”People are forever thinking that the unthinkable can’t happen. If it doesn’t exist in thought, then it can’t exist in life. And then, in the blink of an eye, in a moment of danger, a figure who takes power from our weak desires and failures emerges like a rib from sand. – – How stupidly we believe in our petty evolutions. Yet another case of something shiny that entertained us and then devoured us. We consume and become exactly what we create. In all times.”
Lidia Yuknavitchin The Book of Joan on lähitulevaisuuteen sijoittuva dystopia, jossa ekokatastrofit ja sodat ovat tehneet maapallosta lähes asumiskelvottoman ja jossa ihmiset ovat paenneet maapallolta CIEL:iin, jossain päin avaruutta sijaitsevalle mysteeriselle alukselle. Siellä selviytyneistä on tullut sukupuolettomia, karvattomia otuksia, jotka eivät kykene lisääntymään. Heitä johtaa tyrannimaisella otteella Jean de Men, entinen hengellinen guru ja julkkis, nykyinen verenhimoinen diktaattori, mutta hänen hallitsemansa uuden ihmislajin joukosta nousee kapina, jonka johtotähtenä toimii Joan of Dirt, lapsisoturi ja marttyyri, joka rohkeni nousta CIEL:in johtajaa vastaan.
Osapuilleen näin kirjoitin kirjasta bookstagramiin heti tuoreeltaan sen luettuani ja vasta tiivistelmää muotoillessani tulin tajunneeksi sen, kuinka kaukana mukavuusalueeltani kirja loppujen lopuksi oli ja kuinka en todellakaan osannut odottaa sellaista tarinaa jonka luin – tai ainakaan tarinan sijoittumista sellaiseen miljööseen kuin se sijoittui.
Kuulin teoksesta ensimmäistä kertaa lukiessani feministisiä dystopioita käsittelevää artikkelia ja suurena Margaret Atwoodin Orjattaresin fanina sekä kiinnostuneena siitä, miten feministinen dystopia oikein käsitetään ja mitä genreen katsotaan kuuluvaksi, klikkasin sen oitis varaukseen kirjastosta. Kirjan kansilehti tiesi kertoa, että kyseessä on lähitulevaisuuteen sijoittuva romaani, jossa kapinallisjoukko käy taistoon sodan, väkivallan ja ahneuden runteleman maapallon puolesta ja että kyseessä on myös jonkinlainen Joanne d’Arcin tarinan uudelleen kerronta. Varsin sokkona lähdin siis teosta lukemaan ja paikoitellen olin kyllä hyvin hämmästynyt siitä, millainen tarina näistä lähtökohdista kehittyi.
En ollut kuvitellut, että kirja olisi niin scifiä – pitkään pohdittuani päädyin määrittelemään yllätykseni näin. Sijoittuminen avaruuteen, edistyksellinen teknologia, uusi laji jota ei varauksetta voi kutsua enää ihmiseksi… Nämä odottamattomat elementit saivat minut paikoin hämmennyksen valtaan. Enkä tarkoita sitä arvottavassa mielessä: minulla ei ole mitään scifiä vastaan, mutta luen sitä todella vähän (huolimatta siitä että pari lempikirjaani, Atwoodin jo mainittu Orjattaresi sekä Bradburyn Fahrenheit 451, on luokiteltavissa scifiksi), ja siksi olin vieraiden lajikonventioiden kanssa hieman hukassa. Kun siihen vielä lisätään poliittiset juonet, maagiset elementit, useampi kertoja, ajan ja paikan vaihtelut sekä englanninkielinen vieras sanasto – kyllä, olin välillä vähän hukassa. Palataanpa siis aivan alkuun hahmottaaksemme tätä vierasta maailmaa.
Jossain vaiheessa kohden vuotta 2049, johon kirjan tapahtumat sijoittuvat, homo sapiensista on kehittynyt uusi ihmislaji, jonka ruumis ei enää jakaudu sukupuoliin mutta joka pystyy vuorovaikutukseen teknologian kanssa. Nämä uudet ihmiset ovat menettäneet kyvyn lisääntyä ja ovat siten matkalla kohti sukupuuttoa: evoluutio, joka antoi heille toisen mahdollisuuden elää maapallon lähes tuhouduttua, vei heiltä tulevaisuuden. Heidän muuttuneet ruumiinsa ovat evänneet heiltä mahdollisuuden ilmaista rakkautta ja läheisyyttä fyysisesti ja ikävä ruumiillista nautintoa kohtaan on niin suuri, että kaikki yritykset jäljitellä seksiä on kielletty pilkkana heidän lajiaan kohtaan. Jossain vaiheessa sotien, hävityksen ja tuhoamisen keskellä sekä kehojensa mutaatioissa he ovat myös kadottaneet rakkauden – ja kaipaavat sitä yksinäisyydessään ja eristäytyneisyydessään enemmän kuin mitään muuta.
”It isn’t that love died. It’s that we storied it poorly. We tried too hard to contain it and make it something to have and to hold. Love was never meant to be less than electrical impulse and energy of matter, but that was no small thing. The Earth’s heartbeat or pulse or telluric current, no small thing. The stuff of life itself. Life in the universe, cosmic or as small as an atom. But we wanted it to be ours. Between us. For us. We made it small and private so that we’d be above all other living things. We made it a word, and then a story, and then a reason to care more about ourselves than anything else on the planet. Our reasons to love more important than any others.”
Tässä maailmassa elää Christine, joka elättää itsensä ihosiirroiksi kutsutulla taiteenalalla, etäisesti tatuiointeja muistuttavalla ihotaiteella, jolla ihon pigmentin menettänyt ja karvaton laji koristaa itseään ja ilmaisee sosiaalista asemaansa. Hänen taiteessaan asuu myös hänen kapinansa, halunsa kirjoittaa uudelleen Joan of Dirtin tarina. Joan of Dirt oli Jean de Menin arkkivihollinen, lapsisoturi joka marssi voitosta voittoon maagisten kykyjensä ansioista ja joka halusi suojella maapalloa Jean de Menin alituisilta ryöstöretkiltä. Hän kohtasi loppunsa Jean de Menin käsissä, spektaakkelimaisessa teloituksessa, joka teki hänestä marttyyrin, jonka lipun alle Christine kokoaa kapinallisia käydäkseen CIEL:iä vastaan. Romaanin edetessä, sitä mukaa kun Christine taltioi Joanin tarinaa ihoonsa, heidän tarinansa kietoutuvat yhä tiukemmin yhteen.
Sukupuolisuuden, seksuaalisuuden, ihmisyyden ja rakkauden yhteenkietoutuvien kysymysten rinnalla Yuknavitch käsittelee romaanissaan kielen, tarinoiden ja taiteen voimaa. Christine kyseenlaistaa kielen kyvyn kuvata heidän lajinsa kokemusta, mutta nauhoittaa samalla tarinaansa kapinansa todistukseksi. Hänen vallankumouksensa ase on kapinallisten iholle ikuistettu taide, ja sen voima on rohkeus kertoa toisin tarina, jonka virallinen versio on vallanpitäjien manipuloima. Näiden teemojen rinnalla Yuknavitch kysyy kauhistattavaa kysymystä siitä, millaisiin mittoihin välinpitämättömyytemme ja ihmiskeskeisyytemme voi kasvaa ja mitä siitä seuraa. Mitä jos tekniikan kehitys ei pysty pelastamaan meitä tuhovoimaltamme, ja mitä jos evoluutio kääntyy meitä vastaan?
Lukuhetkellä en ollut kovin vaikuttunut The Book of Joanin hienoudesta, mutta nyt tätä postausta kirjoittaessani pohdin jo uudelleenluvun mahdollisuutta, tarkempaa ja hitaampaa lähilukua teoksen ytimen saavuttamiseksi ja monen mielenkiintoisen seikan kattavammaksi pohtimiseksi. On niin monta yksityiskohtaa, jotka haluaisin tarkistaa, niin monta sukupuolisuutta, seksiä, ruumiillisuutta ja rakkautta koskevaa väitettä, joista haluaisin koota yhtenäisemmän kuvan. Romaani ei ole kovin pitkä, noin kaksi ja puoli sataa sivua, mutta siihen on mahdutettu välillä jopa hengästyttävältä tuntuva määrä sisältöä ja useita teemoja, jotka vievät tarinan tulkintaa lukuisiin eri suuntiin.
”To be human. What if being human did not mean to discover, to conquer. What if it meant rejoining everything we are made from.”
Ehkä voisi sanoa, etten ihan hirveästi nauttinut teoksen juonesta enkä oikeastaan kiintynyt sen henkilöhahmoihinkaan, mutta kuten bookstagram-tiivistelmäni loppuunkin lisäsin, jottei hämmennys jäisi päällimmäiseksi tunteeksi, pidin kovasti kirjan herättämien kysymysten pohtimisesta ja sen monipuolisista teemoista sukupuolen moninaisuudesta tarinoiden tärkeyteen ja ihmisyyden määrittelyyn. The Book of Joan vei minut kauaksi mukavuusalueeltani, mutta loppujen lopuksi hyppyni tuntemattomaan oli varsin virkistävä ja onnistunut.
Varastaisinko?
××× = syyllistyn taskuvarkauteen
Minkä kirjan kanssa sinä olet astunut mukavuusalueesi ulkopuolelle?
Marissa Meyerin The Lunar Chronicles -sarjan kolmas osa tuo lisämutkia Cinderin ja Scarletin pakomatkaan. Jos sen aiemmat kierteet ja kaarteet eivät ole tuttuja sarjan edellisistä osista 
Margaret Atwoodin Oryx ja Crake on dystopia maailmasta, jossa ihminen leikkii jumalaa. Selvitettyään geeniteknologian salaisuudet ihminen on saanut kyvyn luoda – kyvyn, joka tuhoaa hänet.
Marissa Meyerin huippusuosioon nousseen The Lunar Chronicles -sarjan toinen osa Scarlet vie tarinan aivan uusiin ulottuvuuksiin. Jos et ole lukenut ykkösosaa, luvassa on juonipaljastuksia!
Emmi Itärannan toiseen romaaniin Kudottujen kujien kaupunki kohdistui suuria odotuksia, jotka hän täytti mallikkaasti. Kudottujen kujien kaupunki on tunnelmaltaan lumoavan unenomainen ja kieleltään harvinaisen kaunis fantasia, joka käsittelee hyvin todellisia asioita: valtaa, luontoa ja rakkautta.
Oxfordissa historian tohtoriksi väitelleen Yuval Noah Hararin menestysteos Sapiens. Ihmisen lyhyt historia kaivaa ihmiskunnan luurangot esiin kaapistaan. Luurankojen esittely koko ihmisen historian ajalta voi kuulostaa puuduttavalta, mutta Hararin oivaltavat teoriat ja käytännönläheiset esimerkit pitävät tylsistymisen kaukana.
Tahereh Mafin esikoiskirja Shatter Me on kielellisesti huikaiseva dystopia, joka kertoo ihmisen rikkinäisyydestä ja toisen ihmisen kaipuusta.
Otetaan klassinen prinsessasatu, lisätään scifi-elementtejä, sekoitetaan ja haudutetaan lopputulosta neljännen maailmansodan loppuun asti. Lopputulos? Marissa Meyerin supersuositun The Lunar Chronicles -kirjasarjan aloitusosa Cinder.
Ray Bradburyn scifi-klassikko Fahrenheit 451 on hätkähdyttävän ajankohtainen romaani tulevaisuuden yhteiskunnasta. Se on kirjoitettu jo yli puoli vuosisataa sitten, mutta sen kirjojen kohtaloa, yhteiskunnan harjoittamaa valvontaa ja viihteenkäyttöä koskevat teemat sopivat mainiosti nykypäivään.
Miltä näyttäisit jos saisit itse päättää? Korjauttaisitko juuri sen piirteen joka on aina häirinnyt sinua vai pistäisitkö koko naamataulun kerralla vaihtoon? Entä jos sinulla olisi mahdollisuus muokata vartaloasi ilman fyysistä ponnistelua? Entä jos vaihtoehdot ylittäisivät villeimmätkin unelmasi?
Kirjavarkaan tunnustuksia 