Svetlana Aleksijevitš – Sodalla ei ole naisen kasvoja

”Miehen ääni on kertonut meille kaiken, minkä tiedämme sodasta. Me kaikki olemme miehisten käsitysten ja miehisten tunteiden vankeja. Miehisten sanojen. Naiset ovat aina vaienneet. – – Nekin naiset vaikenivat, jotka olivat olleet rintamalla. Ja jos he äkkiä ryhtyvätkin muistelemaan, eivät he kerro naisten sodasta vaan miesten. He yhtyvät kaanoniin. Vain yksin kotona tai rintamatovereiden piirissä itkiessään he alkavat puhua omasta sodastaan.”

Kuvittele miehisin maailma kaikista mahdollisista maailmoista: sota. Sitten kuvittele naiset siinä maailmassa. Lähes miljoona naista osallistui toiseen maailmansotaan Neuvostoliiton armeijan riveissä. He eivät olleet ainoastaan sairaanhoitajia ja  pyykkäreitä vaan he palvelivat kaikissa mahdollisissa tehtävissä ja monet raivasivat tiensä etulinjaan pakottavassa tarpeessaan puolustaa kotimaataan – vaikka tai nimenomaan ase kädessä. Nobel-voittaja Svetlana Aleksijevitšin teos Sodalla ei ole naisen kasvoja antaa äänen näiden naisten kuorolle, jonka sodan virallinen versio vaiensi ja jonka sen jälkeen annettiin unohtua.

Sodalla ei ole naisen kasvoja on reportaasiromaani, jota varten Aleksijevitš haastatteli satoja sotaan osallistuneita naisia heidän syistään lähteä tappajiksi tappajien keskelle, siitä mitä se vaati ja mitä antoi takaisin. Se, miten sotamuistot yhä vaikuttavat ja vaivaavat, tulee parhaiten esille Aleksijevitšin kuvailemissa haastattelutilanteissa, niiden tunteikkuudessa ja vaikeudessa, jonka voittaa tarve kertoa, koska vaikka muistaminen on hirveää, unohtaminen on kauheampaa. Jotkin haastattelut paljastavat myös sen, miten pelko ja häpeä ovat läsnä tilanteissa, joissa nainen avaa suunsa – varsinkin kun asia koskee jotain, minkä yleisesti tunnetusta ja hyväksytystä versiosta naisten äänet on sivuutettu. Näin sanoi eräskin mies vaimolleen ennen haastattelua, sen jälkeen kun oli lukenut koko yön ääneen Suuren isänmaallisen sodan historiaa jottei vaimo muistaisi väärin:

”Kerro sitten niin kuin olen sinulle opettanut. Ei mitään kyyneleitä eikä joutavuuksia siitä miten teki mieli olla kaunis ja miten itketti, kun letti katkaistiin.”

Vaikka sotaan osallistuneita neuvostonaisia oli lähes miljoona, sotaa ei selvästikään oltu suunniteltu heitä varten. Ei tehty tarpeeksi pieniä saappaita, eikä tosiaankaan naisten alusvaatteita vaan miesten alushousuissa oli pärjättävä sodan loppumetreille asti. Kiväärit olivat pidempiä kuin naiset itse ja marssiessa pistimet keikkuivat puoli metriä heidän päidensä yläpuolella.

Ehkä odottamattominta ja jollain tapaa myös koskettavinta on se, kuinka silti sodan liassa ja pelossa sekä sen arkipäivän epämukavuuksissa sotilaat halusivat pitää kiinni naisellisuudesta. He ompelivat jos sille vain suinkin jäi aikaa ja kietoivat uudet jalkarätit huiveiksi. Kuka piilotti korvakorut ja piti niitä nukkuessaan, kuka ompeli jalkaräteistä alushousuja ja rintaliivejä, kuka keräsi oksia edes jonkinlaiseksi kaunistukseksi. Luulisi että tuollaiset yksityiskohdat menettäisivät merkityksensä aseiden, luteiden ja nääntymyksen keskellä mutta ei. Lyhyiksi leikattujen hiusten, miestenvaatteiden ja ehtyneiden kuukautisten maailmassa niistä tuli entistä tärkeämpiä.

”Hän [yliluutnantti] sanoi meille, että sodassa kaivataan vain ja ainoastaan sotilaita. Vain sotilaat olivat tarpeen… Mutta halusin vielä olla kaunis… Koko sodan ajan pelkäsin rampautuvani. Minulla oli kauniit jalat. Mitäpä se miehelle merkitsisi? Jalan menettäminen ei ole miehelle niin paha juttu. Hän on kuitenkin sankari. Ja sulhanen! Mutta naisella rampautuminen ratkaisee kohtalon. Sellainen on naisen osa…”

Aleksijevitšin teoksen dokumentoimista kertomuksista pystyy lukemaan sen ristiriitaisen suhtautumisen, jolla rintamalle haluavat naiset otettiin vastaan. Tytöttelyllä ja vähättelyllä ensin, mutta lapsiahan osa heistä vielä oli: he valehtelivat ikänsä ja kärttivät lupaa päästä aseisiin vimmaisessa halussaan tehdä osansa. Sitten huolenpidolla ja jopa hellyydellä todistettuaan kelpoisuutensa tarpeeksi useasti. Ja sodan loputtua? Eihän rintamalla ollut tyttö ollut kotiäitiainesta vaan taatusti huora – sotakokemuksista oli siis vaiettava, sillä suurta osaa miesten lailla kotimaataan puolustaneista rintamatytöistä odotti yksinäinen tulevaisuus kommunaaliasuntoon unohdettuna ja häpeä loukkaantuneesta ja arpisesta kehostaan.

”Sodan jälkeen meillä naisilla alkoi toinen sota. Ja sekin oli kauhea. Miehet jotenkin vain hylkäsivät meidät. Eivät tottuneet meihin. Rintamalla kaikki oli ollut toisin. Pojat suojelivat… Ryömin eteenpäin, luodit ja sirpaleet viuhuivat ylitseni… Joku huutaa ’Maahan, sisar!’ ja heittäytyy itse päälle, suojelee omalla ruumiillaan. Ja luoti osuu häneen… Hän kuolee tai haavoittuu. Kolmesti minut pelastettiin sillä tavalla.”

Rintamalle lähteneiden naisten oli tehtävä valinta: olivatko he naisia vai sotilaita. Kumpaakin ei voinut olla, sillä naiseudelle ei ollut tilaa juoksuhaudoissa. Ja kun heistä kerran tuli sotilaita, vaikka sitten jalkaräteistä rintaliivejä ompelevia sotilaita, eivät muut ihmiset osanneet nähdä heitä enää siviilissäkään naisina. Todistettuaan kelpoisuutensa miesten maailmassa heistä tuli ulkomaailman silmissä jollain tapaa epänaisia, soveltumattomia naisen rooleihin, äideiksi ja vaimoiksi. Ja silti näiden naisten kertomusta ja kokemusta sodasta pidettiin vaarallisen erilaisena ja poikkeavana vääryyteen asti, sillä naisten kertomukselle sodasta ei ole tilaa historiankirjoituksessa. Kyllä, se on erilainen kertoessaan, kuinka ei voinut riisuutua yhteisellä nuotiolla polttaakseen luteita paidastaan tai tehdä tarpeitaan veneen laidan yli, mutta näkökulman vaihtaminen rintamalinjojen liikkumisesta ja kenraalien nimistä sotilaan kokemukseen ei tee kertomuksesta vähemmän totta. Vaikenemisessa ja vaientamisessa on kyse virallisen ja kylmänkunniallisen version suojelemisesta ja säilyttämisestä, ei henkilökohtaisen trauman käsittelystä. Asioista, joista on tai ole sopivaa tai sallittua puhua. Ehkä miessotilaatkin halusivat näyttää komeilta univormuissaan, mutta kuka sellaisen pinnallisen faktan kirjoittaisi osaksi suurinta sotakertomusta?

Aleksijevitšin teoksessa näkee hyvin konkreettisesti sen, kuinka miesten ja naisten ajateltiin olevan perustavanlaatuisesti erilaisia, ja miten se ilmeni hyvin maskuliinisessa ympäristössä. Osaltaan kirja myös vahvistaa tätä jakoa painottamalla miesten ja naisten sotakertomusten erilaisuutta ja pitämällä pehmeiden arvojen ja tunteiden värittämiä kertomuksia lähtökohtaisesti naisellisina. Kuitenkin Aleksijevitš tekee tärkeää työtä antaessaan naisille mahdollisuuden tulla kuulluiksi ja kuunnelluiksi pitkän vaitiolon jälkeen. Kootessaan naisten sotakokemuksia hän tulee myös näyttäneeksi ja altistaneeksi kritiikille sen kapean roolin, joka oli varattu naisille tuolloin.

Sodalla ei ole naisen kasvoja on inhimillisyydessään ja rehellisyydessään koskettava ja raastava kuva pienestä ihmisestä suuren sotakoneiston jaloissa – poikkeus sotakirjallisuuden traditiossa. Se on väkevä ja kipuisa kuorolaulu muistamisesta ja traumasta vuosikymmenien vaitiolon jälkeen sekä laaja tutkielma siitä, mitä ihmiselle tapahtuu sodassa. Ja yksi vuoden vaikuttavimmista lukukokemuksista.

Kirjasta ovat kirjoittaneet myös Lukuisa, Tuntematon lukija, Keltainen kirjasto, Oksan hyllyltä, Sivumerkkejä, Marissa Mehr, Luetut, lukemattomat, Jokken kirjanurkka

Varastaisinko?

×××× = vaatii ryöstöä

Oletko tutustunut Nobel-voittajan tuotantoon?