”Emme koskaan pääse äärettömän kauas niistä, joita vihaamme. Samalla tavalla voisi sanoa, ettemme koskaan pääse tarpeeksi lähelle niitä, joita rakastamme.”
Albert Sánchez Piñolin romaani Kylmä iho kertoo menneisyyttään pakenevasta irlantilaismiehestä, joka hankkiutuu kaukaiselle saarelle lähelle Etelämannerta sääaseman hoitajaksi. Kun hän saapuu saarelle, sääaseman hoitajan mökki ammottaa kuitenkin tyhjyyttään, eikä edellisestä sääaseman hoitajasta näy jälkeäkään. Saaren ainut toinen ihmisasukas on tolaltaan oleva majakanvartija, jonka outo ja välttelevä käytös kiusaa ja loukkaa saarelle sääaseman hoitajaksi saapuvaa miestä, joka kaikesta huolimatta kaipaisi puhetoveria.
Jo ensimmäisenä yönä käy ilmi, etteivät kertojana toimiva irlantilaismies ja majakanvartija ole saarella yksin vaan he saavat pelätä henkensä edestä outoja, verenhimoisia sammakkoeläimiä, jotka yrittävät murtautua sääaseman hoitajan mökkiin sekä majakkaan. Käytössään rajallinen määrä ammuksia miehet ryhtyvät epätoivoiseen puolustustaisteluun hävittääkseen kamalat hirviöt.
Kylmä iho päätyi luettavakseni tekstianalyysikurssin lukulistalta, ja teoksen kirjastosta lainattuani huomasin kirjan selkämyksessä leiman, joka melkein sai minut hylkäämään sen siltä seisomalta: kauhu. Tasan vuosi sitten luin edelliselle tekstianalyysikurssille Mary Shelleyn Frankensteinin, mutta aika lailla siihen jää kauhukirjallisuuden tietämykseni, sillä välttelen kaikkea pelottavaa viimeiseen asti. Kylmä iho ei kuitenkaan ollut pelottava lukukokemus siinä mielessä, että se olisi pyrkinyt säikyttelemään lukijaa, vaan kauhun elementit kietoutuivat enemmän romaanin sanomaan kuin siinä käytettyyn kuvaustapaan.
Kauhukseen ja hämmennyksekseen kertoja alkaa nimittäin tunnistaa inhimillisiä piirteitä hirviömäisissä sammakkoeläimissä, jolloin kysymys siitä, kuka on hirviö ja kuka uhri, keikahtaa päälaelleen. Missä kulkee hirviömäisyyden ja inhimillisyyden, toiseuden ja samuuden raja?
”Se sanoi minulle, että Batis, Batis Caffo, oli mennyt niin pitkälle koettaessaan päästä etäälle sammakkoeläimistä, että oli itse muuttunut kauheimmaksi mahdolliseksi kuviteltavissa olevaksi hirviöksi: sammakkoeläimeksi jonka kanssa oli mahdoton käydä minkäänlaista vuoropuhelua.”
Kylmä iho kuvaa sitä, kuinka tuntemattomuuden pelko tuo ihmisessä esiin hirviön, joka on kyvytön tunnistamaan samuutta toisessa tai omaa hirviömäisyyttään. Eristyneisyyden ja yksinäisyyden ilmapiiri, joka saarella vallitsee sekä kertojan ja majakanvartijan vaikeat välit, kertovat myös kommunikoinnin vaikeudesta ja siitä, millaisia seurauksia haluttomuudella ja/tai kyvyttömyydellä ottaa kontaktia toiseen elävään olentoon on.
Unohdettu, kaukainen saari, majakan suoma hatara turva vihollisen hyökkäyksiä vastaan ja vain ammusten loppumiseen asti mahdollinen mutta silti päättymättömältä vaikuttava vastarinta luovat sykän kehyksen ihmisyyden ja hirviömäisyyden pohdinnalle. ”Tarvitsemme hirviön, jotta tietäisimme keitä olemme. Hirviö on peili, joka näyttää meille omat pimeät puolemme”, Sánchez Piñol on todennut. Kuinka lohduttoman kuvan Kylmä iho heijastaakaan.
Helmet-lukuhaaste: 17. Kirjan kannessa on sinistä ja valkoista
Varastaisinko?
××× = syyllistyn taskuvarkauteen
Luetko kauhukirjallisuutta?
Kirjavarkaan tunnustuksia 