Jane Austen – Ylpeys & ennakkoluulo, Viisasteleva sydän ja Neito vanhassa linnassa

Kirjoitin vähän aikaa sitten koontipostauksen ensimmäisestä kolmesta Austenista, jotka luin tänä keväänä ja nyt on tarkoitus täydentää tuo trio kattamaan kaikki Austenin viimeistellyt romaanit. Järjestä ja tunteista, Kasvattitytön tarinasta ja Emmasta voi lukea täältä, ja tällä kertaa käsittelyvuorossa ovat Jane Austenin tunnetuin ja ehkä rakastetuin teos Ylpeys ja ennakkoluulo, hänen viimeinen valmiiksi saatu romaaninsa Viisasteleva sydän sekä hänen ensimmäiseksi kirjoittamansa Neito vanhassa linnassa. Romaanien jako postausten välillä johtuu pelkästään lukujärjestyksestä, mutta nyt näitä lyhytarvioita kirjoittaessani huomasin, että tämänkertaiseen postaukseen pääsee kärkikolmikkoni Austenin tuotannosta.

Tämän luku-urakan jälkeen ja Jane Austenia koko kevään opiskeltuani uskallan sanoa, että minulla on varsin hyvä kokonaiskuva hänen tuotannostaan, tyylistään ja keskeisimmistä teemoistaan. Austen on vuosia ollut lemppareitani klassikkokirjailijoiden joukossa, ja etukäteen hieman pelotti, pitäisinkö enää hänen kirjoistaan samalla tavalla opiskeltuani ja analysoituani niitä akateemisella tasolla. Suhteeni hänen teoksiinsa on ehdottomasti muuttunut, ymmärrän niiden kontekstia paremmin ja silmäni ovat avautuneet sille aiheiden ja teemojen kirjolle, joka hänen tuotannostaan on löydettävissä. Enkä todellakaan ole kyllästynyt niin kuin alussa pelkäsin vaan päin vastoin, minulla on mielessäni montakin näkökulmaa, joista olisi mielenkiintoista tarkastella hänen tekstejään – alkaen postkoloniaalisesta kritiikistä ja päättyen siihen, miten populaarikulttuurin versiot ovat vaikuttaneet siihen, miten miellämme hänen teoksensa tänä päivänä. Mutta ennen kuin harhaudun sivuraiteille, on aika päästä itse kirjojen pariin.

Ylpeys ja ennakkoluulo

”But vanity, not love, has been my folly. – Pleased with the preference of one, and offended by the neglect of the other, on the very beginning of our acquaintance, I have courted prepossession and ignorance, and driven reason away, where either were concerned. Till this moment, I never knew myself.”

Ylpeys ja ennakkoluulo kertoo Bennetin kuudesta siskoksesta, joiden naittaminen on heidän äitinsä päätavoite, sillä perimyssäännöksistä johtuen heiltä lähtee talo alta sen jälkeen kun heidän isänsä kuolee ja ainoa keino turvata heidän elantonsa on naittaa heidät rikkaille miehille. Sisaruskatraaseen kuuluu vallaton ja räiskyvä Lydia, joka ei pysähdy miettimään tekojensa seurauksia, Kitty, joka seuraa Lydian esimerkkiä flirttailussa ja huvittelussa, Mary, joka toisin kuin siskonsa ei nauti hurvittelusta vaan keskittyy etsimään moraalisia opetuksia, Jane, joka lumoaa kauneudellaan ja kiltteydellään sekä tietysti suorasanainen ja leikkisä Elizabeth, joka on yksi klassikkokirjallisuuden valovoimaisimmista sankarittarista. Kun herra Bingley vuokraa Netherfieldin kartanon ja tuo mukanaan rikkaan mutta töykeän herra Darcyn ja paikkakunnalle saapuu vielä rykmentti punatakkisia upseereita herättämään tyttöjen avioliittohaaveet, käynnistyy tapaamisten sarja, joka johtaa niin romansseihin kuin syvälliseen itsetutkiskeluun.

Rakastan Ylpeyden ja ennakkoluulon värikästä henkilökaartia ja sitä ironiaa, jolla Austen varmistaa sellaisen etäisyyden henkilöhahmoihinsa, että pystyy tarkastelemaan heidän sosiaaliluokkansa motivoimia käytöstapoja kriittisesti sekä sitä, kuinka hienovaraisesti ja läheisesti Austen osaa kuvata hahmojensa mielenliikkeitä ja sitä, kuinka he lukevat toisia henkilöhahmoja ja heidän käytöstään. Romanttiset komediat ja romanttinen kirjallisuus ovat paljon velkaa Ylpeydessä ja ennakkoluulossa kuvatulle romanssille ja kolme edellistä kertaa, kun olen romaanin itse lukenut, olen lukenut sen nimenomaan rakkaustarinana (olen itse asiassa kirjoittanut bloggauksenkin Ylpeydestä ja ennakkoluulosta aiemmin), mutta tällä kertaa luin sitä hieman eri näkökulmasta, keskittyen Elizabethissa tapahtuvaan muutokseen: siihen miten hänen asennoitumisensa muihin ihmisiin muuttuu, miten hän oppii asioita itsestään ja tavastaan tulkita ja tuomita muita ihmisiä ja miten hän joutuu kyseenalaistamaan käsityksiä itsestään.

Viisasteleva sydän

”Men have had every advantage of us in telling their own story. Education has been theirs in so much higher a degree; the pen has been in their hands. I will not allow books to prove anything.”

Viisastelevan sydämen alkuasetelma poikkeaa muista Austenin romaaneista siinä mielessä, että se ei kuvaa päähenkilöidensä ensitapaamista ja tutustumista toisiinsa vaan tapahtumat lähtevät liikkeelle pisteestä, jossa on kulunut seitsemän vuotta siitä, kun Anne Elliot purki kihlauksensa nuoruuden rakkautensa kapteeni Wentworthin kanssa. Anne on romaanin alussa 27-vuotias, siis ajan mittapuun mukaan auttamattomasti parhaan ikänsä ohittanut vanhapiika, jonka sydänsurujen muovaama elämänkokemus tekee hänestä Austenin sankarittarista kypsimmän. Kun Wentworth saapuu takaisin Annen kotiseudulle tehtyään uraa laivastossa, hän on yhä selvästi loukkaantunut tavasta, jolla Anne kohteli häntä vuosia sitten, mutta silti ilmassa on välittömästi kysymys siitä, voisiko Wentworth antaa anteeksi ja antaa Annelle toisen mahdollisuuden. Annen ja Wentworthin orastavan romanssin kuvaus on ehkä kutkuttavin kaikista Austenin kynäilemistä: vaikka he tuskin vaihtavat sanaa ollessaan pakotettuja viettämään aikaa samassa seurassa, katseista ja kosketuksista rakentuu hienovaraisesti jännite, joka kantaa läpi koko romaanin.

Kuten Emma, Viisasteleva sydän käsittelee ajan sosiaaliluokkia sekä sosiaalisen liikkuvuuden mahdollisuuksia ja on Austenin kirjoista kriittisin kuvaamaansa yläluokkaa kohtaan esittelemällä pari turhamaisinta henkilöä, jotka hänen tuotantonsa tuntee. Se arvostelee myös Bathin avioliittomarkkinoita ja pinnallista seurapiiriä, joissa Austen ei tunnetusti itse viihtynyt. Sen ohella Viisasteleva sydän on Austenin kirjoista ehdottomasti surumielisin: se on ainut romaani, jonka alussa sankaritar on onneton ja menetys ja sen käsitteleminen ovat Viisastelevan sydämen tärkeimpiä teemoja. Siitä huolimatta Viisasteleva sydän on ehdottomasti suosikkejani Austenilta, eikä vähiten siitä syystä, että se ottaa yllättävän modernisti kantaa siihen, kuinka sillä on väliä, kenen kynästä tarinat lähtevät ja kuinka yksipuolinen näkökulma ei riitä perustelemaan mitään.

Neito vanhassa linnassa

”No one who had ever seen Catherine Morland in her infancy, would have supposed her to be born a heroine. Her situation in life, the character of her father and mother, her own person and disposition, were all equally against her.”

Neito vanhassa linnassa, eli Northanger Abbey, jonka suomennoksen nimeen en ole millään tottua, poikkeaa Austenin muusta tuotannosta selvimmin. Se on teoksista ensimmäinen, jonka hän kirjoitti (mutta sitä ei julkaistu ensimmäisenä) ja siinä ovat idulla myöhemmät teemat ja henkilötyypit, joista hänet tunnetaan. Northanger Abbey oli ainut Austenin romaani, jota en ollut lukenut ennen tätä kevättä, ja olin säästellyt sitä useamman vuoden viimeisenä lukemattomana Austenina, jonka jälkeen minulla ei olisi enää uusia Austeneita varastossa. Ja minkä helmen olenkaan jättänyt viimeiseksi! Northanger Abbey on ehdottomasti hauskin Austenin romaaneista ja se ampaisi heti suosikkieni joukkoon. Se ei ole yhtä kypsällä tai varmalla otteella kirjoitettu kuin hänen myöhäisemmät teoksensa, mutta ai että, viihdyttävä se ainakin on.

Northanger Abbey on parodia goottilaisesta romanssista, jotka olivat hyvin suosittuja aikana, jolloin Austen kirjoitti romaaninsa. Jos siis tuntee yhtään goottilaisen kirjallisuuden konventioita (ja vaikka ei tuntisikaan), saa naureskella urakalla sille, kuinka Austen kääntää ennakko-oletukset päälaelleen ja ottaa kaiken riemun irti pilaillessaan genren kustannuksella. Northanger Abbeyn sankaritar Catherine Morland ei ole, kuten kertoja ystävällisesti huomauttaa heti alkajaisiksi, ollenkaan tyypillinen sankaritar, sillä hän ei ole mikään kaunotar, ei kovinkaan fiksu eikä edes nauti tyypillisistä naisellisista harrastuksista kuten puutarhanhoidosta. Sen sijaan hän on päättänyt ryhtyä sankarittareksi ja tarvittavat kyvyt hankkiakseen omistautuu goottilaisen kirjallisuuden lukemiselle. Vilkas mielikuvitus hänellä joka tapauksessa on, ja se jos mikä varmistaa, että seikkailut osuvat hänen tielleen.

Nautin Northanger Abbeyn lukemisesta sen verran, että pohdin jopa ottavani kesälukuprojektikseni Ann Radcliffen järkälemäisen Udolphon, joka on Northanger Abbeyn keskeisimpiä parodian kohteita. Aloitin sitä viime syksynä, mutta en pystynyt silloin sitoutumaan 750-sivuiseen lukuprojektiin, mutta ehkä nyt enemmän gotiikasta innostuneena sen lukeminen sujuisi sutjakammin.

Osallistun näillä teoksilla #everydayiswomensdayreadingchallenge -lukuhaasteeseen.

Ketkä ovat sinun lempiklassikkokirjailijoitasi?

Advertisement

Maggie Nelson – Argonautit

”On opittava sietämään, että jokin voi olla enemmän kuin Kaksi.”

Maggie Nelsonin Argonautit on genrerajoja venyttävä teos, jossa Nelson pohtii muuttumisen ja määrittelyn, kapinallisuuden ja perheellisyyden sekä rakkauden ja seksuaalisuuden teemoja. Muun muassa. Argonautit on omaelämäkerrallinen, esseemäinen kirja, jossa Nelson käy keskustelua filosofian ja omien kokemustensa välillä – keskustelua joka on yhtä aikaa älykästä ja filosofista sekä samastuttavaa ja koskettavaa. Ei tarvitse olla olematta toista ollakseen toista.

Argonautit on kirja, jota luin silloin, kun minun olisi pitänyt lukea sukupuolentutkimuksen peruskurssin tenttiin. Eikä muuten kaduta. Argonautit on myös kirja, jonka sivuille liimasin 21 post it -lappua merkitsemään tärkeimpiä kohtia. 21 post it -lappua on aika paljon 200-sivuiselle kirjalle ja lukijalle, joka ei yleensä ikinä käytä post it -lappuja. Se kertoo jo jotain siitä, kuinka paljon asioita haluaisin nostaa esille, mutta syvennytään nyt vähän paremmin edes muutamaan.

Nelsonin teoksen keskiössä on hänen ja hänen muunsukupuolisen kumppanin, taiteilija Harry Dodgen rakkaustarina. Molemmat käyvät kirjan, vai pitäisikö sanoa, Nelsonin kirjoitusprosessin, aikana läpi fyysistä muutosta, jotka kuvataan rinnakkain. Harry aloittaa testosteronihoidon korjatakseen sukupuolensa; Maggie odottaa ensimmäistä lastaan. Muutoksen ja samuuden jännite tiivistyy myös teoksen nimessä, joka tulee kreikkalaisen mytologian Argo-laivan purjehtijoista, jotka matkansa aikana rakentavat laivansa kokonaan uudelleen, mutta saapuvat silti perille samannimisellä laivalla. Hyvin tietoisina muuttuvista kehoistaan ja siitä, miten muut lukevat heidän ruumiitaan Nelson havainnoi ennakkoluuloja ja oletuksia, joita heidän fyysisestä olemuksestaan tehdään, kuten heidän ollessaan syömässä ravintolassa Harryn hoitojen ja hänen oman raskautensa aikana:

”Sinä käyt miehestä, minä odottavasta äidistä. Tarjoilija juttelee hyväntuulisesti perheestään, sanoo iloitsevansa meidän puolestamme. Päältä katsoen saattoi näyttää, että sinun vartalosi muuttui koko ajan ’maskuliinisemmaksi’ ja minun aina vain ’naisellisemmaksi’. Mutta sisältäpäin se ei tuntunut siltä. Sisältä olimme kaksi inhimillistä eläintä ja koimme muodonmuutosta rinta rinnan, toistemme todistajiksi osuneina.”

Kuvatessaan perhe-elämäänsä, rakkaussuhdettaan Harryyn ja Harryn muutosta Nelson pohtii paljon myös sitä, kenellä on oikeus kirjoittaa kenen tarina. Kun hän luetuttaa tekstiään Harryllä, eikä Harry tunnista siitä itseään vaan tekee korjauksia muokatakseen sitä kuvaamaan häntä totuudenmukaisemmin, Maggien tekisi mieli inttää, että kirja on hänen, hänen! Että heidän elämänsä yksityiskohdat eivät ole pelkästään Harryn. Mutta samalla lailla ne eivät ole pelkästään Maggien. Kysymys näkökulmasta ja sen rajoittavuudesta, siitä että omasta perspektiivistä käsin tehty kuvaus alistaa muut ihmiset välttämättä toisiksi, pysyy ilmassa ja tekee näkyviksi ne valtarakenteet ja lokeroinnin, joita käytetään toisista puhuttaessa – usein niitä tunnistamatta.

”Mainitsinkin jo, että olin kyllästynyt valtamediassa julkaistuihin mukavasti cissukupuolisten ihmisten – oletettavasti ’meidän’ – kertomiin tarinoihin, joissa ilmaistiin surua toisissa – oletettavasti ’heissä’ tapahtuvista muutoksista. (’Mihin kohtaan elämän kriisien taksonomiassa asettuu se, kun yhden ihmisen vapautuminen on toisen menetys?’ Molly Haskell kysyy ahdistuneessa kuvauksessaan veljensä muutosprosessista miehestä naiseksi. Jollei hänen kysymyksensä ole retorinen, esitän vastaukseksi seuraavaa: aika helvetin matalalle.)”

Argonautit on teos, joka nousee kaikenlaista määrittelyä ja lokerointia vastaan. Tai muotoilenpa uudelleen: se vastustaa ulkopuolelta tehtävää määrittelyä ja argumentoi vahvasti sen puolesta, että ihmisellä itsellään tulisi olla oikeus määritellä itsensä – tai olla määrittelemättä, ja sehän se vasta röyhkeä ajatus tässä pisteestä pisteeseen pyrkivässä maailmassa on. Vaihtoehtoiseksi malliksi lopullisen tilan saavuttavalle muutokselle Nelson lainaa Deleuzelta ja Guattarilta ajatuksen tulemisesta, jossa ei tulla miksikään, kehkeytymisen idean, jossa muututaan mutta jossa muutoksella ei ole päätepistettä. Ehkä Argo ei saavu satamaan vaan elää jatkuvassa liikkeessä, jatkuvassa muutoksen prosessissa kadottamatta kuitenkaan olemustaan ja itseään: sitä mitä on ja sitä miksi on tulossa.

Puhuessaan lokeroinnista Nelson tulee puhuneeksi myös kielestä ja sen normatiivisuudesta, joka heijastelee binaarista sukupuolikäsitystä esimerkiksi englannin kielen he/she -persoonapronominien kautta. Kieli on huomattava määrittelyn ja lokeroinnin työkalu, tapa nimetä ja asettaa rajoja eri asioille ja ilmiöille. Ja kun nimeäminen määrittelee ja rajaa, se väistämättä jättää myös jotain ulkopuolelle ja tekee näkymättömäksi kuten Nelson asian ilmaisee: nimetön putoaa pois, menee hukkaan, surmataan – – mieli toimii kuin piparimuotti.

”En minä ole matkalla mihinkään, Harry vastaa joskus kyselijöille. Miten selittää tässä raivokkaan määrätietoisessa kulttuurissa se, että toisinaan tilanne vain pysyy sotkuisena? – – Miten selittää se, että joillekin, tai joillekin tiettynä hetkenä, tällainen jahkailu on ok – jopa houkuttelevaa (esim. ”sukupuolihakkereille”) – kun taas toisille, tai toisille tiettynä hetkenä, se on jatkuvan ristiriidan ja surun aihe? Miten tehdä tiettäväksi se totuus, että paras tapa selvittää, miten ihmiset suhtautuvat sukupuoleensa tai seksuaalisuuteensa – tai ylipäätään mihinkään – on kuunnella, mitä he sanovat ja yrittää kohdella heitä sen mukaisesti, tyrmäämättä heidän näkemystään todellisuudesta omalla näkemyksellä?”

Nelson puhuu Argonauteissa paljon myös queerin ja normien välisestä jännitteestä raskauden, äitiyden ja perheen perustamisen näkökulmasta. Hän puhuu äitiydestä itse äitinä, siitä, kuinka he Harryn kanssa yrittivät raskautta pitkään ja siitä, millaisiin ennakkoluuloihin hän raskaana olevana naisena, siis tulevana äitinä, törmäsi. Esimerkiksi hän nostaa tilanteen, jossa oli raskaana ollessaan luennoimassa arvostetussa newyorkilaisessa yliopistossa julmuutta käsittelevästä kirjastaan, jolloin häneltä kysyttiin, miten hän on selviytynyt niin synkän materiaalin työstämisessä tuossa tilassa. Se saa hänet ajattelemaan pisteliäästi, että siinä taas vanha valkoinen patriarkaatin edustaja palauttaa naisluennoitsijan omaan ruumiiseensa, ettei keneltäkään varmasti jää huomaamatta räikeä oksymoron: raskaana oleva nainen, joka ajattelee. Toisaalta hän puhuu äitiydestä myös hyvin erilaisena ilmiönä, sydämensä monisukupuolisista äideistä, jotka ovat sukupuoleen katsomatta ja biologisen suhteen puuttumisesta huolimatta ihmisiä, jotka ovat vaikuttaneet häneen merkittävällä tavalla.

Miettiessään äitiyttä ja raskauttaan hän pohtii, onko perheen perustaminen tai raskaus heteronormatiivista ja miten niihin suhtaudutaan queer-yhteisössä. Eikö se, miten raskaus muuttaa ihmistä niin perinpohjaisesti, ole nimenomaan queeria, eikö sen aiheuttama mullistus ole nimenomaan mukautumisen vastakohta? Queer-yhteisön sisäiset jännitteet tulevat esille myös laajemmassa mittakaavassa, ja Nelson kuvaa tilannetta, jossa queer-yhteisöä syytetään sekä ulkoapäin tulevassa kritiikissä yhteiskunnan tuhoamisesta että liikkeen sisällä kumouksellisuuden puuttumisesta, koska homous ei ole enää rangaistavaa tai laillinen peruste raa’alle syrjinnälle eikä siten välitä kumouksellisuutta enää samalla tavalla.

”On todella omituista elää historiallisella hetkellä, jolloin vastakkain ovat vanhoillinen huoli ja hätä siitä, että sateenkaariväki tuhoaa yhteiskunnan instituutioineen (ennen kaikkea avioliiton) ja toisaalta huoli ja hätä queer-liikkeen epäonnistumisesta tai kyvyttömyydestä romuttaa yhteiskunta ja perinteiset instituutiot, sillä moni queer on turhautunut valtavirran HLBTQ+-liikkeen sopeutumaan pyrkivään, ajattelemattoman uusliberalistiseen suuntaukseeen, jossa on käytetty pitkä penni siihen että on aneltu pääsyä ahteen historiallisesti alistavaan rakenteeseen: avioliittoon ja puolustusvoimiin.”

Argonauteissa pidän siitä, kuinka Nelson ajatusprosessi on näkyvillä koko ajan ja kulkee esseemäisesti läpi koko teoksen väistäen päätymisen johonkin yhtenäiseen synteesiin. Sen lomassa hän käy keskustelua useiden ajattelijoiden kanssa, joiden nimet on merkitty marginaaleihin eräänlaiseksi tekstin lomassa kulkevaksi lähdeluetteloksi: Ludvig Wittgenstein, Sara Ahmed, Judith Butler näin muutamia mainitakseni. Nelson tarjoilee tekstillään monia hykerryttäviä oivalluksia siitä, kuinka käsitämme esimerkiksi sukupuolisuuden ja seksuaalisuuden ja mitä sitten teemme niillä käsityksillä. Hänen kritiikkinsä on älykästä ja hyvin pohjustettua ja kietoutuu niin hienosti yhteen henkilökohtaisen kokemuksen kanssa, että asiallinen kylmyys karisee pois jättäen jälkeensä syvästi inhimillisen ja liikuttavan kertomuksen kahdesta muuttuvasta ihmisestä sekä rakkaudesta, jossa tuntuu, että kykenen antamaan sinulle kaiken luopumatta itsestäni.

Varastaisinko?
××××× = turvatoimetkaan eivät pidättele rikokselta

Argonauteista on kirjoitettu ilahduttavan paljon: Reader, why did I marry him?, Kirsin Book Club, Mitä luimme kerran, Kirjaluotsi, Lumiomena, bookishteaparty, Kirjanurkkaus, Luettua elämää, Tekstiluola, Helmi Kekkonen

Oletko sinä lukenut Nelsonin teoksia?

Jane Austen – Järki & tunteet, Kasvattitytön tarina ja Emma

Joka päivä on naistenpäivä -lukuhaaste (tai ainakin sen ensimmäinen kierros, sillä haasteen ylläpitäjät Laura ja Mira ovat luvanneet haasteelle jatkoa, jes!) on tulossa päätökseensä perjantaina, ja sitä ennen haluan ehtiä vielä sanoa sanasen yhdestä erittäin tunnetusta klassikkokirjailijasta, nimittäin Jane Austenista. Mieleni perukoilla pitkään hautunut ajatus maratoonata koko Austenin tuotanto sai hyvin konkreettisen muodon valitessani vaihtopuolivuotiselleni yhden pelkästään hänen kuutta romaaniaan, niiden historiallista kontekstia ja niistä tehtyjä adaptaatioita käsittelevän kurssin, ja olen nyt aika lahjakkaasti jumissa hänen maailmassaan. Jane Austenin maine romanttisen kirjallisuuden äitinä ja mahdollisesti sen suurimpana nimenä on varmasti kaikille tuttu, mutta mitä tarkemmin ja enemmän on tullut hänen romaanejaan luettua, sitä selvemmin hänen tuotannostaan nousee esille hyvin laaja kirjo naisen elämää käsitteleviä kysymyksiä, joista haluan nostaa esiin muutaman tähän koontiini kolmesta ensimmäisestä luetusta.

JÄRKI JA TUNTEET

Järki ja tunteet kertoo kahdesta siskosta, Elinorista ja Mariannesta, joiden täytyy isänsä kuoleman jälkeen muuttaa kodistaan, sillä tyttäret eivät tietenkään ajan lainsäädännön mukaan voi periä isänsä omaisuutta vaan se siirtyy lähimmälle miespuoliselle sukulaiselle. Romaani seuraa läheltä siskojen suhdetta toisiinsa, heidän äitiinsä ja muihin heidän lähipiiriinsä kuuluviin ihmisiin – myös erinäisiin vastakkaisen sukupuolen edustajiin, joista he toivovat itselleen aviomiestä. Elinorin ja Mariannen tarinat peilautuvat toisiinsa, mutta poikkeavat toisistaan suuresti suhteessa siihen, miten he reagoivat elämässään tapahtuviin asioihin. Marianne on parantumaton romantikko, jonka mielestä tunteet on tunnettava ja näytettävä suurella palolla, hän on käytöksessään teeskentelemätön ja tinkimätön. Elinorille on tärkeää ottaa huomioon muut ihmiset ja sovinnaisuus, hän on järkevä ja rauhallinen ja pitää tunteet mieluummin omana tietonaan kuin pitää niistä suurta ääntä – tai uskoo ne edes lähimmäisilleen.

Avioliittojuonet ovat Austenin tuntien tärkeässä osassa tarinaa ja romantiikka se, mitä moni lukija tarinalta odottaa, mutta havahduin lukiessani huomaamaan, kuinka keskeisessä osassa tätä nimenomaista teosta on rakkauden kääntöpuoli, sydänsuru. Ei siis kosiskelu, romanttiset haaveet tai lupaus ikuisesta onnesta (tai ainakin taloudellisesta toimeentulosta) avioliiton auvoisessa satamassa vaan rehellinen sydämen särkyminen, ikävä ja pettymys. Sitä vahvemmin kyse on kuitenkin kahdesta naisesta ja siitä, millaiset asiat muuttavat heitä ja mihin suuntaan sekä siitä, millainen käytös ja tunteiden ilmaiseminen on naiselle sopivaa.

KASVATTITYTÖN TARINA

Toisin kuin muut Austenin romaanit, Kasvattitytön tarina seuraa päähenkilönsä elämää lapsuudesta asti. Ja toisin kuin Austenin tunnetummat sankarittaret kuten suorasanainen Elizabeth Bennet, kiihkeä Marianne tai nokkela ja omanarvontuntoinen Emma, Kasvattityön tarinan päähenkilö on jäädä sivurooliin omassa tarinassaan. Rikkaampien sukulaistensa luokse asumaan otettu Fanny Price on hiljainen ja varautunut, oikeastaan niin syrjään vetäytyvä että välillä hänen läsnäolonsa on unohtua kun huomio kiinnittyy värikkäämpiin ja äänekkäämpiin henkilöihin. Mansfield Parkissa Fannyn lähipiiriin kuuluvat hänen hieman pelottava enonsa Sir Thomas Bertram, tämän vaimo Lady Bertram, jonka elinpiiri rajoittuu sylikoirien silittelyyn, ja Mrs Norris -täti, joka on jatkuvasti Fannyn kimpussa sättimässä tätä, sekä neljä serkkua. Heistä vanhin on Tom, joka tuhlailee huikentelevaisesti perheen rahoja, siskot Maria ja Julia suhtautuvat Fannyyn alentuvasti mutta ovat varsin vakuuttuneita omasta erinomaisuudestaan ja nuorempi veli Edmund on perheessä ainoa, joka suhtautuu Fannyyn huomaavaisesti.

Kasvattitytön tarinassa Austen pääsee kommentoimaan muun muassa naisten saamaa koulutusta, mikäli heidän kasvatustaan voi sellaiseksi kutsua, moraaliin liittyviä kysymyksiä sekä avioliiton solmimiseen liittyviä motiiveja. Ja vaikka Fanny on päähenkilönä saanut paljon kritiikkiä epäkiinnostavuudestaan ja jopa karikatyyrimäisestä moraalisesta jäykkyydestään, nostan hattua sille, että Austen on uskaltanut ottaa riskin esitellessään maailmalle hyvin erilaisen sankarittaren, introvertin tytön, joka kokee sosiaaliset tilanteet hankalina mutta on hyvin tarkka tehdessään havaintoja muiden luonteista ja käytöksestä ja joka uskaltaa pysyä uskollisena omille periaatteilleen muiden painostuksesta huolimatta.

EMMA

Emma kertoo nimikkohenkilöstään Emmasta, joka asuu mukavasti rikkaan ja arvostetun mutta luonteeltaan kieltämättä hieman hankalan isänsä kanssa hoitaen tämän taloutta ja vakuuttaen, ettei koskaan mene naimisiin. Muiden avioliittojen järjestäminen sen sijaan on hänelle suurinta hupia ja ylpeyden aihe, mutta alkaessaan järjestää ystävälleen Harrietille hieman turhan edullista liittoa hän huomaa, ettei amorina toimiminen olekaan aivan yksinkertaista. Emma on päähenkilönä kiehtova: hän on ristiriitainen ja epätäydellinen, ylpeä ja erehtyväinen mutta hyvää tarkoittava ja valmis myöntämään virheensä.

Suhdekiemuroiden rinnalla Austen kuvaa Emmassa hyvin tarkkanäköisesti ajan hienosyisiä luokkaeroja ja sitä kuinka liikkuminen sosiaaliluokkien välillä tulee mahdolliseksi ja alkaa murentaa järjestelmää. Kenties monipuolisimmin koko Austenin tuotannossa Emmassa kuvataan myös naisten välistä ystävyyttä, siis sellaista joka ei perustu verisiteisiin ja siskouteen. Austen kuvaa naisten välisiä ystävyyssuhteita oman perheen ulkopuolella yllättävän vähän, mutta Emmassa ne nousevat hyvin tärkeään osaan.

Mikä on sinun lempparisi Austenin teosten joukossa?

Liv Strömquist – Prinssi Charlesin tunne

”Parisuhteita ei enää tänä päivänä muodosteta – kuten tiedämme – taloudellisista syistä tai sukulaisten tekemien sopimusten vuoksi vaan siitä tunteesta, jota kutsumme ’rakkaudeksi’. Tämän seurauksena ’rakastumisen’ tunne saa erittäin korkean aseman – ratkaisevan merkityksen – siinä, miten järjestämme yhteiselomme toisten ihmisten kanssa.”

Ai että kuinka olenkaan odottanut tämän tunnustuksen kirjoittamista! Luin Prinssi Charlesin tunteen ensimmäistä kertaa viime joulukuussa, mutta humpsahdin silloin niin perusteellisesti Strömquistin kritiikin ja ahaa-elämysten pariin, ettei muistiinpanojen ja sittemmin bloggauksen kirjoittamisesta tullut yhtään mitään. Otin sarjakuvan uuteen syyniin ystävänpäivän lukumaratonilla, jolla nautin sekä Strömquistin ajatusten että omien oivallusteni ylöskirjaamisesta vaikka se lukuvauhtiani hidastikin, mutta silloinkaan en ehtinyt tuoda kirjaa blogiin asti ennen laina-ajan loppumista. Sittemmin olen suositellut kirjaa vähintään joka toiselle vastaantulijalle. Mutta nyt, nyt olen vihdoin kotiuttanut itselleni ihka oman kappaleen sarjakuva-albumia ja selailukappale ulottuvillani sekä muistiinpanot henkisenä tukenani uskallan vihdoin kysyä, missä ihmeessä olet ollut, jos et ole lukenut Liv Strömquistiä.

Voisin sanoa vain lyhyesti, että Prinssi Charlesin tunne on loistava. Lukekaa se. Tässä kiteytyksessä on kaikki oleellinen, eikä samalla yhtään mitään, mitä haluaisin sanoa, mikä ehkä selittää sitä, miksi tämä tunnustus on antanut odottaa itseään niin kauan. Oikeasti haluaisin leväyttää tähän koko teoksen yksissä isoissa lainausmerkeissä, jotta ette varmasti jäisi paitsi mistään, mutta yritän kovasti vastustaa tätä mielihalua. Ehkä näin puolen vuoden jälkeen olen vihdoin kypsytellyt ajatuksiani tarpeeksi, jotta pystyn hieman tiivistämään. Aloitetaan siis alusta.

Prinssi Charlesin tunne on kymmenen sarjakuvan sarjakuva-albumi, joka kyseenalaistaa kaiken, mitä luulit tietäväsi parisuhteista, romanttisesta rakkaudesta ja länsimaisesta avioliittokäsityksestä. Tai näin mahtipontisesti minä olen ainakin sitä kavereilleni mainostanut. Hieman neutraalimmin ilmaistuna Prinssi Charlesin tunne pohtii ja perkaa kulttuurissamme vallitsevia käsityksiä miesten ja naisten välisistä suhteista ja niissä ilmenevistä valta-asemista, rakkausavioliitosta ja siihen liittyvistä ehdoista sekä parisuhdemarkkinoista ja seksistä vaihdon välineenä.

En ole koskaan lukenut mitään, mikä olisi yhtä kriittinen romanttista rakkautta kohtaan kuin nämä sarjakuvat. Kuten Strömquist toteaa, romanttisella rakkaudella on hyvin horjuttamaton ja tärkeä asema yhteiskunnassamme, minkä takia se aiheuttaa myös suunnattomasti stressiä, puhumattakaan siitä kuinka normitettua sen toteuttaminen on. Strömquist vie lukijansa romanttisen rakkauden syntyhetkille 1800-luvulle (kyllä, seksuaalisen omistusoikeuden ja taloudellisen riippuvuuden eli avioliiton perustuminen rakkaudeksi sanotulle tunteelle on niin uusi keksintö) ja tarkastelee sitä, miten patriarkaatti ja kapitalismi muovasivat parisuhteen sellaiseksi kulttuuriseksi konstruktioksi, jona me sen tunnemme. Sellaiseksi jossa parisuhdemarkkinoista puhutaan kapitalismin kielellä ja jossa uuden ystävän hankkiminen on uhka seksuaalisen omistusoikeuden periaatteelle seurustelusuhteessa. Sellaiseksi jota miesten väitetään välttelevän viimeiseen asti (tämän kuvion esittäminen viihteessä on muuten rahakasta hommaa, kysykää vaikka viime vuosien parhaiten palkatuilta TV-koomikoilta) ja jossa saadun hyväksynnän jahtaamisen odotetaan olevan naiselle itsetarkoitus. Strömquistin pointti on, että niin parisuhde, romanttinen rakkaus kuin kumpaankin liittyvät tavat ja uskomukset eivät ole lopullisia totuuksia vaan kulttuurissamme muovautuneita käsityksiä, joiden kriittinen tarkastelu paljastaa, kuinka hullunkurisia osa niistä on.

Ja hullunkuriseen valoon Strömquist asettaakin monet miesten ja naisten välisiin suhteisiin liittyvät konventiot. Hänen kynänsä kärki on terävä ja nokkela, ja erityisesti oivaltava kuvitus tuo painavaan asiaan huumoria, riemakkuutta räväkkään ja provosoivaankin tyyliin. Minuun hänen tapansa käsitellä asioita iskee ainakin täysillä: se on yhtä aikaa sekä asiantuntevaa, paneutunutta ja ajatuksia herättävää että huvittavaa ja viihdyttävää. Nauru onkin yksi tehokkaimmista vaikutuskeinoista. Asettaessaan itsestäänselvyyksiä naurunalaisiksi Strömquist tulee osoittaneeksi kulttuuriimme ja ajatteluumme asumaan jääneitä epäkohtia ja epäloogisuuksia ja kuinka hassuilta (ja joidenkin kohdalla raivostuttavilta) ne tuntuvat kunhan ne tiedostaa.

Pelkästään omien mielipiteidensä tai havaintojensa pohjalle Strömqvist ei sarjakuvia rakenna, vaan hän viittaa tekstissään useisiin tieteellisiin tutkimuksiin ja tutkijoihin sekä käyttää lähdeviitteitä ruuduissa ankkuroimaan väitteitään tutkittuun tietoon. Tutkimusten lisäksi hän käyttää monia populaarikulttuurin esimerkkejä ja julkisuuden henkilöitä sanottavaansa konkretisoidakseen.

Prinssi Charlesin tunne on kirja, joka on kulkenut mukanani ajatuksissani pitkään lukemisen jälkeen. Olen pohdiskellut sen herättämiä ajatuksia useasti ja peilaillut sen tarjoamia oivalluksia pari- ja ihmissuhteista käymissäni keskusteluissa. (Terveisiä vaan kaikille, jotka joutuivat siihen keskusteluun kanssani lähtemään. Kiitos ja anteeksi.) Siitähän vaikuttavimmat kirjat usein tunnistaa, ne jäävät mieleen pitkäksi aikaa.

Vaikka Strömquistia paljon tässä hehkutankin, se ei tarkoita, että olisin hänen kanssaan kaikesta samaa mieltä. En usko, että kaikki hänen esittelemänsä skenaariot ja teoriat pätisivät kaikkiin yksittäistapauksiin. Uskon, että Strömquistin räväkän ja mustavalkoisen tyylin rinnalla maailmassa on enemmän harmaan sävyjä, mutta en myöskään moiti kärjistämisen käyttöä tehokeinona, se kun on oleellinen osa sarjakuva-albumia. Tarvitsemme Liv Strömquistin kaltaisia tyyppejä kritisoimaan kulttuuriamme ja kyseenalaistamaan normittuneita ja itsestäänselviä ajattelumalleja ja toimintatapoja.

Sarjakuvasta ovat kirjoittaneet myös Kirjanurkkaus, Mitä luimme kerran, Oksan hyllyltä, Bookishteaparty, Bibbidi Bobbidi Book, Reader, why did I marry him?, Kirjojen keskellä, Nti Kirjastotäti, Sateenkaarenmaalari ja Eniten minua kiinnostaa tie

Varastaisinko?
××××× = turvatoimetkaan eivät pidättele rikokselta

Onko sinulla sarjakuvasuosikkeja tai -suosituksia?

Ananda Devi – Näistä raunioista

”Jonain päivänä sitä herää ja huomaa, että tulevaisuus on kadonnut. Taivas peittää ikkunat. Yö muuttaa kehoon asumaan eikä suostu lähtemään.”

Näistä raunioista on kertomus Mauritiuksen turistisaaren kääntöpuolelta, suljetun tehtaan kupeesta, jossa maailma on kellertävän ruskeaa massaa ja taivas riippuu harmaana liian matalalla, jotta siltä voisi nähdä tulevaisuuden. Se on kertomus neljästä kiihkeästi elämän laidassa kiinni roikkuvasta nuoresta, joiden ympäriltä köyhyys ja muut sosiaaliset ongelmat ovat kitkeneet naurun ja toivon jättäen yhden pakottavan ajatuksen: täältä on päästävä pois jos ei halua tukehtua.

On Éve, jolla ei ole muuta mahdollisuutta käydä kauppaa tulevaisuudestaan kuin käyttää kehoaan vaihdon välineenä. Häntä jumaloi Sadiq, joka viettää päivänsä älyköiden seurassa koulussa Rimbaudista ja kirjailijahaaveista viehättyen ja yönsä jengin kanssa liikkuen Troumaronin todellisuudesta selvitäkseen. Jengiin kuuluu myös Clélio, jolle kotikadut ovat sotatanner johon purkaa vihansa ja raivonsa. Hänen elämänsä suunta määräytyy yhtäkkiä Savitan kautta, joka on ainoa, jonka Éve päästää lähelleen.

Pienoisromaanin lyhyet, uhoavat lauseet vangitsevat teini-ikäisten kertojien kuohuvan vihan ja räjähdysherkän uhman. Samalla sen raaka runollisuus sovittaa painostavaan helteeseen ja himoon toivonrippeen aidosta yhteydestä toiseen ihmiseen ja tulevaisuudesta, joka ei toista pakolaisten, alkoholistien, pahoinpideltyjen ja toivonsa menettäneiden väsynyttä tanssia kuoleman kanssa. Tanssia kuoleman kanssa, sitä elämä Troumaronissa on – ja silti: olla seitsemäntoista, olla elossa, olla rakastunut, olla voimiensa tunnossa.

Kertojanelikosta juuri Éve on se, jossa kuolemantanssi ruumiillistuu. Epätoivoisessa kamppailussa ulospääsystä ja tulevaisuudesta Éve takoo kehostaan aseen, joka on ainut valta ja valuutta, mitä hänellä on. Luomalla omat sääntönsä hän luulee olevansa haavoittumaton, mutta hangatessaan muiden jälkiä iholtaan hän menettää vähä vähältä lisää itsestään. Jokin virvaliekki tuntuu ajavan Éveä yhä pimeämpiin paikkoihin. Valta, jonka Éve kehollaan saa, valehtelee hänet voimakkaaksi, kunnes se paljastaa tilalleen jättämänsä tyhjiön.

”Etsin elämän pohjaa. Haluan tietää, minkä värinen se on. Miltä näyttää piste, jonka jälkeen ei ole paluuta ja joka kertoo vihdoin, mitä minä olen.”

Devillä on hyvin intensiivinen tapa kirjoittaa, niin intensiivinen, että isomman sivumäärän kanssa se voisi hengästyttää liiaksi asti. Romaanissa on suorastaan pakahduttavan vahva alku, eikä Devin ote herpaannu myöhemminkään. Näistä raunioista on ehdottomasti yksi vahvimpia romaaneja, jonka olen vähään aikaan lukenut, eikä se johdu pelkästään siitä, että luin sen lähes yhdeltä istumalta ja osittain kahdesti heti peräkkäin.

”Minun on vaikea kävellä. Kompuroin ja onnun eteenpäin asfaltilla. Joka askeleella syntyy täysikasvuinen petoeläin.”

Romaanista on kirjoitettu myös Mitä luimme kerran ja Mummo matkalla -blogeissa

Varastaisinko?

×××× = vaatii ryöstöä

Minnepäin maailmaa sijoittuu romaani, jota luet tällä hetkellä?

Väinö Linna – Täällä Pohjantähden alla 1-3 (Klassikkohaaste osa 6)

”Alussa olivat suo, kuokka – ja Jussi.”

Väinö Linnan Täällä Pohjantähden alla -trilogia on sekä yhden perheen sukukronikka että läpileikkaus Suomen historiasta 70 vuoden ajalta. Se kertoo Pentinkulman hämäläiskylän asukkaiden vaiheista ja erityisesti Koskelan perheen elosta 1880-luvulta 1950-luvulle läpi sortokausien, itsenäistymisen, sisällissodan, äärioikeiston nousun ja toisen maailmansodan.

Trilogia lähtee liikkeelle vuodesta 1884 – ja kuten moni sellainen, joka ei ikinä ole Linnaan koskenutkaan, tietää – suosta, kuokasta ja Jussista. Silloin Jussista, pappilan vuosimiehestä tulee torppari, kun hän saa rovastilta luvan pystyttää torpan ja ottaa suon ylös viljelysmaaksi. Trilogian ensimmäinen osa seuraa lähinnä Jussin taivalta torpparina. Se kertoo hänen suunnitelmistaan raivata torppa ja laajentaa sitä, raskaasta työnteosta ja raatamisesta, joka rikkoo selän muttei lannista hänen sitkeyttään tai ahkeruuttaan, sekä torpparin ainaisesta nöyryydestä herroja kohtaan. Jussi on malliesimerkki viimeiseksi mainitusta: hän ei sano vastaan, vaikka pappila ottaa omistusoikeutensa valtuuttama takaisin haltuunsa maan, jonka torppari on muokannut tuotteliaaksi ja turvaksi itselleen.

Toista maata on Jussin poika Akseli Koskela, jossa rehottaa torppareiden ja tilallisten välille kasvatetusta juovasta itänyt epäoikeudenmukaisuuden tunne. Ensimmäisen kirjan puolella viritelty rakkaustarina Akselin ja Elinan välillä sekä torpan sukupolvenvaihdos nostavat Akselin trilogian toisen osan päähenkilöksi, jonka kautta kuvataan kahtiajakautuneen kansan tulenaran tilanteen leimahtamista sisällissodaksi ja sisällissodan jälkeen kytemään jääneen vihan purkautumista vankileireinä ja jatkuvana epäluulona toisella tapaa ajattelevia kohtaan. Kolmannessa osassa Akselin pojat aikuistuvat ja näkökulma siirtyy erityisesti Vilhoon, Tuntemattomassa sotilaassakin vänrikki Koskelana tunnettuun Koskelan poikaan, jonka vuoro on kokea Lapuan liikkeen nousu sekä toisen maailmansodan sivussa käydyt talvisota sekä jatkosota.

Kuvaan tässä trilogian pääpiirteisiä tapahtumia helposti lähestyttävällä tavalla, jota moni muukin on hyödyntänyt ennen minua: kuvaamalla Koskelan suvun vaiheita ja sen kietoutumista Suomen historiaan. Täällä Pohjantähden alla ei kuitenkaan rajoitu kuvaamaan vain yhtä perhettä vaan muodostaa miljöönään toimivasta Pentinkulmasta ikään kuin pienoismaailman, jossa tavataan jos jonkinlaista ihmistä: on kieliriidasta ja suojeluskunta-aatteesta kiinnostuneet pappilan ja kartanon väki, työläisten oikeuksien puolesta jatkuvasti ääntä pitävä räätäli Halme, Koskelat hyvin tunteva Kivivuoren perhe, Leppäsen niin ja näin elämässä roikkuvat tapaukset, yksinäisyyteen pakeneva ja kylähullun mainetta osakseen saava Susi-Kustaa sekä Suur-Suomesta haaveileva kansakoulun opettaja Rautajärvi – esimerkiksi. Henkilöhahmojen kirjo onkin yksi trilogian parhaita puolia. Linnan tarkka ihmiskuvaus ja vuosikymmenet läpäisevä kertomus, joka mahdollistaa hahmojen seuraamisen lähes heidän koko elämänkaarensa ajan, saa kiintymään henkilöihin syvästi.

Vaikka trilogiassa on paljon myös naishahmoja, ja osa heistä ovat hyvin tunnettuja ja hyvinkin tärkeässä roolissa, minulle jäi tunne, että he jäivät loppujen lopuksi mieshahmojen jalkoihin ja yksiulotteisemmin kuvatuiksi. Tämä on varsin intuitiivinen päätelmä, joka ei perustu sen tarkempaan analyysiin, mutta seuraavalla lukukerralla (jos/kun sellainen tulee) olisi mielenkiintoista tarkastella naishahmojen kuvausta lähemmin ja esimerkiksi sitä, ottaako kertoja tai joku henkilöhahmoista jonkinlaista moralisoivaa roolia kuvatessaan Aunen varsin silmiinpistävää seksuaalista aktiivisuutta. Päällimmäisenä ajatuksena Linna tuntuu kovin perinteiseltä sukupuoliroolien kuvaajalta, joka vahvistaa lähes myyttistä käsitystä suomalaisesta miehestä, joka ei puhu eikä pussaa, mutta hyvin koskettava on esimerkiksi Akselin vankileiriltä hyvästiksi lähettämä kirje, jossa näkyy herkkyyttä, jota hän ei aivan kehtaa pukea sanoiksi:

”Sinulle minun ei tarvitte sanoo mitään, kun me tiemme toisemme. On turha puhua semmosesta mikä ei sanomisesta muutu. Kyllä kai niissä kymmenessä vuodessa minun puoleltani oli paljon pahaakin, mutta minä uskon sinun tietävän minun oikeen luontoni.”

Kuten Linnan toisessa kuuluisassa romaanissa Tuntemattomassa sotilaassa, Täällä Pohjantähden alla -trilogiassa yhdistyy yleinen ja yksityinen näkökulma: toisaalla jylläävät Eurooppaa ja Suomea muuttaneet aatteet ja tapahtumaketjut, toisaalla torppari kuokkii maata ja haaveilee suopalstan muokkaamisesta viljelymaaksi. Täällä Pohjantähden alla on oiva esimerkki historiankirjoituksesta kaunokirjallisessa muodossa: siitä kuinka historia saa kasvot ja tunteet ja elämän asettuessaan romaanihenkilöiden maailmaan. Lukuhetkeni kuluivatkin varsin sopivalla ajoituksella joulukuussa 2017 ja tammikuussa 2018, kun itsenäisyyden juhlinta kääntyi sisällissodan satavuotismuisteluksi.

Täällä Pohjantähden alla on laaja niin sivumääränsä, henkilöhahmojensa, kattamansa aikavälin kuin tapahtumien määränsä puolesta ja se hakee vertaistaan niin suomalaisten historiallisten romaanien kuin klassikkoteosten joukossa. Trilogia on kerronnaltaan hyvin perinteinen ja konstailematon, mutta koskettaa lukijasukupolvea toisensa jälkeen kirjoittamalla auki Suomen historiaa hävinneiden näkökulmasta ja luomalla monia unohtumattomia henkilöhahmoja.

Vaikka pääsin jo sanomaan, että valitsin lukuhetkeni varsin sopivasti, otan sanojani sen verran takaisin, että lukemisen aikatauluttaminen ei onnistunut ollenkaan yhtä hyvin. Ensimmäisen osan luin Thaimaan auringon alla vailla huolta lukutahdistani ja nautin lukemisesta eniten, mutta toisen osan jälkimmäisen puoliskon ja viimeisen osan lukemisen jätin niin viime tinkaan, että lopulta hurjastelin niiden läpi harmittavan nopeaan tahtiin. Täällä Pohjantähden alla on massiivisuudessan kirja, joka olisi ansainnut ja tarvinnut hieman inhimillisemmän aikataulun: enemmän uppoutumista ja vähemmän jäljelläolevan sivumäärän laskemista. Ehkä siksi lukukokemukseni lopahti vaatimattomamman arvion puolelle huolimatta kaikista niistä kehuista, jotka innostivat minua lukemaan kirjan. Luin myös viime vuonna muutaman muun kuvauksen samoista ajoista kirjallisuushistorian kurssilla, joten olisin ehkä tehnyt viisaammin, jos olisin antanut torppari- ja sisällissotakertomuksille pienen hengähdystaon ennen seuraavaan tarttumista. Trilogian ansioita en silti kiistä: kirjana Täällä Pohjantähden alla on varmaan vähintään neljän tähden kirja, mutta koska arvostelulinjani on tähänkin asti ollut hyvin subjektiivinen ja lukukokemukseen pohjaava tunnearvio, tiputan tämänkertaista arviotani hieman.

Osallistuin Täällä Pohjantähden alla -trilogialla Klassikkohaasteen kuudenteen kierrokseen, josta voit lukea lisää täällä. Edellisellä kierroksella luin Victor Hugon Kurjat, joka oli lumoava lukukokemus.

Kirjasta on kirjoitettu myös ainakin näissä blogeissa: Kirsin Book Club, Sallan lukupäiväkirja, Kirjahamsterin lukuvinkit, Eniten minua kiinnostaa tie, Kirjaneidon tornihuone, Kirjakaapin kummitus, Jokken kirjanurkka

Varastaisinko?

××× = syyllistyn taskuvarkauteen

Oletko lukenut Täällä Pohjantähden alla -trilogiaa tai nähnyt siitä tehtyjä muita sovituksia? Erityisesti minua kiinnostaisi tietää, mitä ajattelet Linnan naiskuvauksesta.

Aino Kallas – Sudenmorsian

”Vaan ei vielä ikänä ihmisen hahmossa ollut hänen verissänsä kuplinut niin kultainen riemu ja vapauden autuus kuin nyt, koska hän ihmissutena suolla juoksi. Sillä autuuden hekuma on arvaamatoin ja näin Saatanalta säätty, että hän senkautta ihmislapset kadotuksen kuljuun suistaisi.”

Aino Kallaksen klassikkoromaani Sudenmorsian on lumoava ja balladinomainen ihmissusitarina Aalosta, joka irtautuu kodistaan sekä ihmisyhteisön ja kirkon kurista kuullessaan suden kutsun ja muuttuu ihmissudeksi juostakseen kaltaistensa joukossa. Kallaksen 1600-luvulle sijoittuva tarina kertoo muun muassa kirjoittamisaikansa 1920-luvun peloista, jotka kohdistuivat modernisaatiosta johtuvan naisen aseman muutokseen, naisen itsenäistymiseen sekä naisen viettien ja seksuaalisuuden heräämiseen.

Aalon tarina alkaa siitä, kun hän nuorena ja kainona piikasena herättää metsävahti Priidikin huomion. Avioelämä on alkuun rauhallista ja turvaisaa, Aalo ahkera ja kunnollinen emäntä, mutta eräänä kohtalokkaana päivänä hän kuulee suden kutsuvan häntä juoksemaan kanssaan. Kun Aalo luopuu elämästään äitinä ja vaimona, kyläläiset näkevät hänet vapaudestaan nauttivan naisen sijaan Saatanan riivaamana ja hänet suljetaan ihmisyhteisön ulkopuolelle.

Myyttinen ihmissusitarina on puettu kiehtovaan ja koukeroiseen kieliasuun, joka vaatii hetken totuttelua, mutta kun sen rytmiin pääsee, se houkuttelee suon usvaiseen hämärään, jossa vallitsee sadunomainen ja mystinen tunnelma. Kieli tuo romaaniin jotain hyvin taianomaista ja tukee loistavasti sen fantastisia elementtejä: tulee tunne että juuri näin 1600-luvulle sijoittuva lumoava ihmissusitarina on kerrottava. Osin vahvasti tyylitellystä kielestään johtuen Kallaksen historiallinen proosaballadi on yksi persoonallisimpia suomalaisia klassikoita, johon olen törmännyt.

Luin Sudenmorsiamen ensimmäisen kerran yläasteella, jolloin en ollut kovin vakuuttunut klassikon hienoudesta. Kieli tuntui vaikealta ja kankealta, tarina oli ihan ok, mutten aivan ymmärtänyt, miksi niin monet (kaksoissiskoni mukaan luettuna) ihailivat kirjaa niin paljon. Kotimaisen kirjallisuuhistorian kurssilla tarjoutui tilaisuus lukea Sudenmorsian uudelleen ja tartuin siihen innokkaasti, aiempi pettymys pyyhittynä pos mielestäni. Aalon tarina avautui toisella lukukerralla aivan eri tavalla kuin ensimmäisellä: siinä missä väänsin ja käänsin mutkikasta kieltä suuhuni sopivampaan muotoon ensimmäisellä lukukerralla, silitin sen monikerroksisia koukeroita tällä kertaa ja kun edellisellä kerralla luin hyvin juonivetoisesti, tarkastelin nyt hienovaraisemmin tarinan ja sen tulkinnan sävyjä.

Löysin Aalon hurmion juosta vapaana ja aistia maailma ympärillään ja muiden ihmisten tunteman pelon tuota hurmiota kohtaan. Todistin ennakkoluulojen sytyttämän tulen ja tuhon, sillä ihminen on ihmiselle susi. Vaikka Aalon tarina on hyvin traaginen ja Sudenmorsian kertoo menetyksestä ja vieraatumisesta, se kertoo myös löytämisestä ja kaltaistensa kanssa olon riemullisuudesta.

”Vaan suden hahmon mukana heräsivät Aalossa samalla muotoa myös kaikenlaiset suden himot ja halut, niinkuin verenjano ja raatelemisen riemu, sillä hänen verensä myös sudenvereksi vaihdettiin, niin että hän oli niinkuin yksi heistä.

Niin hän villillä ja riemullisella ulvonnalla toisten susien seuraan liittyi, niinkuin kauvan kaivattujensa, että hän vihdoin viimein oli kaltaisensa löytänyt, ja toiset kuorossa ulvoen häntä sisareksensa tervehtivät.”

Kallaksen teksti on yhtä aikaa herkkää, hurmioitunutta ja rajua. Sudenmorsiamen monisäkeinen tarina mahtuu hyvin pieneen sivumäärään, mutta balladin sisältö on paljon lyhyyttään suurempi ja sisältää pohdittavaa usealle lukukerralle. Suomen kirjallisuushistorian mittakaavassa tämä varsin poikkeuksellinen klassikko on vilaus suuren maailman tyylistä kotimaisilla (tai ehkä sittenkin virolaisilla) mausteilla ja ehkä juuri sen erottuvaisuus – ja ainutlaatuisuus ainakin – tekee siitä niin sykähdyttävän ja sai sen nousemaan suosikkiklassikkojeni joukkoon.

Kirjasta on kirjoitettu paljon myös muissa blogeissa: Kirjojen kamari, Kirjaluotsi, Kannesta kanteen, Yöpöydän kirjat, Matkalla Mikä-Mikä-Maahan, Nuoren opettajattaren kirjablogi, Annelin kirjoissa, Villasukka kirjahyllyssä, Tuntematon lukija

Varastaisinko?

×××× = vaatii ryöstöä

Oletko lukenut Sudenmorsianta tai trilogian kahta muuta osaa, Barbara von Tisenhusenia ja Reigin pappia?

J. K. Rowling – Harry Potter -sarja

Juuri meidän valintamme, Harry, näyttävät keitä me todella olemme, paljon varmemmin kuin kykymme.

J. K. Rowlingin seitsenosainen Harry Potter -sarja on kirjasarja, joka ei esittelyjä kaipaa. Kerrataanpa silti hieman. Sarjan aloittavassa Viisasten kivessä Harry on 11-vuotias poika, joka asuu sukulaistensa luona komerossa portaiden alla. Hänen äitinsä ja isänsä ovat kuolleet Harryn ollessa vain 1-vuotias ja siitä asti Harry on asunut Vernon-sedän, Petunia-tädin ja serkkunsa Dudleyn vastentahtoisessa ja vähättelevässä huolenpidossa, jossa tavallisuuteen pyrkiminen on kaiken tarkoitus. Täyttäessään yksitoista Harryn elämä mullistuu, kun hän saa tietää olevansa velho ja hänet kutsutaan opiskelemaan Tylypahkan noitien ja velhojen kouluun.

Kukin kirja kuvaa yhtä (koulu)vuotta Harryn elämässä. Sarjassa seurataan, kuinka Harry kotiutuu Tylypahkaan, ystävystyy muiden nuorten noitien ja velhojen kanssa, opiskelee loitsuja, taikavoimia ja pimeyden voimilta suojautumista ja tutustuu velhojen lempiurheiluharrastuksen huispauksen saloihin. Rowlingin luoma maailma on hämmästyttävän monisävyinen ja laaja, kekseliäs pienimpään yksityiskohtaan asti. On eläintarhallinen taikaolentoja hevoskotkista räiskeperäisiin sisuliskoihin, Bertie Bottin joka maun rakeita ja suklaasammakoita makeannälkään, taikaministeriö poliittisine valtakamppailuineen ja pieneen kiusantekoon soveltuvia käteviä taikoja sekä ikivanhoja väkeviä loitsuja.

Monenkirjavassa taikamaailmassa on myös synkempiä sävyjä: pimeään taikuuteen hurahtaneita velhoja, kaiken ilon maailmasta imeviä ankeuttajia ja ennen kaikkea lordi Voldemort, yksi maailman väkevimmistä pimeyden velhoista, joka oli marssimassa suoraan maailmanherruuteen, kunnes hän menetti salaperäisesti voimansa yrittäessään tappaa pienen Harryn. Harrylle jäi tapahtumasta muistoksi vain salamanmuotoinen arpi  otsaansa ja maine pelastajana, poikana joka elää, mutta kaikki eivät usko, että epäonninen kirous tappoi lordi Voldemortin vaan että hän on elossa, odottamassa tilaisuutta nousta takaisin valtaan.

Seitsemän kirjaa esittelevät myös melkoisen valikoiman hahmoja, joiden kehityksen  seuraaminen kantaa läpi koko sarjan. Erottuvine ja ikimuistoisine persoonallisuuksineen ja muuttuvine ihmissuhteineen he ovat yksi suuri syy siihen, miksi sarja on niin suosittu. Tässä kohtaa on pakko mainita ainakin Harryn parhaat ystävät, kaikkien kirjanörttien esikuva Hermione ja aina sanavalmis Ron sekä hänen perheensä, johon kuuluu niin jästitavaroita keräilevä herra Weasley kuin alati keppostelevat kaksoset Fred ja George. Hahmot tuovat kirjoihin aimo annoksen huumoria, jonka olemassaolo unohtuu usein taikamaailman kuvauksen ja juonenkäänteiden rinnalla.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Harry Potter -taikaa studiokierrokselta

Nyt seuraa tunnustus. Olin pienenä ehdottomasti sitä mieltä, että Harry Potter on pelkkää huuhaata, enkä tule ikinä koskemaan hänestä kertoviin kirjoihin. Pysyin tässä uskossa, tietämättä oikein mistä koko Harry Potterissa on kyse, neljäsluokkalaiseen asti, jolloin poimin ensimmäisen Potterin käteeni kirjastoauton hyllystä. Seuraa toinen paljastus. Se ei ollut edes ensimmäinen osa. (Mitä kaikkea antaisinkaan jos olisin saanut kokea ilon lukea Potterit ensimmäistä kertaa järjestyksessä.) Päästyäni vauhtiin luin koko sarjan. Uudelleenluin sen (tällä kertaa järjestyksessä). Luin sen uudelleen vielä kerran.

Tähän vuoteen mennessä on vierähtänyt useampi vuosi siitä, kun luin Potterit edellisen kerran. Seurasin viime vuonna kateellisena, kun muut uudelleenlukivat Pottereita, mutta minulla ei ollut aikaa siihen, ja päätin, että haluan takaisin Tylypahkaan seuraavana vuonna. Lykkäsin projektia kuitenkin aika kauan, kunnes nyt syksyllä kiskaisin kaikki seitsemän osaa kuukauteen. Enkä ole katunut yhtään Potterien parissa viettämääni hetkeä. Pottereiden lukeminen on kuin kotiin olisi tullut: se saa aikaan niin lämpöisen ja rentoutuneen tunteen. Tämä on aika iso klisee, mutta Pottereiden tiivistäminen yhteen bloggaukseen on niin mahdotonta, että sallittakoon se: Pottereihin ei kyllästy, koska niistä löytää jokaisella lukukerralla lisää. Hahmoista paljastuu lisää puolia, Rowlingin tarkasti punotusta, koko sarjan läpäisevästä juonesta löytyy runsaammin yksityiskohtia ja tarinan takaa työntyy esiin enemmän temaattista sisältöä.

Potterit ovat saaneet osakseen niin paljon suitsutusta, etten tiedä, mitä enää voisin sanoa epäilijälle, joka ei ole halunnut koskea Pottereihin. Ehkä sen, että kokeile. Jollekin Potterit ovat huuhaata vielä lukemisenkin jälkeen, mutta minä olen hyvä esimerkki takinkääntäjästä tässä asiassa. Mutta vielä varoituksen sana, jos astut ensimmäistä kertaa Tylypahkan käytäville: voi olla ettet enää halua lähteä pois.

Varastaisinko?

××××× = turvatoimetkaan eivät pidättele rikokselta

Mikä Pottereista on lempparisi?

Marisha Rasi-Koskinen – Vaaleanpunainen meri

”Näin oli ennen: minulla oli lapsi, pieni tyttö, tytöllä isän silmät ja äidin suu. Näin on nyt: Kaikuvassa talossa keittiön lattialla minä ja kaikki roska, nimettömät tavarat, jotka voisivat olla missä tahansa, kenen tahansa. Painan otsani jääkaapin viileään oveen. Huuto nousee syvältä.”

Marisha Rasi-Koskisen novellikokoelma Vaaleanpunainen meri on kokoelma tarinoita vanhemmista, erityisesti isistä ja heidän lapsistaan sekä valtavasta rakkaudesta joka välillä satuttaa enemmän kuin hellii. Rasi-Koskisen novellit ovat kipeitä tarinoita välittämisen nurjista puolista, kaipuusta ja menetyksestä.

On lapsia jotka trauma on saanut puhumattomiksi, isiä joiden syyllisyydentunne hipoo kestokyvyn rajoja ja äitejä jotka sulkevat isät pois lastensa elämästä. Vaikka perhesuhteita käsitellään laajemminkin, isien ja lapsien vaikeat suhteet nousevat päärooliin. Novellit ovat täynnä tummia sävyjä, säröisiä hetkiä ja hitaasti valkenevia totuuksia, joiden äärelle päästään vasta muutaman harhareitin kautta. Ja kaikki tämä tarjoillaan kauniilla, aistivoimaisella kielellä.

Luin Vaaleanpunainen meren jo aikaa sitten, hyvin pitkän ajanjakson aikana, novelli kerrallaan maaliskuusta kesäkuuhun. Ja tässä sitä ollaan, syyskuussa, palaamassa novellikokoelman tunnelmiin. Vaaleanpunainen meri on nimittäin yksi niistä kirjoista, joita en voinut (yrityksestä huolimatta) jättää tunnustamatta. Se oli niin voimakas lukukokemus, ettei olisi oikein jättää sitä huomiotta.

Pystyn mielestäni aika hyvin suodattamaan rankkoja aiheita ja kohtauksia lukiessani, mutta Vaaleanpunainen meri pisti minut haukkomaan henkeäni. Kliseistä kielikuvaa käyttääkseni se ui ihoni alle niin salakavalasti, niin voimakkaasti, etten voinut lukea kuin yhden novellin kerrallaan ja jokaisen jälkeen oli erikseen pysähdyttävä kokoilemaan ajatuksia. Jotenkin olen vieläkin lukossa tämän kanssa, enkä saa montaakaan ajatusta sanojen muotoon. Voin vain kehottaa: älkää ohittako tätä.

Helmet-lukuhaaste: 1. Kirjan nimi on mielestäsi kaunis

Varastaisinko?

×××× = vaatii ryöstöä

Oletko tutustunut Marisha Rasi-Koskisen tuotantoon?

Paul Auster – 4 3 2 1

”Kuvitella miten asiat voisivat olla eri lailla, vaikka hän itse olisi sama. Sama poika, mutta eri talossa, jonka takapihalla oli eri puu. Sama poika, jolla oli eri vanhemmat. Sama poika, jolla oli samat vanhemmat mutta joilla oli eri ammatti kuin nyt. — Kyllä, kaikki oli mahdollista, ja vaikka asiat menivät tietyllä tavalla, siitä ei seurannut, etteivätkö ne voisi mennä toisella tavalla. Kaikki voisi olla toisin.”

Paul Austerin reippaasti yli tuhatsivuinen romaani 4 3 2 1 kertoo sattuman vaikutuksista ja rinnakkaisista maailmoista. Sen keskiössä on Archibald Isaac Ferguson, joka syntyy vanhempiensa Rose ja Stanley Fergusonin ainoaksi lapseksi vuonna 1947. Tästä pisteestä lähtee liikkeelle neljä erilaista elämäntarinaa, jotka spekuloivat mahdollisilla maailmoilla, sillä, mitä Archibald Fergusonista voisi tulla.

Saman henkilön neljä rinnakkaista kasvukertomusta sisältävät paljon samanlaisia piirteitä, onhan Archibald ”Archie” Fergusonin geneettinen perimä ja lähtökohdat aina samat. Jokaisella Archiella on samat vanhemmat, jokaisen elämässä Amy on tärkeä henkilö, jokainen tuntee paloa urheiluun ja kirjoittamiseen. Sen jälkeen tilanne onkin auki jossittelulle: entä jos vanhemmat eroaisivat, entä jos ihastuksesta tulisi siskopuoli, entä jos kiinnostus urheiluun toimisi alkusysäyksenä lehtimiehen uralle, entä jos elämä katkeaisi odottamatta auto-onnettomuuteen.

4 3 2 1 on massiivinen tutkielma sattuman vaikutuksesta persoonallisuuteen ja kohtaloon. Pienemmät ja isommat sattumukset vievät poikien kasvukertomuksia etäämmälle toisistaan, mutta aivan eri puolille maailmaa tai maailmankatsomusta Fergusonit eivät päädy. Neljä eri elämänpolkua ovatkin sen verran samankaltaisia, että välillä on vaikea erottaa, kuka Fergusoneista teki mitäkin ja millainen suhde hänellä oli kehenkin.

Romaani on ennen kaikkea kasvutarina, joka sattuman kanssa spekuloinnin ohessa pyörittelee kysymyksiä perhe-, ystävyys- ja rakkaussuhteista, amerikkalaisesta urheilukulttuurista ja yliopistomaailmasta sekä taide-elämyksistä, erityisesti elokuvista ja kirjallisuudesta. Pojasta mieheksi kasvava Archibald Ferguson pohtii myös käsityksiään Jumalasta, rahasta, yhteiskunnallisesta asemasta ja politiikasta. Tärkeän kiintopisteen Archien kasvulle muodostaa myös Yhdysvaltojen historia 50-luvulta 70-luvulle, eivätkä J. F. Kennedyn tai Martin Luther Kingin murhat, rotumellakat, Vietnamin sota tai levottomuudet yliopistolla jää kommentoimatta. Yhdysvaltojen lähihistorian kuvaaminen oli mielenkiintoista ja silloin kun Archien elämän kertautuvuus pitkästytti, keskityin mielummin taustalla räiskyvään historian kuvaukseen.

Kuten jo heinäkuun tunnustusten kohdalla totesin, tiiliskiven lukeminen oli tunnelmaltaan varsinainen vuoristorata. Karkeasti arvioituna ja mahdollisesti väärin muistettuna: ensimmäiset sata sivua odottelin tarinan tempaisevan mukaansa, neljännellesadalle sivulle asti pohdin, jättäisinkö kirjan kesken mutta jatkoin itsepäisyyttäni, kuudennellesadalle sivulle päästyäni kallistuin kitkuttamaan sen loppuun koska olin jo kerran yli puolivälin, seuraavilla parillasadalla sivulla meinasi alkaa kaduttamaan, mutta sitten alkoi näkyä merkkejä paremmasta ja kahdeksansadan sivun paremmalle puolelle päästyäni en olisi malttanut enää jättää kesken. Viimeisille sivuille säästetty metakerronnallinen kikka päätti mammuttiromaanin mieleenjäävästi, muttei jälkeenpäin ajateltuna ollutkaan niin kummoinen. Yleensä tiiliskivet eivät ole pituutensa puolesta ongelmallisia minulle, mutta nyt oli minun makuuni muutama sivu liikaa.

Helmet-lukuhaaste: 49. vuoden 2017 uutuuskirja

Varastaisinko?

××× = syyllistyn taskuvarkauteen

Oletko tutustunut Austerin tuotantoon?