Marissa Meyer – Cress

”When she was just a child, the witch locked her away in a tower that had neither doors nor stairs.”

marissa meyer cress suomi blogi arvosteluMarissa Meyerin The Lunar Chronicles -sarjan kolmas osa tuo lisämutkia Cinderin ja Scarletin pakomatkaan. Jos sen aiemmat kierteet ja kaarteet eivät ole tuttuja sarjan edellisistä osista Cinder ja Scarlet, luvassa on juonipaljastuksia.

Maapallon tulevaisuus näyttää synkältä: Kuuta hallitseva ilkeä kuningatar Levana kokoaa suunnatonta armeijaa, joka on valmis hyökkäämään pienimmästäkin yllykkeestä, eikä miljoonia uhreja vaatineeseen kulkutautiin ole löydetty parannuskeinoa. Cinder ja Thorne jatkavat pakomatkaansa etsityimpinä rikollisina ja Scarletin ja Wolfin tuomalla lisävahvistuksella. Ajan käydessä vähiin he saavat apua yllättävältä liittolaiselta, satellittiin vangitulta mestarihakkeroijalta, Cressilta. Pystyvätkö he estämään avioliiton, joka tuhoaisi koko maapallon?

Olen kehunut sarjaa jo kahden bloggauksen edestä, joten tuntuu itsensä toistamiselta ihailla Meyerin visiota yhdistää sadut (tällä kertaa Tähkäpää) ja scifi tai kiitellä hänen taitoaan kuljettaa samaa tarinaa eri henkilöiden näkökulmista. Nämä asiat pitävät paikkansa edelleen, tosin Scarlet jää hieman paitsioon tehdäkseen tilaa kirjan tärkeimmälle uudelle henkilölle Cressille.

Uutena huomiona mainitsen sen, kuinka pidän Meyerin rakentamasta ryhmädynamiikasta. Nuortenkirjallisuus tuntuu keskittyvän paljon pääparin yhteistyöhön ja sen ongelmiin, mutta The Lunar Chronicles -sarjan kokoama sakki on ihanan värikäs. Vaikka sieltäkin erottuu selviä pareja, on virkistävää seurata henkilöiden käyttäytymistä myös muiden kuin heidän romanttisten tunteidensa kohteiden kanssa.

Monen mielestä sarja paranee kirja kirjalta, ja vaikkei minulla ole sen kummempaa valittamista, pidin Scarletista enemmän kuin tästä. Se ei silti suinkaan tarkoita sitä, ettei Cress olisi jättänyt minua haluamaan seuraavaa osaa!

Varastaisinko?

×××× = vaatii ryöstöä

Minkä kirjasarjan sinä olisit halunnut lukea alusta loppuun yhdellä istumalla?

Margaret Atwood – Oryx ja Crake

”Lumimies avaa silmänsä, panee ne kiinni, avaa ne, jättää ne auki. Yö on ollut kaamea. Hän ei tiedä, kumpi on pahempaa: menneisyys, jota hän ei saa takaisin vai nykyisyys, joka  tuhoaa hänet, jos hän katsoo sitä liian tarkasti. Lisäksi on vielä tulevaisuus. Pyörryttää ajatellakin.”

margaret atwood oryx ja crake blogi arvosteluMargaret Atwoodin Oryx ja Crake on dystopia maailmasta, jossa ihminen leikkii jumalaa. Selvitettyään geeniteknologian salaisuudet ihminen on saanut kyvyn luoda – kyvyn, joka tuhoaa hänet.

Lumimies on tiettävästi maailman ainut eloon jäänyt ihminen. Sivilisaation raunioilla hänellä on seuranaan vain katkeruuden värittämät muistonsa ja crakelaiset, kuvankauniit, ruohoa syövät ja kiima-aikaan parittelevat kloonit. Crakelaiset pitävät Lumimiestä muukalaisena ja profeettana, jonka syytämiin juttuihin Oryxista ja Crakesta, heidän jumalistaan, he uskovat sinisilmäisesti.

Kun Lumimies oli vielä Johnny, maailma oli jaettu tautien runtelemiin rahvaanmaihin ja hyväosaisten asuttamiin piireihin. Johnny ja hänen kaverinsa, suorastaan pelottavan älykäs Crake, tappoivat aikaa pelaamalla eläinlajien sukupuutosta ideansa saanutta peliä ja vierailemalla pornosivuilla. Eräällä näistä pornosivuista he näkevät ensimmäistä kertaa Oryxin, kahdeksanvuotiaan tytön, jonka kameraan luoma katse ei jättänyt Johnnya rauhaan.

Muistojensa kautta Lumimies tekee piinaavaa matkaa pisteseen, jossa kaikki ryöstäytyi käsistä. Hän on kertojana varsin epämiellyttävä ja paljon vähemmän kiinnostava kuin hänen kertomuksensa varsinaiset kohteet, Oryx ja Crake. Oryx on heistä arvoituksellisempi, mutta kaikki palautuu Crakeen, geenimuuntelun kirkkaimpaan tähteen, jonka huippusalainen projekti on luoda uusi ihmistä muistuttava laji, jolta on poistettu kaikki ihmismäiset heikkoudet.

”Varokaa taidetta, Crakella oli tapana sanoa. Heti kun ne alkavat tehdä taidetta, ollaan pulassa. Craken näkemyksen mukaan kaikki symbolinen ajattelu vie alamäkeen. Seuraavaksi ne keksivät jumalankuvat ja hautajaiset ja hautauhrit ja kuolemanjälkeisen elämän ja synnin ja hieroglyfit ja kuninkaat – ja sitten orjuuden ja sodankäynnin.”

Ironista kyllä, mutta uskonnon eliminointiin tähdänneestä Crakesta tulee crakelaisten jumalhahmo, jonka syntyä Lumimies vauhdittaa keksimillään köykäisillä myyteillä. Vaikka Oryx ja Crake on kantaaottava puheenvuoro geeniteknologian, sukupuuton ja ilmastonmuutoksen muodostamasta vyyhdestä, se puhuu myös korkeakulttuurin puolesta.

Lähdin lukemaan kirjaa suosituksen saaneena ja sen aihe kuulosti hyvin kiinnostavalta. Varsinkin alkupuolella lukeminen kuitenkin takkuili, minkä pistän pitkälti Lumimiehen piikkiin. En kerta kaikkiaan pidä hänestä! Lisäksi on hassua, miten Yuval Noah Hararin Sapiensissa lyhyesti mainitsemat geeniteknologian uhat ja mahdollisuudet pysäyttivät kunnolla, mutta saman aiheen käsittely romaanissa ei tehnyt yhtä suurta vaikutusta. Tarinan imu parani silti loppua kohden ja aihe kiinnostaa edelleen. Vaikka Oryx ja Crake jäi keskinkertaiseksi lukuelämykseksi, aion jatkaa trilogian lukemista Herran tarhureilla ja MaddAddamilla.

Varastaisinko?

××× = syyllistyn taskuvarkauteen

Kuinka paljon kertojan (epä)miellyttävyys vaikuttaa lukemiseesi?

Marissa Meyer – Scarlet

”She did not know that the wolf was a wicked sort of animal and she was not afraid of him.”

marissa meyer scarlet suomi blogi arvosteluMarissa Meyerin huippusuosioon nousseen The Lunar Chronicles -sarjan toinen osa Scarlet vie tarinan aivan uusiin ulottuvuuksiin. Jos et ole lukenut ykkösosaa, luvassa on juonipaljastuksia!

Scarlet alkaa siitä, mihin Cinder jäi. Lunaa hallitseva ilkeä kuningatar Levana janoaa valtansa ulottamista myös Maahan, ja prinssi Kailla on täysi työ pitää hänet poissa. Yksi Levanan ehdoista on Cinder. Paetakseen kuningattaren tuomiota Scarlet lyöttäytyy vastahakoisesti yhteen toisen lainrikkojan, kapteeni Carswell Thornen seuraan, ja pakomatka alkaa.

 

Cinderiä suuremmassa roolissa on kuitenkin kirjan nimikkohenkilö Scarlet, joka on päättänyt löytää kadonneen isoäitinsä. Aloittaessaan etsintöjään Scarlet tapaa Wolfin, joka ansaitsee elantonsa katutappelijana ja joka tuntuu tietävän Scarletin isoäidin kohtalosta enemmän kuin välittäisi myöntää.

Annoin Cinderille jälkeenpäin ajateltuna hieman yläkanttiin neljä tähteä. Vaikka pidin Meyerin ideasta, tarina ei lähtenyt ihan sellaiseen lentoon kuin olin ajatellut. Scarlet, huolimatta siitä, että se keskittyy paljon Cinderin taustoittamiseen, löysi aivan toisen vaihteen. Sen juoni on nopeatempoinen ja mukaansa tempaava ja se sekä rakentaa että syventää Cinderissä esiteltyä maailmaa hurjan hienosti ja taitavasti. Scarletin ja Cinderin tarinat täydentävät toisiaan oivaltavasti ja niiden väliseen jännitteeseen syntyy aiempaa vivahteikkampi kuva tulevaisuuden yhteiskunnasta. En muista, milloin viimeeksi olen lukenut yhtä huolellisesti rakennettuun maailmaan sijoittuvan kirjan.

Kirja esittelee myös monia seuraavien osien kannalta tärkeitä henkilöitä. Plussaa Meyerille siitä, ettei hän leväyttänyt kaikkia henkilöitä lukijan silmille yhtä aikaa, vaan malttaa antaa heille aikaa ja tilaa tulla sinuiksi yleisönsä kanssa. Mieleistäni parannusta oli tapahtunut myös orastavien romanssien suhteen: Cinderin ja Kain väliltä uupui kemiaa, mutta Scarletin ja Wolfin välille sitä on annosteltu riittämiin.

Annettuani  muistiinpanojeni lojua pitkän aikaa muokkaamatta niitä postaukseksi olen ehtinyt jo lukea sarjan seuraavan osan Cressin. En siis voi sanoa odottavani innolla sen lukemista, mutta sen sijaan voin paljastaa, että myös Cress jätti minut janoamaan lisää.

××××   = vaatii ryöstöä

Onko Cinderin maailma tuttu sinulle?

Emmi Itäranta – Kudottujen kujien kaupunki

”Kuinka väsynyt olen kantamaan öitäni yksin, katsomaan pois siitä, minkä tulee säilyä saaren silmiltä piilossa. Ohittamaan ovet, joista haluaisin kulkea, kätkemään pimeyteni ja pelkäämään, että se vuotaa kaikkien näkyville.”

emmi itäranta kudottujen kujien kaupunki blogi arvosteluEmmi Itärannan toiseen romaaniin Kudottujen kujien kaupunki kohdistui suuria odotuksia, jotka hän täytti mallikkaasti. Kudottujen kujien kaupunki on tunnelmaltaan lumoavan unenomainen ja kieleltään harvinaisen kaunis fantasia, joka käsittelee hyvin todellisia asioita: valtaa, luontoa ja rakkautta.

Ajallisesti ja paikallisesti määrittelemättömällä saarella unet ovat kiellettyjä, mutta se ei estä ihmisiä sairastumasta uniruttoon, joka tuomitsee kantajansa yhteiskunnan ulkopuolelle. Taudin pahetessa nuori kutoja Eliana löytää pahoinpidellyn, puhekyvyttömän naisen, jonka salaisuuksia selvittäessään hän joutuu ratkomaan saarta kannattavaa valheiden verkkoa.

Harvoin fantasia on näin kaunista. Kaunis ei ollenkaan oikea sana kuvaamaan saaren tukahdutettua yhteisöä ja raakuuksia, joihin kasvoton valta saa alamaisensa alistumaan. Yritän uudestaan: fantasia on harvoin näin henkeäsalpaavaa. Se on harvoin näin kaukana loitsuista, velhoista ja lohkäärmeistä. Itärannan kuvaama saari on aivan omanlaisensa maailma, niin hienosyinen, niin unenomainen. Sen kauneuden kätkemä rumuus on aivan omaa luokkaansa.

Itärannasta ei voi puhua mainitsematta hänen taituruuttaan sanojen kanssa. Hänen herkkä kielensä alleviivaa ihmisen haurautta; hänen kauniit kielikuvansa korostavat tummia yksityiskohtia.

Kudottujen kujien kaupunki on kudelma, jonka langanpäät karkaavat minulta heti, kun yritän keriä niitä esitettävään muotoon. Jätän sen siis rauhaan, jokaiselle harottavaksi auki itse.

Varastaisinko?

××××vaatii ryöstöä

Mitä lukukokemusta sinun on ollut hankala pukea sanoiksi? Mistä luulet sen johtuvan?

Yuval Noah Harari – Sapiens. Ihmisen lyhyt historia

”Seitsemänkymmentätuhatta vuotta sitten Homo sapiens oli vähäpätöinen eläin, joka puuhaili omiaan yhdessä Afrikan kolkassa. Seuraavien vuosituhansien aikana se teki itsestään koko planeetan herran ja ekosysteemien kauhun. Nykyisin sapiensista on tulossa jumala ja se on hankkimassa itselleen paitsi ikuisen nuoruuden myös jumalallisen kyvyn luoda ja tuhota.”

yuval noah harari sapiens ihmisen lyhyt historia blogi arvosteluOxfordissa historian tohtoriksi väitelleen Yuval Noah Hararin menestysteos Sapiens. Ihmisen lyhyt historia kaivaa ihmiskunnan luurangot esiin kaapistaan. Luurankojen esittely koko ihmisen historian ajalta voi kuulostaa puuduttavalta, mutta Hararin oivaltavat teoriat ja käytännönläheiset esimerkit pitävät tylsistymisen kaukana.

100 000 vuotta sitten maapallolla eli ainakin kuusi ihmislajia, joista on enää jäljellä vain yksi, Homo sapiens. Tuhansien vuosien kuluessa ihminen siirtyi metsästäjä-keräilijästä maanviljelijäksi, alkoi rakentaa imperiumeja ja muodosti maailmankatsomuksensa myyttien varaan. Myyteistä kehittyi lukuisia arkipäivää ohjaavia järjestelmiä rahasta ja kansallisvaltioista uskontoihin ja tieteeseen. Miten tämä muutos tapahtui – tai toisella tavalla muotoiltuna: miten ihmisestä tuli ihminen? Miten ihminen sovitti päähänsä luomakunnan kruunun?

Sapiens yrittää vastata muun muassa  näihin kysymyksiin ja mutkistaa samalla historian oppikirjoissa suoristetut mutkat. Harari ei tyydy esittämään faktoja loogisessa järjestyksessä tai listaamaan syy-seuraus-ketjuja oppikirjamaiseen tyyliin vaan etsii ymmärrystä suurien kehityslinjojen takaa. Apunaan hän käyttää havainnollisia ja käytännönläheisiä esimerkkejä, jotka takaavat sen, että myös maallikko pysyy vauhdissa mukana.

Kursiakseen ihmisen taipaleen Afrikasta maailman valtaistuimille uskottavasti kasaan Harari esittää joukon hypoteeseja, jotka rikkovat niin yleisen mielipiteen kuin historiankirjoituksen myyttejä:

”Älä usko puunhalaajia, jotka väittävät esi-isiemme eläneen sopusoinnussa luonnon kanssa. Jo kauan ennen teollista vallankumousta Homo sapiens piti hallussaan ennätystä useimpien kasvi- ja eläinlajien ajamisessa sukupuuttoon. Meillä ihmisillä on kyseenalainen kunnia olla biologian historian tappavin laji.”

Hararin teoriat saavat lukijan kysenalaistamaan omia ja muiden käsityksiä ihmisestä ja ihmisyydestä. Hänen provokatiivinen, ajatuksia ravisteleva tyylinsä rohkaisee ottamaan kantaa, eikä kohtelemaan lukemaansa lopullisena totuutena. Harari tuo nimittäin vahvasti esille myös sen, että tiede määrittää itseään jatkuvasti uudelleen. Hänen väitteensä eivät ole lopullisia nauloja Homo sapiensin arkkuun vaan avoimia keskustelulle, kritiikille ja tutkimukselle.

Varsinkin viimeisen luvun väitteet saivat minut katsomaan ylös kirjasta ja hetkeksi vain sisäistämään juuri lukemiani lauseita. Geenitekniikka tai kyborgit eivät ole minulle kokonaan vieraita asioita, mutta Hararin olettamukset alan edistymisestä ja arkipäiväistymisestä yllättivät minut ennakoidulla tavalla:

”Väitetään, että ellei ydintuho tai ekologinen katastrofi tule väliin, nopea tekninen kehitys johtaa pian siihen, että Homo sapiensin syrjäyttävät kokonaan toisenlaiset olennot, jotka ovat erilaisia paitsi fyysiseltä olemukseltaan myös kognitiivisilta ja emotionaalisilta ominaisuuksiltaan. Useimmat sapiensit pitävät ajatusta äärimmäisen hämmentävänä. Uskomme mieluiten, että tulevaisuudessa aivan meidän kaltaisemme ihmiset matkustavat planeetalta toiselle nopeissa avaruusaluksissa.”

Sapiens ravisteleee lukijoitaan ulos tutusta ja turvallisesta kuplasta ja katsomaan sekä oivaltamaan asioita suuremmassa mittakaavassa – vaikka se tuntuisi epämukavalta. Teoksen asenne ihmiseen on virkistävän kriittinen ja sen rohkeus provosoida tekee lukemisesta koukuttavaa. Harari kääntää sen, mikä ihmisille opetetaan heidän historiansa läpäisevänä parempaan suuntautuvana kehityskulkuna, lähestulkoon päälaelleen. Jos kehityksemme onkin oikeasti taantumista, mihin olemme menossa? Sapiens ei lopu lohtua ja toivoa tuovaan vakuutukseen siitä, että ihminen osaa rangaista ongelmansa vaan viimeiseen painavaan kysymykseen:

”Onko mitään vaarallisempaa kuin tyytymättömät ja vastuuttomat jumalat, jotka eivät tiedä, mitä haluavat?”

Varastaisinko?

××××× = turvatoimetkaan eivät pidättele rikokselta

Mikä kirja tarjosi sinulle ahaa-elämyksiä?

 

Tahereh Mafi – Shatter Me

”But things happen when people touch me. Strange things. Bad things. Dead things.”

Tahereh Mafi - Shatter MeTahereh Mafin esikoiskirja Shatter Me on kielellisesti huikaiseva dystopia, joka kertoo ihmisen rikkinäisyydestä ja toisen ihmisen kaipuusta.

Julietten kosketus tappaa. Kukaan ei tiedä, mistä se johtuu, mutta siitä syntyvä pelko riittää tuomitsemaan tytön alkaen vanhemmista, joiden pelko muuttuu vihaksi, jatkuen ikätovereihin, joiden käsketään vältellä häntä ja päättyen täydelliseen eristykseen ulkomaailmasta. Valtaapitävien mielessä tuhon rinnalla itää myös mahdollisuus: Juliette saa elämänsä tilaisuuden päästä yksinäisyydestään ihmisten pariin – toimimalla aseena.

Ja kuten useimmissa YA-genren edustajissa, siellä missä on teinityttöpäähenkilö, on myös potentiaalinen rakastumisen kohde. Kiintymyksen, hellyyden ja kosketuksen kaipuulla on Julietten käsissä tuhoava voima. Kosketusta vailla elänyt tyttö janoaa toisen ihmisen lämpöä ihollaan, mutta toive kulkee yhtä matkaa kiellon kanssa: haluan, että kosketat, mutta en halua, että tunnet, koska tuntoaisti on pelkkää kipua. Kosketus on välittämisen kieltä, jolta Julietten on suljettava korvansa.

Romanssin lisäksi Tahereh Mafi sisällyttää esikoiseensa nuortenkirjallisuudelle ja dystopioille tyypillisiä elementtejä, jotka takaavat sen, että lukija saa odottamansa (jollain kohtalokkaalla tavalla muista poikkeavan päähenkilön, epäoikeudenmukaisen oikeusjärjestelmän ja keinoja kaihtamattoman, vallanhimoisen johtajan, joita vastaan taistella ym.), mutta kyseenalaistaa yksittäisen teoksen omaperäisyyden. Peruselementtien säilyessä huomio kiinnittyy  erottuviin ideoihin ja niiden mielenkiintoisuuteen ja toimivuuteen, kuten haastavaan ajatukseen kosketuksella tappamisesta.

Tahereh Mafin tapauksessa kerronnan tapa ansaitsee kunniamaininnan. Mafilla on omintakeinen ääni, joka lumoaa toiset mutta varmaan myös vieraannuttaa osan lukijoista. Hän käyttää paljon yliviivauksia osoittaakseen, kuinka Juliette sensuroi itseään ja rytmittää sanoja ajatusten suuntaan, mielikuvien kaltaisiksi yhden sanan välähdyksiksi. Hänen lauseensa soljuvat runollisella nuotilla, kiertyen välillä viiltäviksi teriksi mutta yhtä lailla kauniina.

Olen ennen englanniksi lukiessani liikkunut kielen tasolla lähinnä helppo-vaikea -akselilla, mutta tämän lukukokemuksen jälkeen tiedän osaavani arvostaa sanataidetta myös muilla kielillä kuin äidinkielilläni. Vieraalla kielellä lukeminen tuntuu ensimmäisinä kertoina hankalanta, eikä kielitaito aina yksinkertaisesti riitä siihen, ainakaan nuoremman kohdeyleisön kohdalla. Englanninkielinen nuortenkirjallisuus pursuaa tällä hetkellä toinen toistaan suositumpia ja mielenkiintoisempia kirjoja, jotka ovat alkuperäiskielisinä alkaneet löytää tiensä Suomen kirjastoihin. Isot aplodit siitä kirjastoille, jotka kannustavat lukemaan myös muilla kielillä! Vielä hienompi asia olisi, jos suomalaiset kustantamot innostuisivat suomentamaan enemmän ulkomaisia hittejä. Moni yläkoululainen tai lukiolainen, jotka eivät välitä lukea englanniksi, voisi löytää lukuhalunsa laajemmasta, laadukkaasta valikoimasta. Shatter Me voisi olla yksi sellaisista kirjoista.

Varastaisinko?

××××vaatii ryöstöä

Minkä englanninkielisen nuortenkirjan näkisit mielelläsi suomennettavan?

Marissa Meyer – Cinder

”She was cyborg and she would never go to the ball.”

Marissa Meyer - CinderOtetaan klassinen prinsessasatu, lisätään scifi-elementtejä, sekoitetaan ja haudutetaan lopputulosta neljännen maailmansodan loppuun asti. Lopputulos? Marissa Meyerin supersuositun The Lunar Chronicles -kirjasarjan aloitusosa Cinder.

Cinder on dystopia, jossa maailma on järjestynyt muutamaksi mahtivaltioksi, joiden takaaman rauhan uhkana ovat kaksi asiaa: Kuuta hallitseva ilkeä ja vallanhimoinen kuningatar Levana ja maapallolla kuolettavaa vauhtia leviävä kulkutauti. On vain ajan kysymys, kumman takia maapallo luisuu sekasortoon.

Samalla Cinder on mukaelma kaikkien tuntemasta Tuhkimo-sadusta. On vanhempansa menettänyt tyttö, joka työskentelee ilkeälle äitipuolelleen ansaitakseen elätyksensä, prinssi, jonka on etsittävä itselleen morsian ja tanssiaiset, joiden jälkeen mikään ei ole ennallaan. Kirjan päähenkilö Cinder on Uuden Pekingin lahjakkain mekaanikko, joka yrittää peittää halveksintaan ja eristämiseen johtavan totuuden: hän on kyborgi, osaksi ihminen, osaksi robotti. Kun hänen sisarensa sairastuu, hän muuttuu äitipuolensa silmissä arvottomasta haitalliseksi. Muulle maailmalle hän osoittautuu vaarallisen tärkeäksi prinssi Kaihin luomiensa siteiden ja menneisyyttään koskevien salaisuuksien takia.

Sadut ja niiden uudelleenkerronta ovat yksi monista hiekkouksistani, kun valitsen luettavaa. Scifi-elementtien ujuttaminen Tuhkimoon on mielenkiintoinen idea, jota on ihasteltu ympäri maailman – ja jonka ihastelijoiden joukkoon minäkin liityn. En lue kovin paljon dystopioita, mutta Cinder satuviittauksineen vaikutti kekseliäältä lajissaan.

Cinderin kyborgius ei ole merkittävä valinta pelkästään juonen vaan myös teemojen kannalta. Samalla tavalla kuin me erottelemme ihmisiä ihonvärin, seksuaalisen suuntautumisen tai sukupuolen perusteella, kyborgi on leima, jolla poikkevat yksilöt erotetaan yleisesti hyväksytystä normaaliudesta. Kyborgit ovat toisen luokan kansalaisia, enemmän omaisuutta kuin yksilöitä. Mekaaniset osat ovat Cinderiä siinä missä hänen biologinen vartalonsa, mutta julkisen mielipiteen valossa hänen on peiteltävä ja hävettävä niitä.

Ihan varauksettomalle tasolle ihasteluni ei kuitenkaan yllä. Nopeat juonenkäänteet tempaisivat mukaansa heti ensimmäisiltä sivuilta, mutta tarinan imu laimeni hieman puolivälin yli päästyäni. Kaiken muun ohella rakkaustarina jäi osittain ohueksi ja pääparin väliltä puuttui kemiaa, vaikka heidän sanailunsa olikin söpöä. Siitä huolimatta sarjan seuraava osa Scarlet odottaa jo hyllyssä lukuvuoroaan.

Varastaisinko?

××××vaatii ryöstöä

Mitä mieltä sinä olet satujen uudelleenkerronnasta? Oletko lukenut hyviä esimerkkejä siitä?

Ray Bradbury – Fahrenheit 451

”Kirja on ladattu ase naapuritalossa. Polta se. Ota ammus pois aseesta. Iske keskelle ihmisen sielua. Kuka tietää kenet tuo lukenut mies valitsee pilkkataulukseen?”

Krijavarkaan tunnustuksia -kirjablogi: Ray Bradbury - Fahrenheit 451Ray Bradburyn scifi-klassikko Fahrenheit 451 on hätkähdyttävän ajankohtainen romaani tulevaisuuden yhteiskunnasta. Se on kirjoitettu jo yli puoli vuosisataa sitten, mutta sen kirjojen kohtaloa, yhteiskunnan harjoittamaa valvontaa ja viihteenkäyttöä koskevat teemat sopivat mainiosti nykypäivään.

Guy Montag on palomies. Ei kuitenkaan sillä tavalla, millä me sen ymmärrämme vaan päinvastoin. Hän sytyttää työkseen tulipaloja taloihin, joista on löydetty kirjoja. Kirjat ovat nimittäin haitallisia: niiden lukeminen kestää tuskastuttavan kauan, ne lietsovat vihaa vähemmistöjä kohtaan ja saavat kysymään tarpeettomia miksi-kysymyksiä.

Tulevaisuuden Yhdysvalloissa ei ole tilaa tai aikaa ajattelulle, tiedolle tai aistihavainnoille. Koulussa ei tarvitse ”oppia muuta kuin painamaan nappeja, nostamaan kytkintä, ruuvaamaan ruuveja ja muttereita, mitä muuta sitä tarvitsee tehdä?”  Kotona odottaa kolme seinää vallannut televisio, jonka yhdentekevästä ohjelmasta on muodostunut sosiaalisten suhteiden korvaaja ja elämän itsetarkoitus. Autot kiitävät niin lujaa, ettei maisemia ehdi nähdä – miksi tarvitsisikaan? Ihmiset elävät kuin putkessa, joka ei paljoa haaraudu ja jossa ei edes vilkuilla ympärilleen. Sen pitäisi tarjota kaikki tarvittava, mutta ihmisen sisimmän se jättää tyhjäksi.

Arvatenkin Guy ei tyydy sellaiseen tyhjiöön koko elämäänsä. Eräällä työkeikalla kirjojen piilottelusta kiinni jäänyt nainen sytyttää itsensä samaan roihuun kirjojensa kanssa. Miksi kukaan tekisi sellaista? Mitä niin ihmeellistä kirjoissa on, että joku uhraa henkensä niiden vuoksi?

Ajatus kirjojen hävittämisestä on kauhistus jokaiselle lukutoukalle, mutta Fahrenheit 451 asettuu vuoropuheluun myös laajemman yleisön kanssa. Sen huomiot ilmiöstä, jota nykyään pidetään sanavapauden ja vihapuheen suhteena toimivat loistavasti argumenttina sosiaalisen median keskustelukulttuurista:

”Mitä enemmän ihmisiä, sitä useampia vähemmistöryhmiä. Ei saa loukata koiran nussijoita, kissan nussijoita, lääkäreitä, lakimiehiä, liikemiehiä, johtajia, mormoneja, baptisteja, unitaareja, toisen polven kiinalaisia, ruotsalaisia, italialaisia, saksalaisia, teksasilaisia, brooklyniläisiä, irlantilaisia, oregonilaisia tai meksikolaisia. – -Mitä suurempi levikki, Montag, sitä visummin on varottava suututtamasta ketään, muista tämä! Kaikennäköisten minimaali-vähemmistöryhmien navat oli pidettävä puhtaina.”

Mitä uskaltaa enää sanoa loukkaamatta ketään? Mitä se tekee julkiselle keskustelulle, joka uhkaa typistyä somen rajattuihin sanamääriin?

Fahrenheit 451 kertoo myös välittämisen ja välinpitämättömyyden suhteesta. Kaunokirjallisuudella on tunnustettu vaikutus kykyyn tuntea empatiaa. Se tarjoaa ainutlaatuisen mahdollisuuden katsoa maailmaa hetken toisen silmin. Kolme seinää kattava televisioruutu ei päästä samalla tavalla toisen pään sisään. Pelon ja vihan nuoteissa kirjoitettu kieli voi synnyttää ennakkoluuloja, mutta kritiikin puute turruttaa kysymyksen ”milloin me viimeeksi tosiaan välitimme? Jostakin tärkeästä, jostakin todellisesta asiasta?”

Uskaltaisin veikata, ettei klassikon ajankohtaisuus katoa minnekään seuraavinakaan vuosina. Kynä tulee edelleen olemaan miekkaa vahvempi, ja se pelottaa vallanpitäjiä. Sanoilla on valta myös loukata ja tehdä paljon pahaa, mutta ne saavat aikaan lukemattomia hyviä asioita.

Tarpeetonta sanoa, että Fahrenheit 451 on yksi mieleenpainuvimmista lukukokemuksistani, juuri sellainen kuin klassikon tulee olla.

Haaste: Seitsemännen taiteen tarinat

Varastaisinko?

××××× = turvatoimetkaan eivät pidättele rikokselta

Mikä kirja sinulle tulee ensimmäisenä mieleen sanasta vaikuttava? Entä ajankohtainen?

Anu Holopainen – Ihon alaiset

”Nukkekasvoja, animekasvoja, pelkistettyjä minimalismikasvoja tai ”kaikkea ja paljon” -karnevaalikasvoja, teemakasvoja ja -vartaloita eläimistä ja fantasiahahmoista, ulkoisen olemuksen rajana oli vain mielikuvitus.”

Kirjavarkaan tunnustuksia -kirjblogi: Anu Holopainen - Ihon alaisetMiltä näyttäisit jos saisit itse päättää? Korjauttaisitko juuri sen piirteen joka on aina häirinnyt sinua vai pistäisitkö koko naamataulun kerralla vaihtoon? Entä jos sinulla olisi mahdollisuus muokata vartaloasi ilman fyysistä ponnistelua? Entä jos vaihtoehdot ylittäisivät villeimmätkin unelmasi?

Ihon alaiset on loistava taidonnäyte Anu Holopaiselta. Se käsittelee ulkonäköpaineita ja kauneuskirurgian eettisiä kysymyksiä viihdyttävässä ja nuoria lähellä olevassa muodossa.

Kirja koostuu ikään kuin pirstaleista, jotka ovat yhdessä moniulotteinen kokonaisuus. Tavanomaisen suoran kerronan lisäksi lukujen välistä löytyy chat-keskusteluja, bloggauksia ja tv-sarjan käsikirjoitusta – tekstilajeja, jotka ovat enemmän kuin arkipäivää nuorille. Koska pätkät ovat lyhyitä ja houkuttelevat jatkamaan, kirjan ahmaisee yhdeltä istumalta.

Jokainen osio valottaa aihetta hieman eri näkökulmasta. Jara häpeää luomukasvojaan ja odottaa pelkästään hetkeä, jolloin hän pääsee kirurgin veitsen alle. Inka ei vielä oikein tiedä, muunnellako vartaloaan vai ei. Matias inhoaa muokkauksia ja jatkaa tuhoon tuomittua taisteluaan niitä vastaan. PlastikPrincessin ikä tai rahatilanne ei riitä rintaimplantteihin, mutta hän keksii arveluttavan keinon toisensa perään kiertääkseen kummatkin ongelmat.

Vaikka Ihon alaiset sijoittuu tulevaisuuteen, jossa kauneuskirurgia on ottanut harppauksia eteenpäin ja jossa vartalon keinotekoisesta muuntelusta on tullut opinnoissa ja työelämässä etenemisen avainkysymys, sen ajankuva tulee iholle. Rasvaimu, botox ja kauneusleikkaukset ovat konkreettisia vaihtoehtoja, eivät lainkaan tuntemattomia keinoja parannella itseään. Kylie Jenner lip challengen ja fitness-innostuksen levitessä sosiaalisessa mediassa on kylmäävää ajatella kuinka potentiaalinen nouseva trendi kauneuskirurgia on.

Trendit luovat aina paineita. Jaran pelko siitä, etteivät kaverit hyväksy häntä luomuna ruumiillistuu hänen omaan ajatukseensa:

”Ei hänkään halunnut tulla nähdyksi luomujen seurassa, vaikka oli itse sellainen. Miksi hänen ystävänsä haluaisivat?”

Oman ulkonäön muuttaminen hyväksynnän hakemiseksi – onko se enemmän pelottavaa vai surullista? Kelpaamisen tunnetta ei voi yliarvioida identiteetin rakennusvaiheessa. Ulkonäkö on arka paikka monelle, koska se on jotain, mikä näkyy kaikille toisin kuin ajatukset ja sisin. Itsensä hyväksyminen prosessi, jota ei hyödytä muilta tuleva arvostelu. Jos arvostelija on tärkeä ja läheinen ihmisen, se sattuu taatusti:

”Hän haluaa minun muuttuvan erilaiseksi, paremmaksi, esteettisemmäksi. – – En suostu. Minun on kelvattava tällaisena, myös Jaralle, erityisesti hänelle. Onko hän rakastellessamme tutkaillut kasvojani, kehoani, ja harmitellut mitä kaikkea niissä pitää parannella?”

Minäkin meikkaan joka aamu, mutta se on pientä verrattuna kallon luiden sieventämiseen tai muuhun pysyvään kasvojen muotoilemiseen. Vaikka meikkaan omaksi ilokseni, sen takana on sama ajatus kuin kirurgin vastaanotolle hakeutumisessa: kaunistautuminen. Voinko siis tuomita tunnistamattomaksi muuntautumista?

Suosittelen ehdottomasti lukemaan Holopaisen uusimman, vaikkei nuortenkirjoista muuten perustaisikaan. Ulkonäköön kohdistuvien paineiden alla horjumisen sanoittajana se on ainutlaatuinen.

Varastaisinko?

××××vaatii ryöstöä

Kauneuskirurgia – onko se suunta, johon ulkonäkökeskeinen kulttuurimme on ajamassa meitä? 

Follow my blog with Bloglovin