John Boyne – Tarkoin vartioitu talo

”Tsarevitšilla on tietenkin monta henkivartijaa. Mutta hän tarvitsee enemmän. Hän tarvitsee kumppanin, joka pystyy samalla huolehtimaan hänen turvallisuudestaan. Minä uskon löytäneeni sen mitä tsaari etsii. Minä aion lahjoittaa sinut hänelle, Georgi Daniilovitš. Edellyttäen että hän kelpuuttaa sinut.”

Kaikki tiet vievät erikoistarkoitukseen varattuun taloon, jonne päättyy kokonainen valtakunta: keisarien Venäjä ja Romanovin hallitsijasuku. John Boynen romaanissa Tarkoin vartioitu talo on kaksi lähtöpistettä, joista käynnistyy vääjämätön matkanteko kohti heinäkuun seitsemännettätoista vuonna 1918.

Kašin, Venäjä 1915: musikalle aukeavat Talvipalatsin ovet, kun hän pelastaa suuriruhtinaan hengen.

Lontoo, Englanti 1981: iäkäs venäläinen emigrantti valmistautuu hyvästelemään syöpään sairastuneen vaimonsa.

Venäjän vallankumous, viimeisen tsaariperheen kohtalo ja lukuisat myytit siitä, mitä tapahtui Ipatjevin talon kellarissa hämärän peittoon jäänenä yönä, eivät lakkaa kiehtomasta. En ole immuuni tuon traagisen tapahtumaketjun viehätykselle – päinvastoin, Romanov on lähestulkoon taikasana lukuhalun synnyttämiseen. Heidän seurassaan olen vaeltanut vuosisatojen läpi ja kerännyt siinä samalla aikamoisen tietopankin valtaapitäneistä. Se, että Tarkoin vartioitu talo kiinnitti huomioni, ei tarvitse enempiä selittelyjä.

Omalle mukavuusalueelle pääsemisen piti olla nautittavaa, mutta lopulta kompastelin tietäväisyyteeni. Ensimmäiset satakunta sivua olin onnellisesti uppeluksissa tutussa aiheessa ja juonen vietävänä, sitten heräilevät kysymykset kuljettivat minut pintaan. Pitääkö tämä paikkansa? Olisiko näin voinut tapahtua? Vastaako tämä sitä, miten olen kuvitellut asioiden tapahtuneen?

Harmittavan usein vastaus oli ei, sillä Tarkoin vartioitu talo on paikoin historiallisesti epätarkka. Olisin ollut valmis lukemaan ristiriitaisuudet toden kanssa taiteilijan vapauden piikkiin, jos epäuskottavat juonenkäänteet olisi kirjoitettu vankemmalle, perustellummalle pohjalle. Kuvaus hovin viimeisistä sekasortoisista vuosista jää ohueksi ja osa hahmoista yksipuolisiksi kuviksi, jotka heijastavat vain yleistä mielipidettä ja käsitystä, eivät kunnollisen taustatyön tuomia sävyjä ja moniulotteisuutta. Toki Georgin näkökulma, vaikka hän helpon ja vaivattoman tuntuisesti luiskahtaa keskelle Venäjän ensimmäistä perhettä, on vain subjetiivisen rajattu kurkistus kulisseihin.

Tarinassa on kuitenkin toinenkin puoli ja Boyne käyttää aikaa mielenkiintoisella tavalla. Georgin sulautumista osaksi keisariperheen palvelusväkeä ja Pietarin hurvittelevaa, ylellistä ja maalaispojalle täysin käsittämätöntä elämäntapaa kuvataan kronologisesti, mutta hänen myöhemmät vaiheensa Englannissa ja Ranskassa avautuvat käänteisessä järjestyksessä, lopusta alkuun. Kotimaansa jättäneiden sulautuminen osaksi uutta yhteiskuntaa ja Georgin ja hänen vaimonsa Zojan rakkaus värähtelee toisella taajuudella, jossa soivat elämänkaaren ilot ja surut.

Vallankumouksen jälkeisten tapahtumien kertominen käänteisessä järjestyksessä valaa jännitystä ja petaa draamankaarelle huippukohtaa. Aavistelin lopussa ilmi tulevaa käännettä jo kenties ennen kuin se oli tarkoitus, mutta olin silti hieman pettynyt tapaan, jolla paljastus tuli ilmi melkeinpä sivulauseessa, ikään kuin Boyne olisi odottanut lukijan yhdistelevän langat jo aikaisemmin ja todennut yllätyksen tarpeettomaksi.

Intohimo tiettyyn historialliseen tapahtumaan tekee siitä kirjoitetun fiktion lukemisesta vaikeaa. Onko kukaan muu törmännyt samaan ilmiöön? Olisin kovasti halunnut heittäytyä vallankumouksen vietäväksi, mutten osannut päästää irti. Ehkä Boyne ei ollut kohdallani iskevin vaihtoehto. Häneltä aion kuitenkin lukea ainakin Pojan raidallisessa pyjamassa ja tehdä vasta sitten johtopäätöksiä hänen vahvuuksistaan ja heikkouksistaan. Tällä hetkellä minulla on siihen aivan liian puolueellinen olo.

Varastaisinko?

×× = näpistys jää harkinnan tasolle

Onko teillä suositella Romanoveihin liittyviä kirjoja tai Boynen muuta tuotantoa?

Follow my blog with Bloglovin

Advertisement