Sinikka Paavilainen – Kyynelvaunut

”Ihmisiä vangittiin kansanvihollisina, vaikka he eivät edes tienneet, mitä kansanvihollinen tarkoittaa. Paaritsalaiset pitivät kyläkokouksia, joissa pohdittiin bolsevikkien valtaannousun vaikutuksia. Stalinin jäinen hengitys tuntui kaikkialla.”

Kirjavarkaan tunnustuksia -kirjablogi: Sinikka Paavilainen - KyynelvaunutKyynelvaunut vie lukijan vuoden 1929 Neuvostoliittoon ja kuljettaa hänet jatkuvan karkotusuhan alle, vankileiriltä vankileirille ja hyisille pakomatkoille Isä Aurinkoisen korventavan katseen ulottumattomiin. Matkalla seurataan kolmea perhettä, Kempin, Björklundin ja Lankisen perhettä, jotka ovat tehneet anteeksiantamattoman virheen neuvostojärjestelmän silmissä: he ovat syntyneet inkeriläisiksi.

Inkeriläiset saivat 1900-luvun alkupuoliskolla kokea pakkokollektivisoinnin, karkotukset Siperiaan ja muut neuvostokauhut. Paavilainen tekee tarkkaa työtä pureutuessaan tähän lähihistorian vaikeaan ja vaiettuun aiheeseen. Hänen romaaninsa pohjautuu kolme vuotta kestäneeseen taustatyöhön, jossa hän haastatteli inkeriläisiä ja sai huomata, että ilmiannon pelko asuu yhä sitkeästi vainotuissa mielissä. Viime vuosina kotimainen kirjallisuus on ottanut asiakseen sotien aikana syntyneiden haavojen paikantamisen ja paikkaamisen; inkeriläisten lohduttomien kohtaloiden liukuminen tabusta keskusteltavaksi aiheeksi on yksi raotus historiankirjoituksen nurjaan puoleen.

Kyynelvaunuiksi kutsuttiin junavaunuja, joissa inkeriläisiä kyydittiin vankileireille ja Siperiaan. Se ei ole kaunis matka, mutta uurtaa uransa niin Neuvostoliittoon, Viroon kuin Suomeen.

Sen sijaan, että romaani keskittyisi yhden tai muutaman henkilön sortumiseen tai selviytymiseen, henkilöitä on kokonainen armeija. Välillä heitä tuntuu olevan liikaakin. Monta näkökulmaa ja tarinaa tuovat kärsimyksen keskelle etäännyttävää objektiivisuutta. Yhden henkilön sielunelämään samaistuminen on vasta vaiheessa, kun hypätään jo seuraavaan. Yhdessä tarinat luovat mosaiikin, josta on hankala erottaa yksilöitä mutta joka luo selkeämmän kokonaiskuvan. Jotkut pitävät mosaiikkimaisuudesta enemmän, minuun vetoaa enemmän henkilökohtainen side, joka tuntuu syntyvän lukijan ja päähenkilön välille, kun jälkimmäiselle annetaan aikaa ja sivuja. Ehkä siksi lukukokemus jäi vähän tyhjäksi, vaikka tarinalla oli mahdollisuus koskettaa.

Varastaisinko?

×× = näpistys jää harkinnan tasolle

Kummalle te lämpenette enemmän – yhteen päähenkilöön keskittymiselle vai monella pallottelemiselle?