Tommi Kinnunen – Lopotti

”Hän oli tiennyt mitä sanaa mummu käyttäisi. Laisensa. Sillä se pilkkoi erilleen tavalliset ja poikkeavat. Syöpöt, tyhjännaurajat, itsensäkorottajat, pelkurit. Hän on laisensa. Sen pahempaa tuomiota mummun ei tiennyt: joutua seisomaan omassa joukossaan, yksin ja erilaisena.”

Kirjavarkaan tunnustuksia -kirjablogi: Tommi Kinnunen - LopottiLopotin päähenkilöt ovat kumpikin laisiaan: Helena on sokea ja Tuomas homoseksuaali. Helena on vasta yhdeksän, kun hän joutuu jättämään kotinsa ja muuttamaan kauas Helsinkiin sokeainkouluun. Siellä hänen on opeteltava kulkemaan selkä suorassa ja haromatta käsillään eteensä. Erilaisuus yritetään opettaa pois hänestä, koska 50-luvun Helsinki, tai Suomi, ei suvaitse poikkeavuutta. Neljäkymmentä vuotta myöhemmin Helenan veljenpoika Tuomas pakkaa itse vapaaehtoisesti laukkunsa ja muuttaa etelään, joka lupaa hänelle vapautta ja jossa hän toivoo voivansa olevan enemmän itsensä kaltainen.

Tommi Kinnusen odotettu toinen romaani Lopotti on viiltävän huikea tarina halusta olla minä, kun muut toivovat, että minä olisi joku toinen. Se kertoo siitä, millaista on olla muiden silmissä vain yhden piirteen merkitsenä, vaikka itse haluaisi ensi sijassa olla ihminen.

Minäkään en voi olla mainitsematta Neljäntienristeystä puhuessani Lopotista. Olin mukana Nuori Aleksis -raadissa, joka palkitsi Neljäntienristeyksen vuoden 2014 parhaimpana romaanina, mistä voi jo arvata suhtautumiseni Kinnusen esikoiseen. Kuultuani Lopotista odotin malttamattomana täydennystä Neljäntienristeyksen tarinaan, lisää kerroksia, lisää selityksiä mutta myös uusia aukkoja. ”Minuutta ei ole, vaan jokainen meistä muodostuu niistä sadoista kuvista, jotka heijastuvat läheistemme silmistä”, Kinnunen kirjoitti Helsingin Sanomien jutussa Lopotin synnystä. Juuri näitä kuvia, välähdyksiä, muistin sirpaleita tahdoin lisää.

Niitä Lopotti myös antoi. Samoin kuin Neljäntienristeyksessä, Lopotin tarina ei rakennu yhtenäisestä juonenkuljetuksesta vaan tuokiokuvista, pienistä mutta määrittävistä hetkistä, jotka lukija saa kutoa yhteen. Odotin Lopotilta myös samanlaista rakennetta kuin Neljäntienristeyksessä, ja minulta meni hetki tottua Helenan ja Tuomaksen vuorotteleviin näkökulmiin. Siinä missä Neljäntienristeys kertoi neljä limittyvää elämäntarinaa, Lopotti on ikään kuin tädin ja veljenpojan vuoropuhelu.

Kinnunen on kirjoittanut toinen toistaan kauniimpia ja kipeämpiä kohtauksia, jotka kertovat ulkopuolisuudesta mutta joiden pohjaväri on vahvuus:

”Ei tänne maailmaan ole tultu sivussa seisomaan.”

Rivien välistä, poikkeavuuden alta kuultaa samanlaisuus: Helenan sokeainkoulun muut oppilaat, jotka laskevat askelia ja opettelevat olemaan näyttämättä pelkoaan liikenteen melskeessä, Tuomaksen lailla rakkautensa varotoimiin piilottavat.

Lopotti on kirja, josta haluaisin sanoa kaiken ja en mitään. Haluaisin avata sen kipupisteitä ja onnenhetkiä ja samalla jättää sen luettavaksi muille ilman minkäänlaisia tienviittoja. Ehkä sen takia olen vältellyt tämän tunnustuksen kirjoittamista rikollisen pitkään.

Niille, jotka haluavat kuulla lisää: Tommi Kinnunen puhuu Lopotista Aamun kirjassa.

Varastaisinko?

××××× = turvatoimetkaan eivät pidättele rikokselta

Kinnunen on myös vihjaissut kirjoittavansa sarjaan jossain vaiheessa kolmannen osan. Kenen tarinan sinä haluaisit kuulla?

Advertisements

4 thoughts on “Tommi Kinnunen – Lopotti

  1. Meri sanoo:

    Moi! Mä luen juuri tätä, ja kirja herättää täälläkin vahvoja tunteita. Samaa mietin kuin sinä: mitä tästä uskaltaa kirjoittaa? En uskaltanut lukea mitään Lopotista etukäteen, kun arvelin sen olevan yhtä pikkuhiljaa aukeava ja sillä tavalla lukijaansa palkitseva kuin Neljäntienristeys oli. Jatkan lukemista ja katson, saanko tunnelmapalan kirjattua blogiini (joka uinuu kevätkiireiden vuoksi..,).

    Mä haluaisin kuulla vielä Kaarinan tarinan. Millaista on tupsahtaa tuohon sukuun?

    Tykkää

    • Kirjavaras sanoo:

      Moi Meri! Sama täällä, en halunnut lukea Lopotin arvioita etukäteen, vaikka ne tukkivat feedini jokaikisessä sosiaalisessa mediassa 😀 Palkitseva on juuri oikea sana, toivottavasti saat lukukokemuksen kirjattua tunnelmapalaksi.

      Kaarinan versio olisi todella mielenkiintoinen: ainoana suvun ”ulkopuolisena” jäsenenä hän voisi suhtautua hyvin eri tavalla ihmisiin ja salaisuuksiin.

      Tykkää

Jätä sormenjälkesi

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s