Maggie Nelson – Argonautit

”On opittava sietämään, että jokin voi olla enemmän kuin Kaksi.”

Maggie Nelsonin Argonautit on genrerajoja venyttävä teos, jossa Nelson pohtii muuttumisen ja määrittelyn, kapinallisuuden ja perheellisyyden sekä rakkauden ja seksuaalisuuden teemoja. Muun muassa. Argonautit on omaelämäkerrallinen, esseemäinen kirja, jossa Nelson käy keskustelua filosofian ja omien kokemustensa välillä – keskustelua joka on yhtä aikaa älykästä ja filosofista sekä samastuttavaa ja koskettavaa. Ei tarvitse olla olematta toista ollakseen toista.

Argonautit on kirja, jota luin silloin, kun minun olisi pitänyt lukea sukupuolentutkimuksen peruskurssin tenttiin. Eikä muuten kaduta. Argonautit on myös kirja, jonka sivuille liimasin 21 post it -lappua merkitsemään tärkeimpiä kohtia. 21 post it -lappua on aika paljon 200-sivuiselle kirjalle ja lukijalle, joka ei yleensä ikinä käytä post it -lappuja. Se kertoo jo jotain siitä, kuinka paljon asioita haluaisin nostaa esille, mutta syvennytään nyt vähän paremmin edes muutamaan.

Nelsonin teoksen keskiössä on hänen ja hänen muunsukupuolisen kumppanin, taiteilija Harry Dodgen rakkaustarina. Molemmat käyvät kirjan, vai pitäisikö sanoa, Nelsonin kirjoitusprosessin, aikana läpi fyysistä muutosta, jotka kuvataan rinnakkain. Harry aloittaa testosteronihoidon korjatakseen sukupuolensa; Maggie odottaa ensimmäistä lastaan. Muutoksen ja samuuden jännite tiivistyy myös teoksen nimessä, joka tulee kreikkalaisen mytologian Argo-laivan purjehtijoista, jotka matkansa aikana rakentavat laivansa kokonaan uudelleen, mutta saapuvat silti perille samannimisellä laivalla. Hyvin tietoisina muuttuvista kehoistaan ja siitä, miten muut lukevat heidän ruumiitaan Nelson havainnoi ennakkoluuloja ja oletuksia, joita heidän fyysisestä olemuksestaan tehdään, kuten heidän ollessaan syömässä ravintolassa Harryn hoitojen ja hänen oman raskautensa aikana:

”Sinä käyt miehestä, minä odottavasta äidistä. Tarjoilija juttelee hyväntuulisesti perheestään, sanoo iloitsevansa meidän puolestamme. Päältä katsoen saattoi näyttää, että sinun vartalosi muuttui koko ajan ’maskuliinisemmaksi’ ja minun aina vain ’naisellisemmaksi’. Mutta sisältäpäin se ei tuntunut siltä. Sisältä olimme kaksi inhimillistä eläintä ja koimme muodonmuutosta rinta rinnan, toistemme todistajiksi osuneina.”

Kuvatessaan perhe-elämäänsä, rakkaussuhdettaan Harryyn ja Harryn muutosta Nelson pohtii paljon myös sitä, kenellä on oikeus kirjoittaa kenen tarina. Kun hän luetuttaa tekstiään Harryllä, eikä Harry tunnista siitä itseään vaan tekee korjauksia muokatakseen sitä kuvaamaan häntä totuudenmukaisemmin, Maggien tekisi mieli inttää, että kirja on hänen, hänen! Että heidän elämänsä yksityiskohdat eivät ole pelkästään Harryn. Mutta samalla lailla ne eivät ole pelkästään Maggien. Kysymys näkökulmasta ja sen rajoittavuudesta, siitä että omasta perspektiivistä käsin tehty kuvaus alistaa muut ihmiset välttämättä toisiksi, pysyy ilmassa ja tekee näkyviksi ne valtarakenteet ja lokeroinnin, joita käytetään toisista puhuttaessa – usein niitä tunnistamatta.

”Mainitsinkin jo, että olin kyllästynyt valtamediassa julkaistuihin mukavasti cissukupuolisten ihmisten – oletettavasti ’meidän’ – kertomiin tarinoihin, joissa ilmaistiin surua toisissa – oletettavasti ’heissä’ tapahtuvista muutoksista. (’Mihin kohtaan elämän kriisien taksonomiassa asettuu se, kun yhden ihmisen vapautuminen on toisen menetys?’ Molly Haskell kysyy ahdistuneessa kuvauksessaan veljensä muutosprosessista miehestä naiseksi. Jollei hänen kysymyksensä ole retorinen, esitän vastaukseksi seuraavaa: aika helvetin matalalle.)”

Argonautit on teos, joka nousee kaikenlaista määrittelyä ja lokerointia vastaan. Tai muotoilenpa uudelleen: se vastustaa ulkopuolelta tehtävää määrittelyä ja argumentoi vahvasti sen puolesta, että ihmisellä itsellään tulisi olla oikeus määritellä itsensä – tai olla määrittelemättä, ja sehän se vasta röyhkeä ajatus tässä pisteestä pisteeseen pyrkivässä maailmassa on. Vaihtoehtoiseksi malliksi lopullisen tilan saavuttavalle muutokselle Nelson lainaa Deleuzelta ja Guattarilta ajatuksen tulemisesta, jossa ei tulla miksikään, kehkeytymisen idean, jossa muututaan mutta jossa muutoksella ei ole päätepistettä. Ehkä Argo ei saavu satamaan vaan elää jatkuvassa liikkeessä, jatkuvassa muutoksen prosessissa kadottamatta kuitenkaan olemustaan ja itseään: sitä mitä on ja sitä miksi on tulossa.

Puhuessaan lokeroinnista Nelson tulee puhuneeksi myös kielestä ja sen normatiivisuudesta, joka heijastelee binaarista sukupuolikäsitystä esimerkiksi englannin kielen he/she -persoonapronominien kautta. Kieli on huomattava määrittelyn ja lokeroinnin työkalu, tapa nimetä ja asettaa rajoja eri asioille ja ilmiöille. Ja kun nimeäminen määrittelee ja rajaa, se väistämättä jättää myös jotain ulkopuolelle ja tekee näkymättömäksi kuten Nelson asian ilmaisee: nimetön putoaa pois, menee hukkaan, surmataan – – mieli toimii kuin piparimuotti.

”En minä ole matkalla mihinkään, Harry vastaa joskus kyselijöille. Miten selittää tässä raivokkaan määrätietoisessa kulttuurissa se, että toisinaan tilanne vain pysyy sotkuisena? – – Miten selittää se, että joillekin, tai joillekin tiettynä hetkenä, tällainen jahkailu on ok – jopa houkuttelevaa (esim. ”sukupuolihakkereille”) – kun taas toisille, tai toisille tiettynä hetkenä, se on jatkuvan ristiriidan ja surun aihe? Miten tehdä tiettäväksi se totuus, että paras tapa selvittää, miten ihmiset suhtautuvat sukupuoleensa tai seksuaalisuuteensa – tai ylipäätään mihinkään – on kuunnella, mitä he sanovat ja yrittää kohdella heitä sen mukaisesti, tyrmäämättä heidän näkemystään todellisuudesta omalla näkemyksellä?”

Nelson puhuu Argonauteissa paljon myös queerin ja normien välisestä jännitteestä raskauden, äitiyden ja perheen perustamisen näkökulmasta. Hän puhuu äitiydestä itse äitinä, siitä, kuinka he Harryn kanssa yrittivät raskautta pitkään ja siitä, millaisiin ennakkoluuloihin hän raskaana olevana naisena, siis tulevana äitinä, törmäsi. Esimerkiksi hän nostaa tilanteen, jossa oli raskaana ollessaan luennoimassa arvostetussa newyorkilaisessa yliopistossa julmuutta käsittelevästä kirjastaan, jolloin häneltä kysyttiin, miten hän on selviytynyt niin synkän materiaalin työstämisessä tuossa tilassa. Se saa hänet ajattelemaan pisteliäästi, että siinä taas vanha valkoinen patriarkaatin edustaja palauttaa naisluennoitsijan omaan ruumiiseensa, ettei keneltäkään varmasti jää huomaamatta räikeä oksymoron: raskaana oleva nainen, joka ajattelee. Toisaalta hän puhuu äitiydestä myös hyvin erilaisena ilmiönä, sydämensä monisukupuolisista äideistä, jotka ovat sukupuoleen katsomatta ja biologisen suhteen puuttumisesta huolimatta ihmisiä, jotka ovat vaikuttaneet häneen merkittävällä tavalla.

Miettiessään äitiyttä ja raskauttaan hän pohtii, onko perheen perustaminen tai raskaus heteronormatiivista ja miten niihin suhtaudutaan queer-yhteisössä. Eikö se, miten raskaus muuttaa ihmistä niin perinpohjaisesti, ole nimenomaan queeria, eikö sen aiheuttama mullistus ole nimenomaan mukautumisen vastakohta? Queer-yhteisön sisäiset jännitteet tulevat esille myös laajemmassa mittakaavassa, ja Nelson kuvaa tilannetta, jossa queer-yhteisöä syytetään sekä ulkoapäin tulevassa kritiikissä yhteiskunnan tuhoamisesta että liikkeen sisällä kumouksellisuuden puuttumisesta, koska homous ei ole enää rangaistavaa tai laillinen peruste raa’alle syrjinnälle eikä siten välitä kumouksellisuutta enää samalla tavalla.

”On todella omituista elää historiallisella hetkellä, jolloin vastakkain ovat vanhoillinen huoli ja hätä siitä, että sateenkaariväki tuhoaa yhteiskunnan instituutioineen (ennen kaikkea avioliiton) ja toisaalta huoli ja hätä queer-liikkeen epäonnistumisesta tai kyvyttömyydestä romuttaa yhteiskunta ja perinteiset instituutiot, sillä moni queer on turhautunut valtavirran HLBTQ+-liikkeen sopeutumaan pyrkivään, ajattelemattoman uusliberalistiseen suuntaukseeen, jossa on käytetty pitkä penni siihen että on aneltu pääsyä ahteen historiallisesti alistavaan rakenteeseen: avioliittoon ja puolustusvoimiin.”

Argonauteissa pidän siitä, kuinka Nelson ajatusprosessi on näkyvillä koko ajan ja kulkee esseemäisesti läpi koko teoksen väistäen päätymisen johonkin yhtenäiseen synteesiin. Sen lomassa hän käy keskustelua useiden ajattelijoiden kanssa, joiden nimet on merkitty marginaaleihin eräänlaiseksi tekstin lomassa kulkevaksi lähdeluetteloksi: Ludvig Wittgenstein, Sara Ahmed, Judith Butler näin muutamia mainitakseni. Nelson tarjoilee tekstillään monia hykerryttäviä oivalluksia siitä, kuinka käsitämme esimerkiksi sukupuolisuuden ja seksuaalisuuden ja mitä sitten teemme niillä käsityksillä. Hänen kritiikkinsä on älykästä ja hyvin pohjustettua ja kietoutuu niin hienosti yhteen henkilökohtaisen kokemuksen kanssa, että asiallinen kylmyys karisee pois jättäen jälkeensä syvästi inhimillisen ja liikuttavan kertomuksen kahdesta muuttuvasta ihmisestä sekä rakkaudesta, jossa tuntuu, että kykenen antamaan sinulle kaiken luopumatta itsestäni.

Varastaisinko?
××××× = turvatoimetkaan eivät pidättele rikokselta

Argonauteista on kirjoitettu ilahduttavan paljon: Reader, why did I marry him?, Kirsin Book Club, Mitä luimme kerran, Kirjaluotsi, Lumiomena, bookishteaparty, Kirjanurkkaus, Luettua elämää, Tekstiluola, Helmi Kekkonen

Oletko sinä lukenut Nelsonin teoksia?

Advertisement

R. J. Palacio – Auggie & minä – kolme Ihme-tarinaa

”Ei ole olemassa sääntökirjaa, jossa olisi käyttäytymisohjeet kaikkiin mahdollisiin elämässä vastaan tuleviin tilanteisiin. Siksi minä sanon aina, että on aina paras harhautua hyvyyden puolelle. Se on se salaisuus. Jos et tiedä mitä tehdä, ole ystävällinen. Silloin ei voi tehdä väärin.”

R. J. Palacion Ihme on ollut yksi viime vuosien puhutuimmista (varhais)nuortenkirjoista. Sen tarina kasvoiltaan epämuodostuneesta 10-vuotiaasta Auggiesta ja Auggien sopeutumisesta tavalliseen kouluun on valloittanut niin kirjojen kuin aiemmin tänä vuonna ilmestyneen elokuvan muodossa. Jos et vielä ole tutustunut Auggieen, bloggaukseni Ihmeestä löytyy täältä.

Auggie ja minä – kolme Ihme-tarinaa ei ole varsinainen jatko-osa suureen suosioon nousseelle Ihmeelle. Sen sijaan se sisältää kolme lyhyempää kertomusta, joissa ääneen pääsee kolme Auggien ensimmäistä kouluvuotta läheltä tai etäämmältä seurannutta ihmistä. Kaikki tarinat kertovat kyllä jollain tavalla Auggiesta, mutta jokaisen tarinan keskiössä on silti kukin kertoja ja hänen elämässään tapahtuvat asiat.

”Okei, okei, okei. Minä tiedän, minä tiedän, minä tiedän. En ole ollut kiltti August Pullmanille! Onpa kamalaa. Ei maailma siihen kaadu! Lopetetaan tämä pelleily, jooko? Maailma on valtavan suuri paikka, eivätkä kaikki ole kivoja kaikille. Niin se vain menee.”

Ensimmäisen puheenvuoron saa Auggieta kiusannut Julian, jota suututtaa hirveästi se, että Auggie Pullmanin tulo kouluun ravisutti luokan hierarkiaa ja tiputti hänet suosituimman pojan tittelin haltijasta hylkiöksi. Mutta mikä oikeastaan sai Julianin vihaamaan Auggieta niin paljon heti ensinäkemällä? Julianin osuus kertoo siitä, kuinka pelko on usein vihan alkusyy ja miten vanhempien esimerkki vaikuttaa lapsen käytökseen.

”Meillä oli loppujen lopuksi tosi hauskaa Zackin luona. Alexkin tuli, ja me kolme pelasimme palloa eturappusten edessä. Ihan kuin ennen vanhaan – paitsi ettei Auggie ollut meidän kanssamme. Mutta se oli kivaa. Kukaan ei tuijottanut meitä. Kenellekään ei tullut epämukava olo. Ketään ei pelottanut. Zackin ja Alexin kanssa oli helppo hengailla. Juuri silloin minä tajusin, miksi he eivät henganneet meidän kanssamme. Auggien ystävänä vain oli joskus vaikea olla.”

Toisena vuorossa on Christopher, joka on tuntenut Auggien kahden päivän vanhasta asti ja on siten Auggien vanhin ystävä. Chrisille Auggien erilaiset kasvot ovat aivan normaali asia, mutta kasvaessaan hän on oppinut katsomaan parasta ystäväänsä myös ulkopuolisten oudoksuvin silmin. Chrisin tarina kertoo muun muassa ystävyyden hiipumisesta ja siitä, kuinka helppoa on mukautua muiden mielipiteisiin.

”Homman nimi on, etten halunnut kenenkään näkevän, kun puhuin hänelle. Jotkut tytöt, kuten Savannan ryhmäläiset, olivat alkaneet mennä poikien puolelle, ja minä halusin tosissani pysytellä neutraalina, koska en halunnut kenenkään heistä suuttuvan minulle. Toivon edelleen, että pääsisin jonain päivänä itsekin siihen ryhmään, joten en halunnut joutua kahnaukseen heidän kanssaan.”

Charlotte puolestaan on hiljaisen hyväksyjän tyyppiä, joka on itse mukava kiusatu(i)lle, muttei kehtaa osoittaa tukeaan heille julkisesti. Charlotte käy vuoden aikana läpi isoja mullistuksia kaveripiirissään, mikä vetää hänen huomiotaan paljolti pois Auggiesta ja opettaa hänelle lukuisia asioita ystävyydestä.

Auggie ja minä on monella tapaa kirja ystävyydestä: erilaisista ystävyyssuhteista, syntyvistä ja hiipuvista ystävyyksistä, kaveriporukoiden dynamiikasta ja ylipäätään toisten ihmisten kohtaamisesta. Kuten Ihme, Auggie ja minä on kertomus ystävällisyyden ja empatian tärkeydestä niissäkin tilanteissa, jotka ovat yllättäviä, vaikeita tai jollain muulla tapaa epämukavia. Se, miten kolmen tarinan kokoelma täydentää Ihmeen kertojanäkökulmia, tuo hienosti esiin sen, kuinka oman elämämme päähenkilöinä harvoin tiedämme, minkälaisia asioita elämämme sivuhenkilöt käyvät läpi. Mitkä asiat ovat heille arkoja, millaisia vaikeita tilanteita he yrittävät ratkaista, miten me olemme heille samalla lailla sivuhenkilöitä kuin he meille. Juuri sen takia empatia ja ystävällisyys ovat niin tärkeitä.

Jos siis pidit Ihmeestä ja jäit haluamaan lisää tai miettimään sen sivuhenkilöiden tarinoita ja ajatusmaailmoja, suosittelen lämpimästi kartuttamaan tietämystä tämän opuksen kanssa!

Kirjasta ovat kirjoittaneet myös Kirjan vuoksi ja Kieltenopen kotiblogi

Varastaisinko?

×××× = vaatii ryöstöä

Kiitän kustantajaa arvostelukappaleesta.

Onko Ihme sinulle tuttu kirjana tai elokuvana?

Elena Favilli & Francesca Cavallo – Iltasatuja kapinallisille tytöille

”Tyttöjen on tärkeää ymmärtää, millaisia esteitä heidän tiellään yhä edelleen on. Täsmälleen yhtä tärkeää on tietää, että nuo esteet eivät ole ylitsepääsemättömiä. Esteet voi paitsi voittaa, niitä voi myös raivata pois tieltä jälkipolvia varten, niin kuin tämän kirjan suurnaiset ovat tehneet.”

Yksi viime vuoden suurimmista hiteistä kirjamaailmassa oli kiistatta Elena Favillin ja Francesca Cavallon Iltasatuja kapinallisille tytöille, joka kertoo sadan menestyksekkään naisen tarinan. Nyt ei siis ole kyseessä keksityt prinsessat ja kuviteltujen urotöiden fiktiiviset tekijät vaan oikeasti eläneet tai yhä elävät naiset ja tytöt, jotka ovat olleet suunnannäyttäjiä ja arvostettuja alallaan. Heitä ovat niin aktivistit, tieteilijät, kuningattaret, urheilijat kuin taiteilijatkin. Mukana on sekä nimiä, jotka kaikki tuntevat kuten Elizabeth I tai Malala Yousafsai sekä vähän tuntemattomampia kuuluisuuksia kuten Michaela DePrince ja Maria Reiche.

Kirjan idea on aivan loistava: tarjota lapsille (nimestä päätellen erityisesti tytöille mutta yhtä hyvin myös muille sukupuolille) perinteisten prinssin rohkeuden varaan laskevien prinsessasatujen sijaan esimerkkejä naisista ja tytöistä, jotka ovat ottaneet ohjat omiin käsiinsä ja saavuttaneet jotain huikeaa. He ovat rohkeita, älykkäitä ja toimijoita. Kirjan viesti onkin, että sinäkin voit olla mitä haluat ja tulla miksi haluat. Vaikka Suomessa, jossa moni lasikatto on rikottu muun muassa sillä, että meillä on ollut naispresidentti, usein puhutaan jo toteutuneen tasa-arvon puolesta, ei yksikään kerta kannustusta tavoitella unelmiaan ole liikaa.

Tytöt ja naiset, jotka kyseenalaistavat odotuksia sukupuolelleen tyypillisestä käytöksestä ja hakeutuvat esimerkiksi perinteisesti miesvaltaisille aloille, kohtaavat yhä ennakkoluuloja, vähättelyä ja vastustusta. Myös monet kirjan naisista ovat kokeneet väheksyntää ja joitakin on jopa yritetty pyyhkiä pois historiasta. Esimerkiksi kaikkea tietotekniikkaan liittyvää on totuttu pitämään hyvin miehisenä alana, mutta ensimmäisen tietokoneohjelman kirjoittanut oli itse asiassa nainen, Ada Lovelace. Kirjan naisia yhdistää myös se, etteivät he lannistuneet vaan vähät välittivät epäilijöistä ja uskoivat omiin kykyihinsä ja unelmiinsa.

”Olipa kerran aika, jolloin miehet ajattelivat, että naiset olivat maailmassa pelkästään palvellakseen heitä. He ajattelivat, että naisten kuului laittaa ruokaa, siivota ja hoitaa lapsia eikä huolehtia mistään muusta. Heidän mielestään naisen kuului pukeutua ’naisellisiin vaatteisiin’ – eli pitkiin mekkoihin ja tiukalle nyöritettyihin korsetteihin. Mitä siitä, että niissä naiset pystyivät hädin tuskin liikkumaan tai edes hengittämään – pääasia, että he näyttivät näteiltä. – – Mutta Kate oli sitä mieltä, että naisilla piti olla samat vapaudet kuin miehilläkin: vapaus sanoa mitä ajatteli, äänestää ketä halusi ja pukeutua mukaviin vaatteisiin.”

Näin kerrotaan esimerkiksi Kate Sheppardista, jonka keräämään vetoomuksen myötä naiset saivat ensimmäisenä maailmassa äänioikeuden Uudessa-Seelannissa. Vaikka kirja asettaa naiset valokeilaan, parissa kohtaa se hieman horjuu näkökulman valinnassa: esimerkiksi Kleopatrasta kerrotaan suhteessa aikansa vaikutusvaltaisiin miehiin, joiden kanssa hänellä oli suhde, sen sijaan että olisi kerrottu, kuinka sivistynyt hän oli tai millainen hän oli hallitsijana. Räikein esimerkki on ehkä kuitenkin Serena ja Venus Williamsin tarina, joka alkaa tacomyyjä Raulista, miehestä joka myi tacoja tyttöjen harjoituskentän laidalla, ja päättyy siihen, kuinka ylpeitä tacomies ja tyttöjen isä olivat Serenan ja Venuksen menestyksestä. Jaa kenen olisi pitänytkään olla ylpeä itsestään?

Kirjassa on myös upeita kuvituksia kymmeniltä eri naistaiteilijoilta, mikä korostaa feminististä sanomaa. Sivun kokoisen kuvan vieressä on sivun mittainen lyhyt kertomus kulloisestakin merkkinaisesta, hänen elämästään ja saavutuksistaan. Lastenkirjalle (ja satukirjalle erityisesti) ominaisella tavalla elämäkerrat on sovitettu pientenkin lukijoiden ja kuulijoiden korviin sopivaksi sadun tekstilajiksi. Vanhempien lukijoiden mielestä tekstien tyylilaji voi kuulostaa väliin hieman sievistelevältä, mutta kirjan ensisijaisen kohderyhmä selittää kerrontavalintoja – tosin tekstiin mahtuu myös muutama käsite, kuten fasismi, joita voi olla vaikea selittää pienimmille lukijoille.

Kirja on saanut myös kritiikkiä erityisesti nimestään. Miksi kertomukset olisi suunnattu pelkästään tytöille? Ymmärrän niiden esimerkkiarvon erityisesti tytöille, jotka voivat kohdata kaikenlaisia sukupuoleensa kohdistettuja ennakkoluuloja, mutta kirjan sanoma on tärkeä kaikille sukupuolesta riippumatta. Myös pojille, jotta hekin oppivat katsomaan maailmaa sillä tavalla, ettei sukupuoli määrittele kenenkään kykyjä tai pätevyyttä. Ja miksi erityisen kapinallisille? Eikö 2010-luvulla voisi jo ajatella, että on normi pyrkiä kohti omia unelmiaan miettimättä, olenko sopiva tähän tai tuohon, koska olen nainen/mies/muunsukupuolinen? Tai ehkä se on vain utopiani.

Hyvistä tarkoitusperistään huolimatta kirja tuntuu kuitenkin tarjoilevan käsitystä, että menestynyt nainen on poikkeustapaus. Jos et usko, mieti tätä: kukaan ei ole tuntenut tarvetta kirjoittaa tällaista kirjaa miesesimerkeistä, koska heitä on historiankirjoituksemme pullollaan. Ja tätä: tämän kirjan ilmestyminen on saanut monet suitsuttamaan, että vihdoinkin kerrotaan tällaisia aiemmin niin marginaalisia kertomuksia naisista menestyjinä, toimijoina ja muutoksen tuojina. Ja kyllä, elämme vuotta 2018. Ja jos ajatusta menestyvistä naisista poikkeustapauksina viedään vielä pidemmälle, rivien välistä välittyy ajatus, että naisen täytyy saavuttaa arvostusta jollakin miesten arvostamalla/dominoimalla alalla ollakseen menestynyt. Tokihan kirjaan on otettu mukaan perinteisesti naisvaltaisiksi aloiksi miellettyjen ammattien menestyjiä, mutta pääpaino on siinä, että sinäkin, tyttö, voit menestyä tässä miehisessä maailmassa/ammatissa. Ja älkää nyt käsittäkö minua väärin, ajatus on toki itsessään tärkeä. Mitä luimme kerran -blogin Laura pohti kuitenkin oivaltavasti, että kun sanotaan tyttökin voi olla, vahvistetaan (ehkä huomaamatta ja tahattomasti) käsitystä, että kyseessä oleva ammatti/saavutus/asia kuuluu lähtökohtaisesti miehille.

Ajatus ”minä voin olla tätä” on hieno ja tärkeä, mutta sen usein implisiittiseksi jäävä jatko ”vaikka se (oli sitten kyseessä ura, luonteenpiirre, elämäntyyli tai ihan mitä tahansa) on miehille/naisille/muille/valkoisille/mustille/jne ominaisempaa/tarkoitettu” luo harmittavasti käsitystä, että näin on ja tulee olemaan. No joo, kyllähän asiat vielä tässä maailmassa ovat niin, että tietyt ammatit ovat korostetun mies- tai naisvaltaisia, ja se on pakko tiedostaa, mikäli asiaa haluaa muuttaa.  Mutta kuten eräs David Hume jo 1700-luvulla totesi: se, miten asiat nyt ovat, ei tarkoita sitä, miten niiden pitäisi olla. Menestyneen naisen kohteleminen poikkeuksena tuntuu ikävästi vahvistavan mantraa poikkeus vahvistaa säännön (tässä tapauksessa sitä että miehet ovat menestyjiä ja toimijoita), mutta tuntuva muutos vaatii poikkeusten käsittämistä normina. Toivottavasti, toivottavasti, tämä kirja pääsee tavoitteeseensa eli rohkaisee lapsia – ja miksei muitakin – olemaan välittämättä ennakkoluuloista ja olemaan ennakkoluulottomia keksiessään ja tavoitellessaan unelmiaan.

Kritiikistä huolimatta sanon silti, että kirjan esimerkkien arvo on huomattava. Vaikka sadut olisivat kaivanneet hieman terävöittämistä, Iltasatuja kapinallisille tytöille toi tietoisuuteeni monta upeaa naista joka puolelta maapalloa. En välttämättä olisi kuullut heidän tarinoitaan ja tiennyt arvostaa heidän tekojaan ilman tätä kirjaa. Ostin tämän kirjan ihanan idean innostamana 11-vuotiaalle pikkusiskolleni joululahjaksi, ja vaikkei hän ole yhtä innokas lukija kuin isosiskonsa, Iltasatuja kapinallisille tytöille näytti uppoavan kiitettävällä innolla. Ja on hän saanut lainaillakin sitä suuntaan jos toiseenkin (myös minulle). Näkisin, että tämä kirja on hedelmällinen keskustelunaloitus niin tasa-arvosta, tyttöjen ja naisten oikeuksista, maailman muuttumisesta kuin vielä tarvittavasta muutoksesta. Nämä yllä olevat varaukset huomioon otettuina voisin suositella kirjaa laajalle lukijakunnalle.

Kirjalle on tulossa myös jatko-osa myöhemmin tänä vuonna. Jään odottamaan mielenkiinnolla, miten se on vastannut kritiikkiin sekä myös sitä, keitä on valikoitu täydentämään merkkinaisten kaanonia.

Jos Tuhkimo olisi mies ja lisää kirjasta täällä.

Kirjasta on kirjoitettu mukavasti, esimerkiksi näissä blogeissa: Bibbidi Bobbidi Book, Lukujonossa, Luetaanko tämä?, Lumiomena, Yöpöydän kirjat, Hannan kirjokansi, Amman kirjablogi, Kirjojen keskellä, Lukuneuvoja, Pieni kirjasto, Oi mutsi mutsi, Mitä luimme kerran

Mitä mieltä sinä olet tästä hittikirjasta?

 

Angie Thomas – Viha jonka kylvät

”Keittiöön lankeaa totuuden varjo – tällaisessa tilanteessa meidänlaiset ihmiset saa twiitteihin oman häshtägin, mutta oikeutta me saadaan harvoin. Musta tuntuu, että me kaikki kumminkin odotetaan sitä kertaa, sitä yhtä kertaa, kun kaikki päättyy oikein. Jospa tämä voisi olla se kerta.”

Angie Thomasin nuortenromaanin Viha jonka kylvät päähenkilö on 16-vuotias Starr, mustaihoinen teinityttö, joka asuu slummissa mutta käy parempaa, pääasiassa valkoihoisten oppilaiden koulua. Kahden maailman välillä matkustaessaan Starr on kehittänyt kaksi identiteettiä: on slummissa asuva, slangia puhuva Starr sekä Williamsonin Starr, joka yrittää olla mahdollisimman sopiva ja mukava valkoisten silmissä häivyttämällä taustansa. Näiden kahden roolin yhteensovittamisen ongelmakohtia ovat muun muassa valkoinen poikaystävä, jonka ihonväriä tai oikeastaan olemassaoloakaan ei voi vankilassakin istuneelle isälle paljastaa ja jonka kanssa seurusteleminen saa Starrin tuntemaan, että hän on pettänyt mustan yhteisön, sekä rasistisia piloja heittelevä paras kaveri, jonka loukkaavia vitsejä Starr ei haluaisi enää sivuuttaa olankohautuksella.

”Williamsonin Starr ei puhu slangia – jos räppäri käyttää jotain sanaa, Starr ei käytä, ei vaikka valkoiset kaverit käyttäysivät. Niiden suussa slangi on coolia. Starrin suussa se on ghettopuhetta. Williamsonin Starr pitää suunsa kiinni vaikka joku ärsyttäisi, ettei kukaan pidä sitä ’vihaisena mustana muijana’. Williamsonin Starr on kohtelias. Se ei katso pahasti, ei vilkuile syrjäsilmin, ei mulkoile. Williamsonin Starr ei haasta riitaa. Williamsonin Starr ei ylipäätään anna kenellekään syytä nimittää sitä ghettomuijaksi.

Mä vihaan itseäni kun käyttäyden sillä lailla, mutta teen niin siitä huolimatta.”

Eräänä iltana Starr tulee todistaneeksi, kuinka poliisi ampuu hänen ystävänsä Khalilin. Tilanteen ainoana silminnäkijänä Starrille on selvää, että aseettoman ja rauhallisesti käyttäytyneen Khalilin ampuminen on murha, mutta taposta uutisoiva media laittaa ”aseettoman” tilalle nuoren mustan miehen määritteeksi ”huumeita diilanneen” tai ”jengiin kuuluneen” otsikosta riippuen. Mustiin kohdistuvat ennakkoluulot toimivat tuomarina, kun media rakentaa valkoisesta poliisimiehestä kuvaa uhrina, joka turvautui peloissaan itsepuolustukseen ja kaivaa esille luurankoja Khalilin menneisyydestä, jotta murhatusta tulisikin tarinan konna.

Alkaa oikeudenkäynti, joka saa paljon huomiota valtakunnallisilla kanavilla asti. Näkyvän roolin ottaminen todistajana kuitenkin mietityttää Starria, koska se tietää uhkaa niin omaa oikeuttaan jakavien jengien taholta kuin valtion poliisivoimista. Mustassa yhteisössä kytee viha, joka johtuu turhautumisesta oikeudenjakoon – oikeuden jota he tuskin saavat.

”’Ette ole kysyneet tytöltä vielä mitään siitä poliisista’, mutsi sanoo. ’Kyselette Khalilista niin kuin se olisi syypää siihen että kuoli. Niinku Starr sanoi, ei poika itseään ampunut.'”

Viha jonka kylvät ei ole ainoastaan yhden oikeuskamppailun näyttämö vaan se luo kompleksisen kuvan Starrista teinityttönä ja kaikista kysymyksistä, jotka ovat teini-ikäisen elämässä keskeisessä osassa. Rotu, vaikka se läpäiseekin Starrin kuvan itsestään, ihmissuhteistaan ja ympäristöstään, ei ole ainut huomionarvoinen seikka hänen elämässään vaan pinnalla Starrin ajatuksissa ovat myös kaverisuhteet, seurustelu ja seksuaalisuus, perhedynamiikka, populaarikulttuuri ja urheilu. Rakenteellisen rasismin ja poliisiväkivallan seurausten terävän kuvauksen lisäksi Starrin hahmon monipuolisuus on se, mikä tekee kirjasta niin hienon.

Kirjasensaatiolle on satanut ylistyssanoja (Goodreadsissakin sillä on huikeat 4.59 tähteä) ja lähden täysillä lauluun mukaan. Viha jonka kylvät on aiheeltaan niin tärkeä, että minulta loppuvat sanat kesken. Se on omaäänisesti kerrottu tarina, jota maailma kaipaa. Tyrmäävä.

”Minkä tähden ihmisellä on ääni, jos se päättää olla hiljaa silloinkin kun ei pitäis?”

Kirjasta on blogattu ilahduttavan paljon: Carry On Reading, Reader, why did I marry him?, Mitä luimme kerran, Tekstiluola, Notko, se lukeva peikko, Opus eka, Kirjasähkökäyrä, Kirjapöllön huhuiluja, Amman lukuhetki, Kirja vieköön!, Helmi Kekkonen

Helmet-lukuhaaste: 30. Kirjan nimessä on tunne

Varastaisinko?

××××× = turvatoimetkaan eivät pidättele rikokselta

Oletko lukenut tämän paljon puhuttaneen teoksen?

Sarah Andersen – Aikuisuus on myytti

”Oletko ihan päällikkö ja spessu tyyppi? Ovatko verkostoitumistilaisuudet ihania mahdollisuuksia edistää uraasi? Onko aikuisuus jännittävä haaste, johon koet olevasi hyvin valmistautunut? Tämä kirja ei ole sinua varten.”

Sarah Andersenin sarjakuva-albumissa Aikuisuus on myytti seikkailee aikuisuuden olemusta ja sen velvoitteita pohdiskeleva mustatukkainen tyttö, joka on monelle tuttu netissä ilmestyneiden sarjakuvien perusteella. Nuorille naisille (ja miksei muillekin) vahvasti samaistuttavat sarjakuvat ovat keränneet maailmalla paljon suosiota.

Sarjakuvat ovat lyhyitä muutaman ruudun kokonaisuuksia, joissa ihmetellään, milloin se kuuluisa aikuisuus oikein alkaa. Niissä kerrotaan hauskasti ja oivaltavasti parikymppisten elämää hallitsevista kysymyksistä ja pulmatilanteista. Sarjakuva-albumin päähenkilö on sosiaaliset tilanteet hankalina kokeva ja laiskuuteen taipuva tyyppi, joka viettäisi päivän mieluummin mukavasti sängn pohjalla, kun nousisi ja lähtisi ulos tapaamaan ihmisiä, tekee suursiivouksen juuri silloin, kun pitäisi kirjoittaa essee ja hermostuu maleksijoista, jotka laahustavat hitaasti hänen edellään silloin, kun hänen pitäisi kiirehtiä. Kuulostaako tutulta?

Aikuisuus on myytti pohtii introverttiyttä ja sosiaalisten tilanteiden sekä suhteiden hankaluuksia mutta myös parisuhdetta söpöilyineen ja rakastumisen tunteineen. Paljon tilaa saavat myös pukeutumiseen ja ulkonäköön liittyvien normien piikittely sekä vaateongelmien ruotiminen. Kirjan sivuilla podetaan myös taiteilijan tuskaa, nautitaan hyvistä kirjoista aamunsarastukseen asti ja pilataan itsetunto epäonnistuneilla selfieillä.

Mikä siis tekee aikuisen? Tunnistaako aikuisen siitä, että hän herää energisenä, kuluttaa koko päivän tehden hyödyllisiä asioita ja käy nukkumaan itseensä tyytyväisenä? Tai kuuluko aikuisuuden kriteereihin se, että kokee hallitsevansa minkä tahansa vuorovaikutustilanteen? Vai kenties se, että tietää mihin on menossa ja mitä haluaa tulevaisuudeltaan? Aikuisuuden kynnyksellä olevia mietityttäviä isoja ja pienempiä kysymyksiä keventää huumori, joka hieman jopa piilottaa sitä, kuinka isoista asioista sarjakuvat toisinaan kertovat. Albumin vetovoima perustunee siihen, kuinka se tarjoaa samastumisen kohteita: jokaisella on niitä päiviä, jolloin haluaisi vain piiloutua peiton alle maailmalta piiloon ja huolehtia vain itselle  ah niin etäisistä fiktiivisten maailmoiden ongelmista. Onhan se helpottavaa, kun voi todeta, että samat pulmat ja kiusalliset tilanteet määrittävät myös muiden aikuistumista. Huumori on hyvä keino käsitellä näitä asioita, kunhan se ei lipsahda defenssin puolelle.

Sain kirjan käsiini juuri kauan pelättyä tenttiä edeltävänä päivänä ja ratkesin lähes hysteeriseen nauruun nähdessäni yllä olevan sarjakuvan, sillä se kuvasi fiilistäni niin hyvin. Juuri tuolta minusta tuntuu tenttien ja lopputöiden kasautuessa, kiitos sen kiteyttämisestä Sarah Andersen.

Sarah’s Scribbles -sarjakuvat ilmestyivät alun perin netissä ja Andersen aloitti sarjakuviensa julkaisemisen ensin sosiaalisessa medissa. Facebookin ja Instagramin puolella ne olivat levinneet minunkin tietoisuuteeni ennen kuin tiesin, että niitä on kerätty myös kansien väliin. Andersenin sarjakuvia pääset seuraamaan esimerkiksi täällä ja täällä.

Kirjasta ovat bloganneet ainakin myös: Ei vain mustaa valkoisella, Kirjojen pyörteissä, Sivutiellä, Kirjojen keskellä, Eniten minua kiinnostaa tie ja Tässä kaupungissa tuulee aina

Helmet-lukuhaaste: 22. Kuvitettu kirja

Kiitän Sammakkoa arvostelukappaleesta

Varastaisinko?

×××× = vaatii ryöstöä

Luetko sarjakuvia?

Paul Auster – 4 3 2 1

”Kuvitella miten asiat voisivat olla eri lailla, vaikka hän itse olisi sama. Sama poika, mutta eri talossa, jonka takapihalla oli eri puu. Sama poika, jolla oli eri vanhemmat. Sama poika, jolla oli samat vanhemmat mutta joilla oli eri ammatti kuin nyt. — Kyllä, kaikki oli mahdollista, ja vaikka asiat menivät tietyllä tavalla, siitä ei seurannut, etteivätkö ne voisi mennä toisella tavalla. Kaikki voisi olla toisin.”

Paul Austerin reippaasti yli tuhatsivuinen romaani 4 3 2 1 kertoo sattuman vaikutuksista ja rinnakkaisista maailmoista. Sen keskiössä on Archibald Isaac Ferguson, joka syntyy vanhempiensa Rose ja Stanley Fergusonin ainoaksi lapseksi vuonna 1947. Tästä pisteestä lähtee liikkeelle neljä erilaista elämäntarinaa, jotka spekuloivat mahdollisilla maailmoilla, sillä, mitä Archibald Fergusonista voisi tulla.

Saman henkilön neljä rinnakkaista kasvukertomusta sisältävät paljon samanlaisia piirteitä, onhan Archibald ”Archie” Fergusonin geneettinen perimä ja lähtökohdat aina samat. Jokaisella Archiella on samat vanhemmat, jokaisen elämässä Amy on tärkeä henkilö, jokainen tuntee paloa urheiluun ja kirjoittamiseen. Sen jälkeen tilanne onkin auki jossittelulle: entä jos vanhemmat eroaisivat, entä jos ihastuksesta tulisi siskopuoli, entä jos kiinnostus urheiluun toimisi alkusysäyksenä lehtimiehen uralle, entä jos elämä katkeaisi odottamatta auto-onnettomuuteen.

4 3 2 1 on massiivinen tutkielma sattuman vaikutuksesta persoonallisuuteen ja kohtaloon. Pienemmät ja isommat sattumukset vievät poikien kasvukertomuksia etäämmälle toisistaan, mutta aivan eri puolille maailmaa tai maailmankatsomusta Fergusonit eivät päädy. Neljä eri elämänpolkua ovatkin sen verran samankaltaisia, että välillä on vaikea erottaa, kuka Fergusoneista teki mitäkin ja millainen suhde hänellä oli kehenkin.

Romaani on ennen kaikkea kasvutarina, joka sattuman kanssa spekuloinnin ohessa pyörittelee kysymyksiä perhe-, ystävyys- ja rakkaussuhteista, amerikkalaisesta urheilukulttuurista ja yliopistomaailmasta sekä taide-elämyksistä, erityisesti elokuvista ja kirjallisuudesta. Pojasta mieheksi kasvava Archibald Ferguson pohtii myös käsityksiään Jumalasta, rahasta, yhteiskunnallisesta asemasta ja politiikasta. Tärkeän kiintopisteen Archien kasvulle muodostaa myös Yhdysvaltojen historia 50-luvulta 70-luvulle, eivätkä J. F. Kennedyn tai Martin Luther Kingin murhat, rotumellakat, Vietnamin sota tai levottomuudet yliopistolla jää kommentoimatta. Yhdysvaltojen lähihistorian kuvaaminen oli mielenkiintoista ja silloin kun Archien elämän kertautuvuus pitkästytti, keskityin mielummin taustalla räiskyvään historian kuvaukseen.

Kuten jo heinäkuun tunnustusten kohdalla totesin, tiiliskiven lukeminen oli tunnelmaltaan varsinainen vuoristorata. Karkeasti arvioituna ja mahdollisesti väärin muistettuna: ensimmäiset sata sivua odottelin tarinan tempaisevan mukaansa, neljännellesadalle sivulle asti pohdin, jättäisinkö kirjan kesken mutta jatkoin itsepäisyyttäni, kuudennellesadalle sivulle päästyäni kallistuin kitkuttamaan sen loppuun koska olin jo kerran yli puolivälin, seuraavilla parillasadalla sivulla meinasi alkaa kaduttamaan, mutta sitten alkoi näkyä merkkejä paremmasta ja kahdeksansadan sivun paremmalle puolelle päästyäni en olisi malttanut enää jättää kesken. Viimeisille sivuille säästetty metakerronnallinen kikka päätti mammuttiromaanin mieleenjäävästi, muttei jälkeenpäin ajateltuna ollutkaan niin kummoinen. Yleensä tiiliskivet eivät ole pituutensa puolesta ongelmallisia minulle, mutta nyt oli minun makuuni muutama sivu liikaa.

Helmet-lukuhaaste: 49. vuoden 2017 uutuuskirja

Varastaisinko?

××× = syyllistyn taskuvarkauteen

Oletko tutustunut Austerin tuotantoon?

Hanya Yanagihara – Pieni elämä

”Aina kun Harold kysyi häneltä henkilökohtaisia kysymyksiä, hän tunsi kylmän pyyhkäisyn, ikään kuin häntä olisi jäädytetty sisältäpäin, aivan kuin elimet ja hermot olisi suojattu ohuella huurrekerroksella. Sillä hetkellä hänestä tosin tuntui, että hän voisi murtua, että jos hän sanoisi jotain, jääkerros pirstotuisi ja hän halkeaisi ja murtuisi.”

Tämä on bloggaus, jota minun ei pitänyt kirjoittaa. Tai piti, silloin kun pääsiäislomalla kahlasin Pientä elämää läpi, mutta sitten kun kului kuukausi jos toinenkin, enkä ehtinyt blogata, kirjavarkaus jäi tunnustamatta. Jääköön, ajattelin. Eilen rästibloggauspinoa organisoidessani törmäsin kuitenkin Pienestä elämästä talteen ottamiini lainauksiin ja huomasin, etten sittenkään pysty niin vain ohittamaan kirjaa.

Totuus on, ettei Hanya Yanagiharan palkintoehdokkuuksia kahmineessa Pienessä elämässä ei ole mitään pientä: kirja on pahimman luokan tiiliskivi, joka kätkee sisälleen luvuittain kärsimystä, hahmokaupalla syväluotaavia ihmis- erityisesti ystävyyssuhteita ja sylin täydeltä painavia teemoja. Siinä ei liioin ole paljoa sellaista, minkä pystyisi ohittamaan vaan lukija imaistaan hyvin keskelle kertomusta, katsomaan silmästä silmään masennusta, hyväksikäyttöä, väkivaltaakin. Kaltoinkohtelu tai pahoinvointi eivät ole etäistä kuiskuttelua tai kielikuvin pehmennettyjä vihjauksia vaan ne esitetään suoraan vasten lukijan kasvoja. Pieni elämä on rankka, raskas kirja.

Romaanin alku on klassinen New York -asetelma. Neljä rahatonta mutta lahjakasta opiskelukaveria muuttaa New Yorkiin tavoittelemaan unelmiaan. Maatilalla kasvanut Willem työskentelee ravintolassa tarjoilijana ja haaveilee näyttelijän urasta, varakkaasta perheestä tuleva Malcolm haluaa arkkitehdiksi, juuriltaan haitilainen J-B tavoittelee taiteilijan uraa ja Jude pyrkii asianajajaksi.

Neljä ystävystä, neljä elämää, joista kolme muuta alkavat kiertää neljännen ympärillä. Tarinan keskus on pikemminkin musta aukko kuin aurinko, tuntematon, tutkimaton Jude, joka imee elämää ympäriltään antamatta – voimatta antaa – paljoakaan takaisin. Synkän menneisyyden kokenutta Judea määrittävät kipu, itseinho ja kykenemättömyys antaa itselleen anteeksi tai edes armoa. Judea hallitsee trauma, josta hän ei kykene puhumaan, ja kolme muuta joutuvat hyväksymään sen, ettei Judea voi auttaa, hänen kanssaan on vain elettävä ja annettava olla rikkinäinen.

”Useimmat ihmiset ovat helppoja: heidän onnettomuutensa on meidän onnettomuuttamme, heidän murheensa ovat ymmärrettäviä, heidän itseinhon puuskansa ovat ohimeneviä, ja niiden kanssa voi tulla toimeen. Mutta hänellä ne eivät olleet sitä. Me emme tienneet, miten olisimme auttaneet häntä, koska meiltä puuttui mielikuvitus, jota ongelmien diagnosointi edellytti. Mutta tämä on tekosyiden keksimistä.”

Juden läheiset ovat jatkuvasti vastakkain tilanteen kanssa, jossa he tietävät hänen voivan pahoin, mutta eivät voi tehdä asialle mitään. Kuinka hyväksyä se, ettei toinen halua kertoa itsestään juuri mitään? Miten olla sellaisen ihmisen lähellä, jota painavat synkät ajatukset ja käsittelemättömät, traumaattiset asiat menneisyydestä? Miten toimia, kun läheinen on itsetuhoinen? Ovatko jotkut ihmiset avun ulottumattomissa?

Neljän kuukauden haalistamissa muistoissa synkät värit dominoivat mielikuvaani Pienestä elämästä. Juden loputonta kärsimysnäytelmää vasten ja trauman tahdittamaa tunnelmaa vasten nousee kuitenkin esiin myös toisenlaisia sävyjä. Vaikka ystävyyttä hallitsevat romaanissa monet vaikeat kysymykset, tiiliskivi on ensisijaisesti kertomus ystävyydestä voimavarana. Ystävyys ja ahdistuneisuus eivät sulje toisiaan pois, ne eivät pyri tai pysty kumoamaan toisiaan vaan elävät romaanin maailmassa rinnakkain. Kun aloin kirjoittamaan tätä bloggausta, mietin, mahtuiko Pieneen elämään mitään kaunista, mutta nyt havahdun huomioon, että vaikuttavimmat kohtaukset eivät olleet niitä, jotka kertoivat Juden kujanjuoksusta vaan niitä, jotka kertoivat toiveikkaammista sävyistä.

”Ystävinä kaksi ihmistä pysyi yhdessä päivästä toiseen, vaikka heitä ei sitonut yhteen seksi tai fyysinen viehätys tai raha tai lapset tai omaisuus, vaan ainoastaan se, että yhteisestä sopimuksesta jatkettiin, omistauduttiin molemminpuolisesti liitolle, jota ei voinut koskaan virallistaa. Ystävyys oli sitä, että seurasi toisen elämän kurjuuden hidasta tipottelua ja pitkiä tylsiä jaksoja ja ajoittaisia voittoja. Se oli sitä, että sai kunnian olla läsnä toisen kurjimmalla hetkellä ja samalla tietää, että sai vastavuoroisesti olla kurjana toisen lähellä.”

Helmet-lukuhaaste: 23. Käännöskirja

Varastaisinko?

××× = syyllistyn taskuvarkauteen

Yaa Gyasi – Matkalla kotiin

”Mun sydän meinaa särkyä, kun mä nään, että sulla – mun pojalla ja mun isän lapsenlapsella – on täällä Harlemissa lapsia, jotka ei edes tiedä sun nimeä, saati sitä, miltä sä näytät. Mä en voi ajatella muuta kuin että näin ei pitäis olla. Sä et ole oppinut kaikkea multa: on asioita, jotka sä opit sun isältä, vaikka sä et tuntenu sitä, ja se oppi ne valkosilta miehiltä. Surettaa nähdä, että oma poika on narkkari, vaikka mä marssin niin pitkän matkan, mutta vielä enemmän surettaa nähdä, että sä voit omasta mielestäs häipyä ihan kuin sun isä. Jos sä jatkat samaan malliin kuin nyt, valkosten miesten ei tarvitse enää tehdä mitään. Niiden ei tarvitse myydä sua eikä panna sua hiilikaivokseen, jotta ne omistais sut. Ne omistaa sut muutenkin ja ne sanoo, että se johtuu susta. Se on sun oma syy.”

Ghanalais-yhdysvaltalaisen Yaa Gyasin vahva esikoisromaani kertoo kahden siskon jälkeläisistä kahdelta puolen valtamerta. Toisena kiintopisteenä on orjakaupan ja heimosotien koettelema Ghana, toisena orjuuden ja rotuerottelun värittämä Yhdysvallat. Ghanaan jää Effia, brittiupseerille naitettu kaunis heimotyttö, joka elää Cape Coastin orjalinnoituksen ylemmissä kerroksissa. Linnoituksen pohjakerroksen haiseviin tyrmiin joutuu hänen siskopuolensa Esi, joka rahdataan orjalaivalla Amerikkaan.

Samasta linnoituksesta lähtee kaksi aivan eri suuntiin risteävää sukuhaaraa. Sukupolvien ketju ulottuu 14 päähenkilön kautta 250 vuoden päähän. Tiuhaan vaihtuvat päähenkilöt, näkökulmat ja vuosikymmenet tekevät romaanin rakenteesta novellimaisen kertomuksen, jonka jokainen luku paljastaa vilauksen päähenkilönsä ajasta, toiveista ja kamppailusta orjuuden ja vapauden välissä. Ghanaan jäävät saavat vuorollaan todistaa isäntien ja alistettujen monimutkaisia, verenpunaisiksi värjäytyviä suhteita ja sovittaa valintojaan heimoyhteisön tapoihin, perinteisiin ja uskomuksiin. Amerikassa Esin jälkeläisten tie vie plantaaseilta hiilikaivoksiin, vankiloihin ja inhoavien katseiden alaiseksi. Orjuuden päättymisestäkin on pitkä matka ihmisarvon saavuttamiseen.

”Siis tapoit miehen? Tiedätkö miks poliisit otti kiinni mun kaverin Joecyn, joka on tuolla noin? Se ei siirtyny kadun toiselle puolen, kun valkonen nainen käveli ohi. Se sai yhdeksän vuoden tuomion. Sä sait yhtä pitkän tuomion taposta.”

Valtameren erottamia serkkuja yhdistää samanlainen levoton juurettomuuden tunne, tarve päästä kotiin. He vaeltavat jatkuvasti paikasta toiseen tietämättä ehkä itsekään, mitä etsivät. Monet heistä eivät tunne vanhempiaan, vielä harvemmat vanhempiensa menneisyyttä. Silti heidän elämässään näkyy menneiden sukupolvien paino, orjuuden, uskottujen kirousten ja syrjinnän kaiut.  Gyasin romaanissa näkyykin samanlainen revisionistinen pyrkimys uudelleenkirjoittaa historiaa kuin Toni Morrisonilla: mustien näkökulmasta, mustien kokemuksesta, vaietusta näkyväksi.

Huolimatta valtavasta ajallisesta ja kulttuurisesta etäisyydestä, joka minulla on 1700-luvun Ghanaan tai muihin romaanin tapahtumapaikkoihin- ja aikoihin, Matkalla kotiin kosketti, ravisteli ja ui ihon alle. Niin kuin hyvä kaunokirja tekee, se supisti kolmensadan vuoden ja tuhansien kilometrien matkan näkö- ja kosketusetäisyydeksi, joka mahdollistaa elämisen ja kokemisen toisen ihmisen nahoissa.

Jos et halua pienintäkään vinkkiä tarinan loppuasetelmasta, hyppää tämän kappaleen yli. Romaanin nätistä, ympyrä sulkeutuu -lopusta on oltu montaa mieltä. Se on toiveikkaan helppo ja sovinnollinen loppu, ja kun sitä alkaa ajattelemaan, ehkä hieman lattea ja liian tarkaksi solmuksi kaikki neljätoista lankaa sitova verrattuna laajaan ja räiskyvään tunne- ja tapahtumaskaalaan, joka edeltää sitä. Ylipäätään loppuratkaisu voisi olla jotain enemmän kuin toivorikas ja anteeksiantava menneisyyden haamuja ja demoneita kohtaan. Pysäytän tässä kohtaa ajatukseni vastakysymykseen: miksi sen pitäisi olla? Jotta syyllistäminen aiheuttaisi syyllisyyttä ja katumusta? Eikö kotiinpaluun lohdullisuus ja toivo ole arvoisensa lopetus kärsimyksen kyllästämälle kertomukselle? Mahdollisuus meennen kohtaamiseen, kierteen katkaisemiseen ja parempaan tulevaan? Haluan uskoa, että se on.

Helmet-lukuhaaste: 26. Sukutarina

Varastaisinko?
×××× = vaatii ryöstöä

Suosittelepas tähän jatkoksi afrikkalaista kirjallisuutta, joka on tehnyt sinuun vaikutuksen.

Maaliskuun runokoonti

Maaliskuu oli piiitkästä, pitkästä aikaa hyvä runokuukausi. Maaliskuun tunnustuksista kävi jo ilmi, että vietin ylipäätään suurimman osan kuuta runomitassa. Sen lisäksi alkukevääseen mahtui monenlaista muuta runoutta, jonka ajattelin tuoda ihmeteltäväksi ja ihasteltavaksi blogiini koontipostauksena yksittäisten tunnustusten sijaan.

Nyt kun olen levittänyt runokokoelmat eteeni niistä kirjoittamista varten, huomaan, että luettavakseni sattui varsin monipuolinen ja värikäs kokoelma kotimaista ja ulkomaista sekä uutta ja vanhaa. Vanhimmat runot on kerätty runonlaulajilta Karjalasta, uusimmat kirjoitettu tämän päivän Yhdysvalloissa ja siihen väliin mahtuu runoja useilta vuosikymmeniltä 1900-luvun Puolasta ja 1800-luvun dekadenssia Ranskasta. Toivottavasti sama rytmi pysyy yllä vastedeskin!

KANTELETTAREN LAULUJA

Aloitetaan vanhimmasta eli Kanteletar liene monelle suomalaiselle ainakin etäisesti tuttu nimi. Kyse on alun perin vuonna 1840 Kanteletar taikka Suomen Kansan Wanhoja Lauluja ja Wirsiä -nimellä ilmestyneestä teoksesta, jonka Lönnrot kokosi kalevalaista runoutta olevista kansanrunoista samoilla keruumatkoilla, joiden tuloksena synti Kalevala. Lukemani painos on vuodelta 1990, eikä se ole yhtä laaja kuin aito Kanteletar vaan siihen on valittu Kantelettaren kauneimpia lauluja. (Tunnustan siis hieman oikoneeni kirjallisuushistorian kurssilla, mutta shhh ei kerrota kenellekään. 😉 ) Kantelettaresta löytyy lauluja joka tilanteeseen ja tunteeseen, oli kyseessä sitten lemmentaiat tai veneenveisto.

Kuten Kalevalan kohdalla jo totesin, pidän kalevalamitan poljennosta ja runonlaulajien kielellisestä rikkaudesta. Kantelettaren lauluja oli tiukasta aikataulusta johtuen ahmittava kuitenkin niin nopeasti, että turruin kumpaakin piirteeseen niin, että mitään kovin erittelevää tai analyyttistä en osaa kokoelmasta, saati yksittäisistä lauluista enää sanoa. Tällä kertaa piti tyytyä yleiskuvan saamiseen ja se näyttäisi riittäneen minulle ihan hyvin, koska mitään suurempaa halua palata teoksen pariin ei ainakaan tällä hetkellä ole. Pelkkää pakkopullaa lukeminen ei sentään ollut, sillä Kanteletar tarjosi myös viihdyttäviä hetkiä: luin parhaimpia paloja ääneen kämppiksilleni ja niistä riitti riemua pitkäksi aikaa.

”En mä huoli huitukoille,
Huitukoille, haitukoille,
Mie tahon tasaisen varren
Tasaiselle varrelleni,
Tahon muovon muhkiamman
Muhkioille muovoilleni,
Tahon kasvon kaunihimman
Kaunihille kasvoilleni.”

     laulusta En mä huoli huitukoille

Varastaisinko?

×× = näpistys jää harkinnan tasolle

CHARLES BAUDELAIRE – PAHAN KUKKIA

Vuosi 1857 on yksi niitä harvoja vuosilukuja, jotka ovat kirjallisuushistorian luennoilta jääneet mieleen. Tuona vuonna ilmestyi kaksi huomattavaa merkkiteosta, jotka kumpikin haastettiin oikeuteen yleisen moraalin ja hyvien tapojen halventamisesta. Toinen oli Gustave Flaubertin Rouva Bovary, toinen Charles Baudelairen Pahan kukat. Toisin kuin Rouva Bovary, Pahan kukat tuomittiin ja kokoelmasta määrättiin sensuroitavaksi kuusi runoa. Pahan kukilla on siten värikäs historia, joka kiinnostaa lukijoita sukupolvi toisensa jälkeen.

Pahan kukista löytyy mätäneviä ruumiita ja riivaavia himoja, lankeemuksia ja heikkouksia. Sen shokkiarvo ei ehkä enää ole niin iso kuin puolitoista vuosisataa sitten, mutta vieläkin sen kuvat hätkähdyttävät. Luin Yrjö Kaijärven suomentaman valikoiman hieman malttamattomasti ja varmaan vielä joskus palaan Pahan kukkiin Antti Nylénin suomennoksessa, joka käsittää koko kokoelman, ja eroaa lukemastani myös siinä, että sitä ei ole käännetty runomittaan.

”Olen hautausmaa, kuu kammoten ylitse kulkee,

siellä tunnonvaivat kuin madot ryömivät

ja ne rakkaita vainajiani järsivät.

Olen budoaari, täynnä ruusuja kuihtuneita,

ja sekaisin, kasoittain, muoteja palvelleita,

joku akvarelli, Boucher, värit haalistuneet,

ovat tuoksua väljähtänyttä ne hengittäneet.”

    runosta Spleen

Varastaisinko?

××× = syyllistyn taskuvarkauteen

WISLAWA SZYMBORSKA – HETKI

Ihastuin ikihyviksi Szymborskalta viime vuonna lukemaani kokoelmaan Täällä ja pakkohan siihen hätään oli saada lisää luettavaa. Käännyin Hetki-kokoelman puoleen, johon on koottu runoja Szymborskan uran varrelta vuosilta 1945-2004.

Olin kirjoittaa, että Hetkestä jäi paljon vaisumpi kuva kuin Täällä-kokoelmasta, mutta turhan nopeasta tuomiosta voin syyttää kahta asiaa: Lukemisesta on kulunut jo kauan ja muistikuvat haalistuneet, sillä muistiinpanoni kokoelmasta ovat harvat. Toiseksi Hetki oli paljon pidempi ja sisälsi paljon enemmän runoja, toisin sanoen paljon enemmän tekemistä, mikä on tällaiselle silloin tällöin -runonlukijalle jonkinlainen punainen vaate. Samoista harvoista muistiinpanoista löytyy kuitenkin viittauksia sellaisiin helmiin, että otan sanani takaisin.

Szymborskan tuotannossa kaikuvat sodan kauhut ja kysymys kärsimyksestä. Välittämien ja välinpitämättömyys ovat teemoja, joita hän värittää ahkerasti. Szymborskan runojen lukeminen on jollain tavalla hyvin palkitsevaa, sillä ne tarjoavat ahaa-elämyksiä, jotka muuttavat tai täsmentävät runon tulkintaa ennakoimattomalla tavalla. Kirjoitin Täällä-kokoelman yhteydessä Szymborskasta näin ja allekirjoitan sen yhä: ”Hänen ilmaisutapansa on jollain tapaa hyvin arkinen ja siten helposti lähestyttävä, mutta hänen kielestään löytyy tasoja ja ulottuvuuksia, jotka kääntävät tavanomaisuuden päälaelleen. Szymborska puhuu älykkäästi ja haastaen vaikeista asioista: ajasta, kuolemasta ja olemisen suhteellisuudesta, mutta hänen tarkat oivalluksensa ja yllättävät näkökulmansa tuovat myös huumoria vakavuuden rinnalle.”

”Elämä – on ainut keino,

peittyä lehtiin,

hengittää raskaasti hietikolla,

nousta lentoon siiville;”

      runosta Muistiliuska

Varastaisinko?

×××× = vaatii ryöstöä

RUPI KAUR – MILK & HONEY

Vuonna 2015 ilmestynyt milk & honey on ollut aikamoinen ilmiö ja tulee edelleen vastaan lähes päivittäin Instagramin puolella. Kaiken hehkutuksen takia suhtauduin teokseen varsin skeptiseksi, vaikka hankinkin sen suoraan ja lukematta omaan hyllyyn, koska siihen käsiksi pääseminen ei onnistunut muuten. Äkkiäpä se skeptisyys karisi, milk & honey on nimittäin heittämällä kuukauden mieluisin, koskettavin ja vaikuttavin runotuttavuus.

Kaurin runot kertovat rakkaudesta ja sydämen särkymisestä, halusta, menetyksestä ja hyväksikäytöstä, parantumisesta sekä naiseudesta. Jotkut runoista ovat erittäin rankkoja välähdyksiä pahoinpitelystä, toiset pohtivat rakastamisen, läheisyyden ja seksin problematiikkaa, osa keskustelee feminiinisyydestä ja feminismistäkin. Kuten takakannessakin sanotaan ”this is the journey of / surviving through poetry / this is blood sweat tears / of twenty-one years”. Kaurin runot ovat todella helposti lähestyttäviä myös tavallisesti runoja karttaville, ja hänen runoistaan löytyy hienoja, kivuliaita tai voimaa antavia, oivalluksia kaksikymppisen elämästä. Kerta kaikkiaan tämä iski nyt johonkin sellaiseen paikkaan, että olen aika aseeton – halusin tai en.

”did you think i was a city

big enough for a weekend getaway

i am the town surrounding it

the one you’ve never heard of

but always pass through

there are no neon lights here

no skyscrapers or statues

but there is thunder

for i make bridges tremble”

Varastaisinko?

××××× = turvatoimetkaan eivät pidättele rikokselta

Tämän koontipostauksen kirjoittamisella on nyt sellainen vakava sivuoire, että marssin huomenna ensimmäisen vapaan hetken koittaessa kirjastoon lainaamaan lisää runoja, sillä olen tällä hetkellä tilanteessa, ettei yhden yhtä lukematonta löydy hyllystäni.

Siispä, onko sinulla antaa suosituksia runokokoelmista? Viihdytkö runojen parissa?

 

 

Åke Persson & Thomas Oldrup – Maailman pisin pajunköysi. 101 historiallista harhakäsitystä

Oletko aina luullut, että orjat rakensivat pyramidit, Einsteinilla oli huono koulutodistus, Magalhães purjehti ensimmäisenä maailman ympäri ja Marie Antoinette totesi nälkiintyneistä kansalaisistaan ”Syökööt leivoksia”? Jos näin on, Åke Perssonin ja Thomas Oldrupin kirja Maailman pisin pajunköysi. 101 historiallista harhakäsitystä on oikea teos tekemään lopun harhaluuloistasi. Mikään näistä, tai kirjassa esitetyistä muista 97 historiallisena totuutena elämään jääneestä tarinasta, ei nimittäin ole totta.

Persson ja Oldrup ovat historiaan eikoistuneita toimittajia, jotka ovat työskennelleet kauan populaaritieteellisen historiantutkimuksen parissa. Kirja on saanut alkunsa heidän viehtymyksestään harhakäsitysten voimaan: monet kirjan myyteistä ovat säilyneet yleisessä tietoisuudessa vuosisatoja.

Miksi näin? Toisinaan kyse on ollut puhtaista väärinymmäryksistä, joskus siitä, että hyvä tarina elää ja saa kuulijoita totuutta helpommin. Usein harhakäsitysten takana on myös poliittisia motiiveja. Propagandaa ja suoranaisia valheita on aina käytetty mustamaalaamaan vastustajia ja pönkittämään omaa asemaa. Siinä mielessä Maailman pisin pajunköysi on myös muistutus siitä, ettei kaikkea tarvitse tai pidä uskoa. Samanlaisia myyttejä ja harhakäsityksiä luodaan ja tulee luoduksi myös omalla ajallamme.

Pidän paljon kirjan ideasta ja historiasta kiinnostuneena se kuulosti mielenkiintoiselta lähestymistavalta populaariin historiaan. Kirja tarjoaa juuri sitä mitä se lupaa: tunnettuja ja tuntemattomampiakin harhakäsityksiä ja niiden oikaisuja sekä selityksiä, joista toiset ovat vieraampia kuin toiset. Voinkin suositella kirjaa sekä niille, jotka haluavat päivittää tietämystään historian yksityiskohdista että niille, jotka haluavat tehdä vaikutuksen tuttavapiiriinsä briljeeraamalla.

Minulle lukukokemus ei jälkeenpäin ajatellen ollut niin antoisa kuin olin ehkä odottanut. Kirja ei sinänsä tuottanut pettymystä vaan pikemminkin yliarvioin innostukseni aiheeseen, ja kirja tuli valittua luettavaksi vääränä ajankohtana. Hain siitä kevyttä ja viihdyttävää välipalaluettavaa (mitä se oli) kurssien lukulistoja keventämään, kun mieli olisi sittenkin tehnyt enemmän uppoutua laadukkaaseen romaaniin pakollisten lukemisten välissäkin. Kelpo teos silti, jos tykkää vastaavanlaisesta kirjallisuudesta.

Helmet-lukuhaaste: 18. Kirjan nimessä on vähintään neljä sanaa

Varastaisinko?

××× = syyllistyn taskuvarkauteen

Oletko jäänyt kiinni historiallisesta harhakäsityksestä?