Jukka Viikilä – Akvarelleja Engelin kaupungista

”Koko Suomi on yksi ainoa kallionjärkäle. Yhtä ainoaa kalliota joka kohdasta. Olet sitten pohjoisessa tai etelässä, niin olet samassa paikassa, samalla kalliolla. Kallion voi räjäyttää kappaleiksi, mutta pimeä pysyy kiven sisällä. Otat pienen hiekanjyvän, ja se on sisältä yhtä synkkä ja laaja. Samaa sydänlihaa.”

Vuoden 2016 Finlandia-voittaja Akvarelleja Engelin kaupungista on kanneltaan ja kieleltään kaunis tunnelmapala 1800-luvun alun Suomesta. Runoilija ja dramaturgi Jukka Viikilä on kutsunut ensimmäistä romaaniaan yritykseksi salakuljettaa runoutta proosan maailmaan.

Akvarelleja Engelin kaupungista on saksalaisarkkitehti Carl Ludvig Engelin fiktiivinen yöpäiväkirja vuosilta 1816-1840. Hänen lyhyet merkintänsä maalaavat lukuisia pienoiskuvia Itämeren rannalle nousevasta Suomen suuriruhtinaskunnan pääkaupungista sävyinään kylmänpureva tuuli, rakentamisen kalske ja loisteliaat suunnitelmat.

Kuusi vuotta Engel on luvannut antaa elämästään syrjäisen kaupunkipahasen kohottamiseksi keisarillisen loiston arvoiseksi keskukseksi. Kuusi vuotta vaikka vaimo ikävöi Berliiniä ja pohjoisen sää koettelee tyttären terveyttä. Kuinka moni arkkitehti luopuisi mahdollisuudesta rakentaa kokonainen kaupunki? Vuosia vierähtää lopulta paljon luvattuja enemmän; suunnitelmat siirtyvät ideoista paperille ja paperilta rakennuksiksi.

”Kun kävelin jälleen kerran reittini torilta Bulevardille, sade näytti epäonnistuneelta lavastukselta, kuin joku olisi kaatanut katolta ämpärillisen vettä ja siihen olisi tarttunut sekava tuulenpuuska. Uudessa kaupungissa luonnonolotkin näyttävät vasta keksityiltä, jonkinlaisilta kokeiluilta.”

Lyhyistä, päiväkirjamuotoon kirjoitetuista katkelmista kuultavat haaleat vesivärisävyt: kallionharmaa joka panee vastaan parhaansa mukaan, visionäärinen punainen ja melankolinen sininen. Vauhtiviivat loistavat poissaolollaan, eivätkä räyhäkkäät neonvärit pilaa harmoniaa. Romaanin vaikuttavuus perustuu sen tunnelmaan, filosofisiin huomioihin ja etenkin runolliseen kieleen.

”Pakkasen avara sali ja pienet miniatyyrit lumella.”

Ansioistaan huolimatta Akvarelleja Engelin kaupungista jäi minusta hieman etäiseksi. Se jätti minut ihastelemaan sanavalintoja kun olisin voinut seurata rakennustyömaan melskettä ja kääntämään sivuja kun olisin voinut astella kaksisataa vuotta vanhemmissa saappaissa pitkin silloisen Helsingin katuja. Hieno kirja se silti on, vaikkei aivan temmannutkaan minua mukaansa.

Varastaisinko?

××× = syyllistyn taskuvarkauteen

Oletko lukenut tätä tai tämän vuoden Finladia-ehdokkaita?

Advertisement

Émile Zola – Naisten paratiisi

”Äkillisesti ja käsittämättä tämä Denisestä niin suunnaton tavaratalo paisutti hänen sydäntään eikä päästänyt tyttöä luotaan. Se täyttyi hänen ajatuksensa ja sai unohtamaan kaiken muun.”

Émile Zolan klassikkoteos Naisten paratiisi on naturalistisen suuntauksen merkkiteos ja tarkka kuvaus yhteiskunnan muutoksesta 1800-luvulla. Se kertoo pienten erikoisliikkeiden eloonjäämiskamppailusta ylellisten tavaratalojen puristuksessa ja jälkimmäisten voittokulusta.

Orvoksi jäänyt Denise saapuu Pariisiin kahden nuoremman veljensä kanssa toivoen, että voisi elättää sisaruksensa työskentelemällä myyjättärenä setänsä liikkeessä. Pienillä yrityksillä menee kuitenkin huonosti ja Denisen on etsittävä töitä muualta, hirviömäisen kiehtovan ja sitäkin armottomamman Naisten paratiisin imusta.

Denisen lisäksi Naisten paratiisin arkea seurataan tavaratalon omistajan Octave Mouret’n näkökulmasta. Mouret’lla on vimmainen halu ratsastaa uutuuden aallonharjalla, ulottaa Naisten paratiisin lonkerot kaikkialle Pariisiin ja laajemmalle sekä saada kaikki naiset tuotteidensa pauloihin. Hän näkee tavaratalon koneena, jonka suorituskyky voi rohkeilla ratkaisuilla kasvaa jatkuvasti ja piiskaa sitä alati kiihtyvään tahtiin. Myyjättärenä myös Denise saa kärsiä seurauksista: myyjien keskinäisestä kilpailusta ja ilkeilystä sekä massairtisanomisista, jotka jättävät uhrinsa täysin turvattomiksi Pariisin talveen. Nämä kaksi näkökulmaa tekevät kaupan alan murroksesta varsin kiinnostavaa luettavaa.

Niin, siitäkin huolimatta, että annoin kirjan pölyttyä hyllyssäni useamman vuoden ja syyllistyin yhdistämään sanan ”tylsyys” käsitteen ”klassikko” kanssa. Monen klassikon lukemisesta nauttineena minun olisi pitänyt jo tietää paremmin! Kaupankäynnin mekanismien yksityiskohtainen tarkastelu ja seikkaperäinen selonteko somistuksista ja hinnoista ei vain tuntunut aluksi ollenkaan innostavalta.

Sain huomata, että Naisten paratiisi on myös paljon muuta. Se on rakkaustarina, sekä naisten ja shoppailun että johtajan ja myyjän välinen. Se on työntekoon perustuva tuhkimotarina.

Niin paljon kuin yllätyksekseni pidinkin klassikosta, se syyllistyi yhteen sivu sivulta enemmän ärsyttävään asiaan: naisten halventavaan kuvaukseen. Naisten paratiisin ja etenkin Octave Mouret’n mukaan naiset ovat aivotonta massaa, joka tottelevat jokaista markkinoinnin oikkua. Kuva tarjousten kanssa kaiken järkensä menettävästä naisesta henkilöityy rouva Martyssa, joka shoppailee miehensä vararikkoon. Mouret näkee naisen ainoastaan polvistuneena hänen tavaratalonsa houkutusten alttarille, valuttamassa omaisuutensa hänen kassaansa tajuamatta, ettei ostaja hyödy tarjouksista läheskään yhtä paljon kuin tavaratalo.

Tässäkö on naisista tieteellisen tarkka kuvaus, johon Zola pyrki? Tiedostan ja tunnustan alennusmyyntien ostopäätöstä vauhdittavan vaikutuksen, mutta naisten kuvaus helposti huijattavina ja impulssejaan hallitsemattomina olioina sai minut paikoin tyrmistymään. Zolan puolustukseksi täytyy kuitenkin mainita, että hänen henkilögalleriastaan löytyy myös ostoksensa tarkkaan harkitseva, säästeliäs rouva Bourdelais. Silti: miksi Zola siivuuttaa miehet immuuneina kaupan houkutuksille? He eivät ehkä retkahda ”rätteihin ja lumppuihin”, mutta tuskinpa kulutus naisiin ja alkoholiin on yhtään ylevämpää.

Epäkohdasta huolimatta Naisten paratiisi oli positiivinen yllätys. Uppouduin siihen yllättävän helposti ja väymyksestä huolimatta lennoilla Berliiniin ja takaisin, ja se piti minua otteessaan kiitettävästi.

Varastaisinko?

××× = syyllistyn taskuvarkauteen

Kuinka paljon huomiota kiinnität lukemasi kirjan naiskuvaan?

Yuval Noah Harari – Sapiens. Ihmisen lyhyt historia

”Seitsemänkymmentätuhatta vuotta sitten Homo sapiens oli vähäpätöinen eläin, joka puuhaili omiaan yhdessä Afrikan kolkassa. Seuraavien vuosituhansien aikana se teki itsestään koko planeetan herran ja ekosysteemien kauhun. Nykyisin sapiensista on tulossa jumala ja se on hankkimassa itselleen paitsi ikuisen nuoruuden myös jumalallisen kyvyn luoda ja tuhota.”

Oxfordissa historian tohtoriksi väitelleen Yuval Noah Hararin menestysteos Sapiens. Ihmisen lyhyt historia kaivaa ihmiskunnan luurangot esiin kaapistaan. Luurankojen esittely koko ihmisen historian ajalta voi kuulostaa puuduttavalta, mutta Hararin oivaltavat teoriat ja käytännönläheiset esimerkit pitävät tylsistymisen kaukana.

100 000 vuotta sitten maapallolla eli ainakin kuusi ihmislajia, joista on enää jäljellä vain yksi, Homo sapiens. Tuhansien vuosien kuluessa ihminen siirtyi metsästäjä-keräilijästä maanviljelijäksi, alkoi rakentaa imperiumeja ja muodosti maailmankatsomuksensa myyttien varaan. Myyteistä kehittyi lukuisia arkipäivää ohjaavia järjestelmiä rahasta ja kansallisvaltioista uskontoihin ja tieteeseen. Miten tämä muutos tapahtui – tai toisella tavalla muotoiltuna: miten ihmisestä tuli ihminen? Miten ihminen sovitti päähänsä luomakunnan kruunun?

Sapiens yrittää vastata muun muassa  näihin kysymyksiin ja mutkistaa samalla historian oppikirjoissa suoristetut mutkat. Harari ei tyydy esittämään faktoja loogisessa järjestyksessä tai listaamaan syy-seuraus-ketjuja oppikirjamaiseen tyyliin vaan etsii ymmärrystä suurien kehityslinjojen takaa. Apunaan hän käyttää havainnollisia ja käytännönläheisiä esimerkkejä, jotka takaavat sen, että myös maallikko pysyy vauhdissa mukana.

Kursiakseen ihmisen taipaleen Afrikasta maailman valtaistuimille uskottavasti kasaan Harari esittää joukon hypoteeseja, jotka rikkovat niin yleisen mielipiteen kuin historiankirjoituksen myyttejä:

”Älä usko puunhalaajia, jotka väittävät esi-isiemme eläneen sopusoinnussa luonnon kanssa. Jo kauan ennen teollista vallankumousta Homo sapiens piti hallussaan ennätystä useimpien kasvi- ja eläinlajien ajamisessa sukupuuttoon. Meillä ihmisillä on kyseenalainen kunnia olla biologian historian tappavin laji.”

Hararin teoriat saavat lukijan kysenalaistamaan omia ja muiden käsityksiä ihmisestä ja ihmisyydestä. Hänen provokatiivinen, ajatuksia ravisteleva tyylinsä rohkaisee ottamaan kantaa, eikä kohtelemaan lukemaansa lopullisena totuutena. Harari tuo nimittäin vahvasti esille myös sen, että tiede määrittää itseään jatkuvasti uudelleen. Hänen väitteensä eivät ole lopullisia nauloja Homo sapiensin arkkuun vaan avoimia keskustelulle, kritiikille ja tutkimukselle.

Varsinkin viimeisen luvun väitteet saivat minut katsomaan ylös kirjasta ja hetkeksi vain sisäistämään juuri lukemiani lauseita. Geenitekniikka tai kyborgit eivät ole minulle kokonaan vieraita asioita, mutta Hararin olettamukset alan edistymisestä ja arkipäiväistymisestä yllättivät minut ennakoidulla tavalla:

”Väitetään, että ellei ydintuho tai ekologinen katastrofi tule väliin, nopea tekninen kehitys johtaa pian siihen, että Homo sapiensin syrjäyttävät kokonaan toisenlaiset olennot, jotka ovat erilaisia paitsi fyysiseltä olemukseltaan myös kognitiivisilta ja emotionaalisilta ominaisuuksiltaan. Useimmat sapiensit pitävät ajatusta äärimmäisen hämmentävänä. Uskomme mieluiten, että tulevaisuudessa aivan meidän kaltaisemme ihmiset matkustavat planeetalta toiselle nopeissa avaruusaluksissa.”

Sapiens ravisteleee lukijoitaan ulos tutusta ja turvallisesta kuplasta ja katsomaan sekä oivaltamaan asioita suuremmassa mittakaavassa – vaikka se tuntuisi epämukavalta. Teoksen asenne ihmiseen on virkistävän kriittinen ja sen rohkeus provosoida tekee lukemisesta koukuttavaa. Harari kääntää sen, mikä ihmisille opetetaan heidän historiansa läpäisevänä parempaan suuntautuvana kehityskulkuna, lähestulkoon päälaelleen. Jos kehityksemme onkin oikeasti taantumista, mihin olemme menossa? Sapiens ei lopu lohtua ja toivoa tuovaan vakuutukseen siitä, että ihminen osaa rangaista ongelmansa vaan viimeiseen painavaan kysymykseen:

”Onko mitään vaarallisempaa kuin tyytymättömät ja vastuuttomat jumalat, jotka eivät tiedä, mitä haluavat?”

Varastaisinko?

××××× = turvatoimetkaan eivät pidättele rikokselta

Mikä kirja tarjosi sinulle ahaa-elämyksiä?

 

Päivi Alasalmi – Joenjoen laulu

”Ja mikä minusta oli kaikkein hulluinta: miten ihmeessä he voisivat omistaa meidät ja maamme ja ihmisemme, kun me olimme jo omia ihmisiä omilla maillamme?”

Päivi Alasalmen Joenjoen laulu on lumoava ja moniääninen teos saamelaisista ja saamelaisuudesta muiden kansojen puristuksissa. Kolmen aikatasonsa kautta se maalaa kipeän kuvan siitä, kuinka Suomen alkuperäiskansalta on yritetty viedä niin uskonto, kieli kuin elinkeinot.

1500-luvulla elävä Soruia on naiivi ja lemmenkipeä 17-vuotias, joka aikoo tehdä löytämästään haavoittuneesta pirkkalaisesta miehen itselleen. Mutta millainen tulevaisuus on suhteella, jossa toinen päättää heti alussa omistaa toisen? Etenkin kun omistettava on viholliskansan jäsen, jota perhe tai yhteisö ei hyväksy?

Puoliksi saamelainen Lars Levi Laestadius saarnaa 1800-luvulla viinanpirua ja vääräuskoisia vastaan ja kamppailee itse kristillisyyden ja saamelaisuuden välillä. Historiallisena henkilönä hänen elämäntarinansa on kiinnostava myös faktanäkökulmasta.

Sami Uddas tuo tarinan nykyhetkeen. Hän pakenee päihteiden ja rikollisuuden sotkenutta elämäänsä kotiseudulleen Inariin ja tapaa Ingan, jonka intohimo on taistella inarinsaamen säilymisen puolesta.

Törmäävät maailmankuvat ja jokaisen kertojan sisäiset ristiriidat piirtävät kuvaa koko kansan kohtalosta. Kertojat ovat kiitettävän erilaisia ja tuovat oman ajankuvansa lukijan iholle. Selkeäksi suosikikseni nousi romaanin aloittava Soruia. Hänen tarinaansa pääsee onneksi seuraamaan Alasalmen toisessa romaanissa Pajulinnun huuto, jonka lukemista en malta odottaa!

Vaikka jokaisessa osassa käsiteltiin kysymystä omistamisesta, Samin osuus on ehdottomasti poliittisin. Alasalmi kuvaa saamelaisten olot hyvin lohduttomiksi: turistit harventavat porokantaa kaahailemalla autoillaan, viina vie miehiä, lapset karkaavat etelään, ja syöpä riivaa loppuja, joista ne, jotka eivät jaksa, ottavat itsensä hengiltä. Inga ei halua seurata kulttuurin kuolemaa sivusta:

”Minä uskon taisteluun. Siksi meitä on jäljellä  enää niin vähän, kun olemme olleet liian kilttejä. Kaiken olemme antaneet pois, että saisimme elää rauhassa, ja katso nyt, kuinka meille on käynyt.”

Kun Kustaa Vaasa 1500-luvulla julisti asumattoman erämaan kruunun hallintaan, hän ei ottanut huomioon aluetta asuttavia saamelaisia. Sillä tiellä ollaan edelleen. Totuus on, ettei Suomi ole vieläkään ratifioinut ILO 169-sopimusta alkuperäiskansojen omistusoikeuksista ikivanhoihin maihinsa ja vesistöihinsä. Jos haluat lukea aiheesta enemmän, Suomen YK-liitto kirjoittaa sopimuksesta näin, ja Yle on listannut siihen liittyviä uskomuksia.

Jos saamelaisuus kiinnostaa vähääkään (ja jos ei kiinnosta niin sitten yleissivistyksen kannalta) voin ehdottomasti suositella tätä läpileikkauksena kansan vaiheisiin. Laestadiuksen kiihkomielisyys tosin ärsytti välillä ja Samin elämä kuulosti erittäin rajulta, mutta kumpikin istui hyvin teoksen maailmaan. Soruian tarina voisi hyvinkin olla viiden tähden arvoinen, joten tähän kannattaa tarttua jo senkin takia. Kansojen juurilla -haasteeseen Joenjoen laulu on loistava valinta.

Haaste: Kansojen juurilla

Varastaisinko?

×××× = vaatii ryöstöä

Oletko sinä tutustunut saamelaisuuteen kirjallisuudessa tai sen ulkopuolella?