André Brink – Katson pimeään

”Mutta minusta näyttää kuin meidän tarinamme kertoisi matkasta yhä syvemmälle yöhön, yhä synkkenevään pimeään: kärsimyksestä joka ei puhdista eikä jalosta eikä johdata traagiseen viisauten, vaan joka tarpoo omaa turhuuden kehäänsä.”

Kirjavarkaan tunnustuksia -kirjablogi: André Brink - Katson pimeäänKolminkertaisen Nobel-ehdokkaan André Brinkin pääteos Katson pimeään kertoo apartheidista verenpunaisin kirjaimin, ei vaikene rotuvihasta, kidutuksista tai murhista eikä suostu asettamaan ihmisiä arvojärjestykseen ihonvärin perusteella. Siksi se kiellettiin Etelä-Afrikassa vuonna 1973.

Romaani alkaa Malanin epäoikeudenmukaisuuksilla väritetyllä sukusaagalla, joka tuntuu tuomitsevan päähenkilönsä Josephin onnettomaan loppuun ennen kuin hänen elämänsä on alkanutkaan. Tarina lähtee liikkeelle tapahtumien päätepisteestä, jossa Joseph kerii auki elämänsä rakkauksia ja vastoinkäymisiä odottaessaan kuolemantuomiota.

Suurin hänen rakkauksistaan on Jessica, valkoinen nainen, joka on kierrellyt pitkin poikin Afrikkaa ja joka ei kasvanut uskomaan ihmisten erotteluun ihonvärin perusteella. Heidän rakkautensa on salailua ja kuihduttavaa pelkoa, autuutta ja uhkarohkeutta. Vaikka takakannen teksti painottaa tätä jo alun perin tuhoon tuomittua suhdetta, Jessica ilmestyy varsinaisesti henkilöhahmona kirjan sivuille vasta viimeisellä kolmanneksella. Lapsuudesta aikuisuuteen ja viimeisiin päiviin asti Josephin rinnalla kulkee toinen rakkaus, teatteri.

Intohimo teatteriin alkaa lapsuuden pienistä näytelmävirityksistä, muodostuu uraksi ja pääsylipuksi vapaampaan maailmaan Eurooppaan ja muuttuu lopulta haluksi herättää katselijat yhteiskunnallisen epäoikeudenmukaisuuden tiedostamiseen. Toiset haluaisivat Josephin näyttelijäryhmän ryhtyvän avoimeen vastarintaan:

”Sinä haluat avata ihmisten silmät – ja sitten astua itse sivuun. Mutta minä sanon että tänä aikana, tässä maassa, ei kenelläkään ole oikeutta seistä syrjässä.”

Politisoituneesta sanomasta ja kiristyneestä tilanteesta seuraa näytelmien kieltämistä, pulaa esiintymispaikoista, lukuisia poliisitarkastuksia, keksittyjä veroja ja loputonta vahingontekoa. Valkoinen hallitus pelkää sitä, mihin Joseph ei lakkaa uskomasta: taiteen mahdollisuuteen vaikuttaa ja muuttaa.

Olen lukenut Brinkiltä myös kaksi muuta teosta. Tuokio tuulessa sijoittuu 1700-luvulle ja kertoo valkoisen naisen ja orjan henkeäsalpaavasta matkasta läpi aavikoiden, Valkoinen, kuiva kausi valkoiselle miehelle koituvista vaikeuksista, kun hän alkaa Soweton rotumellakoiden aikana (1976) selvittää poliisin käsiin kadonneiden puutarhurin ja tämän pojan katoamista. Tuokio tuulessa jätti vahvan jäljen ja kosketti, mutta Valkoinen, kuiva kausi oli pettymys, enkä kolmatta kirjaa aloittaessani tiennyt, kumman puolelle se kallistuisi. Katson pimeään yhdisti kahden aiemman kirjan tärkeitä elementtejä, traagisen rakkaustarinan ja yhteenotot poliisin kanssa, mutta toi apartheidin käsittelyyn myös oman, erilaisen näkökulmansa. Tuokiota tuulessa se ei voita, mutta oli vahva ja mieleenpainuva lukukokemus.

Katson pimeään on hyvin kaunistelematon kertomus rotuvihasta koituvasta terrorista ja vaikka siitä johtuva raakuus tuo kirjaan uskottavuutta ja jää huutomerkin lailla lukijan mieleen, väkivallan kuvaus tuskin sopii herkimmille lukijoille. Minuun kirja iski vaikuttavana kuvauksena apartheidin aikaisesta Etelä-Afrikasta, mahdottomasta rakkaudesta ja intohimosta teatteriin.

Varastaisinko?

××××vaatii ryöstöä

Onko sinulla viha-rakkaussuhdetta jonkun kirjailijan tuotantoon?

Advertisements

Jätä sormenjälkesi

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s