”Mun sydän meinaa särkyä, kun mä nään, että sulla – mun pojalla ja mun isän lapsenlapsella – on täällä Harlemissa lapsia, jotka ei edes tiedä sun nimeä, saati sitä, miltä sä näytät. Mä en voi ajatella muuta kuin että näin ei pitäis olla. Sä et ole oppinut kaikkea multa: on asioita, jotka sä opit sun isältä, vaikka sä et tuntenu sitä, ja se oppi ne valkosilta miehiltä. Surettaa nähdä, että oma poika on narkkari, vaikka mä marssin niin pitkän matkan, mutta vielä enemmän surettaa nähdä, että sä voit omasta mielestäs häipyä ihan kuin sun isä. Jos sä jatkat samaan malliin kuin nyt, valkosten miesten ei tarvitse enää tehdä mitään. Niiden ei tarvitse myydä sua eikä panna sua hiilikaivokseen, jotta ne omistais sut. Ne omistaa sut muutenkin ja ne sanoo, että se johtuu susta. Se on sun oma syy.”
Ghanalais-yhdysvaltalaisen Yaa Gyasin vahva esikoisromaani kertoo kahden siskon jälkeläisistä kahdelta puolen valtamerta. Toisena kiintopisteenä on orjakaupan ja heimosotien koettelema Ghana, toisena orjuuden ja rotuerottelun värittämä Yhdysvallat. Ghanaan jää Effia, brittiupseerille naitettu kaunis heimotyttö, joka elää Cape Coastin orjalinnoituksen ylemmissä kerroksissa. Linnoituksen pohjakerroksen haiseviin tyrmiin joutuu hänen siskopuolensa Esi, joka rahdataan orjalaivalla Amerikkaan.
Samasta linnoituksesta lähtee kaksi aivan eri suuntiin risteävää sukuhaaraa. Sukupolvien ketju ulottuu 14 päähenkilön kautta 250 vuoden päähän. Tiuhaan vaihtuvat päähenkilöt, näkökulmat ja vuosikymmenet tekevät romaanin rakenteesta novellimaisen kertomuksen, jonka jokainen luku paljastaa vilauksen päähenkilönsä ajasta, toiveista ja kamppailusta orjuuden ja vapauden välissä. Ghanaan jäävät saavat vuorollaan todistaa isäntien ja alistettujen monimutkaisia, verenpunaisiksi värjäytyviä suhteita ja sovittaa valintojaan heimoyhteisön tapoihin, perinteisiin ja uskomuksiin. Amerikassa Esin jälkeläisten tie vie plantaaseilta hiilikaivoksiin, vankiloihin ja inhoavien katseiden alaiseksi. Orjuuden päättymisestäkin on pitkä matka ihmisarvon saavuttamiseen.
”Siis tapoit miehen? Tiedätkö miks poliisit otti kiinni mun kaverin Joecyn, joka on tuolla noin? Se ei siirtyny kadun toiselle puolen, kun valkonen nainen käveli ohi. Se sai yhdeksän vuoden tuomion. Sä sait yhtä pitkän tuomion taposta.”
Valtameren erottamia serkkuja yhdistää samanlainen levoton juurettomuuden tunne, tarve päästä kotiin. He vaeltavat jatkuvasti paikasta toiseen tietämättä ehkä itsekään, mitä etsivät. Monet heistä eivät tunne vanhempiaan, vielä harvemmat vanhempiensa menneisyyttä. Silti heidän elämässään näkyy menneiden sukupolvien paino, orjuuden, uskottujen kirousten ja syrjinnän kaiut. Gyasin romaanissa näkyykin samanlainen revisionistinen pyrkimys uudelleenkirjoittaa historiaa kuin Toni Morrisonilla: mustien näkökulmasta, mustien kokemuksesta, vaietusta näkyväksi.
Huolimatta valtavasta ajallisesta ja kulttuurisesta etäisyydestä, joka minulla on 1700-luvun Ghanaan tai muihin romaanin tapahtumapaikkoihin- ja aikoihin, Matkalla kotiin kosketti, ravisteli ja ui ihon alle. Niin kuin hyvä kaunokirja tekee, se supisti kolmensadan vuoden ja tuhansien kilometrien matkan näkö- ja kosketusetäisyydeksi, joka mahdollistaa elämisen ja kokemisen toisen ihmisen nahoissa.
Jos et halua pienintäkään vinkkiä tarinan loppuasetelmasta, hyppää tämän kappaleen yli. Romaanin nätistä, ympyrä sulkeutuu -lopusta on oltu montaa mieltä. Se on toiveikkaan helppo ja sovinnollinen loppu, ja kun sitä alkaa ajattelemaan, ehkä hieman lattea ja liian tarkaksi solmuksi kaikki neljätoista lankaa sitova verrattuna laajaan ja räiskyvään tunne- ja tapahtumaskaalaan, joka edeltää sitä. Ylipäätään loppuratkaisu voisi olla jotain enemmän kuin toivorikas ja anteeksiantava menneisyyden haamuja ja demoneita kohtaan. Pysäytän tässä kohtaa ajatukseni vastakysymykseen: miksi sen pitäisi olla? Jotta syyllistäminen aiheuttaisi syyllisyyttä ja katumusta? Eikö kotiinpaluun lohdullisuus ja toivo ole arvoisensa lopetus kärsimyksen kyllästämälle kertomukselle? Mahdollisuus meennen kohtaamiseen, kierteen katkaisemiseen ja parempaan tulevaan? Haluan uskoa, että se on.
Helmet-lukuhaaste: 26. Sukutarina
Varastaisinko?
×××× = vaatii ryöstöä
Suosittelepas tähän jatkoksi afrikkalaista kirjallisuutta, joka on tehnyt sinuun vaikutuksen.
Kirjavarkaan tunnustuksia 
Kuulostaapa mielenkiintoiselta, sekä tarina että rakenne! Laitoin varaukseen, ja olen sijalla 865 – onneksi on paljon muitakin hyviä kirjoja lukulistalla 🙂
Afrikkalaisista kirjailijoista tai Afrikasta kertovista kirjoista suosittelen Chimamanda Ngozi Adichien teokdia Kotiinpalaajat ja Purppuranpunainen hibiskus, oletko lukenut näitä?
TykkääTykkää
Oho, onpa kirjalla varauksia! Minulla oli tuuria, kun olin ensimmäisten kymmenien kirjan varanneiden joukossa. Hyvä että vaihtoehtoista lukemista kuitenkin löytyy 🙂
Adichie on kyllä lukulistalla, mutta mitään en ole häneltä vielä lukenut. Laitan suosituksesi ylös, kiitos niistä!
TykkääTykkää
Ei afrikkalaisen kirjailijan, mutta Afrikkaan sijoittuvat Elspeth Huxleyn omaelämäkerralliset kirjat Liekkipuiden varjossa ja Pilvien varjot akaasioissa. Molempien kirjojen lukemisesta on pitkä aika, mutta muistelen niiden olleen hyviä 🙂
TykkääTykkää
Kiitos paljon vinkistä, pitääpä tutustua! 🙂
TykkääTykkää
Itse bongasin tämän Bestseller-hyllystä ilman varausta ja allekirjoitan lähes kaiken mitä kirjoitit tästä – olen pelänny tarttua itselle etäisiin aiheisiin peläten, etten saa tarttumapintaa mutta tässä elin mukana jokaisessa luvussa uskomattoman vahvasti! Upea 🙂
TykkääTykkää
Hyvä että uskalsit ottaa riskin tämän kanssa 🙂
TykkääTykkää
Pidin tästä todella paljon, vaikka loppu jäi hieman mietityttämään. Enpä toisaalta keksinyt, mikä olisi ollut parempi lopetus – ja sinä esität kyllä hyviä pointteja asiasta.
Oletko lukenut Kalamiehet-romaanin? Rohkenen suositella.
TykkääTykkää
Olisipa mielenkiintoista tietää, onko Gyasilla ollut missään vaiheessa mielessä vaihtoehtoista loppua vai suunnitteliko hän koko ajan kirjan päättyvän niin kuin se päättyi. Siitä voisi saada lisätukea spekuloinneille 🙂
En ole lukenut Kalamiehiä, mutta muistan lukeneeni siitä mielenkiintoisen arvion. Kiitos kun muistutit.
TykkääTykkää
Mielenkiintoisia ajatuksia, tämä kirja niitä kyllä herättää paljon! Pidin itse tästä alkuun ihan älyttömästi, mutta jo lukiessa loppu alkoi tehdä siihen tunteeseen säröjä, ja mitä kauemmin lukukokemuksesta on, sitä epäonnistuneempana lopetusta ylipäätään pidän.
Minua häiritsi loppu erityisesti siksi, että se alistaa hyvän ja monipuolisen tarinan juuri sille hollywoodmaiselle ”happy ending” -ratkaisulle, josta kaikille tulee hyvä mieli ja niin sorretulla kuin sortajallakin on lopulta puhdas oma tunto ja tippa silmäkulmassa. Se vahvistaa sitä problematiikkaa, että rankatkin asiat voi antaa anteeksi kun kulkee tarpeeksi pitkän matkan, ja se alistaa tavallaan orjuudenkin viihteelle ja hyvälle lukukokemukselle, kun kaikki nivoutuu niin harkitun kauniisti yhteen. Ja eniten se ehkä harmitti siksi, että itse tarinassa olisi ollut niin paljon ainesta enempään, vähän poikkeavampaankin käsittelytapaan, johonkin täysin omanlaiseensa, mutta silti se kompastuu siihen yhteen ainoaan stereotyyppiseen selviytymistarinalopetukseen, joka tavallaan lässäyttää jo aiemmankin tarinan. Ei sen olisi väkisin tarvinnut kenellekään pahaa mieltä aiheuttaa, mutta nyt se kirjoittaa vain jo niin monta kertaa käsitellyn, vähän heppoisenkin yhden tarinan kertomuksen orjuudesta uudelleen. Nyt se myy ja antaa ihmisille hyvää mieltä, mikä toki on varmaan viihteen tarkoitus, mutta tämänkaltaisten tarinoiden toivoisi olevan muutakin kuin hyvänmielenviihdettä.. 🙂
TykkääTykkää
En jostain syystä saanut ilmoirusta kommentistasi, joten vastaamisessa on kestänyt harvinaisen kauan..
Mutta kyllä, allekirjoitan ajatuksesi lopun helpppudesta, joka ei ihan tehnyt oikeutta tarinalle. Pyörittelin samanlaisia ajatuksia bloggausta kirjoittaessani mutta en saanut niitä yhtä selkeään muotoon.
TykkääTykkää