Marissa Meyer – Cress

”When she was just a child, the witch locked her away in a tower that had neither doors nor stairs.”

marissa meyer cress suomi blogi arvosteluMarissa Meyerin The Lunar Chronicles -sarjan kolmas osa tuo lisämutkia Cinderin ja Scarletin pakomatkaan. Jos sen aiemmat kierteet ja kaarteet eivät ole tuttuja sarjan edellisistä osista Cinder ja Scarlet, luvassa on juonipaljastuksia.

Maapallon tulevaisuus näyttää synkältä: Kuuta hallitseva ilkeä kuningatar Levana kokoaa suunnatonta armeijaa, joka on valmis hyökkäämään pienimmästäkin yllykkeestä, eikä miljoonia uhreja vaatineeseen kulkutautiin ole löydetty parannuskeinoa. Cinder ja Thorne jatkavat pakomatkaansa etsityimpinä rikollisina ja Scarletin ja Wolfin tuomalla lisävahvistuksella. Ajan käydessä vähiin he saavat apua yllättävältä liittolaiselta, satellittiin vangitulta mestarihakkeroijalta, Cressilta. Pystyvätkö he estämään avioliiton, joka tuhoaisi koko maapallon?

Olen kehunut sarjaa jo kahden bloggauksen edestä, joten tuntuu itsensä toistamiselta ihailla Meyerin visiota yhdistää sadut (tällä kertaa Tähkäpää) ja scifi tai kiitellä hänen taitoaan kuljettaa samaa tarinaa eri henkilöiden näkökulmista. Nämä asiat pitävät paikkansa edelleen, tosin Scarlet jää hieman paitsioon tehdäkseen tilaa kirjan tärkeimmälle uudelle henkilölle Cressille.

Uutena huomiona mainitsen sen, kuinka pidän Meyerin rakentamasta ryhmädynamiikasta. Nuortenkirjallisuus tuntuu keskittyvän paljon pääparin yhteistyöhön ja sen ongelmiin, mutta The Lunar Chronicles -sarjan kokoama sakki on ihanan värikäs. Vaikka sieltäkin erottuu selviä pareja, on virkistävää seurata henkilöiden käyttäytymistä myös muiden kuin heidän romanttisten tunteidensa kohteiden kanssa.

Monen mielestä sarja paranee kirja kirjalta, ja vaikkei minulla ole sen kummempaa valittamista, pidin Scarletista enemmän kuin tästä. Se ei silti suinkaan tarkoita sitä, ettei Cress olisi jättänyt minua haluamaan seuraavaa osaa!

Varastaisinko?

×××× = vaatii ryöstöä

Minkä kirjasarjan sinä olisit halunnut lukea alusta loppuun yhdellä istumalla?

Marissa Meyer – Scarlet

”She did not know that the wolf was a wicked sort of animal and she was not afraid of him.”

marissa meyer scarlet suomi blogi arvosteluMarissa Meyerin huippusuosioon nousseen The Lunar Chronicles -sarjan toinen osa Scarlet vie tarinan aivan uusiin ulottuvuuksiin. Jos et ole lukenut ykkösosaa, luvassa on juonipaljastuksia!

Scarlet alkaa siitä, mihin Cinder jäi. Lunaa hallitseva ilkeä kuningatar Levana janoaa valtansa ulottamista myös Maahan, ja prinssi Kailla on täysi työ pitää hänet poissa. Yksi Levanan ehdoista on Cinder. Paetakseen kuningattaren tuomiota Scarlet lyöttäytyy vastahakoisesti yhteen toisen lainrikkojan, kapteeni Carswell Thornen seuraan, ja pakomatka alkaa.

 

Cinderiä suuremmassa roolissa on kuitenkin kirjan nimikkohenkilö Scarlet, joka on päättänyt löytää kadonneen isoäitinsä. Aloittaessaan etsintöjään Scarlet tapaa Wolfin, joka ansaitsee elantonsa katutappelijana ja joka tuntuu tietävän Scarletin isoäidin kohtalosta enemmän kuin välittäisi myöntää.

Annoin Cinderille jälkeenpäin ajateltuna hieman yläkanttiin neljä tähteä. Vaikka pidin Meyerin ideasta, tarina ei lähtenyt ihan sellaiseen lentoon kuin olin ajatellut. Scarlet, huolimatta siitä, että se keskittyy paljon Cinderin taustoittamiseen, löysi aivan toisen vaihteen. Sen juoni on nopeatempoinen ja mukaansa tempaava ja se sekä rakentaa että syventää Cinderissä esiteltyä maailmaa hurjan hienosti ja taitavasti. Scarletin ja Cinderin tarinat täydentävät toisiaan oivaltavasti ja niiden väliseen jännitteeseen syntyy aiempaa vivahteikkampi kuva tulevaisuuden yhteiskunnasta. En muista, milloin viimeeksi olen lukenut yhtä huolellisesti rakennettuun maailmaan sijoittuvan kirjan.

Kirja esittelee myös monia seuraavien osien kannalta tärkeitä henkilöitä. Plussaa Meyerille siitä, ettei hän leväyttänyt kaikkia henkilöitä lukijan silmille yhtä aikaa, vaan malttaa antaa heille aikaa ja tilaa tulla sinuiksi yleisönsä kanssa. Mieleistäni parannusta oli tapahtunut myös orastavien romanssien suhteen: Cinderin ja Kain väliltä uupui kemiaa, mutta Scarletin ja Wolfin välille sitä on annosteltu riittämiin.

Annettuani  muistiinpanojeni lojua pitkän aikaa muokkaamatta niitä postaukseksi olen ehtinyt jo lukea sarjan seuraavan osan Cressin. En siis voi sanoa odottavani innolla sen lukemista, mutta sen sijaan voin paljastaa, että myös Cress jätti minut janoamaan lisää.

××××   = vaatii ryöstöä

Onko Cinderin maailma tuttu sinulle?

Marissa Meyer – Cinder

”She was cyborg and she would never go to the ball.”

Marissa Meyer - CinderOtetaan klassinen prinsessasatu, lisätään scifi-elementtejä, sekoitetaan ja haudutetaan lopputulosta neljännen maailmansodan loppuun asti. Lopputulos? Marissa Meyerin supersuositun The Lunar Chronicles -kirjasarjan aloitusosa Cinder.

Cinder on dystopia, jossa maailma on järjestynyt muutamaksi mahtivaltioksi, joiden takaaman rauhan uhkana ovat kaksi asiaa: Kuuta hallitseva ilkeä ja vallanhimoinen kuningatar Levana ja maapallolla kuolettavaa vauhtia leviävä kulkutauti. On vain ajan kysymys, kumman takia maapallo luisuu sekasortoon.

Samalla Cinder on mukaelma kaikkien tuntemasta Tuhkimo-sadusta. On vanhempansa menettänyt tyttö, joka työskentelee ilkeälle äitipuolelleen ansaitakseen elätyksensä, prinssi, jonka on etsittävä itselleen morsian ja tanssiaiset, joiden jälkeen mikään ei ole ennallaan. Kirjan päähenkilö Cinder on Uuden Pekingin lahjakkain mekaanikko, joka yrittää peittää halveksintaan ja eristämiseen johtavan totuuden: hän on kyborgi, osaksi ihminen, osaksi robotti. Kun hänen sisarensa sairastuu, hän muuttuu äitipuolensa silmissä arvottomasta haitalliseksi. Muulle maailmalle hän osoittautuu vaarallisen tärkeäksi prinssi Kaihin luomiensa siteiden ja menneisyyttään koskevien salaisuuksien takia.

Sadut ja niiden uudelleenkerronta ovat yksi monista hiekkouksistani, kun valitsen luettavaa. Scifi-elementtien ujuttaminen Tuhkimoon on mielenkiintoinen idea, jota on ihasteltu ympäri maailman – ja jonka ihastelijoiden joukkoon minäkin liityn. En lue kovin paljon dystopioita, mutta Cinder satuviittauksineen vaikutti kekseliäältä lajissaan.

Cinderin kyborgius ei ole merkittävä valinta pelkästään juonen vaan myös teemojen kannalta. Samalla tavalla kuin me erottelemme ihmisiä ihonvärin, seksuaalisen suuntautumisen tai sukupuolen perusteella, kyborgi on leima, jolla poikkevat yksilöt erotetaan yleisesti hyväksytystä normaaliudesta. Kyborgit ovat toisen luokan kansalaisia, enemmän omaisuutta kuin yksilöitä. Mekaaniset osat ovat Cinderiä siinä missä hänen biologinen vartalonsa, mutta julkisen mielipiteen valossa hänen on peiteltävä ja hävettävä niitä.

Ihan varauksettomalle tasolle ihasteluni ei kuitenkaan yllä. Nopeat juonenkäänteet tempaisivat mukaansa heti ensimmäisiltä sivuilta, mutta tarinan imu laimeni hieman puolivälin yli päästyäni. Kaiken muun ohella rakkaustarina jäi osittain ohueksi ja pääparin väliltä puuttui kemiaa, vaikka heidän sanailunsa olikin söpöä. Siitä huolimatta sarjan seuraava osa Scarlet odottaa jo hyllyssä lukuvuoroaan.

Varastaisinko?

××××vaatii ryöstöä

Mitä mieltä sinä olet satujen uudelleenkerronnasta? Oletko lukenut hyviä esimerkkejä siitä?

Ray Bradbury – Fahrenheit 451

”Kirja on ladattu ase naapuritalossa. Polta se. Ota ammus pois aseesta. Iske keskelle ihmisen sielua. Kuka tietää kenet tuo lukenut mies valitsee pilkkataulukseen?”

Krijavarkaan tunnustuksia -kirjablogi: Ray Bradbury - Fahrenheit 451Ray Bradburyn scifi-klassikko Fahrenheit 451 on hätkähdyttävän ajankohtainen romaani tulevaisuuden yhteiskunnasta. Se on kirjoitettu jo yli puoli vuosisataa sitten, mutta sen kirjojen kohtaloa, yhteiskunnan harjoittamaa valvontaa ja viihteenkäyttöä koskevat teemat sopivat mainiosti nykypäivään.

Guy Montag on palomies. Ei kuitenkaan sillä tavalla, millä me sen ymmärrämme vaan päinvastoin. Hän sytyttää työkseen tulipaloja taloihin, joista on löydetty kirjoja. Kirjat ovat nimittäin haitallisia: niiden lukeminen kestää tuskastuttavan kauan, ne lietsovat vihaa vähemmistöjä kohtaan ja saavat kysymään tarpeettomia miksi-kysymyksiä.

Tulevaisuuden Yhdysvalloissa ei ole tilaa tai aikaa ajattelulle, tiedolle tai aistihavainnoille. Koulussa ei tarvitse ”oppia muuta kuin painamaan nappeja, nostamaan kytkintä, ruuvaamaan ruuveja ja muttereita, mitä muuta sitä tarvitsee tehdä?”  Kotona odottaa kolme seinää vallannut televisio, jonka yhdentekevästä ohjelmasta on muodostunut sosiaalisten suhteiden korvaaja ja elämän itsetarkoitus. Autot kiitävät niin lujaa, ettei maisemia ehdi nähdä – miksi tarvitsisikaan? Ihmiset elävät kuin putkessa, joka ei paljoa haaraudu ja jossa ei edes vilkuilla ympärilleen. Sen pitäisi tarjota kaikki tarvittava, mutta ihmisen sisimmän se jättää tyhjäksi.

Arvatenkin Guy ei tyydy sellaiseen tyhjiöön koko elämäänsä. Eräällä työkeikalla kirjojen piilottelusta kiinni jäänyt nainen sytyttää itsensä samaan roihuun kirjojensa kanssa. Miksi kukaan tekisi sellaista? Mitä niin ihmeellistä kirjoissa on, että joku uhraa henkensä niiden vuoksi?

Ajatus kirjojen hävittämisestä on kauhistus jokaiselle lukutoukalle, mutta Fahrenheit 451 asettuu vuoropuheluun myös laajemman yleisön kanssa. Sen huomiot ilmiöstä, jota nykyään pidetään sanavapauden ja vihapuheen suhteena toimivat loistavasti argumenttina sosiaalisen median keskustelukulttuurista:

”Mitä enemmän ihmisiä, sitä useampia vähemmistöryhmiä. Ei saa loukata koiran nussijoita, kissan nussijoita, lääkäreitä, lakimiehiä, liikemiehiä, johtajia, mormoneja, baptisteja, unitaareja, toisen polven kiinalaisia, ruotsalaisia, italialaisia, saksalaisia, teksasilaisia, brooklyniläisiä, irlantilaisia, oregonilaisia tai meksikolaisia. – -Mitä suurempi levikki, Montag, sitä visummin on varottava suututtamasta ketään, muista tämä! Kaikennäköisten minimaali-vähemmistöryhmien navat oli pidettävä puhtaina.”

Mitä uskaltaa enää sanoa loukkaamatta ketään? Mitä se tekee julkiselle keskustelulle, joka uhkaa typistyä somen rajattuihin sanamääriin?

Fahrenheit 451 kertoo myös välittämisen ja välinpitämättömyyden suhteesta. Kaunokirjallisuudella on tunnustettu vaikutus kykyyn tuntea empatiaa. Se tarjoaa ainutlaatuisen mahdollisuuden katsoa maailmaa hetken toisen silmin. Kolme seinää kattava televisioruutu ei päästä samalla tavalla toisen pään sisään. Pelon ja vihan nuoteissa kirjoitettu kieli voi synnyttää ennakkoluuloja, mutta kritiikin puute turruttaa kysymyksen ”milloin me viimeeksi tosiaan välitimme? Jostakin tärkeästä, jostakin todellisesta asiasta?”

Uskaltaisin veikata, ettei klassikon ajankohtaisuus katoa minnekään seuraavinakaan vuosina. Kynä tulee edelleen olemaan miekkaa vahvempi, ja se pelottaa vallanpitäjiä. Sanoilla on valta myös loukata ja tehdä paljon pahaa, mutta ne saavat aikaan lukemattomia hyviä asioita.

Tarpeetonta sanoa, että Fahrenheit 451 on yksi mieleenpainuvimmista lukukokemuksistani, juuri sellainen kuin klassikon tulee olla.

Haaste: Seitsemännen taiteen tarinat

Varastaisinko?

××××× = turvatoimetkaan eivät pidättele rikokselta

Mikä kirja sinulle tulee ensimmäisenä mieleen sanasta vaikuttava? Entä ajankohtainen?