Marissa Meyer – Cinder

”She was cyborg and she would never go to the ball.”

Otetaan klassinen prinsessasatu, lisätään scifi-elementtejä, sekoitetaan ja haudutetaan lopputulosta neljännen maailmansodan loppuun asti. Lopputulos? Marissa Meyerin supersuositun The Lunar Chronicles -kirjasarjan aloitusosa Cinder.

Cinder on dystopia, jossa maailma on järjestynyt muutamaksi mahtivaltioksi, joiden takaaman rauhan uhkana ovat kaksi asiaa: Kuuta hallitseva ilkeä ja vallanhimoinen kuningatar Levana ja maapallolla kuolettavaa vauhtia leviävä kulkutauti. On vain ajan kysymys, kumman takia maapallo luisuu sekasortoon.

Samalla Cinder on mukaelma kaikkien tuntemasta Tuhkimo-sadusta. On vanhempansa menettänyt tyttö, joka työskentelee ilkeälle äitipuolelleen ansaitakseen elätyksensä, prinssi, jonka on etsittävä itselleen morsian ja tanssiaiset, joiden jälkeen mikään ei ole ennallaan. Kirjan päähenkilö Cinder on Uuden Pekingin lahjakkain mekaanikko, joka yrittää peittää halveksintaan ja eristämiseen johtavan totuuden: hän on kyborgi, osaksi ihminen, osaksi robotti. Kun hänen sisarensa sairastuu, hän muuttuu äitipuolensa silmissä arvottomasta haitalliseksi. Muulle maailmalle hän osoittautuu vaarallisen tärkeäksi prinssi Kaihin luomiensa siteiden ja menneisyyttään koskevien salaisuuksien takia.

Sadut ja niiden uudelleenkerronta ovat yksi monista hiekkouksistani, kun valitsen luettavaa. Scifi-elementtien ujuttaminen Tuhkimoon on mielenkiintoinen idea, jota on ihasteltu ympäri maailman – ja jonka ihastelijoiden joukkoon minäkin liityn. En lue kovin paljon dystopioita, mutta Cinder satuviittauksineen vaikutti kekseliäältä lajissaan.

Cinderin kyborgius ei ole merkittävä valinta pelkästään juonen vaan myös teemojen kannalta. Samalla tavalla kuin me erottelemme ihmisiä ihonvärin, seksuaalisen suuntautumisen tai sukupuolen perusteella, kyborgi on leima, jolla poikkevat yksilöt erotetaan yleisesti hyväksytystä normaaliudesta. Kyborgit ovat toisen luokan kansalaisia, enemmän omaisuutta kuin yksilöitä. Mekaaniset osat ovat Cinderiä siinä missä hänen biologinen vartalonsa, mutta julkisen mielipiteen valossa hänen on peiteltävä ja hävettävä niitä.

Ihan varauksettomalle tasolle ihasteluni ei kuitenkaan yllä. Nopeat juonenkäänteet tempaisivat mukaansa heti ensimmäisiltä sivuilta, mutta tarinan imu laimeni hieman puolivälin yli päästyäni. Kaiken muun ohella rakkaustarina jäi osittain ohueksi ja pääparin väliltä puuttui kemiaa, vaikka heidän sanailunsa olikin söpöä. Siitä huolimatta sarjan seuraava osa Scarlet odottaa jo hyllyssä lukuvuoroaan.

Varastaisinko?

×××× = vaatii ryöstöä

Mitä mieltä sinä olet satujen uudelleenkerronnasta? Oletko lukenut hyviä esimerkkejä siitä?