten tarkkailijoiden varassa, subjektiivisesti, ristiriitaisesti ja jännittävästi. Kuten kirjan takakannessa lukee, Lempi näyttää, miten emme koskaan näe toisiamme kokonaisina, koska meidän tarinamme sivuhenkilöt ovat pääosassa omassa elämässään.

On Viljami, syrjässä asuva pientilallinen. Ujo, hieman hämmentynyt kauniilta ylioppilastytöltä saamasta huomiosta, sormuksesta jonka hän sai pujottaa tämän sormeen. On paluu sodasta, suru-uutiset karanneesta vaimosta ja tukehduttava ikävä.

”Naurettavaa, tiedän sen, mutta minun ihoni on ehjä, sydän lyö voimakkaasti, väsymättä, keuhkot vetävät ilmaa sisään ja työntävät ulos, eikä minussa ole yhtään haavaa, ei yhtään ruhjetta, ja silti, kun ajattelen lämmintä kättä vatsani päällä ja unisen hengityksen rauhaa, tyynylle leviäviä hiuksia, kaikki minussa repeää rikki.”

On myös Elli, komentelemiseen tottunut ja tottumiseen turhautunut piikatyttö, jonka Viljami pestaa auttamaan nuorikkoaan tilan töissä. Ellissä asuu viha ja katkeruus laiskottelevaa ja hienostelevaa Lempiä kohtaan, halu päästä Lempiksi Lempin paikalle.

”Totta kai minä sinut tiesin, kauppiaan leuhkan ylioppilastyttären. Ja senkin tiesin, miten siskoi oli niitä saksalaisten morsiamia, kaikkihan siitä puhuivat. Mutta että päätit tulla Viljamille! Pienen tilan nuoreksiemännäksi, sinä joka olit tottunut istumaan koulun penkillä sääret silkkisukkiin verhottuna, hakemaan isäsi kaupasta sokeria, jos mieli teki. Mitä oikein kuvittelit? Että istut pihakoivun keinussa katselemassa pikkulintuja?”

Kolmantena on Lempin kaksoissisko Sisko, joka palaa muistoissaan käänteentekevään vuoteen 1944. Sitä ennen oli siskosten välinen syvä yhteys, Kestävän rakkauden lukeminen, työt kauppalassa, saksalaisten kosiskelu. Sen jälkeen on asioita, äkkinäisiä päätöksiä, joiden muisteleminen on vaikeaa: siskosta eroaminen, saksalaisten rotutarkastukset, vääriksi osoittautuneet mielikuvat rakkaudesta ja saksalaishuoran leima.

Lempi on hämmästyttävän tiivis romaani sisältääkseen elämää kolmen (vai neljän?) ihmiskohtalon verran. Se on taitavasti rakennettu ja lumoavasti kirjoitettu esikoisteos, joka ei kuitenkaan jää vaille rosoa: halua ravistella Viljami pois toistostaan tai viedä Elli kauemmas pakkomielteestään. Lempi on kaunis, raaka ja vaikuttava romaani, jota on kehuttu syystä.

Helmet-lukuhaaste: 2. Kirjablogissa kehuttu kirja

Varastaisinko?

×××× vaatii ryöstöä

Kuulutko sinä Lempiin hurmaantuneihin?

Joel Haahtela – Mistä maailmat alkavat

”Mistä maailmat alkoivat? Pimeydestä, hiljaisuudesta, kun mikään ei liikkunut. Kun kuuli vain oman sydämensä lyönnit ja veren kohinan päässään, avaruuden huminan; kun tunsi ruumiinsa vaikka ei nähnyt sitä.”

joel haahtela mistä maailmat alkavat blogi arvostelu

Mistä maailmat alkavat on Joel Haahtelan 50-luvulta politisoituneelle 70-luvulle ja sieltä edelleen 2000-luvun alkuun kurottava taiteilijaromaani. Suuremmassa mittakaavassa se kertoo taidepiirien murroksesta noina vuosikymmeninä, mutta ensisijaisesti se keskittyy Visaan, joka kasvaa 16-vuotiaasta taiteilijanalusta saman unelman kantamaksi aikuiseksi ja edelleen vanhuutensa päiville maalaavaksi mieheksi.

Visan elämä mullistuu 16-vuotiaana, kun hän näkee Vincent van Goghista tehdyn elokuvan ja hänet täyttää huimaava ajatus: hänestä tulee taiteilija. Ajatus vie hänet taiteilijaelämäkertojen ääreen, viivojen ja värien maailmaan, Aleksanterinkadun taiteilijantarvikeliikkeeseen. Ensin halussa maalata ja nähdä maailma eri tavalla kuin muut on jotain todella haurasta, joka täytyy piilottaa muiden katseilta ja etenkin naurulta, ettei lumous säry.

Unelma avaa ovet myös Vapaaseen taidekouluun, jossa Visa tutustuu Chagallia ihailevaan Tapioon ja tämän siskoon Helmiin. Taidekoulua seuraavat vuodet vievät vielä itseään etsivän Visan myös Italiaan, jonka sivukadut asukkaineen tulevat tutuksi toisen suomalaisen taiteilijanalun, Hannun kanssa.

Mistä maailmat alkavat on ensimmäinen Haahtelalta lukemani kirja. Pidin kovasti hänen kielestään ja tavastaan kuvailla asioita, mutta jokin kerronnassa jätti minut tietyn etäisyyden päähän. Lukukokemustani ehkä parhaiten kuvaava sana on epätasainen: välillä pidin hurjasti mutta toisinaan en ollut ollenkaan niin ihastunut. Vaihtelevista tunnelmistani huolimatta, päästyäni romaanin loppuun kirjasin lukupäiväkirjaani, että tämä on romaani joka jää kytemään mieleen. Katsotaan, osoittautuuko se oikeaksi arvioksi.

Helmet-lukuhaaste: 15. Kirjassa harrastetaan tai se liittyy harrastukseen

Varastaisinko?

××× = syyllistyn taskuvarkauteen

Oletko lukenut tämän vuoden uutuuksia?

Sanna Tahvanainen – Pikkumusta

”Yhdelläkään hänen mekollaan ei ole nimeä. Kaikki tulevat kuitenkin tietämään, että tämä se on. Kaikki tulevat haluamaan sellaisen. Sitä tullaan kopioimaan, kuten kaikkea muutakin, mitä hän on tehnyt. Siitä hän ei välitä. Hänen vaatteidensa kopioiminen on suosionosoitus hänen tyylilleen.”

Sanna Tahvanainen - Pikkumusta

Pikkumusta on ruotsiksi kirjoittavan Sanna Tahvanaisen toinen suomennettu romaani. Se sukeltaa 1920-luvun Pariisin taiteilijapiireihin Coco Chanelin kengissä ja kartoittaa muoti-ikonin värikästä elämää.

Romaani alkaa hetkestä, jolloin neljääkymmentä lähestyvän Cocon ura on nousukiidossa. Hän on tienraivaaja, jolla on selkeä visio modernista naisesta: siitä miltä moderni nainen haluaa näyttää ja miltä hän haluaa tuoksua. Pikkumustan Coco Chanel on tiukka työnantaja ja pikkutarkka visionääri, joka ei anna pienimmänkään virheen pilata todellisuuteen siirtyviä mielikuviaan.

Ylellisenä, räiskyvänä taustana romaanissa on 1920-luvun Pariisi ja sen boheemi taiteilijayhteisö. On Pablo Picassoa, on kruunupäitä, on silmäätekeviä useasta Euroopan kolkasta. Sodan jälkeinen elämänpalo näkyy ylellisissä juhlissa, joissa shampanja virtaa, rakkausjutut syntyvät ja kuolevat ja joista on välillä päästävä seilaamaan eroon omalla jahdilla. Kaiken pyörityksen keskellä Coco ei halua olla se köyhä tyttö, joka hylättiin luostarin porteille vaan kopioitu suunnannäyttäjä, joka luo nahkansa mallisto toisensa perään.

Lukiessani Pikkumustaa altistuin 20-luvulle useammastakin suunnasta, mikä oli omiaan sijoittamaan Cocon elämää ja uraa laajempaan kontekstiin. Käydessäni Ateneumin opiskelijapäivänä katsomassa Modiglianin näyttelyn Pikkumustan sivuilla puhuvat henkilöt saivat kasvot, sillä kukapa muukaan oleskeli Pariisissa Cocon kanssa samoihin aikoihin, samojen tuttujen kanssa kuin värikkään elämän itsekin elänyt Amedeo Modigliani? Samalla aikakaudella olen syksyn ja talven mittaan viihtynyt myös iki-ihanan Downton Abbeyn seurassa. Downtonin asukkaat eivät ehkä jakaneet Coco Chanelin käsitystä muodista, mutta sarjaa vasten peilaaminen toi todella Chanelista esiin hänen merkityksensä uudistajana, mikä ei farkkujen ja minihameiden aikakaudella eläneen perspektiivistä tunnu äkkiseltään niin isolta.

Tunnen Coco Chanelia historiallisena henkilönä niin huonosti, että minun on vaikea muodostaa käsitystä siitä, miten uskollisena kirja pysyy faktoille ja mikä kaikki on kirjailijan mielikuvituksen tuotetta. Eikä se oikeastaan haittaakaan, romaani on hyvä sellaisenaan nautittunakin, kun tekee mieli jotain kevyttä ja viihdyttävää.

Varastaisinko?

××× = syyllistyn taskuvarkauteen

Kirjamatkailetko sinä usein 1920-luvulle?

Peter Ackroyd – The Fall of Troy

“I cannot wait to bring you to the plain of Troy. To show you the place where Hector and Achilles fought. To show you the palace of Priam. And the walls where the Trojan women watched their warriors in battle with the invader. It will stir your blood, Sophia.”

peter ackroyd the fall of troy suomi blogi arvostelu

Peter Ackroydin romaani The Fall of Troy on fantastisia elementtejä hyödyntävä kertomus myyttisen Troijan kaupungin kaivauksilta. Se kyseenalaistaa hellimämme kuvan kulttuurimme antiikkiin ulottuvista loisteliaista juurista ja kysyy, mikä osuus idealismilla on historiankirjoituksessa.

Sophia Chrysanthis on 16-vuotias, kun hän vanhempiensa toiveesta nai itseään reilusti vanhemman saksalaisen arkeologin, herra Obemannin. Sophia saa kiittää naimakaupasta lukeneisuuttaan: Obermannin kriteerit avioitumiselle ovat kreikkalaisuus ja se, että tuleva rouva Obermann tuntee Homeroksen runoelmat. Avioliitto vie Sophian Turkkiin, Hissarlikin kaivauksille, josta Obermann vannoo nostavansa esiin muinaisen Troijan kaupungin.

Obermann on vankkumaton idealisti, joka ei anna minkään tai kenenkään tulla itsensä ja mielikuviensa Troijan väliin. Suojellakseen näkemystään hän on valmis valikoimaan ja tuhoamaan arvokkaita arkeologisia löytöjä ja kirjoittamaan modernia, tieteellistä historiaa tuhansia vuosia vanhojen eeppisten säkeiden mukaan. Harrastelija-arkeologin omistuneisuus ja innostuneisuus ovat lumoavaa ja mukaansa tempaavaa seurattavaa. Innoitus tekee Obermannista neron, mutta kiihkomielisyydessään hän on lähempänä hullua. Onko niiden välillä loppujen lopuksi kovinkaan suurta eroa?

“Archaeology is not a science,” Obermann says. “It is an art.”

Nerouden ja hulluuden raja ei ole ainoa rajapinta, jolla Sophia epäröi. Kaivausten ympärillä vallitsee mystiseen asti jännitteinen ilmapiiri. Eeppisten runonlaulajien maalailema kaupunki on raunioista paljastuessaan haluton jättämään tarunsa menneisyyteen. Tapahtuu siinä mielessä selittämättömiä asioita, että ne voi selittää kahdella tavalla kummankaan selityksen mitätöimättä toista. Joko tapahtuu niin kuin Obermann on vakuuttunut tapahtuvan: jumalat eivät suostu jäämään menneisyyteen tai unohduksiin, tai niin kuin rationaalinen ihminen selittää mysteerit auki nukkuakseen yönsä rauhassa: kaiken takana on luonnollisia sattumuksia tai korkeintaan jumalan asemaan korottautuvan ihmisen käsi.

The Fall of Troylla ja etenkin sen päähenkilöllä herra Obermannilla on innoittajansa tosielämässä. Se pohjautuu Heinrich Schliemannin 1800-luvulla johtamiin kaivauksiin, jolloin harrastelija-arkkitehti vastoin kaikkia odotuksia kaivoi ylös Troijaksi oletetun kaupungin rauniot. Löytö herätti aikanaan kiivasta keskustelua ja etenkin Schliemannin käyttämät menetelmät ovat jälkipolvien tuomitsemia. Halussaan ja kiireessään saavuttaa Troija hän kaivoi nopeasti nuorempien ja ylempien kerrosten läpi sekoittaen ja hävittäen suuren määrän arkeologisesti arvokasta esineistöä.

Obermannissa ja Schliemannissa on paljon samaa, mutta Obermann on imenyt mielipiteitään myös yleisestä 1800-luvun ilmapiiristä. Samoin kuin Euroopalle oli vaikea hyväksyä oikean Troijan tarunhohtoisuudesta barbaarisuuden puolelle lipsahtavia piirteitä, Obermaan on valmis tekemään mitä vain kaivaakseen Troijan ylös juuri sellaisena kuin Homeros on sen kuvaillut, rohkean, uljaan ja korkeamoraalisen soturikansan alkukotina. Barbaarinen Troija romuttaisi koko Euroopan kansallisromanttisen näkemyksen omasta ylevästä alkuperästään ja niimpä romaanista tulee yhden ihmisen idealismin ohella kuvaus kollektiivisesta narsismista.

The Fall of Troy on romaani, johon olisin tuskin törmännyt, jos en olisi päätynyt postmodernin historiallisen romaanin kurssille. The Fall of Troy päätyi luettavakseni siinä mielessä hyvään aikaan, että olin juuri kahlannut antiikin kirjallisuuden kurssille vaadittavan lukemiston läpi ja minulla oli sekä Homeros että Vergilius hyvässä muistissa kirjaa aloittaessani. Toisaalta antiikkiaiheeseen palaaminen uhkasi vaikuttaa yliannostukselta, mutta Ackroydin romaanin näkökulma myyttiseen aikaan oli niin erilainen ja mielenkiintoinen, ettei Troijan sodan jankkaaminen tuntunut uuvuttavalta. Suosittelen kirjaa ehdottomasti kaikille antiikin, historian, mytologian ja miksei fantastisten piirteidenkin ystäville!

Varastaisinko?

×××× = vaatii ryöstöä

Mitä kirjatuttavuuksia sinä olet löytänyt sattumalta?

Virginia Woolf – Majakka

”Ihminen tarvitsi viisikymmentä silmäparia, hän tuumi. Viisikymmentä silmäparia ei riittänyt pääsemään perille tuosta naisesta, hän aprikoi. Yhden niistä täytyi olla  täysin sokea rouva Ramsayn kauneudelle. Kipeimmin tarkkailija tarvitsi jotakin salaista aistia, hienoa kuin ilma, joka voi tunkeutua sisään avaimenreiästä ja ympäröidä kohteensa tämän istuessa kutomassa, puhumassa äänettömänä ja yksin ikkunan ääressä, joka imi itseensä ja taltioi, samalla tavoin kuin ilma laivan savun, hänen ajatuksensa, kuvitelmansa, halunsa.”

virginia woolf majakka blogi arvostelu

Virginia Woolf on yksi modernistisen kirjallisuuden suurimmista nimistä ja feminismin edelläkävijä. Vuonna 1927 ilmestynyt Majakka on yksi hänen tunnetuimmista teoksistaan, joten sillä on kiistämätöntä klassikkoarvoa.

Majakka on kirja, jossa ei varsinaisesti tapahdu paljon vaan se keskittyy pohdiskelemaan ihmissuhteita, erityisesti vahvan naisen vaikutusta lähipiiriinsä. Romaanin keskiössä on Ramsayn perhe, luomisen tuskaa filosofin ammatissaan kokeva herra Ramsay ja hänen puoleensa vetävä ja vahvatahtoinen vaimo rouva Ramsay lapsineen, sekä heidän ympärilleen kertynyt tuttava- ja ystäväjoukko, joka viettää kesää huvilassa Skyen saarella. Kirjan ensimmäinen osa koostuu saarella vietetystä huolettomasta ajasta, kävelyretkistä, suunnitelmista soutaa läheiselle majakalle ja keskusteluista, joiden kesken puhujat unohtuvat pohtimaan aivan muita asioita kuin puheenaihetta. Toisessa osassa huomio siirtyy huvilaan, josta vieraat ovat lähteneet ja joka rapistuu hylättynä. Kolmannessa osassa osa tuttavajoukkiosta palaa takaisin tavoittelemaan muistoihin jääneen kesän huolettomuutta.

Romaanin hallitsevin piirre on kerronnan tiuhaan vaihtuva näkökulma. En muistaakseni ole aiemmin törmännyt kirjaan, jossa ehkä yhtä tai kahta poikkeusta lukuun ottamatta kaikki henkilöt pääsevät ääneen. Jollain tavalla myös huvila, jossa seurue oleskelee, pääsee esittämään oman näkökulmasa ja tuo lukijan iholle huoneiden läpi virtaavat ilmavirrat sekä ruokakomeron lattiatiilien välistä työntyvän ohdakkeen. Näkökulmien moneus paljastavat tapojen kirjon, jolla ihmiset tarkastelevat toisiaan ja muodostavat niiden pohjalta mielipiteensä tuttavistaan. Mielikuva toisesta on aina subjetiivinen ja vaihtoehtoinen.

Lähdin lukemaan Majakkaa aivan sokkona. Tunnen Woolfilta vain hänen maineensa, yhtään teosta en ole lukenut. Majakka-painokseni ei myöskään tarjonnut mitään vinkkiä kirjan alkuasetelmasta, juonesta tai teemasta: siinä ei ole takakansitekstiä eikä edes kansikuvaa. Sokkona lukeminen on välillä virkistävää, mutta tässä tapauksessa se ei oikein toiminut. Usein, nopeasti ja huomaamatta vaihtuvien näkökulmien takia varsinkin alussa oli hankalaa erottaa, kenen suulla puhutaan ja kenestä. En osannut päätellä, ketkä hahmoista ovat merkittäviä ja ketkä eivät.

Päädyinkin aloittamaan romaanin alusta noin sadan luetun sivun jälkeen, minkä jälkeen kerronnan rytmiin oli paljon helpompi päästä. Jos aikataulu (romaani oli luettava ja siitä oli kirjoitettava lyhyt essee viikon sisään) olisi antanut myöten, olisin lukenut koko romaanin kahdesti. Majakka on romaani, joka pitää lukea kiirehtimättä, pysähtyen itsekin kuuntelemaan aaltojen pauhua ja ihmismielessä tapahtuvia liikahduksia, jos siihen haluaa päästä kunnolla sisälle.

Lukukokemukseni jäi hieman vajaaksi, eikä kerrontatekniikka miellyttänyt aluksi ollenkaan (myöhemmin ajateltuna se on nero), mutta Majakka oli oiva kurkistus modernistiseen kirjallisuuteen ja Virginia Woolfin tuotantoon. Lukulistallani on Woolfilta vielä ainakin Mrs Dalloway, jonka uskon uppoavan Majakkaa paremmin.

Varastaisinko?

××× = syyllistyn taskuvarkauteen

Millainen mielikuva sinulla on Virginia Woolfista?