Maaliskuun runokoonti

maaliskuun runokoonti kaur milk & honey kanteletar szymborska hetki budelaire pahan kukkia

Maaliskuu oli piiitkästä, pitkästä aikaa hyvä runokuukausi. Maaliskuun tunnustuksista kävi jo ilmi, että vietin ylipäätään suurimman osan kuuta runomitassa. Sen lisäksi alkukevääseen mahtui monenlaista muuta runoutta, jonka ajattelin tuoda ihmeteltäväksi ja ihasteltavaksi blogiini koontipostauksena yksittäisten tunnustusten sijaan.

Nyt kun olen levittänyt runokokoelmat eteeni niistä kirjoittamista varten, huomaan, että luettavakseni sattui varsin monipuolinen ja värikäs kokoelma kotimaista ja ulkomaista sekä uutta ja vanhaa. Vanhimmat runot on kerätty runonlaulajilta Karjalasta, uusimmat kirjoitettu tämän päivän Yhdysvalloissa ja siihen väliin mahtuu runoja useilta vuosikymmeniltä 1900-luvun Puolasta ja 1800-luvun dekadenssia Ranskasta. Toivottavasti sama rytmi pysyy yllä vastedeskin!

KANTELETTAREN LAULUJA

kanteletar kirjablogi arvosteluAloitetaan vanhimmasta eli Kanteletar liene monelle suomalaiselle ainakin etäisesti tuttu nimi. Kyse on alun perin vuonna 1840 Kanteletar taikka Suomen Kansan Wanhoja Lauluja ja Wirsiä -nimellä ilmestyneestä teoksesta, jonka Lönnrot kokosi kalevalaista runoutta olevista kansanrunoista samoilla keruumatkoilla, joiden tuloksena synti Kalevala. Lukemani painos on vuodelta 1990, eikä se ole yhtä laaja kuin aito Kanteletar vaan siihen on valittu Kantelettaren kauneimpia lauluja. (Tunnustan siis hieman oikoneeni kirjallisuushistorian kurssilla, mutta shhh ei kerrota kenellekään. 😉 ) Kantelettaresta löytyy lauluja joka tilanteeseen ja tunteeseen, oli kyseessä sitten lemmentaiat tai veneenveisto.

Kuten Kalevalan kohdalla jo totesin, pidän kalevalamitan poljennosta ja runonlaulajien kielellisestä rikkaudesta. Kantelettaren lauluja oli tiukasta aikataulusta johtuen ahmittava kuitenkin niin nopeasti, että turruin kumpaakin piirteeseen niin, että mitään kovin erittelevää tai analyyttistä en osaa kokoelmasta, saati yksittäisistä lauluista enää sanoa. Tällä kertaa piti tyytyä yleiskuvan saamiseen ja se näyttäisi riittäneen minulle ihan hyvin, koska mitään suurempaa halua palata teoksen pariin ei ainakaan tällä hetkellä ole. Pelkkää pakkopullaa lukeminen ei sentään ollut, sillä Kanteletar tarjosi myös viihdyttäviä hetkiä: luin parhaimpia paloja ääneen kämppiksilleni ja niistä riitti riemua pitkäksi aikaa.

”En mä huoli huitukoille,
Huitukoille, haitukoille,
Mie tahon tasaisen varren
Tasaiselle varrelleni,
Tahon muovon muhkiamman
Muhkioille muovoilleni,
Tahon kasvon kaunihimman
Kaunihille kasvoilleni.”

     laulusta En mä huoli huitukoille

Varastaisinko?

×× = näpistys jää harkinnan tasolle

CHARLES BAUDELAIRE – PAHAN KUKKIA

charles baudelaire pahan kukkia blogi arvosteluVuosi 1857 on yksi niitä harvoja vuosilukuja, jotka ovat kirjallisuushistorian luennoilta jääneet mieleen. Tuona vuonna ilmestyi kaksi huomattavaa merkkiteosta, jotka kumpikin haastettiin oikeuteen yleisen moraalin ja hyvien tapojen halventamisesta. Toinen oli Gustave Flaubertin Rouva Bovary, toinen Charles Baudelairen Pahan kukat. Toisin kuin Rouva Bovary, Pahan kukat tuomittiin ja kokoelmasta määrättiin sensuroitavaksi kuusi runoa. Pahan kukilla on siten värikäs historia, joka kiinnostaa lukijoita sukupolvi toisensa jälkeen.

Pahan kukista löytyy mätäneviä ruumiita ja riivaavia himoja, lankeemuksia ja heikkouksia. Sen shokkiarvo ei ehkä enää ole niin iso kuin puolitoista vuosisataa sitten, mutta vieläkin sen kuvat hätkähdyttävät. Luin Yrjö Kaijärven suomentaman valikoiman hieman malttamattomasti ja varmaan vielä joskus palaan Pahan kukkiin Antti Nylénin suomennoksessa, joka käsittää koko kokoelman, ja eroaa lukemastani myös siinä, että sitä ei ole käännetty runomittaan.

”Olen hautausmaa, kuu kammoten ylitse kulkee,

siellä tunnonvaivat kuin madot ryömivät

ja ne rakkaita vainajiani järsivät.

Olen budoaari, täynnä ruusuja kuihtuneita,

ja sekaisin, kasoittain, muoteja palvelleita,

joku akvarelli, Boucher, värit haalistuneet,

ovat tuoksua väljähtänyttä ne hengittäneet.”

    runosta Spleen

Varastaisinko?

××× = syyllistyn taskuvarkauteen

WISLAWA SZYMBORSKA – HETKI

wislawa szymborska hetki blogi arvosteluIhastuin ikihyviksi Szymborskalta viime vuonna lukemaani kokoelmaan Täällä ja pakkohan siihen hätään oli saada lisää luettavaa. Käännyin Hetki-kokoelman puoleen, johon on koottu runoja Szymborskan uran varrelta vuosilta 1945-2004.

Olin kirjoittaa, että Hetkestä jäi paljon vaisumpi kuva kuin Täällä-kokoelmasta, mutta turhan nopeasta tuomiosta voin syyttää kahta asiaa: Lukemisesta on kulunut jo kauan ja muistikuvat haalistuneet, sillä muistiinpanoni kokoelmasta ovat harvat. Toiseksi Hetki oli paljon pidempi ja sisälsi paljon enemmän runoja, toisin sanoen paljon enemmän tekemistä, mikä on tällaiselle silloin tällöin -runonlukijalle jonkinlainen punainen vaate. Samoista harvoista muistiinpanoista löytyy kuitenkin viittauksia sellaisiin helmiin, että otan sanani takaisin.

Szymborskan tuotannossa kaikuvat sodan kauhut ja kysymys kärsimyksestä. Välittämien ja välinpitämättömyys ovat teemoja, joita hän värittää ahkerasti. Szymborskan runojen lukeminen on jollain tavalla hyvin palkitsevaa, sillä ne tarjoavat ahaa-elämyksiä, jotka muuttavat tai täsmentävät runon tulkintaa ennakoimattomalla tavalla. Kirjoitin Täällä-kokoelman yhteydessä Szymborskasta näin ja allekirjoitan sen yhä: ”Hänen ilmaisutapansa on jollain tapaa hyvin arkinen ja siten helposti lähestyttävä, mutta hänen kielestään löytyy tasoja ja ulottuvuuksia, jotka kääntävät tavanomaisuuden päälaelleen. Szymborska puhuu älykkäästi ja haastaen vaikeista asioista: ajasta, kuolemasta ja olemisen suhteellisuudesta, mutta hänen tarkat oivalluksensa ja yllättävät näkökulmansa tuovat myös huumoria vakavuuden rinnalle.”

”Elämä – on ainut keino,

peittyä lehtiin,

hengittää raskaasti hietikolla,

nousta lentoon siiville;”

      runosta Muistiliuska

Varastaisinko?

×××× = vaatii ryöstöä

RUPI KAUR – MILK & HONEY

rupi kaur milk & honey suomi blogi arvosteluVuonna 2015 ilmestynyt milk & honey on ollut aikamoinen ilmiö ja tulee edelleen vastaan lähes päivittäin Instagramin puolella. Kaiken hehkutuksen takia suhtauduin teokseen varsin skeptiseksi, vaikka hankinkin sen suoraan ja lukematta omaan hyllyyn, koska siihen käsiksi pääseminen ei onnistunut muuten. Äkkiäpä se skeptisyys karisi, milk & honey on nimittäin heittämällä kuukauden mieluisin, koskettavin ja vaikuttavin runotuttavuus.

Kaurin runot kertovat rakkaudesta ja sydämen särkymisestä, halusta, menetyksestä ja hyväksikäytöstä, parantumisesta sekä naiseudesta. Jotkut runoista ovat erittäin rankkoja välähdyksiä pahoinpitelystä, toiset pohtivat rakastamisen, läheisyyden ja seksin problematiikkaa, osa keskustelee feminiinisyydestä ja feminismistäkin. Kuten takakannessakin sanotaan ”this is the journey of / surviving through poetry / this is blood sweat tears / of twenty-one years”. Kaurin runot ovat todella helposti lähestyttäviä myös tavallisesti runoja karttaville, ja hänen runoistaan löytyy hienoja, kivuliaita tai voimaa antavia, oivalluksia kaksikymppisen elämästä. Kerta kaikkiaan tämä iski nyt johonkin sellaiseen paikkaan, että olen aika aseeton – halusin tai en.

”did you think i was a city

big enough for a weekend getaway

i am the town surrounding it

the one you’ve never heard of

but always pass through

there are no neon lights here

no skyscrapers or statues

but there is thunder

for i make bridges tremble”

Varastaisinko?

××××× = turvatoimetkaan eivät pidättele rikokselta

Tämän koontipostauksen kirjoittamisella on nyt sellainen vakava sivuoire, että marssin huomenna ensimmäisen vapaan hetken koittaessa kirjastoon lainaamaan lisää runoja, sillä olen tällä hetkellä tilanteessa, ettei yhden yhtä lukematonta löydy hyllystäni.

Siispä, onko sinulla antaa suosituksia runokokoelmista? Viihdytkö runojen parissa?

 

 

Åke Persson & Thomas Oldrup – Maailman pisin pajunköysi. 101 historiallista harhakäsitystä

maailman pisin pajunköysi 101 historiallista harhakäsitystä

Oletko aina luullut, että orjat rakensivat pyramidit, Einsteinilla oli huono koulutodistus, Magalhães purjehti ensimmäisenä maailman ympäri ja Marie Antoinette totesi nälkiintyneistä kansalaisistaan ”Syökööt leivoksia”? Jos näin on, Åke Perssonin ja Thomas Oldrupin kirja Maailman pisin pajunköysi. 101 historiallista harhakäsitystä on oikea teos tekemään lopun harhaluuloistasi. Mikään näistä, tai kirjassa esitetyistä muista 97 historiallisena totuutena elämään jääneestä tarinasta, ei nimittäin ole totta.

Persson ja Oldrup ovat historiaan eikoistuneita toimittajia, jotka ovat työskennelleet kauan populaaritieteellisen historiantutkimuksen parissa. Kirja on saanut alkunsa heidän viehtymyksestään harhakäsitysten voimaan: monet kirjan myyteistä ovat säilyneet yleisessä tietoisuudessa vuosisatoja.

Miksi näin? Toisinaan kyse on ollut puhtaista väärinymmäryksistä, joskus siitä, että hyvä tarina elää ja saa kuulijoita totuutta helpommin. Usein harhakäsitysten takana on myös poliittisia motiiveja. Propagandaa ja suoranaisia valheita on aina käytetty mustamaalaamaan vastustajia ja pönkittämään omaa asemaa. Siinä mielessä Maailman pisin pajunköysi on myös muistutus siitä, ettei kaikkea tarvitse tai pidä uskoa. Samanlaisia myyttejä ja harhakäsityksiä luodaan ja tulee luoduksi myös omalla ajallamme.

Pidän paljon kirjan ideasta ja historiasta kiinnostuneena se kuulosti mielenkiintoiselta lähestymistavalta populaariin historiaan. Kirja tarjoaa juuri sitä mitä se lupaa: tunnettuja ja tuntemattomampiakin harhakäsityksiä ja niiden oikaisuja sekä selityksiä, joista toiset ovat vieraampia kuin toiset. Voinkin suositella kirjaa sekä niille, jotka haluavat päivittää tietämystään historian yksityiskohdista että niille, jotka haluavat tehdä vaikutuksen tuttavapiiriinsä briljeeraamalla.

Minulle lukukokemus ei jälkeenpäin ajatellen ollut niin antoisa kuin olin ehkä odottanut. Kirja ei sinänsä tuottanut pettymystä vaan pikemminkin yliarvioin innostukseni aiheeseen, ja kirja tuli valittua luettavaksi vääränä ajankohtana. Hain siitä kevyttä ja viihdyttävää välipalaluettavaa (mitä se oli) kurssien lukulistoja keventämään, kun mieli olisi sittenkin tehnyt enemmän uppoutua laadukkaaseen romaaniin pakollisten lukemisten välissäkin. Kelpo teos silti, jos tykkää vastaavanlaisesta kirjallisuudesta.

Helmet-lukuhaaste: 18. Kirjan nimessä on vähintään neljä sanaa

Varastaisinko?

××× = syyllistyn taskuvarkauteen

Oletko jäänyt kiinni historiallisesta harhakäsityksestä?

 

R. J. Palacio – Ihme

”I know I’m not an ordinary ten-year-old kid. I mean, sure I do ordinary things. I eat ice cream. I ride my bike. I play ball. I have an Xbox. Stuff like that makes me ordinary. I guess. And I feel ordinary. Inside. But I know ordinary kids don’t make other kids run away screaming in playgrounds. I know ordinary kids don’t get stared at wherever they go.”

r j palacio ihme blogi arvostelu

R. J. Palacion juuri suomennettu Ihme on koskettava ja samastuttava kertomus pieneen poikaan kohdistuvista ennakkoluuloista, niiden kanssa elämisestä, niihin tottumisesta ja niistä pois opettelusta. Se kertoo myös monella tapaa ystävyydestä ja ystävällisyydestä sekä niiden tärkeydestä ja puutteestakin.

10-vuotiaan Augustin kasvot ovat niin epämuodostuneet, etteivät lukuisat korjausleikkauksetkaan ole saaneet aikaan mainittavaa muutosta normaaliin ulkonäköön päin. Kuten August sanoo, kuvittelimmepa hänet minkä näköiseksi tahansa, hän näyttää todennäköisesti pahemmalta. Kotiopetuksessa ollut ja lähinnä vain asuinkorttelinsa alueella koko elämänsä liikkunut Auggie on tottunut siihen, että pitkään ja epämukavasti tuijottaminen,  kauhistuneet ja kammottavat kuiskutukset sekä huutaen pois hänen luotaan juoksevat lapset ovat erottamaton osa hänen vuorovaikutustaan ulkomaailman kanssa.

Kirja alkaa Auggieen elämään tulevasta isosta muutoksesta. Hän on aloittamassa viidennen luokan ja menossa ensimmäistä kertaa oikeaan kouluun. Uuteen kouluun meneminen ja uusien ihmisten keskelle sopeutuminen jännittää ketä tahansa, mutta vielä pelottavampaa se on Auggielle, joka ei voi mitenkään tietää, haluavatko koulukaverit edes yrittää tutustua poikaan epätavallisten kasvojen takana.

On mielenkiintoista seurata, kuinka Auggie vähitellen ottaa paikkansa kouluyhteisössään. Sen vakiinnuttaakseen hän joutuu kohtaamaan ja selviämään lukuisista ennakkoluuloista, jotka ottavat kenties ikävimmän muotonsa Rutossa (the Plague). Rutto on koko koulun laajuudelle levinnyt peli, jonka tarkoituksensa on vältellä Auggien koskemista kaikilla mahdollisilla tavoilla. Jos ei pese käsiään kolmenkymmenen sekunnin sisällä Auggien koskemisesta, saa tartunnan. Julmuus ei ole pelkästään lasten asia: yksi äiti photoshoppaa Auggien pois luokan ryhmäkuvasta.

Onneksi on myös niitä, jotka näkevät genetiikan oikun taakse. Rakastavat ja huolehtivat vanhemmat sekä isosisko Via, perheen koira Daisy ja tyttö joka uskaltaa istua Auggien viereen ruokalassa. Koko kirja ei ole kerrottu Augustin näkökulmasta vaan myös ihmiset hänen ympärillään pääsevät kertomaan suhtautumisestaan häneen ja hänen erityisyyteensä.

Ensimmäinen asia, johon kiinnitin huomiota Ihmettä (tai Wonderia, koska luin kirjan itse asiassa englanniksi) lukiessani, oli Auggien ikä. Nuortenkirjagenressä törmää ainakin minun mielikuvani mukaan harvoin 10-vuotiaaseen päähenkilöön. Myönnän ensin miettineeni, miten hyvin mukaudun minua puolta nuoremman maailmankuvaan, mutta kertojan (kertojien) nuorempi ikä oli suurimmaksi osaksi mukavaa vaihtelua. Vähän jäin miettimään sitä, oliko Auggie paikoitellen ikäänsä nähden turhan kypsä kertojaääni, mutta toisaalta sitä tasapainottivat väliin varsin lapsekkaat ajatusketjut sekä oletus siitä, että kaikki se, mitä Auggie on joutunut kasvojensa takia kokemaan, on varmasti saanut hänet ajattelemaan maailmaa hieman eri näkökulmasta kuin keskivertoalakoululainen.

Ihme on teemoiltaan suuri ja tärkeä kirja sekä samastuttava kertomus ennakkoluulojen ja kiusaamisen kohtaamisesta. Toivoisin sitä luettavaksi kouluihin alakoulun viimeisille luokille tai yläkouluun, mutten rajoittaisi sen lukemista myöskään vanhemmilta. Kukin meistä tarvitsee aina välillä muistutuksen siitä, ettei tärkeintä toisesta ihmisestä voi nähdä silmillä.

Helmet-lukuhaaste: 20. Kirjassa on vammainen tai vakavasti sairas henkilö

Varastaisinko?

×××× vaatii ryöstöä

Toni Morrison – Minun kansani, minun rakkaani

”Jokin muu keino, hän sanoi. Varmasti olikin joku muu keino. Antaa opettajan raahata meidät pois, arvaan minä, jotta se saisi mitata sinun selkämyksesi ennen kuin repisi sen rikki? Minä olen kokenut miltä se tuntuu eikä kukaan jota maa päällän kantaa saa ikinä pakottaa sinua kokemaan samaa. Ei sinua, ei ketään omistani, ja kun sanon että sinä olet minun tarkoitan myös että minä olen sinun. Ilman lapsiani minä en voisi hengähtääkään.”

toni morrison minun kansani, minun rakkaani blogi arvostelu

Nobel-kirjailija Toni Morrisonin Minun kansani, minun rakkaani jatkaa orjatarinoiden perinnettä. Esseessään The Site of Memory Morrison kirjoittaa tästä perinteestä, joka jätti huomiotta orjien sisäisen näkökulman: sen mitä he tunsivat, ajattelivat ja kokivat. Orjat kirjoittivat elämäkertoja, mutta vaikenivat paljosta, koska tyrmäsivät aikanaan tarinansa liian vastenmielisiksi kerrottavaksi eteenpäin. Morrison katsoo tehtäväkseen raottaa vaikenemisen verhoa ja kirjoittaa mustalle väestölle historian, joka ei vaikene heidän sisäisistä kokemuksistaan.

On vuosi 1873, sisällissodan jälkeinen aika Yhdysvaltojen Ohiossa. 124 Bluestone Roadin talossa asuu karannut orjanainen Sethe tyttärensä Denverin, taloa piinaavan katkeran pikkuvauvan hengen ja raskaiden muistojensa kanssa. Uuvuttavien yksinäisyyden ja puhumattomuuden vuosien jälkeen taloon saapuu mies Sethen menneisyydestä, Paul D, joka työskenteli samalla tilalla Sethen ja tämän miehen Hallen kanssa. Pian eristäytymisen verhon raotuttua taloon saapuu myös toinen kutsumaton vieras, nuori tuntematon nainen, joka sanoo nimekseen Rakkain.

Paul D:n ja Rakkaimman saapuminen horjuttaa sanatonta sopimusta olla puhumatta ääneen menneisyydestä, ajasta Kultaisessa Kodissa, Opettajan tutkimuksista, joita hän teetti orjilla, kuolaimien suuhun jättämästä rautaisesta mausta, pois myydyistä lapsista ja varsinkin siitä, mitä tapahtui, kun valkoiset tulivat hakemaan Setheä lapsineen takaisin. Siitä kuinka Sethe auttoi lapsensa toiselle puolelle, jottei kukaan listaisi tämän eläimellisiä ja inhimillisiä ominaispiirteitä, joisi tämän lapsille tarkoitettua maitoa, ruoskisi tämän selkää puukuvioksi. Kuinka ryömiikö-jo-tytön huuto katkesi, kun sen heilautti nilkoista päin seinää.

Sanomattakin on selvää, ettei sisäisen kokemuksen sanoittaminen ole missään mielessä helppoa tai hauskaa. Minun kansani, minun rakkaani on rankka kertomus tieteellisen rasismin ajasta, ihmisarvottomasta väestöstä, liian sakeasta rakkaudesta ja menneisyyden painolastista. Se on moniääninen teos, joka onnistuu tuomaan vaietut ihmiskohtalot väkevästi iholle.

”Joka ainoa Baby Suggsin tuntema, saati sitten rakastama mies oli karannut tai hirtetty, vuokrattu pois, lainattu muualle, ostettu tuonne, ostettu tänne, pantu säilöön, annettu pantiksi, voitettu, varastettu tai pantu telkien taa.”

Olen vuoden sisään lukenut Morrisonilta romaanit Luoja lasta auttakoon ja Sinisimmät silmät (josta en blogannut mutta jonka lukemisesta mainitsen täällä), joten osasin odottaa rankkaa lukukokemusta. Sen totisesti myös sain. Kuten muidenkin Morrisonien kirjojen kohdalla, en voi varsinaisesti sanoa nauttineeni Minun kansani, minun rakkaani -kirjan lukemisesta, koska sen järkyttävät tapahtumat tulevat niin lähelle, tekevät pahaa. Silti voin helposti sanoa, että kyseessä on ansiokas teos, jonka sisälle pääseminen tuntui aluksi hankalalta useiden näkökulmien ja ajallisen hyppelyn takia, mutta joka on kokonaisuudessaan älykkäästi rakennettu, vaikuttava ja tärkeä kirja.

Helmet-lukuhaaste: 40. Kirjailija tulee erilaisesta kulttuurista kuin sinä

Varastaisinko?

×××× vaatii ryöstöä

Romaani jättää maagisen realismin keinoin kutkuttavan (ja kammottavan) paljon lukijan tulkinnan varaan ja teosta spoilaamatta haluaisin siirtää keskustelun kommentteihin. Miten tulkitsit kirjan tapahtumat esimerkiksi Rakkaimman henkilöhahmon kannalta? 

Jack Kerouac – Matkalla

”Hän kyyristyi ohjauspyörän yli ja painoi kaasua; hän oli jälleen elementissään, jokainen sen huomasi. Olimme kaikki ihastuneita ja tajusimme, että jätimme sekasotkun ja tyhjänpäiväisyyden ja teimme sitä ainoata ja jalointa mitä ajassa voi tehdä, me liikuimme.”

jack kerouac matkalla blogi arvostelu

Jack Kerouacin kulttiromaani Matkalla on kiihkeä kuvaus beat-sukupolven elämästä toisen maailmansodan jälkeisessä Amerikassa. Elämänkerrallisuudessaan se luo tarkan kuvan vanhan arvomaailman hylkäämisestä, liftimatkoista ja kaipuusta jonnekin muualle.

Matkalla on julkaistu aiemmin sensuroituna versiona, mutta vuonna 2007 julkaistu alkuperäinen versio puhuu keskushenkilöistään, Neal Cassadystä, Allen Ginsbergistä ja itse Jack Kerouacista, näiden oikeilla nimillä. 40-luvun nopearytminen kapina vanhaa maailmaa vastaan lihallistuu jazz-muusikoiden soittimissa, autonromuissa ja alkoholissa. Ne vetävät kolmikon kavereineen tytöistä, vähien rahojen tuhlauksesta ja hanttihommista koostuvaan elämään. Ensin New York, sitten San Francisco ja vielä New Orleans: edessä avautuva tie on täynnä mahdollisuuksia.

Kerouac kirjoitti romaanin hurjassa inspiraatiopuuskassa, yhtenä noin 150 000 sanan pituisena kappaleena, reilun kahden viikon aikana. Kirjan synnylle uskollisena Matkalla-suomennoksena ei käytetä kappaleenjakoa, mikä tekee lukemisesta hieman puuduttavaa, mutta ilmentää toisaalta romaanin tunnelmaa.

En oletettavasti olisi lukenut klassikkoa ilman Läpi historian -haastetta. Harvinaista kyllä, mutta myös sen kesken jättäminen häilyi varteenotettavana vaihtoehtona pitkään mielessäni. Epäilin, onko kirjalla minulle mitään annettavaa, mutta jatkoin sen kuitenkin tavoilleni uskollisena loppuun. Päällimmäisiksi tunteiksi jäivät kuitenkin jo lukiessa minua vaivanneet levottomuus ja epäselkeys. Kirja ei hirveästi sykähdyttänyt, mutta avasi sentään minulle varsin vierasta aikakautta ja loi yhden kurkistusluukun maailmaan ja menneisyyteen.

Siitä huolimatta, että Matkalla ei ollut minulle kovin huomattava lukukokemus, sen teemoissa on universaaliutta, joka puhuttelee sukupolvia toisensa perään. Itsensä etsiminen, tyhjänpäiväisyydeltä pakeneminen, kaukokaipuu, kiihkeän elämänjanon tyydyttäminen ja selkeytymättömien unelmien jahtaaminen ovat asioita, joita jokainen miettii joskus ainakin jossain muodossa.

Haaste: Läpi historian

Varastaisinko?

×× = näpistys jää harkinnan tasolle

Mikä klassikko jätti sinut kylmäksi?

 

Rick Riordan – Kesän miekka

”My name is Magnus Chase. I’m sixteen years old. This is the story of how my life went downhill after I got myself killed.”

rick riordan kesän miekka magnus chase blogi arvosteluMagnus Chase on elänyt äitinsä kuoleman jälkeiset kaksi vuotta Bostonin kadulla, kun hän herää pahaenteiseen ilmoitukseen: ”He ovat perässäsi.” On Magnusin 16-vuotissyntymäpäivä ja hän saa kuulla äitinsä välttelemältä Randolph-enolta aikamoisen yllätyksen: Magnus on viikinkijumalan poika. Eikä siinä vielä kaikki. Magnus saa tietää olevansa vastuussa myös koko maailman kohtalosta. Asgårdin jumalat valmistautuvat sotaan, ja jollei hän löydä vuosituhansia kadoksissa ollutta miekkaa, koittaa maailmanloppu. Ehtimättä sulatella uutisia Magnus kuolee – ja vasta siitä alkaa kunnon alamäki hänen elämässään.

Olen lukenut Rick Riordanilta Percy Jackson -sarjan ja osan Olympoksen sankarit ja Kanen aikakirjat -sarjoista ja vakuuttunut siitä, että Riordan on hauskan kerronnan, nopeiden juonenkäänteiden sekä mytologian ja nykyajan yhdistämisen mestari. Halutessani jotain kevyttä ja vauhdikasta luettavaa tiesin voivani luottaa hänen uusimpaansa.

Riordan on leikkinyt ennen Kreikan, Rooman ja Egyptin mytologioilla, ja tämän sarjan ajaksi hän kääntää katseensa Pohjolaan ja skandinaaviseen mytologiaan. Vaikka viikinkijumalat ovat näistä vaihtoehdoista maantieteellisesti katsoen lähimpiä, Thor ja Odin kumppaneineen ovat minulle paljon vieraampia kuin Zeus, Juppiter ja Horus hoveineen. Asgårdin läsnäolo vain lisäsi innostustani Riordanin uutta sarjaa kohtaan, koska harva asia voittaa uuteen mytologiaan ja maailmankuvaan sukeltamisen. Mielessäni kävi sellainekin asia, että millonkohan Riordan löytää Kalevalan ja saamme lukea Ukon puoliverisistä lapsista 😀

Huolimatta siitä, että Kesän miekan maailmankuva pohjautuu tuhansia vuosia vanhaan mytologiaan, se sijoittuu vahvasti moderniin maailmaan. Niin jumalat kuin puolijumalat seuraavat 2010-luvun TV-sarjoja ja hyötyvät teknisistä edistysaskeleista. Kuolleiden sotureiden asuinpaikasta Valhallasta löytyy IKEA-outlet ja kääpiöiden maailman Nidavellirin baarissa soi Taylor Swift (miksei Zara Larsson tai edes ABBA?). Ikivanhojen perinteiden ja nykymaailman villitysten välinen ristiriita ja yhteen sointuminen on yksi niistä asioista, joiden takia Kesän miekka, ja Riordanin kirjat ylipäätään, ovat hauskoja.

Toinen syy siihen on syy siihen on sanojen välistä paistava hurmaava ironia. Omaa tarinaansa kertova Magnus ei ota itseään turhan vakavasti, eikä hurjaa vauhtia eteenpäin kulkeva tapahtumavyöry väistä kommelluksia. Jotkin tempaukset, joista revitään huumoria, ovat mielestäni jopa turhan yliammuttuja, mutta se tuntuu kuuluvan asiaan.

Vauhdikas aloitus lupaa kirjasarjalle ainakin nopeaa rytmiä ja uudenlaista, vähemmän tunnettua maailmaa. Häiritsevintä Kesän miekassa oli varsinkin alun samankaltaisuus Percy Jacksonin kanssa. Riordan on löytänyt tuottavan markkinaraon ja lukijat tietävät mitä odottaa, mutta minua huolestuttaa hieman se, löytyykö Magnus Chasen tähdittämästä sarjasta mitään aivan uutta.

Taattua Riordania joka tapauksessa. Rehellinen arvio olisi 3.5 tähteä, mutta koska en käytä puolikkaita ja ehdin Goodreadsiin jo laittaa neljä tähteä, alkuperäinen arvio saa kelvata.

Varastaisinko?

××××vaatii ryöstöä

Oletko lukenut Riordanin kirjoja? 

 

Yuval Noah Harari – Sapiens. Ihmisen lyhyt historia

”Seitsemänkymmentätuhatta vuotta sitten Homo sapiens oli vähäpätöinen eläin, joka puuhaili omiaan yhdessä Afrikan kolkassa. Seuraavien vuosituhansien aikana se teki itsestään koko planeetan herran ja ekosysteemien kauhun. Nykyisin sapiensista on tulossa jumala ja se on hankkimassa itselleen paitsi ikuisen nuoruuden myös jumalallisen kyvyn luoda ja tuhota.”

yuval noah harari sapiens ihmisen lyhyt historia blogi arvosteluOxfordissa historian tohtoriksi väitelleen Yuval Noah Hararin menestysteos Sapiens. Ihmisen lyhyt historia kaivaa ihmiskunnan luurangot esiin kaapistaan. Luurankojen esittely koko ihmisen historian ajalta voi kuulostaa puuduttavalta, mutta Hararin oivaltavat teoriat ja käytännönläheiset esimerkit pitävät tylsistymisen kaukana.

100 000 vuotta sitten maapallolla eli ainakin kuusi ihmislajia, joista on enää jäljellä vain yksi, Homo sapiens. Tuhansien vuosien kuluessa ihminen siirtyi metsästäjä-keräilijästä maanviljelijäksi, alkoi rakentaa imperiumeja ja muodosti maailmankatsomuksensa myyttien varaan. Myyteistä kehittyi lukuisia arkipäivää ohjaavia järjestelmiä rahasta ja kansallisvaltioista uskontoihin ja tieteeseen. Miten tämä muutos tapahtui – tai toisella tavalla muotoiltuna: miten ihmisestä tuli ihminen? Miten ihminen sovitti päähänsä luomakunnan kruunun?

Sapiens yrittää vastata muun muassa  näihin kysymyksiin ja mutkistaa samalla historian oppikirjoissa suoristetut mutkat. Harari ei tyydy esittämään faktoja loogisessa järjestyksessä tai listaamaan syy-seuraus-ketjuja oppikirjamaiseen tyyliin vaan etsii ymmärrystä suurien kehityslinjojen takaa. Apunaan hän käyttää havainnollisia ja käytännönläheisiä esimerkkejä, jotka takaavat sen, että myös maallikko pysyy vauhdissa mukana.

Kursiakseen ihmisen taipaleen Afrikasta maailman valtaistuimille uskottavasti kasaan Harari esittää joukon hypoteeseja, jotka rikkovat niin yleisen mielipiteen kuin historiankirjoituksen myyttejä:

”Älä usko puunhalaajia, jotka väittävät esi-isiemme eläneen sopusoinnussa luonnon kanssa. Jo kauan ennen teollista vallankumousta Homo sapiens piti hallussaan ennätystä useimpien kasvi- ja eläinlajien ajamisessa sukupuuttoon. Meillä ihmisillä on kyseenalainen kunnia olla biologian historian tappavin laji.”

Hararin teoriat saavat lukijan kysenalaistamaan omia ja muiden käsityksiä ihmisestä ja ihmisyydestä. Hänen provokatiivinen, ajatuksia ravisteleva tyylinsä rohkaisee ottamaan kantaa, eikä kohtelemaan lukemaansa lopullisena totuutena. Harari tuo nimittäin vahvasti esille myös sen, että tiede määrittää itseään jatkuvasti uudelleen. Hänen väitteensä eivät ole lopullisia nauloja Homo sapiensin arkkuun vaan avoimia keskustelulle, kritiikille ja tutkimukselle.

Varsinkin viimeisen luvun väitteet saivat minut katsomaan ylös kirjasta ja hetkeksi vain sisäistämään juuri lukemiani lauseita. Geenitekniikka tai kyborgit eivät ole minulle kokonaan vieraita asioita, mutta Hararin olettamukset alan edistymisestä ja arkipäiväistymisestä yllättivät minut ennakoidulla tavalla:

”Väitetään, että ellei ydintuho tai ekologinen katastrofi tule väliin, nopea tekninen kehitys johtaa pian siihen, että Homo sapiensin syrjäyttävät kokonaan toisenlaiset olennot, jotka ovat erilaisia paitsi fyysiseltä olemukseltaan myös kognitiivisilta ja emotionaalisilta ominaisuuksiltaan. Useimmat sapiensit pitävät ajatusta äärimmäisen hämmentävänä. Uskomme mieluiten, että tulevaisuudessa aivan meidän kaltaisemme ihmiset matkustavat planeetalta toiselle nopeissa avaruusaluksissa.”

Sapiens ravisteleee lukijoitaan ulos tutusta ja turvallisesta kuplasta ja katsomaan sekä oivaltamaan asioita suuremmassa mittakaavassa – vaikka se tuntuisi epämukavalta. Teoksen asenne ihmiseen on virkistävän kriittinen ja sen rohkeus provosoida tekee lukemisesta koukuttavaa. Harari kääntää sen, mikä ihmisille opetetaan heidän historiansa läpäisevänä parempaan suuntautuvana kehityskulkuna, lähestulkoon päälaelleen. Jos kehityksemme onkin oikeasti taantumista, mihin olemme menossa? Sapiens ei lopu lohtua ja toivoa tuovaan vakuutukseen siitä, että ihminen osaa rangaista ongelmansa vaan viimeiseen painavaan kysymykseen:

”Onko mitään vaarallisempaa kuin tyytymättömät ja vastuuttomat jumalat, jotka eivät tiedä, mitä haluavat?”

Varastaisinko?

××××× = turvatoimetkaan eivät pidättele rikokselta

Mikä kirja tarjosi sinulle ahaa-elämyksiä?

 

Patrick Ness – The Rest of Us Just Live Here

”The indie kids, huh? — They’ve always got some story going on that they’re heroes of. The rest of us just have to live here, hovering around the edges, left out of it all, for the most part.”

patrick ness the rest of us just live here suomi blogi arvosteluPatrick Nessin The Rest of Us Just Live Here kääntää genrensä henkilöasetelmat päälaelleen. Sen keskiössä eivät ole zombeja tappavat ja vampyyreihin rakastuvat sankarit vaan ne, jotka jäävät yliluonnollisissa juonissa kasvottomaksi massaksi. Kaikki eivät ole ”Valittuja”, mutta yliluonnolliset tapahtumat vaikuttavat kaikkiin.

The Rest of Us Just Live Here on aitoutta tulviva kertomus jokaista koskettavista vaikeuksista yliluonnollisten ongelmien rinnalla. Se kertoo aluista ja lopuista, vaikeuksista ja niiden kohtaamisesta sekä minusta ja muista. Ness kuvaa perhe-, kaveri- ja rakkaussuhteita sekä mielenterveyden kysymyksiä tavalla, joka välttää kliseet, saarnat ja tyhjänpäiväisyydet.

Kirja seuraa neljän nuoren muodostaman kaveriporukan elämää neljän ja puolen viikon ajan ennen heidän valmistumistaan. Viikot ovat yliluonnollisesti aktiivista aikaa heidän kotikaupungissaan, mutta heidän huolensa ja toiveensa kohdistuvat maallisempiin asioihin – sekä siihen, etteivät indie-nuoret, kuten he valittuja kutsuvat, räjäytä koulua ennen valmistujaisseremoniaa. Kirjan kertoja Mikey, hänen siskonsa Mel, ihastuksensa, suomalaistyttö-Henna, ja paras kaverinsa Jared ovat aitoja, samastuttavia henkilöitä vaikeuksineen. Nessin hienous nuorten kuvaamisessa on se, ettei hän tee käsittelemistään asioista kliseisiä tai anna yhden ongelman rajata yhdestä henkilöstä kerrottavia asioita, vaan värittää heitä useammalla sävyllä.

Yliluonnollisuuksia vastaan taistelevien henkilöiden osuus on tiivistetty muutamaksi lauseeksi kunkin luvun alkuun, jotta lukija voi seurata myös sivuosaan jätettyä, normaalisti valokeilaan nostettavaa ”pääjuonta”. Pienet osuudet sisältävät lähes kaikki fantasiajuonen kliseet, mistä johtuen kertomuksen yliluonnollisen puolisko saa satiirimaisia piirteitä. Kuvattu kaupunki on kokenut jo sieluja syövät aaveet ja vampyyrit, mutta uusi uhka zombipeuroineen kuulostaa hieman hassulta ja mielikuvituksettomalta. Heikompi fantasiaelementti ei kuitenkaan pilaa romaania, koska sen pääpaino on tavallisten kuolevaisten elämässä.

En kovinkaan usein lue kirjoja, joiden päähenkilö on ikähaarukkaani kuuluva poika. Tätä lukiessani mietin, miksi asia on näin. Valikoinko luettavaa tyttö- tai naispäähenkilön mukaan vai eikö teini-ikäisiä poikia pueta päähenkilön saappaisiin? Onko nuortenkirjagenre jotenkin tyttöistynyt? Jos näin on, ja vaikka näin ei olisi, Mikey on loistava, samastuttava päähenkilö jokaiselle sukupuolelle. The Rest of Us Just Live Here on minun ehdotukseni #pojatkinlukee -kampanjaan.

Luin ensimmäisen kirjani Nessiltä sen mielenkiintoisen idean takia. Kirja paljastui yllättävän koskettavaksi ja, toistan, samastuttavaksi lukuelämykseksi, jollaista en ollut odottanut. En voinut laskea kirjaa käsistäni.

Varastaisinko?

××××vaatii ryöstöä

Onko sinun lukulistallasi pulaa poikapäähenkilöistä?

Jenny Han – To All The Boys I’ve Loved Before

”I keep my letters in a teal hatbox my mom bought me from a vintage store downtown. They aren’t love letters that someone else wrote for me; I don’t have any of those. These are ones I’ve written. There’s one for every boy I’ve ever loved – five in all.”

jenny han to all the boys i've loved before suomi blogi arvosteluJenny Hanin kirjoittaman nuortenromaanin päähenkilö Lara Jean kirjoittaa itsensä yli rakkauksistaan. Joka kerta, kun hän on rakastunut, hän kirjoittaa tunteidensa kohteelle kirjeen, jossa mainitsee kaikki ne syyt, joiden takia hän ei halua enää tuntea niin kuin tuntee. Kirjeitä ei ole tarkoitettu lähetettäviksi vaan Lara Jean säilöö ne hattulaatikkoon. Eräänä päivänä joku kuitenkin lähettää kirjeet eteenpäin – ja Lara Jeanin on kohdattava seuraukset.

Kirjeiden joutuminen lähetetyiksi sijoittuu ajankohtaan, jossa Lara Jean on muutenkin muutosten pyörteissä. Isän ja kolmen tyttären taloudessa Lara Jeanin isosisko Margot on ollut pikkusiskoaan pätevämpi huolehtimaan kotitöistä, mutta Margot lähtee Skotlantiin opiskelemaan. Lara Jeanin on sopeuduttava sekä isompaan vastuuseen kotitöistä että hänelle todella tärkeän ihmisen poissaoloon.

Nämä kaksi sinänsä irrallista juonta punoo yhteen yksi Lara Jeanin kirjemuotoisista rakkaudentunnustuksista, joka putoaa perheen naapurin, Lara Jeanin hyvän ystävän ja Margotin ex-poikaystävän postilaatikkoon. Todistaakseen, ettei hän halua olla siskonsa ja tämän poikaystävän mahdollisen tulevan yhteen palaamisen tiellä, Lara Jean tekaisee itselleen poikaystävän lapsuuden ystävästään ja virittää itselleen aikamoisen sotkun.

Kirjan idea lähettämättömiksi tarkoitettujen rakkauskirjeiden lähettämisestä kuulosti kutkuttavalta alkuastelmalta, muttei paljastunut niin herkulliseksi juoneksi kuin olin odottanut. Olin hieman pettynyt siihen, että kirjeistä vain kaksi nousi päärooliin ja loput sivuutettiin lähinnä olankohautuksella. Kirjeet aiheuttivat hämmentävyydessään viihdyttäviä kohtaamisia ja kevyttä sekä hieman vakavampaa ihmissuhdedraamaa, mutteivät mitään maailmaa mullistavaa. Lara Jeanin ja hänen tekopoikaystävänsä suhteen kehittyminen oli myös ihan mukavaa seurattavaa, vaikka se ei hurraa-huutoja aiheuttanutkaan.

Suurimmaksi ongelmaksi koitui mielestäni henkilöiden jääminen aika köykäisiksi ja yksipuolisiksi. Erityisesti ärsytystä herätti Lara Jeanin isosisko Margot, johon Lara Jean suhtautui varsinkin alkupuolella yksitoikkoisen idealisoivasti. Hyvät henkilöhahmot tarvitsevat mielestäni särmää, enkä löytänyt sitä Margotista tai Lara Jeanistakaan. Myöskään Margotin ex-poikaystävä Josh tai Lara Jeanin uskoteltu poikaystävä Kavinsky eivät herättäneet ihastusta, vaikka kirjan lajityypille uskollisesti toiselle heistä olisi kuulunut lukijan sydämenmurskaajan rooli.

Negatiivisesta suhtautumisestani huolimatta uskon että eri tilanteessa (ja ehkä muutama vuosi sitten?) luettuna To All the Boys I’ve Loved Before olisi voinut olla suloista luettavaa. Kepeä nuortenkirjamaisuus ja ihmissuhdekuviot sopisivat kesälukemiseksi vaikka rannalle.

Varastaisinko?

×× = näpistys jää harkinnan tasolle

Mikä kirja tuotti sinulle pettymyksen?

Khaled Hosseini – Ja vuoret kaikuivat

”Tyttö katseli veljeään silmät kosteina ja hymyili harvahampaista hymyä ikään kuin mitään pahaa ei voisi tapahtua, jos Abdullah vain pysyisi hänen vieressään.”

Khaled Hosseini - Ja vuoret kaikuivatYhdeksi nykyhetken parhaimmista tarinankertojista tituleeratun Khaled Hosseinin kolmas romaani Ja vuoret kaikuivat on usean kertojan kokoama palapeli. Tarkimpana siihen muodostuu kuva veljestä ja sisaresta, mutta taustalta pilkottavat perheen, luopumisen ja juurien etsimisen kaltaiset teemat.

Abdullah ja Pari asuvat pienessä kylässä Afganistanin maaseudulla vuonna 1952. Veli ja sisar ovat erottamattomat, kunnes matka aavikoiden halki Kabuliin muuttaa kaiken. Erosta johtuva tyhjyys seuraa heitä vuosikymmenten läpi Ranskaan ja Yhdysvaltoihin saakka.

Hosseinin edellisistä kirjoista Leijapoika on minulta vielä lukematta, mutta Tuhat loistavaa aurinkoa oli kuin huutomerkki, joka jäi halkomaan ajatuksiani pitkään lukemisen jälkeen. Odotukset tämän kirjan suhteen olivat siis korkealla – ja jäivät tavoittamattomiksi.

Ja vuoret kaikuvat kootaan useasta eri näkökulmasta, usean eri henkilön silmin. Maantieteellisesti kerronta sijoittuu Afganistanista Kreikkaan, Intiaan, Ranskaan ja Yhdysvaltoihin, ajallisesti 1950-luvulta nykypäivään. Vaikka osaset loksahtivat lopussa paikoilleen, sinne tänne sinkoilevasta kerronnasta jäi sekava olo. Toisaalta näkökulmien kirjo loi teemoista monipuolisempaa kuvaa, mutta muutaman sivupolun karsiminen olisi tehnyt lukukokemuksesta yhtenäisemmän.

Hypellessäni aina seuraavaan ja seuraavaan aika-paikka-ulottuvuuteen odotin koko ajan kertomuksen yhdistävää avainta. Nielin sivuja odottaen, että jotain suurta tapahtuisi. Kirjassa, jossa tapahtuu paljon isoja asioita, se ei ole kovin miellyttävä tapa lukea. Odottaminen jätti parhaillaan tapahtuvat asiat etäisiksi, enkä päässyt tarinan imuun.

En halua kuitenkaan antaa sellaista vaikutelmaa, että Ja vuoret kaikuivat olisi ajanhukkaa. Sen perhettä ja juuria koskevat teemat olisivat vaatineet pysähtymistä, silloin se olisi ehkä avautunut toisenlaiseksi kauniinkipeäksi tarinaksi kadottamisesta ja löytämisestä.

Varastaisinko?

××× = syyllistyn taskuvarkauteen

Oletko sinä lukenut Hosseinin kirjoja?